Raskaat, autiot illat vaikein
askelin poljin permantoa,
kuulin lampun laulun, ja haikein
mielin yötä vartosin ma --
koetin kiusata itseäni
unten onnea etsien --
unhoa, jossa mun elämäni
liekki lepäisi hetkisen.
Kuinka astun ja aika kiitää,
ulos yöhön ma tuijotan,
jossa varjot väikkyvät liitää,
kangas näyttävi loppuvan.
Kaukana tuolla, miss' alkaa salo,
liekki voimakas loistetta luo,
suruisasti sen välkkyy valo,
niinkuin kerran tehty ois tuo
vilkkutorniksi, vaikka varmaan
mielikuvaksi tiedän sen;
sillä laidassa kaupungin harmaan
taloryhmä on pienoinen.
Niin ma mietin, kun kaiket illat
valon vilkkuvan siellä nään:
kohtalosta käy kohtaloon sillat --
toisin ei ole täälläkään.
On kuin silmäni kumartuneen
olennon siellä nähnyt ois,
joka kaikkensa unhoon, uneen
vaihtaa kernaasti tahtois pois.
Outo mies, joka peität valon,
huomaatko lamppuni liekintää?
Sulle tervehdys Punaisen talon,
sinua katson kuin ystävää.
Kulje en yksin, seurasi riittää,
toisten luokse on ummessa tie;
pimeys meidät yhtehen liittää,
mut emme kohtaa. Se parhainta lie!