Näin unta, että olin rampa
ja istuin huoneessani omassa...
Ma lampun punaisessa valossa
näin ihmisparven, tutun piirteiltänsä.
Ma lamppuun tuijotin, mut silmä vasen
pianiinon luona näki soittajan;
hän soitti, mutta säveltä en kuullut,
vain kuuntelijain kasvonpiirteistä
ma saatoin nähdä, kuinka vaihteli
sävelten soinnut tummat, räikeät,
mut ainoastaan soittoniekan selän
ja hänen päänsä varjon liikkuvan
näin nuoteilla ma hänen edessään.
Mun huomioni kiintyi nuotteihin:
etäällä niiden mustat ristit, kaaret
muuttuivat kiemurrellen piirteiksi,
joit' eroittaa ei voinut vieraistani.
Ja hänen soittaessaan yhä kertyi
vain ihmisiä täyttäen
huoneeni sohvat, pöydät, hyllyt.
Käy huone helteiseksi; ovi aukee
eteiseen, se on pimeä;
viel' aukee ovi ulkoeteiseenkin;
näin kaasuliekin himmeän,
mi heitti hohteen shakkilaudan tavoin
tehdylle ruutupermannolle.
Ja taempana kiemurteli portaat
mahonkikaidepuineen ohitse
taustan kaidan porrasikkunan.
Portailla seisoi nainen solakka
peitossa mustan harson, liikkumaton
ja kumara kuin suru vallannut
ois hänet taikka syvin epätoivo...
Mun uutta uteleva silmäni
luo katseen porrasikkunasta ulos...
On piha pimeä, mut vastapäätä
ma näen huoneuston valaistun...
Damastiuutimia, loistoesineitä,
ja ruokasali pöydin katetuin,
vain kahdelle, mut hopeata
on astiat ja kultaa pienemmät;
Japanin-maljakoissa nuokkui syreeneitä
tarjoilupöytä oli kukkurallaan
puutarhan, meren, metsän tuotteita,
mut yhtään ihmistä ei näkynyt.
Langaksi punoutui katseeni,
se lanka veti minut perässään,
mun koko olentoni, itseni,
ja tuossa tuokiossa olin siellä!
Ovelle ruokasalin sokaistuna,
mut arkana kuin murtovaras, jäin.
Ma katsoin rääsyjäni kurjia,
ja asuani sekä -- sauvojani...
Ma olin niinkuin vioitettu varis,
min jalat roikkuu alla lentimen.
Ma häpeästä itkin... Salin ovi
samassa aukeni ja nainen astui sieltä;
se sama, joka seisoi portailla...
Hän morsian nyt oli, säteili
nuoruutta, kauneutta, hyvyyttä.
Hän antoi kätensä ja katse haastoi:
nyt olet mun ja minä sun.
Ma polvistuin ja tunsin tuokiossa,
kuink' olin kurja, perinpohjin kurja,
en naisen rakkauden arvoinen.
Hän hymyili ja käski nousemaan.
Ma nousin, ajatelkaa, nuorena,
ja terveenä, en enää rampana!
Sa ootko koskaan onnest' itkenyt,
kun sielu paisuu, suurentuu,
ja tulvii kiitollisuustunnetta,
mi kantaa kauas, tähtitarhain taa,
ja kauemmaks, ei rajaa ole sillä?
No niin, ma istuin vieress' armaani.
Kaikk' oli mieliksein, me synnytimme,
lausuimme aatteita ja sanoja,
ma olin säkenöivän sukkela,
me joskus aatteen lentoon kohosimme,
taas sukelsimme syiden syvyyksiin;
maailma, luonto, oudot onnenvaiheet
selkeitä olivat kuin kirja avoin...
Kaks sielua siin' yhdeks vihkiytyi...
Ma mainitsin, ett' oli moitteeton
armaani käytös sekä ulkoasu.
Näin jotain mautonta kaikess' sentään,
mi koko ajan mua kiusasi.
Punainen nauha hänen olkapäätään
koristi, harmillinen nauhanpätkä.
Ma väkivalloin itseäni hillitsin,
mut puhellessa äkkipikaa tartuin
ma vastoin tahtoain ja harkinnatta
punaiseen nauhaan, ilman ilkeyttä...
Mut silloin, yhdell' erää, muuttui armaani,
kun alta naamion hän kasvot paljasti
ne julmat oli kuin Medusan, joissa
jokainen piirre muuttui käärmeeksi,
ja käheällä äänellä hän huusi:
-- "Vai niin, sa olet turhantarkkailija,
mi arvostelet, etkä ihaile?"
-- "En, mutta täydelliseks sinut tahdon,
jos tahran näen, niin sen pyyhin pois."
-- "Sa tahranpuhdistaja, tiehes suori,
jos mieleises en ole, muita saan!"
-- "Sen kyllä uskon, katu avoin on!
Saat sieltä monta muuta, mua et..."
Nyt alkoi sanasota loppumaton,
ei toinen toisen mieltä tajua;
ja siitä hirvittävä riita syntyy,
päämaaliton, mi taisteluksi muuttuu...
Me päivät, viikkokaudet riitelimme,
ja vuodet vaihtui, sammui kynttilät,
aurinko yleni ja sekunnissa
kuunvaihteet toinen toistaan seurasi...
Havahduin toisinaan, mut nukuin taas,
ja uni sekä riita alkoi jälleen.
Lopulta tappelimme, sitten itkimme
niin katkerasti suurta häpeäämme...
Lepyimme, suutelimme, vannoimme
valoja lemmen, taistelimme taas...
Ma silloin ääneen huusin: "milloin loppuu,
milloinka loppuu tämä helvetti?"
Ei loppunut se, mutta joka yö
uudistuu uni, toinen elämäni!