Mitä parvi kärtyisten varisten
syyskankaalla odottaa?
Puut tuulessa paljaiksi karisten
ne kohta vieraiksi saa.
Mitä parvi ärtyisten varisten
nyt liitelee väijyen?
Talon teurastusmies
palan heitti kenties?
Haaska jäänytkö on
pajupensastohon,
tahi tanssitko lie varisten?
Mitä parvi ärtyisten varisten
pihamaallani odottaa?
Ne oksilla kiikkuvat,
tuulessa liikkuvat;
yöpuulla ne vaakkuvat,
aamulla raakkuvat
päin päivää valkenevaa.
Mitä mustat koirat etsien
nyt ulvovat naapurissa?
Ne laukkaavat halki metsien;
ne lienevät vartioina.
Mitä mustat koirat laulavat?
Ne laulaako kuolemaa?
Ne piirissä pyörii,
ja vinkuu ja hyörii,
kurottaen kaulaa
ne ulvoo ja laulaa...
Kuonot kuumina vainuu...
Nyt ulvonta murinaksi painuu,
huhun huuhkat kun alottaa.
Mitä huutavat huuhkajat piirissä
nyt latojen harjalla,
yön viima kun tuuliviirissä
kadon laulavi laulua?
Mitä viiri ruostunut laulaa
sydänyön surusoitto kun soi?
Laulu kuolonko lie?
Eessä Tuonenko tie?
Murhe mittaamaton?
Enne kuolon se on.
Yössä vainajat vaikeroi!
Mitä miehet kumarat kulkevat
lumikentällä? Permeillään
jäniksiltä ne tien kai sulkevat
nyt ollessa suojan sään.
Ne hakoja viskovat,
seipäitä kiskovat,
viittoja tuovat;
tien auki ne luovat
jalaksen juosta,
tohtiiko tuosta
kulkea ylitse järvien jään?
Mitä miehet kumarat pimeellä
edustalla käy kartanon?
Talonportin iskulla kimeellä
lyö tuuli nyt lukkohon.
Hakoja kuusien
heittävät hankehen;
hiutaleet heijaa,
kylminä leijaa
jäljet peittäen;
hautaan heittäen
kaiken, ah kaiken pois!
Lumi on kirpeetä niinkuin suolaa se ois!
Rekiä saapuu, hoilaa ja laulaa
ajurit, lankee äänetön yö.
Miehet ne kantaa, miehet ne naulaa...
Loppu nyt lyö! Loppu nyt lyö!
Kirkaisu kaikui...
Kirkaisu kaikui silloin portaissa,
kumisten pihain poikki kujiin ehti,
kätensä risti ohikulkija
vavisten paikoillaan kuin haavanlehti.
Ylhäällä ikkunassa talon aution,
puut paljaat allaan, kantain kynttilätä
mies tuijottavi yöhön kolkkohon,
ikäänkuin valaista hän aikois tätä;
kuin mieletön hän pedon lailla karjuvi,
min ahdas häkki veriin raateli:
Chrysaetos kuollut on!
Ja huuto kiirii vaikertaen kankaan yli,
kunnes se kuollen häipyy pohjoiseen,
mut huutoon vastaa metsän herkkä syli,
nyyhkyttäen, mut lyhyeen:
Chrysaetos kuollut on!
Huoneissa tyhjissä hän harhaa yksin,
sytyttää lamput, kruunut kaikki palamaan...
Seinältä salin kylmin silmäyksin
tuijottaa kuva häneen puitteistaan...
Huoneista kaikista hän hakee, riehuu,
hän turhaan etsii ikimennyttä,
vimmasta mielipuolen veri kiehuu;
ei muista hän, mit' aikoi etsiä...
Hän laatikot ja kaapit penkoo, vääntää...
Hän keittiöön käy halki käytävän,
ja penkit, pöydät kaikki nurin kääntää...
Eteiseen viimein joutuu hän.
On pikku vaippa jäänyt sinne naulaan,
kulunut turkis paikan osoittaa,
mi hyväellen sattui poskeen, kaulaan...
Nyt palaa muisti, silmä leimuaa!...
Ulos yöhön...
Ulos yöhön ja tuiskuun syöksyen
hän juoksee ja hakee,
yli ojien hyppää ja aitojen,
siks kunnes on eessänsä kangas lakee!
Hae! Tuollako jäljet on?
Hän on suunniltaan,
jalat kivihin tarttuu
ja viidakkohon,
lumi-usva on seinänä vastassaan...
Kuin silmitön syöksyy hän tuulta päin,
pyry kelmeät posket peittää jäin,
vaikk' kiivaasti valtimot lyö!
Käy, taikka sun yltää yö,
sua kenkään ei nää,
rukoustas ei kuule, kun hankehen
saat hautasi valkoisen!
Sa pelkäätkö jo?
On taivas synkkä kuin kalmisto,
kivi haudan, min kirjoitusta ei näy.
Yhä yö hämärtäy.
Luja ole, tai kuoloon käy!
Hän joutunut on kukkuloille liki merta,
miss' solkikoivut kohoo korkeat...
Nyt herää muistot, sydän vuotaa verta...
Tääll' usein rinnakkain he kulkivat...
Puolessa pohjan -- silmään voiko luottaa?
talonsa tyhjä, harmaa kohoaa,
kuin juna, joka asemalla uottaa,
sen ikkunoiden rivi kimaltaa!
Ja hän huutaa:
Jo lähtöönkö soi,
häämatkalle, oi?
Ma morsiamen
näin harsoisen,
kevätmorsiamein
vihervaipassaan,
ah, valkoisein,
sulotuoksuvan haan
olet tuomipuu,
kun saapuu kukkien kuu!
Elin paahteessa auringon silloin kun
Chrysaetos oli mun!
Ja hän laulaa:
Kesäpäivä, lämmin syli
sini-aallon, vehreen maan,
köynnös tupaa kiertää, yli
pöytämme luo varjoaan.
Sylitysten uimme meren
keinuvia aaltoja,
vesi viilee lieskat veren
sammuttavi rinnasta.
Nousit, kauneutesi maahan
taivutti mun jalkoihis,
kerskailla tän verran saahan --
ei sua näe Nemesis!
Chrysaetos!...
Chrysaetos, kultakotka, ah minut
säde silmies auringon vangitsi...
Yli pilvien nousimme, sieltä sinut
alas maahan lauluni houkutti...
Sulan tempasin siivestä loistavasta,
kultamusteella kirjoitin
laulut -- noussehet Gehennasta,
autuudeksi mi muuttuikin!
Kesä-ilta...
Kesä-ilta tyyni, lauha,
vehreydestä pyökkien,
mieliss' aurinkoinen rauha...
kotiin, varjoon köynnösten...
Syksy, lakkaa laulamasta
linnut, metsä vaikenee,
kypsä kun on kukka, vasta
lehdet sitten varisee!
* * *
Lumikukka lähtehellä,
käärme alla lehmuksen,
arvoitus on keijukaisen!
Se on myöskin sun ja mun!
Ohi muistot kun kiitää...
Ohi muistot kun kiitävät ryöpyten,
etemmäksi hän kulkee tuiskusäässä
meren rannalle viimein joutuen,
miss' auran jäljet näkyvät jäässä --
Tie suora kuin viiva, min päätä ei näy,
on ulapan halki viitoitettu;
tien ylitse musta railo käy...
Sen reunalle jää mies masennettu.
Pimeästä kuuluu silloin loiskina, jyskinä,
huohotus, puuskutus, ryskinä,
ja sitten kauhun huuto loputon.
Pimeästä syöksyy esiin
musta peto halki jään,
nostaa kuohut kylmiin vesiin,
viitat tappelevat keskenään.
Jää murtuen väistyy tieltä,
soi sirpaleet helkkyen
kuin tuhannen luutunkieltä
soi myrskyssä katketen.
Ohi niinkuin haavoitettu valas
käy laiva ja savua puuskuttaa,
kaikk' aaltojen helmaan syöksyy alas,
vesi valkeena aaveena vaahtoaa.
Kun aurinko noussut on....
Kun aurinko noussut on yli jään,
niin miehet kumarat entävät
meren rannalle tähyämään;
ja varikset sinne lentävät,
miss' saaliit on maukkahat.
Jään reunalla koirat etsien
nyt ulvoo kuin helmassa metsien,
he totta ennustivat!