* * * * *
Ja koko yön sitten saarnasivat sekaiset äänet aivoissani... kauheata
porinata pitivät. Katuvaisia yksinpuheluja, selittäviä kaksinpuheluja,
hieman järkevämmin resoneeraavia kolmipuheluja, isä, poika ja...
* * * * *
Nainen, nainen, osasi muista! 'Et sinä tee, sinulle tehdään —, sinulle
tapahtuu —' Ei sinulla pidä olla muita haaveita, ei muita toiveita kuin
ne, mitkä maailma valmiina kouraasi työntää.
Kaikki muu on häpeää, häpeää milloin punaisin, milloin valkein poskin.
Ja sitten arkinen julma todellisuus. Ei tekisi mieli enää jatkaa.
Vai pitäisikö kuvata tuomarin luona tehty nöyryyttävä
eronhakemusaudienssi — jonka sain kuten eronkin. Hänen Ylhäisyytensä
hyvyyden kuparilantti oli otettu tyyten takaisin, eikä kumma, olihan
hänen koko miehinen persoonansa vaarassa naishirviön edessä!
Hermoistani huomautti — —, hyvä muka kuitenkin, että itse käsitin
niiden tilan ja rasittuneisuuden. Ja eikö se vaan käyttänyt sanaa
eksentrinen, — käytti kun käyttikin se jossain käänteessä, ei aivan
suoraan, mutta se vaara muka oli. Vihattava sana eksentrinen!
Hm — usein kun jonkun ihmisen jännitysvoima on suurempi kuin toisen,
sanoo se pienivoimaisempi: eksentrinen! — mikä hänen mielestään on
aivan murhaavan kuvaavaa. Ruotsinkieliset sitä meillä varsinkin
käyttävät.
Niinpä niin! Epätasaiseksi hän myös sanoi mielentilojani, — jo muka
keväällä — siinäkö se ymmärrys nyt oli! Että minun piti lähteä
kylpemään, että hänen poikansakin oli ehdottanut lomaa ja kylpyä. Vai
niin, kävin punaiseksi hiusmartoani myöden! Että tällainen toimi ehken
ei oikein sopinut, että piti koettaa jatkaa lukuja yliopistossa — — —
j.n.e.
Ei ikinä se ollut niin paljon puhunut, kulki kirjastossaan edestakaisin
kädet seläntakana, punotti, kyllä sillä vähän vaikeata sentään oli —
Ja kerran se katsoikin ja hymyili niin omituisesti — — voi herra! Olla
nainen ja niellä kaikki!
Viidensadanmarkan setelin se antoi yli palkan — — lady-unelmani
särkymisestä.
Ei hänellä ollut mitään valittamista, kaikki oli mennyt hyvin
tähän asti, mutta koska nyt kerran itse halusin ja tunsin olevani
hermostunut, niin — — — tänne olikin tulossa juuri sukulainen, hän ehkä
ottaisi ensi-aluksi — — ja hän mainitsi sen keväisen eronneen rouvan
nimen, minulle vastenmielisen mustan sianrasva-rypäleen.
Silloin minun teki pahaa, silloin sieluni itki, — huusi niin pitkään
kuin lapsen — — kodistaan kartoitetun!
Kuinka paljon olin häntäkin rakastanut salaa tuhannella tavalla
hellinyt, kahdenlaistakin suhdetta onneton mielikuvitukseni
hemmoitellut, isän ja — —
Noin he saattoivat erota — noin vähän heille merkitsi heitä rakastava
herkkä sielu, pois vain maailman turvattomuuteen, kuin kivi mustaan
yöhön, häiritsemästä pois, pois —
Isä, isä! En tiedä miksi juuri ne sanat niin vihlovasti korvissani
kaikuivat. Vereni vaistoilla olin rakastanut häntä kuin omaista. Ei, ei
ole tumman linnun sielu palvelevan orjan, ei palkkapiika ruokon vuoksi!
Viheltäen nyt. Se oli viidennen näytöksen loppu. Tai kolmannen näin
pienestä pilasta.