Hylkymaa ja onnentouko...
Vastapäätä junan kirjaisella plyyssillä istuu Joonas ystäväni
matkalla pääkaupunkiin hänkin. On hyvällä tuulella ja puhua pörisee
kaikenlaista, punerva kukka harmaassa napinlävessä.
Nyt sitä mennään mennessä!
Mennäänpä vaan!
Ilma on niin hellä, hunnutettu, pilvet alhaalla, mutta hatarat ja
hyllyvät, kuin itkemäisillään kuitenkin.
Eipä itketä nyt! Etäisellä vainiolla päivä säärii. Taivaalta lankee
alas vino silta kuin toivon sadetie — Olisiko vieläkin jotain —!
Kartanon viimeinen metsäkulma...
Sen kartanon...
Vielä on mieli sinnepäin, vielä kaipaa haikara kurkihirrellensä!
Katkeran hellää kuten sen, joka kodistansa loukkaantui ja lähti...
Olisihan siellä leijaillut pitkänä ladynä — — ainoa ilmapiiri
sittenkin, mikä minulle on ollenkaan sopinut. Kohentunut siellä vielä
ajan, piilossa maailman murskaavalta myllyltä! Mutta kun lähdin
kummailemaan, liiallisuuksiin taivuin, — vilkuttelin kulttuuriarvojani!
Hiljaa ja hellästi vain olisi palvoa pitänyt niitä hienojani, kuin
oikea äänetön nainen ainakin, — 'kuten ruukku, joka menee vedelle,
kunnes särkyy'!
Mutta kun lintu ei ole mikään ruukku!
Keittiössä kävi viime päivät kauheiksi aivan. Ne huomasivat heti jo
maisteri Ericin lähdön jälkeen, että jotain pahaa oli tapahtunut. Se
on kuin noiduttua, kyllä ne silloin näkevät läpi kuin lasisirpaleen,
sokeimmatkin! Pehtori, joka koko kesän oli nuuskinut yhtä ja toista ja
kaikenmoista, kuohutti koko keittiön Tschandalan vastaani. Henriikat,
puutarhurin vaimot ja kaikki hyökkäsivät kuten basillit heikentyneen
elimistön kimppuun. Ei ollut ainoakaan enää ystäväni, ei edes Lempikään
oikein passiivisuudessaan, Siikri marakatista puhumattakaan, — kansaa,
kansaa! Sulo Johannes, typerä raukka, sekoitettiin järkyttävällä
tavalla myös juttuun, tulipa hänen lahkolaisiltaan ja uskovaisiltaan
varoituskirjeitäkin. Minun viiden-minuutin-salonkiflirttini paisui
lopuksi kuten Potifarin eukko!
Vaan se on aivan eri elämä! En ole edes koko juonta kertonut —
haihtukoon omaan mitättömyyteensä!
Joonas sanoo äkkiä:
— Sen teidän tuomarin suonet kalkkiutuvat. Vanhenee pian mies.
Hätkähdän.
— Kalkkiutuu!
— Kalkkiutuu!
— Voi yhtäkaikki, vai kalkkiutuu! Eihän silloin voi olla tulenarka
yhtään enää —?
— Ei taida voida, naurahtaa Joonas.
— Mutta kuules, Joonas, yksi tärkeä seikka, oletko huomannut, että sen
silmissä on hypnoottista voimaa?
— Taitaa vähän olla, — mutta eihän se perhana katso ketään, lentää vain
edestakaisin lattialla kuin nahkakirja kainalossa!
— Mutta mitäs sinä oikein maisterista pidit? Te tutustuitte
juhannuksena ja olitte saarilla yhdessä —
Miksei, meneehän se — on vain niin riivatun kohtelias, ettei tiedä,
kuinka sen pirun oikein ottaisi!
— Hui, hui, hui! Niin rumasti et saa puhua Suomen hienommasta miehestä!
Mutta eikö totta, Joonas, että savolaisista ei tule koskaan oikeata
herrasväkeä? Kirottu Savo, pardon vermaledeit!
Joonas hyrähtää heleään nauruun. On niin hyvällä tuulella, kun on
päässyt vähän pakoon Elmasta —
— Mitäs sinä nyt savolaisia olet ruvennut vihaamaan! Iloisia
poroporvareita aina!
— Pohjalaisilla on sentään toisenmoinen profiili, sekä eetillinen että
muu. Kun ollaan oikein kunnon pohjalaisia, sillä sekalaista on aina
seurakunta!
— Jaa, ettäkö minä — —
— Sinä — — elä koetakaan! Osaatkos sinä kuitenkaan ottaa vihollisesi
henkisesti ja hienosti?
— Eihän se niin vaikeata ole!
— Se on totta, sinä osaat, miehet osaavat, huomaan sen. Mutta minä
lähden nyt maailmalle vasta sitä taitoa harjoittelemaan, minun täytyy
oppia olemaan syyttämättä muita onnettomuuksistani. Kun se on tehty,
olen kypsä luonne!
— Kypsä nainen...! Sinä olet jo kauan ollut kypsä joko vaimoksi tai
ehkä paremmin rakastajattareksi.
— Voi Bakhus! En suutu —
— Mutta kuule, Arma neiti, minnekä sinä oikeastaan matkustat?
— Minne matkustan! Kööpenhaminaan tietysti!
— Mitä pirua sinä siellä teet?
— Luuletkos ettei minullakin ole salaisuuteni! Eurooppa kutsuu —
— Äläs — ei sitä Eurooppaa ole —
— Eipä taida ollakaan kaikille — metsälinnuille ilman suosituskirjeitä!
— Tule minun kanssani, eihän sinun tarvitse mennä Kööpenhaminaan!
Tukholmaan asti vain — — hei, keksinpäs jotain, kas kun huomasinkin!
Ja hän esittää uusia vaihteluja vanhasta teemasta. Kummallista, kuinka
ihminen, jonka kaariviivan korkeimman nousun on aavistanut, on ikävä
sentään! Ei tule koskaan mitään yllättävää, mitään uutta ja luovaa, ei
edes sellaista, mikä panisi kaiken entisen päälleen pystyyn. Joonas
puhuu innokkaasti omaan pussiinsa, miestä ei hävetä yhtään!
Sillä tasolla taas ollaan, maailma mahdollisimman litteänä! Joonaksen
kaltaisia miehiä — — ja Elman kaltaisia ystävättäriä, vaikka
ystävättäret olisivatkin hieman runsaampia kuin Elma sentään. Naisten
kanssa ei elämää luoda.
Suljen silmäni nojautuen vaunun nurkkaan. Antaa kärpäsen surista!
Minä omiani aattelen. — Siellä viivytte vielä, kalpeat kuvat! Hiljaa
sivelen viime kerran — vaikeinta ruumistani, sinistä poikaa! Olit,
mikä olit, kalkkiutuvan isän ainoa miehenpuoli — — riivatun kohtelias,
diplomaattinen, mikä vaan!
— Ylimys olit, sieluni vastakohta moninaisissa — ominaisuuksia
sinulla, joita ei minulla, ehkä myös kainosti päinvastoin. Se tunne,
jonka sinä herätit, oli ihmeellinen sulettu onni, syvin suloisin
rauha — kuin kultaisen ympyrän keskipiste oloni varma! Niin ehjästi,
kaikkeen tyytyvästi, vaillinaisuuksiin varsinkin, voinee, vain kerran
elämässänsä tuntea. Sinä olisit pitänyt sielussani aatelin... sinun
vieressäsi iäti myrskyilevä henkeni tasapainossa levännyt — — sinun
kuninkaallisen käsiliikkeesi jälkeen levottomat haamut haudoissaankin
hymyilleet ja selälleen rauhaan vihdoinkin oikaisseet — — —. Ja nyt
oletkin vain valkea kuollut ruumiini! Katoavaisuuden laki vallitsee
meidän yllämme, kaikki muuttuu kerran, haihtuu — — ne ominaisuudet,
jotka nyt olisit voinut antaa minulle, minä sinulle, niitä ei kerran
enää ole, — — kalkkiutuvan isän poika!
Julmuus! Eric, Eric, Eric, Eric! Vaunun hämärässä ikkunanurkassa
vihdoinkin ratkeen itkuun, sären itseni tykkänään.
Mutta Joonaskaan ei huomaa tosi-elämää koskaan! Luulee, että nukun! Ja
hyvä, että niin luulee.
Pysäkillä pikkupojat huutavat aivan parkaisemalla sähkösanomiaan:
— Mikä siellä nyt on?
— Sota! Saksa on julistanut sodan Venäjälle!
— Mitäs huonoa pilaa se on?
Ryntäämme ulos.
— Ei taira olla pilaa, virkkaa maalainen vitkaan junasillalla. Sotapa,
sota!
— Voi kaikkia häntä!
Viikkokausiin en ole lukenut sanomalehtiä, eikä tuomarikaan ole.
Maailman menosta emme ole tietäneet mitään. Prinsiipin pommista kuulen
nyt vasta Joonakselta.
Ensin tuntuu sota-ajatus melkein koomilliselta, uskomattomalta aivan!
Mutta sitten sen käsitän. Nyt se alkaa! Nyt alkaa maailman raakuuden
paise puhjeta. Sitähän aina ajattelinkin, että missähän se kiitetty
valistus oikein ilmeni —