Paikka, ettei enää sen kummemmaksi tule!
Onko kellään moista kohtaloa, kellään juuri näin ihanata helvettiä?
Ja miten nyt näyttäydyn tuomarille, hampunkarvaisissako vaatteissa,
lipeäkiveä pään päällä?
Toiselta puolen on kaikki tavattoman koomillistakin, mutta en
luule että kukaan oppinut nyt tulee avukseni henkevyydellään minua
pelastamaan.
Voi, ilmojen tumma lintu, miksi laskeuduit maan päälle palkkoja
peräämään, miksi yllesi orjan silat otit, erämaan hirvi?
Pyydänkö anteeksi tuomarilta — mutta mitä anteeksi — —?
Lakkaan kiemurtelemasta ja kerron kohta kaikki julkeasti aivan. Onhan
lopetettava tämä loru. Tämmöistä kaaosta, täydellistä hajoomusta ei
mies koskaan ymmärtäisi, ei ainakaan herrat suomalaiset miehet!
Voi, voi — — voii!
No niin. Istuin arvoisan, — ja kuinka arvoisan, en tiennyt! — arvoisan,
arvoisan isäntäni kanssa kirjastohuoneessa. Luimme Fontenelleä
avattujen parveke-ovien ääressä. Tarjottimella oli punaviiniä, lasi
minullekin. Hän on nyt jo melkein terve ja näytti niin erikoisen
tyytyväiseltä siinä kuunnellessaan ja maistellessaan. Vaikka
omituista kyllä, kaksi päinvastaista vaikutusta hänestä lähtee.
Nenän keskikohdalle jäävä kuhmu tekee kasvot paljon nuoremmiksi ja
sytyttävimmiksi, kun taas rinta on hieman luhistunut, ehkä myös
raukeiden asentojen syy. On kuin toista lähempänä nyt, enemmän toisen
vallassa. Päivällispöydässä oli meillä ollut pitemmät puheet kuin
koskaan ennen. Suureksi kummakseni hän arvosteli paikkakunnan väestöä
uudelta ja omituiselta näkökulmalta, rikollisuuden nimittäin. Sangen
mieltäkiinnittävää, en vain käsitä, miten hän näissä olosuhteissa oli
niistä selvillä. Sitten moitti hän kovin erästä suomalaista esteetikkoa
tyylistä, — puolustin miestä ulkopuolella hampaiden saadakseni
väittelyn rakastettavasti jatkumaan. Hän alkoikin pian kuumottaa ja
punottaa, ja puhui melkein kuin minun käännyttämiseni olisi ollut
hänelle mieskohtainen asia ja onni. Nautin.
Perin ystävällistä siis, perin laheata kaikki tyyni.
Iltakin oli ihmeen kaunis ja haalea. Mitä muuta tarvittiin — — hetki
unohdusta, hetki keveämpää vihdoinkin. Pengermällä parvekkeen alla
kukkivat kilvan ruusut, pelargoniat, levkoijat, unikot ja muut. Kaikki
toivat ne sieluun erilaisia mielikuvia elämään sittenkin, sittenkin
olemassa olevasta ihanuudesta ja autuudesta. Kyllä onni on, vaikkei se
ole aina minun luonani! Mutta kun muistan, että se jossain on, voin
hymyillä, ja kas siinä jo yläpuolellani kelluu kuin suuri kimmeltävä
eteerinen pallo, ovela vastahymy taivaankaari silmäkulmassaan — —
venoseensa houkuttaa — —! Sellainen on kuvani onnesta.
Kukkapengerten takana taas iäkkäät omenapuut, hedelmä-emot oikein,
vääntelivät kaihoisasti koristeellisia oksiaan valoa kohti, toiset
terävästi kuin floretin pistot, kuin olisi kirpeänsuloiset nesteet
vieläkin niiden suonia polttaneet. Salmen sini-vetonen välkkyi
viileänä ja hauraana rantaniityn yllä, siellä, missä suuret hopeapajut
avautuivat leveästi, paljastaen pehmeäpiirteisen kivilaiturin,
päällystetyn kuin vaalean rosoisella sametilla. Ja taivaalla
aukon kultaisen jaon vasemmalla puolella kiiti merkillinen pilvi,
— kuin suuri jättilintu, toinen siipi valtavasti iskien, toinen
rauhallisemmin, ja sen siiven alla suojassa pienempi, naisellisempi
naaras yhtäännepäin nyökällään — — pois painuivat maastapäin,
ikivapautuneina kauko-avaruutta kohti... Sanomattoman kaihon herätti
näkijän rintaan .. siinä menivät toverit — —
Tämä kaikki riemastutti mielikuvitusta, herätti iltakuumeen
kultaporeilevaksi aivan. Tunteeni kääntyi kokonaan isäntääni kohtaan,
jonka kodissa ja luomissa olosuhteissa kaikkea tätä hyvää ja onnea
nautin. (Eric ei enää tänä kesänä palaa... on tullut jo kortti
Norjasta, jossa myös oli terveiset eräältä suurelta ruotsalaiselta
esteetikolta ja hänen rouvaltaan.) En muuta tarkoittanut, kuin osoittaa
vastakiitollisuutta sydämen täydellä alttiudella ja vilpittömyydellä.
Lukiessa panin kaiken mahdollisen taitoni ja iloni liikkeelle. En
enää soitellut kurkunkoneistoa, vaan Uitelin sielu vapautuneena,
kaikkeuden henkenä itse. Sinä, mitä rakastan ja olen rakastanut, — —
minun jumalaani! Avonaisemmin kuin koskaan ennen arvostelin lukemaani,
Fontenelleä ihaillen. Puhuin vanhalle, kauniille aristokraatille
melkein yhtä rohkeasti kuin kahvilassa jonkun kurjan boheemin
ihmisrinnalle. Ulkonaisesti hillittynä, sisäisesti haltioituneena,
sielu melkein särkyvänä autuudesta — — — oi, jos kerran siten kuolla
saisin, keveästi kuin kupla hengen jumalaiseen hekkumaan!
Keskellä esityksen huumausta oli tuomari kääntynyt päin, istui vain
ja katsoi. Tunsin sen sivultakin... Ja kun vihdoin vilkasin häneen,
kohtasin oudot, tumman kiinteät silmät. Nyt kysyn ja aion siitä
Joonaksen kanssa keskustellakin, eikö tuomarin silmäterissä saata
olla puhtaasti hypnoottista voimaa, sellaista, jota lääkärikin voisi
käyttää hyväkseen? Asianomainen ei ehkä tiedä sitä itse, mutta aivan
nukuttavan huumaava on hänen viipyvä katseensa, suurenevan silmäterän
ja värirenkaan kirkkaus leikkaava kuin säilä. Sellaista tuntua on pari
kertaa ennenkin ollut, kun on katsonut — — tai ehkä hän sen juuri
tietää ja siitä syystä on katsomatta. Näin ajattelen hädissäni, kun en
muutakaan keksi kauhean kohtauksen selitykseksi. Kuin mediumi, aivan
tahdottomana jäin riippumaan hänen silmiinsä kiinni — — en enää irti
päässyt, niin kova oli virran paine.
Siinä sitä oltiin, eikä tahtonut loppua tullakaan. Istuttiin vain ja —
— voi taivas, kuinka epämielyttävää nyt jälestäpäin ajatella.
Mikä sitten on onnettomuus?
On, on olemassa se onnettomuus — — — erehdykseni! Minä käsitin tämän
pitkän kumman mustan katsomisen olevan tuomarin puolelta — — no, jotain
metatysiikkaa ja rakkauden fysiologiaa! On niin että voisi vaikka
hiuksiansa kiskoa, huutaa tuskassa naurain!
Mutta miksei hän sitten lakannut katsomasta, ellen minä voinut?
Siinäpä arvoitus onkin! Olihan hän mies ja tahdoltaan vapaa! Sillä
sitä katsomista kesti niin mielettömän kauan! En ole muistaakseni
koskaan niinpäin erehtynyt, tavallisesti olen vähentänyt vielä siitäkin
vähästä, mitä saanut olen.
Ja-ja!
Kun nyt jälestäpäin muistissani tutkin hänen ilmettään, niin olihan
se kumman totinen. Ei mitään hellyyttä, taipumusta, — kauniimpaa ja
omaisempaakin on sitä ennen jo ilmennyt. Mutta erehdykseni huippu
oli se, että minä panin vastaan minun ilmeeseeni täyden alttiuden ja
myöntymisen — kyllä mahtoi olla marakattimaisen autuasta hänelle!
Tuo pelottavan nopea kykyni välistä siirtyä tunnelmasta toiseen,
tilanteesta toiseen, nähdä äkkivalaistussa uudet mahdollisuudet aivan.
Olen niin vähän ihanteellinen, etten ole edes 'oman ihanteeni apina'.
Elää, elää, minulle on kaikki kaikessa! Kuinka päästä realiteetteihin
käsiksi, kuinka hedelmällisiin päämääriin, kuinka luoda naisen osa
niistä!
Tiedän isäntäni, että jos hän puhuisi naiselle rakkaudesta, tarjoisi
hän samalla kätensä. Hän loisi naiselle täyden olemassa-olon, tai ei
mitään. Se kävi kerran ilmi, jotain kirjaa lukiessa, ah, ihanaa Jacopo
Orthista se olikin!
Ja niin oli edessäni valtava uuden tien näky, aivan arvaamaton!
En sitä kaikkea siinä katsoessani selvillä käsitteillä tietysti
ennättänyt ajatella, mutta se oli itiöinä alla temperamenttini mukaan.
Tyhmistä egoisteista en ymmärrä mitään. Jos onneen pääsisin, niin
puolet maailmaa kanssani kukoistaisi. Niinhän sitä ainakin kuvittelee!
Ensinnäkin puhaltaisin uuden elinvoiman tähän vanhaan ylimyspesään,
jonka kauneuden ja rikkauden ja maineen prestige on vielä pettämätön,
mutta joka varmasti hauraisiin sinertäviin ytimiinsä kaipaa jo uutta
verta. Päästä sellaiseen sukuun olisi samaa kuin saada käsiinsä luojan
alkuainetta! Aivan huumaa! Viivoja ja värejä myöten rytmiä koko elämään
joka päivän hetki järjestetty nousujen ja laskujen mukaan! Pitkäin
ahkerain kausien jälkeen suuria sytyttäviä juhlia! Se olisi taas
olemista maan päällä renessanssi-ajan ruhtinaiden malliin! Lapset,
joita pitäisi olla ainakin kuusi kaunista kappaletta! — kasvatettaisiin
ylimyksiksi, pohjalla kalevaisen etiikan kainot, mutta ihmeelliset
aakkoset. Miekka sivuun, ruusu käteen, henki päähän, laulu sieluun ja
sydämeen! Ruumiinkasvatus ensin, ilmeestä varpaan kynteen asti — 'henki
tulisi kyllä itsestänsä!' Kyllä siitä taas suoriutuisin! Ensimmäinen
asia perhe, suku, ystävät, alustalaiset, naapurit, isänmaa! Mitä vielä?
Joka mökkisen vaeltaisin, joka kakaran katsoisin! Milloin kaataa ja
karkoittaa, milloin nostaa ja kohottaa! Dekadenttista, kaikille yhtä
höllää hyväntekeväisyyttä ei, — kivet vain pois, missä ne voimia
painavat, ihmiset joko itsenäisiksi tai korkeampaansa palvelemaan.
Miten ihana olisi sitten kerran kartanon rouvan katsoa ikkunastaan
vaurastuvaa seutua, joka saisi vähitellen merkitsevän fysionomian.
Ja sitten vielä kaikki muu, kaikki muu, mitä ikänäkin uneksittu on
lännestä hamaan itään!
Entä sydämeni onni — —? Kysyisinkö sitä enää? Yhden tiedän, ylpeä
uskollinen säihkyvä puoliso hautaan asti, — ankarasti, muuta ei!
Vaan joskus, joskus sitten — — kun kultaisena iltapäivänä, kartanon
hiljaa uneksiessa ja läntisen puistossa huojuttaissa spireata yli
tuoreen timoheinän, — kun saapuisi kauko-matkalta äkkiä kotia
poikapuoli, ja äitipuoli saattaisi häntä ensikerran illalla yläkertaan
nukkumaan — — kuinka, kuinka kärsisi rinta! Tai kun olisi talvella
vieraita ja tanssin aikana joutuisimme hetkeksi talvipuutarhaan
palmujen ja kukkivain kasvien alle — — kuun välkkyessä lasiseinäin
takaa, havistessa puiston mustain kuusten — — — hän olisi silloin jo
ymmärtänyt, herännyt... muuttunut kuin ihanaksi etelämaalaiseksi...
hiljaa vain, ei sanaakaan! Ei sanoa saisi hän sanaakaan! Yhdelle
orkidealle vain suudelman painaisi, ikäisensä äitipuolen mustalta
pitsivyöltä pudonneelle. Tai, tai — pitkillä metsästysretkiltä — —
eksyneinä soihin, rämeisiin — — aina sama vaikenemisen julmuus, —
kunnes toinen kaatuisi kuin Asra, huulilla ei enää veren tippaa — — —
nauran, nauran, nauran!
Tai itken, pöytäni kulmaa vasten itken — — — ei sen verran totta, ei
ikänä mitään äitipuolta, ei mitään etelämaalaista tulta!
Ja sitten vielä tehtynä se eilinen, — tili edessä — — seuraukset
tulevat siitä jyskien —
Niin vain, se kaikki ja paljon muuta oli ilmeeni alla, kun luulin
olevani pakoitettu vastaamaan isäntäni pitkään merkilliseen katsomiseen.
Ei tarvittu muuta, kuin että tuskin huomattava epämiellyttäväisyyden
varjo vihdoin ilmestyi hänen kasvoilleen, — niihin tuli jotain
silmälläpitävää, epäluuloista... äkkiä tunsin oudon pahoinvoinnin ja
samalla hirveän kolahduksen...
En käsitä kuinka pääsin ylös, kuinka ymmärsin pois lähteä, mitä sanoin.
Huone oli sakeana silmissäni, kuin kahlaamalla sen kuljin. Samaa
raskasta ainetta oli vielä puutarhakin hoiperrellessani sarakkeiden ohi.