Nyt siellä nousee senkin näköinen — ei auta enää mikään — vesipussit
kieppuvat jo päänpäällä — levenevät vauhdilla ja — ratkeavat —
Myrsky saatiin!
(Ei ollut hän eilen luonani juomassa teetä...)
Yöllä...
Kyyneleitä, kyyneleitä, kyyneleitä — — — maailman raakuuden ruoskimia!
Sydän, etkö koskaan lakkaa umpiretkistäsi?
Elämänrakkaus — — ruumiit sinulle rakkautta enemmän kuin nuo elävät
raakit, kuolleita muotoja enemmän palvo kuin lähimmäistesi onnea —
Miksi aina niin poissa sielusi kotoa — miksi aina niin ulkona
ahnehtimassa? Etkö jo voisi sudenkuoppia välttää? Etkö vieläkään tiedä,
käsitä harvinaisuuttasi noiden rinnalla? Hyi, taas silitit jotain
niljaista, mikä hyppäsi silmille! Levitit heille turhuuden pyrstösi.
Eikä hänkään mitään sanonut, ei avuksesi tullut. No niin, jotain hän
sanoi, mutta eihän se riitä, ei riitä! Pitää sanoa niin, että kupit
helisevät heidän kömpelötöisillä kahvipöydillänsä, lattiapalkit
vapisevat rääsymattoinsa alla! Sitten vasta vähän säikähtävät —
Aa — se märkäpöksyinen satanisti! Ja se nainen! Onko mikään —
torahampaineen, lehmänlantioineen —
Yhdeksäs päivä heinäkuuta.
Niin eilen ja kuinka tänään? Kuinka soi nyt hermojeni rikkoontunut
kieli? Kuinka näkymättömissä olet, minun lintuni hymy?
Ah, mistä tuska?
Voi, puussa on toisen tuska toisesta!
Mutta jos tahdotte sen koetteeksi kuulla, jos sitä edes kertoa kehtaa
—, niin se pikkanen mies siellä Isoniemessä sanoi minusta jotenkin
pahasti, jotenkin infernaalisesti sitten. Eiköhän jonkun toisenkin
hyväntuulen utareet olisi ehtyneet. Sitten hyökkäsin minä vuorostani
heidän kimppuunsa kuin joku ylimääräinen furia — »pyhää vihaa» se oli
sinä hetkenä olevinaan — — —
Näytin taas kulttuuriarvojani. Kaikki, mitä minussa oli barbaaria,
luontoa, naisen pimeätä pilveä, itsensä särkemiskykyä, purkautui
pelottavalla tavalla yli räikeään epäsointuun joutuneen seuran.
Kypsemmäksi jo itseäni luulin, täysikasvaneeksi melkein. Oih, kuinka
kirvelee itseviilletty haava, suolaa siihen on kaikki jälkierittelykin.
Kyllä vaan imponeerasin! Kuten vaikutukset heti näkyivät kartanossakin:
tänä aamuna varhain on Rosenberg lähettänyt maisteri Ericin pakaasin
Visbyhyn — — — ja nuoren eksellensin harmaan kirjaisia hihoja ei näy
missään. Loukkaantui oikein aitosuomalaisesta dialektiikasta. Väsähti
kesken kaiken vokaaliemme sulosointuihin —
Pois, meni pois!
Pois sammui arin unelmani... ihmeellinen haamujen haave... Kuin
pajunoksa luulin olleeni jo lähteensuonen luona... ja siihen kierryin.
Ja esi-isäini äänet hautojen alla riemuitsivat ja kirjavia karnevaaleja
leikkivät... Odottivat elon ihmeen uudistuvaksi heidän siemenelleen...
Sammui aamuni koi, tukahtui iltaisen patjan kipein nyyhky! On häpeästä
poikki siipeni jänne. Vielä on sulkien lumipohjalla kauniin kimmellys,
on hellyyden hunajaväri, on intohimon veri...
Näinkö viimeinkin? Kukkulani huipulla kompastuin, eloni keskipäivällä
kaaduin kumoon. Äkisti, liian äkisti tämä tarina leikattiin, julman
Sattuman terävimmillä saksilla. Enhän vielä päässyt näytökseni loppuun,
kun lanka jo poikki ja tanssijatar verissä nokin maassa!
Visbyhyn sisaren luo lähti, naisellisemman naisen luo! Kaksi suurta
matkalaukkua pantiin mukaan — — — kuin aikoisi viipyä kauan —
Joka tapauksessa, julma äänetön mielenosoitus, joka pitää nopeasti
käsittää ja ainiaaksi —