Yksin olet, lemmen-liian-herkkä tyttö, luotu peto-isän lasta tuutimaan,
yksin sen kasvatat ja elätät, lisäksi viillettynä ikuisen häpeän
poltinraudalla. Eivät ne tiedä, että kauttasi, sinä liian-tulinen,
luonto tasoittaa äärimmäisiä vastakohtia, noita liian jäisiä, ettei
syntyisi vieläkin pelottavampia yksipuolisuuksia. Ei Erokselle yksilön
onni paljon merkitse, ei ainakaan naisen. Sillä hän, pelottava,
väkivaltainen Eros kulkee aina vain suvun iankaikkisilla asioilla.
Peto-isien lasten äitejä he kivittävät nuo kummalliset yksinkertaiset
ihmiset, luonnon nenästä vetämiä hekin. Sillä kivet, jotka sattuvat
niin kipeästi yksinäisen äidin arkaan nahkaan, nekö pusertavat hänestä
esiin vieläkin suuremman kauneuden ja rakkauden, jotta se riittäisi
jälkeläiselle, joka on vain yhden oma, jota vain yksi rakastaa —
Lempi kätkee ruutupaperisen kirjeensä jälleen Fennia-Iaatikkoon,
onnellisena vain siitä, että hänkin saa taas rakastaa ja samaa, oman
lapsensa isää —
Hetken kuluttua kuuluu Henriikan huuto:
— Neitsykäiset, neitsykäiset, nukkumaan!
Tuo Henriikka! Se voi herättää minut niin kipeästi arkisimpaan
todellisuuteen. Tällainen oli siis juhannusyöni, tällainen sen odotettu
tumma, kuuma taika, ihmeellinen kuin vasta puhkeava satu! — Vanha
traditio, — yöt ovat kauheat! Nytkään ei kenenkään toisen 'hyvää yötä',
kuin tuon elähtäneen savolaisen pilkallinen, loukkaava, uudelleen koko
naisen kurjuuden ja avuttomuuden kuohuttava:
— Neitsykäiset, neitsykäiset, nukkumaan!
Heinä alkanut...
On niin kuuma tuo ruispellon syrjä kuin poroastia vaan! Siansilmät,
keväiset ritarimerkkini ovat jo aikoja muuttuneet pöllönkukiksi, ja
pitkin keropäitä aroja pyörii niiden lentohulluja siemeniä. Jälellä on
vain likaiset napit, joiden vivahduksesta käsitän nimen: siansilmä!
Pellonoja liioin on ammoin kuivunut, luiriaiset kaikki... Kissani
Kurjetan on pehtorin koira tappanut kellarin alla... takaruumiista
hampaillansa likisti, että se vain rääkäsi kerran...
Noin, noin kaikki pois, mitä olen rakastanut...
Kuinka masentuneena solisee vesi nyt niin matalissa kylpyammeissapa
linnunlaulukin on vain kuin joku kuuma kieleke, joka taivaan
tulikuumaan pätsiin äkkiä kiertyy, palaa ja putoo...
Haassa riukuaidan takana värisee suppupaarmain vainoamia elukoita... Ja
puitten ja näreitten välissä häilää irtonaisia hämähäkin lankoja ilkeän
tahmeina kasvoihin tarttuen.
Ja ilmanrannat kasvattavat hehkuvia, punaotsaisia pilviä, hyllyviä
pusseja, täynnä tulta ja vettä.
Äkkiä tuulla tohajaa hieman — — — nytkö se alkaa! Ukkonen kumisee jo
etäällä, yhtämittaa ja pitkään, melkein luonnottomalla tavalla —
Sen ääni uhkaavasti yltyy. Väentuvan vellikello helähtää
epäsäännöllisellä ajalla, pelottaen vielä naapurit tulipalon
sammuttamiseen —
Nyt varikset vaakuvat, omenapuiden oksat huitovat, ruis myrskyilee, ja
pihlajaraitilla on joka pyhä lehti nurin —