Isoniemeläiset niin — niihin minä nyt sairastuin — niiden takia tuli
rutto peltooni, tähkäni kuivina rapisevat.
Pitäisihän jo kolmenkymmenen korvissa osata ottaa vihollisensa hienosti
— ei tappaa — korkeintaan kotona keittää — — —
En tapa, en keitä, jos vain — hän, hän palaa ehjänä takaisin. Ja
on yhtä hieno ja hellä minulle kuin oli vielä pari päivää sitten.
Niin uutta lupaava, hiljaa kehittyväistä — — — voih, turmelin ehkä
kalleimman kukan sipulin ainaiseksi!
Isoniemeläiset — hm — mitäs niistä enää! Ovat sanotut, kun ulkomuotonsa
ovat sanotut. Samallaista sulamattomuutta niillä oli kotonaankin,
keltaisia koivuhuonekaluja ja rääsymattoja! Mitäpä heistä, mutta kun
kuohahdin Ericin aikana, niin silmittömästi suutuin, että henki lähti
ruumiista tuhoteille. Eihän hän voi käsittää sellaista hillittömyyttä,
hän, jolla ei ole syytä suuttua mistään, koska on kerran saanut elämän
lahjaksi kehtoonsa. Ei käsitä, kuinka sitä, joka paraikaa jyrkänteellä
rimpuilee, voi harmittaa päähän ylhäältäpäin tähdätyt kivet, — kuinka
voi joutua pois suunniltaan, kun kynnet heltiävät, eikä kivisade
sittenkään lakkaa. Sitäpaitsi olin epätoivossa jo Isoniemeen lähtiessä
— — — miksi ei Eric ollut edellisenä iltana Mummilassa teellä? Eikä
seuraavana päivänä edes selittänyt mitään. Makasin vuoteellani kuin
vaate hervottomana odotuksesta — voi, miksi olen oppinut häntä jo niin
odottamaan! Olin mustasukkainenkin noille toisille, joiden kieltä
en kykene hänelle yksin korvaamaan. Senkin savolaiset sanarullit,
anarkistit ja piimä-nihilistit! Hirveän tärkeä intelligenssi-klikki
Suomen nurkassa, josta taas saadaan joku uusi lahko ja herännäisyys
tähän kurjaan maahan, jolla niitä uskoja ja lahkoja jo rupee
riittämään... Mitä ne puhuvat, — luontoa ja välittömyyttä muka kaikkeen
— (yhtä hyvää kuin että Jean Jacques varasti viinipulloja!) — olla omaa
itseään — — valtoimesti irrallansa kuten kahlekoirat ketjuittansa! Ei
ole sitä ihmistä vielä syntynyt, jolla olisi oikeus olla omaa itseään.
Prokrustes-vuoteeseen joka hyvä mies, harvoin lyhennettäväksi, useimmin
venytettäväksi! Puhuvat väkevistä ja terveistä, kun lapsellisella
tavalla ihailevat halpahintaista menestystä ja raa'an tahdon verisiä
nyrkin-iskuja. Kaikkein lystikkäintä on kuulla niiden arvostelevan
julkisessa elämässämme esiintyviä henkilöitä joita varmasti tuntee.
Silloin sitä on eniten tänäkin kesänä honkiin horistu. Ja sitten niiden
eroottiset keskustelut ja pikkasen maisterin naisjutut, seikkailut ja
demimondit, joita tämä kuin nyrkkiä pöytään lyöden kertoo ja vaatii
tunnustettaviksi, koska ne ovat kerran niin erinomaisen miehen kuin
hänen lutkiaan, ja koskei hän muullaisia naisia ymmärrä, eikä muista
piittaa. Hanna neiti nauraa, hänestä se vain on niin pikanttia ja
persoonallisuutta todistavaa, itse ehkä tietäen lisäksi keinot,
millä mies on hänenkin vallassansa. Ne ovat olleet niin kyynillisiä
ja tunnottomia seurapuheissansa monta kertaa, että elleivät olisi
savolaisia, olisi heidän pikku suunnallansa, joka kerran päättää
tietenkin lätäkköön, jonkinlainen uudenaikaisen satanismin vivahdus.
Sanomalehti-aie niillä myös on, ja rahoilla pannaan se läpi! Kuinkas
muuten, kaikki Baalin profeetathan meillä sitten vielä kirjoittavat
julkista sanaa. Ettei kohta enää ole yhtä kirkasta kohtaa suomalaisessa
hengessä. Mutta saatte nähdä, ettei ikinä ole tässä maassa niin
nerokkaasti näitä vaikeita asioita pohdittu, kuin nyt, kun nämä
Isoniemen hihhulit alkavat syksyllä pohtia, kun tulee heidän uusi
l'art pour l'art'insa, josta muun muassa kauneus ja runollisuus ja
ihmissielun kaikkinainen kulttuuripyrkimys on julistettu pannaan.
Ensimmäisen ihanne-taiteen vaatimus meillä, täysin vailla mieltä,
päämäärää ja tarkoitusta. Silloin on Suomi vapaa, hallelujaa! — viis
isänmaan muusta ikeenalaisuudesta sitten! Pilkkaavat ja nilvivät
ne puolisalaa Ericiäkin, vaikkei tämä sitä huomaa tai ei ole ollut
huomaavinaan, hyvänen aika, hän poimi vain heidän sanansa ja ääntiönsä,
mitä kummempia, sen parempia. Pikkanen maisteri on säihkyvällä
satiirillaan antanut hänelle nimen: »nisupulla»! Vain siitä syystä,
että Ericin hipiä on puhdas ja sättijällä finnejä. Olkoon pikkasessa
maisterissa hieman fosforia, — Ericin polven lumpioonkaan ei hän
ihmisenä ja herrana ulotu. Diplomaattisesta viisaudestaan huolimatta
voi meidän maisteri kyllä joskus olla lapsellinen elämän raaka-aineksen
edessä ja suojatuissa olosuhteissaan kovin vastakkaisia ihmiskohtaloita
tuntematon, mutta hänen perintäkulttuurinsa ja vuosisataisten
vaistojensa varmuus moninaisissa ei ole niin vaan poispyyhkäistävissä
rahvaan röyhkeällä suunpieksännällä.
Saimi niistä oli hauskin. Saimi meitä hieman rakastikin. Mutta Saimin
rakkaudet ovat vaahtoa ja aistipaloa vain, kun selkä on käännetty,
niin kaikki on unohdettu. Tämä priki Eufrosynen matruusi! Sinä
ankarana häväistysiltanakin ilmestyi ikkunan taa suorana seisten
hevosen selässä. Sehän minut sytyttikin ja äärimmäisen liikutuksen
antoikin, singoten muutaman asteen ylös rakkaaseen »dionysiseen»...!
Ja hurmani ensi uhriksi valitsin sen pikkasen juuri, sen salavihaisen
kipunan takia, mikä sillä on silmässään. Mutta se kielen pölyniekka,
hoksaisko tuo, mitä on Ergo bibamus! Und jetzt hab ich mein Leben auf
nichts gebaut! Mitä Rausch, berauscht ja berauschen! No, ymmärtäähän
renkijussi jotain sakkaa, mutta salonkiflirttiä ja naisen suosiota
ei. Vaatimattomasti koketeerasin rumimmalle niistä. Pitkä ahkera
ylioppilaskin olisi ehkä ollut mieluisampi, vaikken sentään tiedä,
eihän sillä ole huuliakaan, kuivahuulinen ihminen ei ole sitten
rattoisa yhtään, pelätkää kuivia huulia elämänne kaiken. Seuran
tietosanakirja ja kronikoitsija siitä kyllä tulee, nieli jo niin
hartaasti toisten tyhmyydet kaikki ja suurimmalla kunnioituksella istui
sulattamaan kielteisellä koneistollaan. Arvasinhan ne kaikki! Eric
katsoi hieman pitkään ja omituisesti, vielä hymyillen sentään, kun
urheilin kuin ameriikkalainen viehätyshalullani. Niin, niin, sportti on
olemassa! Voi, jos olisin uskaltanut kerran valita hänet kahden kesken
ollessa sellaisen Rauschin uhriksi! Ei hän ollut koskaan nähnyt heidän
tasaista naisellista neitiään, joka toisinaan tuskin uskalsi puhua
sopertaa, niin Iloisena ja irti maasta. Mutta en ollut kenenkään neiti
enää, olin Arma Helena Rausch — anteeksi, Vieras, Vieras tarkoitan
— suomalaisen rusthollari-aatelin ylimielinen embryo, joka nosti
päänsä yhtä ylväästi aurinkoon kuin kuka viikinki tahansa. Maan mullan
musta tytär, äitinä avaruus, isänä ikuisuus! Huihai, orjaksiko henki
heikompain henkien! Vaikka kouraantuntuvimman osani tällä pallolla
sukuni houkat miehet hukkasivat, jättivätpä iloisen ylpeän sielun,
joka ei ole kuin koetteeksi niskaansa taivuttanut. Noin paisutti sinä
hetkenä ihana ylpeys sydäntäni, kuoleman synti! Ilma kimmelsi kultana
edessäni, esineet sen takana piirtyivät täysinä ja pyöreinä, vaikka
hieman heiluvina, ihanat kuutiot olivat ihmiskappaleetkin nuo. Synkin
suru on siinä tilassa mannaa, kuilu täynnä Indian kauppa-aarteita,
käärme hauskin leikkitoveri! Ettenkö niistä suoriutuisi! Suustani
tunkivat siniset sähkölauseet heidän päittensä päälle, ihanankaameat
elämäntotuudet nostivat väreet velttoihin lihastöihin. Heitin heille
oudon katkeria kukkia naisen manalanvirralta, kiinnitakertuvia
köynnöksiä valemyrkky-rypäleineen, repäsin verhoa rakkauden
plastillisenkin kauneuden edestä. Sanalla sanoen, kaiken maailman
henkistä kuukerinpallia heidän edessänsä heitin, annoin, annoin noille
konnille itseäni, lahjoitin loppumattomiin —!
Vaan olinpa, olinpa muista muutettu minäkin. Kun ääni kuumeen
korkeudesta oli valkohehkuvin, poski hohti kuin hää-ruusu, hymy
leonardomaisen salatietävä, sielun silkkikuteet kaikki taas kerrankin
käsissäni, — silloin se katala pikkuinen pisama avasi suunsa, tarttui
Hanna neitiänsä liepeisiin ja kuiskasi puoli ääneen: »On oksennuttava!»
Nauran nyt suljetuin huulin mny-mny-mny! — mutta sinä hetkenä kuin se
sanottiin, meni minusta luonto —
Luonto meni, eikä ole vielä oikein palannut. Eric, hieno Eric kuuli
kaikki! Hänen aikanaan häväistiin minua Tschandalassa.
Ja tässä maailmassa piti vain riippua kiinni! Täällä piti
kirvelevässä kylmyydessä kahlata uusia kauheuksia kohti! Siinä
paikassa kun olisi noussut koko upseeri-pituuteensa ja laskettanut
kauniilla kaariliikkeellä kuulan ohimoonsa —! Kuula ohimoon —, mikä
morfiini-huuma siinä ajatuksessa on tuhat kertaa ollut! Kuinka ihana
kerrankin levätä tuosta Maan ruvesta, lähimmäisestä ihmisestä —
Aivan sairaana ja kuin luut pehminneinä siirryin sohvannurkasta
sohvannurkkaan. Ja kuin mieltä vailla takerruin samassa sisäänastuvaan
kuvanveistäjään, joka tietämättä, mitä huoneessa oli tapahtunut,
istahti viereeni, viattomana kuin vuona. Hänen kaikkiruokainen
dekadenttinen hyvyytensä oli nyt autuus. Hyvä jumala, en olisi pannut
vastaan, vaikka joku siitä paikasta olisi käsivarsillansa tai paareilla
sitten — kantanut pois, niin voimaton olin, vyyhti.
Hieman ne näyttivät olevan noloja itsekin, sen verran ihmisluontoa
kuitenkin oli. Mutta ei kauan. Eikä keskinäinen myötätunto ainakaan
ollut haaksirikkoa kärsinyt. Saihan sitä 'hullusta' sanoa mitä
hyvänsä, kuten maisteri neidin klassillinen päätelmä kuului. Sen
kasvot olivat viime aikoina hieman pyöristyneet, täytyi minun
vastenmielisesti myöntää, kammoittavaisuus oli hiukan kadonnut. Sijaan
oli tullut salainen ilkkuva voitonriemu, mikä todisti, että se nyt
jollain tavoin sai mieleisensä elämän-annoksen. Batisti-puseron alle
oli rinta korkealle pönkitetty, lihavuus näytti sentään kiusaavan,
kun piti olla 'koreana sulhasille', kuten Henriikka sanoo. Sen
lantioita vihasin, siitä en pääse. Äkkiä käsitin vihani syvyyden, —
kuinka en ennemmin! — Se vastenmielinen vaikutushan yhtyi kokemuksen
varmuuteen. Silmäni sulkeutuivat ja kuin huumeessa jyskien meni
sieluni edessä haamufilmi... lyhyt verinen tarina. Mutta eihän se
kuulu tähän. Sen verran voin sanoa, että kerran ennenkin olen ollut
taistelussa saman näköisen naisen kanssa, että sellainen on kerran
ollut kilpailijattareni, — — rintoina samat ihrapallit, puheessa ilkeä
nasaali-äänne ja laitakaupunkilainen rivous, — kylmempi egoisti kuin
käätyinsä kulta. Sen lantioita kaupittiin sadallatuhannella ja tietysti
voittivat kaikista neidon liikuttavista olosuhteista huolimatta. Vaan
tulipa hetki, jolloin luonto ilmoitti, minkä arvoiset ne tavarat
olivat, kun lääkäri ja pihdit saivat puuttua asiaan, kun maattiin
tainnoksissa viikkomääriä, huudettiin ja paruttiin, eikä vuoden mittaan
tervettä ihmistä tullut. Kuinka silloin halveksin sitäkin erotikkoa!
Oli syytä halveksia, jo vain fysiologisistakin syistä. Mutta onhan se
toinen asia.
Havahduin Saimin aiheuttamaan oven paukaukseen. Hän tuli sisään yhtä
viattomana kuin veli äsken, alkoi vain suurella pauhulla toimittaa omia
asioitaan.
Maisteri Eric katseli lattiaan näyttäen salaavammalta kuin koskaan
ennen. Hänen katseensa minulle oli pehmeä, mutta olisi hän voinut
edes nyökätä vähän, jollain tavoin rohkaista. Odotin muuten joka
hetki, että hän nousisi ja keskeyttäisi, kyllä nyt jo olisi saanut
riittää Isoniemeläisille hänkin. Mutta sitä hän ei tehnyt. Seura
oli nyt keskenään jo täysin vironnut ja kuin entistä piristyneemmin
eliminoitunut. Sen salainen ilkku ja uhma kasvoi. Hanna neiti ei
ottanut lainkaan enää huomioon emäntävelvollisuuksiaan, vaan polki jo
poljettua vierasta. Oltiin tässä nyt marttyyreitä! Ja vähitellen oli
heillä olevinaan niin erinomaisen hauskaa, suutaan rääsäsivät kaikin
tavoin, ääneenkin nauruun purskahdellen. Alkoi kuohuttaa! Ja kun joku
sutkauksista oli liian selvästi alleviivattu, kelle se oli aiottu,
oikaisin itseni ensikerran ja vastasin jotain, kylmästi vielä. Sitä ei
olisi pitänyt tehdä, se kiihoitti heidän jo koko tuttavuuden aikana
kasautunutta antipatiaansa, jonka vaikein tartuntapesä oli pikkanen
maisteri. Sattuuhan sitä sekä käsitettäviä, että käsittämättömiä
antipatioita elämässä. Heidän vastenmielisyytensä suhtautui muka
minun tehtyyn hienouteeni ja herkkyyteeni ja kauneuden kaipuuseeni,
jonka olivat tavalla tai toisella onkineet ilmoille. Ja kun nyt
heidän mielestään ei saanut olla hieno eikä herkkä, eikä rakastaa
kauneutta, se oli muka epätervettä ja epäsuomalaista, se kuului oikein
heidän teorioihinsa ja prinsiippeihinsä. Pitkä ylioppilas oli vähän
hillitympi Ericinkin takia, jota hän kuin vasten tahtoaan ja toisten
tahtoa kunnioitti, muistaen aina, että tällä oli tutkinnoissaan
samoissa aineissa, joita hänkin luki, korkeat laudatuuri-arvolauseet.
Suhteessa minuun oli hän alun pitäen ollut immuuni ja toisia apinoiden
yhä enemmän jäätyi. Niinkuin en käsittäisi, näkisi heidän lävitsensä!
Mitä nuo talonpojat olisivat ymmärtäneet naisraukasta, joka pyrki
kultivoitumaan. Eric yritti tuon tuostakin asiallisempaa keskustelua,
mutta varsinkin naiset sekoittivat sen jälleen samaan vihamielisyyteen,
minä myöskin — en voi kieltää hermostunutta kiihtymystäni. Vastailin
yhä jyrkemmin, ja taitoni mukaan depotensseerasin vastustajaini älyä,
liukastuen pois totuudestakin sen verran kuin vihollisen kanssa
nautintorikasta ja pakko on. Jouduttiin aivan kakaramaisesti keskelle
riidan alhaisuutta ja epäsiveellisyyttä, oppineitten ja esteettisten
sanojen kulauksesta huolimatta. Maisteri Eric koetti taas myhäellä, oli
olevinaan huvitettu, ja mitä sanoi, sen paremmin kuin minun puoltani
ritarillisesti otti, koska kerran olin yksin, — jolloin ne toiset aina
katsoivat häntä hieman kangistutuneempina, — — kuin kanat, joilta
suurempi kukko nappaa höyhenen. Mutta eihän se auttanut kuin hetken,
savolaiset uskoivat vain toisiinsa. Jouduttiin heille kriitilliseen
ulkomuotokysymykseen ja lausuin jyrkästi vanhan väitteeni, että
ruumis oli sielun täydellisin ilmaisumuoto, ja ettemme sisältä olleet
sen kauniimpia kuin päältäkään. Tähän he nauraa rähähtivät kuin
suurimpaan hassuuteen ja ilma täyttyi heidän pilkastaan. Kiehumapiste
oli nyt sivuutettu. Koko maailma katosi tietoisuudestani paitsi
sieluni hetken-totuus. Siitä paikasta nousin —, ojensin käteni
ja aloin tarmokkaasti, itseänikin nyt kauhistuttavalla voimalla,
vavisten kiireestä kantapäihin, luetella, mitä ominaisuuksia pikkasen
maisterin, Hanna neidin, ja pitkän ylioppilaan ulkomuodot merkitsivät.
Hellittämättä, päästä jalkoihin, melkein sormea osoittamalla luettelin
kaikki hyvät ja pahat, viat ja vaillinaisuudet, salaisimmat paheetkin,
mitä varsinkin aavistin sillä pienellä olevan, — tein heistä
elämänkerjäläisiä, köyhiä nälkiintyneitä sieluja, puolimonstrumeja
siihen paikkaan. Voi, sitä kurjuutta, sitä Gehennan esimakua, mikä
siitä saatiin! Erickin oli aivan ihmeellisen näköinen, kalpea kuin
norsunluinen jumalankuva, silmät mustat, sieraimet vavahtelevat —
pitkä ylioppilas taas heitti minuun pitkäisen leimauksia ja vihreitä
kissansilmiä, — Saimi nauroi, huusi ja potki, kuvanveistäjän silmät
olivat uuvuksista aivan pään sisällä. — En osaa enää kuvata — —
irtonaista se vaan oli.
Eric nousi nyt. Jaa —, hyvästi! Anteeksi ja hyvästi!
Hyvästi Isoniemi! — minä olin polttanut sinne polutkin!
Mutta vasta kotimatkalla aloin aavistaa, mikä muutos Ericissä oli
tapahtunut ja juuri suhteessa — minuun.
En voi sitä surullista kulkua kuvata nyt, en jaksa millään. Koskee niin
kipeästi — — nyt kun hän on aivan poissa.
Lohduttihan hän vähäisen ja sanoi jotain hellääkin ja arvosteli
vihdoinkin isoniemeläisiä suoraan, mutisi: »— — pöbel, pack —!» Mutta
piti kuitenkin minunkin käytöstäni liian suurena virheenä. Olin
mennyt samalle tasolle vaikkei muuta kuin hetkeksi heidän kanssaan.
Ja tottahan se olikin! Mutta käsittääkö hän, kuinka sitä suomalaisena
joskus menee samalle tasolle puhtaasti suomalaisten kanssa, etsii
ja odottaa heistä jotain kaunista kalevaista perua, lyö niitä
piiskallakin, että huomaisivat —
Maisteri Ericiä selvästi kylmäsi, ei tahtonut kuulla puhuttavankaan
enää koko asiasta —
Dionysinen hurmani ja pyhä vihani oli singonnut minut kauaksi
tiedemiehestä, joka itse aina oli moitteeton ulospäin, hieno ja
esteettinen — vaikka kuten sanottu myös hieman liikaa diplomaattinen —.
Poissa on poissa!
Ei takaisin tule — ei enää ryijysohvallani edes henkiseen urheiluun!
Ja jos tulee, niin sitä ennen pitää minun olla visusti poissa — sen
merkin äkki-lähdöllänsä antoi —
Heinä on loppunut...
Sammakot hyppelevät edestäni ruohottuneilla raiteilla... kun kuulaassa
illassa kävelyltä kartanoon palaan.
Ne ovat vähän alle keskikoon nyt, kevään puntarpäät, pehmeän vaalea
nuttu selässä... Melkein liikuttaa... ollaan nuoria neitoja ja herroja
nyt, tunnelmoidaan kesästä vasta oikein, kun muilta on jo melkein ohi...
Ohi! Tuulikin tuolla madonsyömän koivikon läpi vetää pitkään ja
suruisaan, ohii! Suuri ja mustanraskas on lepänkin lehti, taittuneessa
ruodissa ruostetäplä. Pois, pois kaikki vähittäin, pois suurten
onni ja kaunis! On aika toukkain, näkymättömäin, aika pienten ja
mikroskooppisten.
Ei pysähtynyt minun kohdalleni Aika eikä Paikka tänä kesänä, sen
tiedän jo. Mutta rautasormin rintaani puserran ja olen huokaamatta
puiston puiden kanssa, ohii, ohii! Silloinkin kun surun silmukka pääni
yllä häilää, minut halvimmalla tavalla kuristaaksensa, ei se, joka
aurinkoa taatokseen kutsuu, joka Dionysoksen lemmitty on, päätään
joka hetki paina. Ei! Vaan jollei muuta, niin jäykän kivisen hymyn
pidän huulillani siihen asti, kunnes lihakset illalla patjaa vastaan
herpaantuvat. Silloin, silloin vasta hyökkää kimppuuni langatonta tietä
Fobos, silloin kouristuneena kuulen, kuinka mato hakkaa rakkaimman
ruumiini rintaa — — ja aika, ilkeä vanha ämmä, korvat homeessa, siinä
sivulla seisoo survoen kiireesti tiimalasin hiekkaa... Silloin, silloin
sieluni äkkiä parahtaa, yksin-olemisen kammosta huutaa, lähettäen
pitkän valituksen ikuisuuteen: Te tulette siellä, jotka astelette
korkeimmin kulkimin kuin me, voitteko Te ihmisiänne auttaa? Voitteko
kuristaa kuoliaaksi _Sattuman_, julmimman jumalista — —?
Me puhumme Teille —, mutta kuka vastaa meille —?
Yhä kaikoisammin huokuu ilta. Yli kartanon vanhuuden hienon katon
häilää musta lehvä: nocturno! Kartanon takana on armas huone vielä,
siellä kallis pöydänkulma, seinillä lumivalkeat — — — vaikka sen
huoneen kaunein vieras, sininen poika, on ja pysyy poissa — —
Kas kiiltomato! Fosfori-insinööri! Otan sen ylös leskenlehdeltä. Hui,
— kuten petos! Läheltä onkin äiköttävän ruma olio. Väkisinkin tulee
mieleen taas yksi niistä, joita kohta on jo arvotonta muistella.
Sen pikkasen silmissä oli samaa fosforia... Merkillistä, kuinka se
ihminen, kun joskus sattui, puhui kiinteästi luonnosta esim. maisemata
katsoessaan. Sen sanoissa oli jotain kaihoa silloin... l'ennui. Sielun
sopusointua ei ymmärtänyt, naista ei alkuunkaan, mutta ruispeltoa,
metsää, pilviä ja lintuja. Niin että kullakin on omansa — kuka heitä
kaikkia ymmärtää! Kipinä kosteutta sielussa kuitenkin!
Pahoillani pudotan madon liisanlillukoitten joukkoon. Makaa siellä nyt
hempukoittesi helmassa! Kaikki yksipuolinen, musta tai valkea on kuin
petos täyttä ihmistä kohtaan.
Naapuriin päin on nyt muuten kuulakasta aivan. Ne ovat lähteneet sieltä
kaikki Savonlinnaan laulujuhlille, jääden sitten kylpemään. Henriikka
sitä kertoi, samalla hupaisesti renkuttaen, jalalla palkkia polkien:
'Sanovat, sanovat, sanovat tuon Savonlinnan olevan vähän kallellansa!'
— niitä keittiö-iloja meillä! Vielä, että Isoniemessä nyt ehkä
hankitaan kihlajaisia, ehkä kaksiakin — — Hanna neiti on lahjoittanut
piioille kaikki vanhat silkkipuseronsa, (joissa ei ole mitään valkeata
kaulassa!) — ja uutta pyntätään joka sorttia. Se on lahjoittelevainen
—, pudottaa huolettomasti noin vaan yltään, ja hyvin vieraanvaraisia
ne myöskin olivat. Niin että onhan siinäkin ominaisuuksia! Itsepähän
tietävät, missä vielä ovat inhimillisempiä, missä kerrassa ytimissään,
vaikkei sitä heidän vihamiehensä huomaa. Surullisempi on Santtu
kuvanveistäjän tarina, on sekaisin nyt uskonasioista, mietteittensä
tuskallisen yksitoikkoisesta kehäkierrosta, ja täytynee hänet aivan
parantolaan korjata. Niin että kotiinsa kukin! —
Pois, pois jonnekin päin olisin minäkin lentänyt, murheettomimmille
maille. Vaan minne orjanainen menee, liekassa puutteen rautavitjoista!
Sitäpaitsi on kartanossa tapahtunut pieni onnettomuuskin. Vanha Vappu
säikähti tien käänteessä autoa ja tuomari, joka istui lehteä lukien
kääseissä, satutti nenänsä ja peukalonsa etulaitaan. Nenävammaa alkoi
pakoittaa, ja Rosenberg sai kiireesti hakea lääkärin, ja kenenkäs muun
kuin — Joonas ystäväni! Tämä tuli, vallan imarruksissa tietenkin,
ja herrat miellyttivät toisiaan odottamattoman hyvin (tuomari
vähän höristi korviaan, kun Joonas ja minä aivan ystävällisesti
sinuttelimme...). Mitäs, kun kysyttiin ja kuultiin, että ymmärsin
vähän sitäkin kurssia, niin määräsivät minut hieromaan niin keveitä
jäseniä muka! Voi, ajattelen tätä tapahtuneeksi keväällä, kun kaksin
pakahtuneina istuimme —! Ja koska vielä tuomarin silmätkin veristyivät,
sain ruveta lukemaan hänelle ääneen, hänen ensin kokeiltuaan
Rosenbergillä, jonka honottamisesta ei tullut mitään.
On oltu nyt kerrankin tarpeen muka!
Ericin isä... voi...!
Käsin kosketella tuota hienoa nenänkaarta, jonka osaisin vaikka
ulkomuistista tehdä, jonka muoto on samallainen kuin pojan, vain hieman
ohuempi —, tai ei nyt enää, sillä se on pahasti paisunut. Ujostuttaa
koko homma, — mutta en ole uskaltanut vastustaa määräystä ja ehdotella
sairaanhoitajatarta asemalta —
Ei muuten, mutta tuntuu vain, kuin koko ajan hyväilisin häntä, ja että
hän sen kerran huomaa.
Ukko on todella muuttunut ja tottunut minuun paljon. Sanoo nyt aina
jotain luetusta ja odottaa, että lukijattarensakin sanoisi, sen kunnian
ammoin suo. Vieläkään ei paljon kasvoihin katso — — eivät ruhtinaat
katso palvelijoita —
Mutta tuntuu kuin ei hänellä olisi nyt niin paha olla, ei niin
yksinäistäkään, vaikka poikakin taas noin meni matkoille aina.
Päinvastoin on hän niin leppoisata, viihtyisätä olossaan nyt. Taitoni
mukaan koitankin niin ääneti ja pehmeästi kuin suinkin kohennella
nahkakulmaisia korupatjojaan, — että vain tyytyisi.
Eric, Eric, Eric!
Ei ole minulla mitään oikeutta huutaa noin! Ei hän niin paljon
aihetta antanut — niin taidokasta oli hellyytensäkin, ettei se
sitonut häntä mihinkään. Sitä taitoa juuri jäinkin rakastamaan, sitä
saavuttamattomuutta siinä. Mielikuvitus ei sitäpaitsi kysy, kenen se
vetää lähelle ja kuinka lähelle. Minun esi-isäni ovat ehkä myöskin
lempineet — asramaisemmin kuin hänen —!
Ja sittenkin — sininen poika! Sinisempi kuin kukaan!
Hän se on nyt öitteni valkein ruumis, jolla kammo minua kivetyttää, hän
se on kallein kuollut, jonka puolielävänä hautaan...