Päästyään makuun, on maisteri yhä enemmän innostunut paikkakunnan
suomen kieleen, ja minunkin on pitänyt olla mukana viehättävässä
sanainkeräyksessä. Ovelasti on puhuteltu kohta joka ukkoa ja akkaa,
tenavoita, hamppareita, — on siinä ollut keskustelijoita!
Ja tällä tavoin on hänen ja minun väliini kehittynyt jonkinlaista
henkistä yhteiselämää, — vaikka en suinkaan tiedä, onko se hänen
mielestään mitään yhteiselämää. En myöskään tiedä, onko kosketuksensa
kaikille yhtä eloisa ja — samettinen. Hän on alun pitäen lähestynyt
minua ritarillisen kohteliaasti, ja nyt jo viime päivinä kuten
perheeseen kuuluvaa äidillistä naista ainakin, jolta on oikeutettu
saamaan avun kuten huvinkin. Miten somilla yllätyksillä on hän sitten
palkinnut muutamat muka erikoiset vaivannäköni hänestä. Kyllä osaa
olla sietämättömän rakastettava! Isoniemeläisten vierailun jälkeen
keksi hän seisoessamme puutarhan uusien ruusulajien luona asuntoni
Mummilassa ja pyysi päästä sisään katsomaan jättäen isänsäkin tuomarin
siihen paikkaan. Ihmetellen seisoi hän keskellä pieniä kamareitani
ja niiden kaikkia — traagillisia laitoksia. »Kuten nukkekamari!»
hän virkkoi, mikä hieman loukkasi ja kuin pienensi minua. Olenhan
mielestäni järjestänyt tänne hieman taiteellistakin, pienoiskoostaan
huolimatta johonkin nurkkaan hieman hartaan 'nature morten'. Ja paikat
on täynnä käsitöitäni, sellaisia: 'Pese minua lumivalkeaksi', kuten
eräs maalaisukko kerran niistä sanoi. Lempin kaunis, jynkkä isävanhus
se olikin, jonka asiallaan annoin vilkaista sisään. Niin, niin! Sen
jälkeen alkoi herra Eric, lupaa kysyttyään, kaivella kirjahyllyäni ja
— poltti hieman nenänsä taaskin — minulla olikin kirjoja! 'Luetteko
näitä kaikkia'? hän hämillään kysyi. 'Niinkuin ei herra itse lukisi
kaikkia! Hän se vasta lukeekin ja tulee luultavasti aina sen tekemään,
— jos minä mättäisin sisääni sellaiset pinkat, syöksisin lopulta tulta
ja tulikiveä. Niin vähän luen, että häpeä paikka, tuntuu välistä aivan
koomilliselta herrain ja filosofien pelko naisten liikalukemisesta.
Seuraavana päivänä tuli hän uudestaan — oikealla asialla! — kaivaten
joitain selityksiä sanainsa merkityksiin, ja siitä asti on hän pitänyt
iltahuvituksenaan jumalallisesti ilmaantua tänne kuuden tienoissa
juoden toisinaan teenkin luonani. Tuomari vain hymyilee pojalleen,
— julkistahan kaikki on! Miten painavana hän istuu ryijysohvallani,
miten sulokkaasti piirtyy vaalea, väkevä pää seinäverhon hallavata
taustaa vastaan! Nuoren oppineen älyllinen keskustelemistapa on minulle
ambrosiaa. Ei tarvitse mennä persoonallisuuksiin kuten naisten ja
sivistymättömien kanssa on usein pakko kaiken, kipeimmin koetunkin saa
sanoa niin ihanan verhotusti, tieteellisen herkullisesti, — kuulas
ainoa ilma, mitä kuolemanarat keuhkoni enää voivat hengittää! Ja ihan
näyttelijän taidolla hän osaa panna paljon yhteen liikkeeseen tai
asentoon, jotta kaikki merkitsee joko 'luo' tai 'pois' — — eikö siinä
ole yhteiselämää kylliksi? Kävelyillä taas, — voi, hän todella osaa
kävellä naisen vieressä ottaen tämän voinnin ja mielialan huomioonsa
joka hetki. Auttaa sirosti ja iloisesti yli aitojen ja antaa jyrkissä
kohdissa hetkeksi pehmeän lämpimän kätensä lujan otteen, — mitään
väärinkäsityksiä aiheuttamatta! Arastihan hänen apuunsa tartun ja
kieltäydyn, kun suinkin sopii, en ole mielestäni minäkään puolestani
väärinkäyttäytynyt vielä. Vaan välistä kuitenkin, kun hänen hallitseva
profiilinsa siinä sivullani niin itsetiedottomasti piirtyy ja menee,
ajatuksensa, kuten isänsäkin, joissain syvissä hengenmaailmoissa, —
niin kuin liekeä leimaus! — sielussani olen yhdessä ainoassa asennossa:
polvillani kanervikossa hänen jalkainsa juuressa. Se on hirveätä aivan,
äkkinäisyytensäkin ja ennenaikaisuutensa takia. Yhdellä iskulla voisi
murskata myöskin maailmoita!
Tottapahan ei ole järjettömiä hetkiäni huomannut, ja vaikeata olisi
tainnut ollakin, — kyllähän nainen miehen silloin aina pettää. On
vaan niin hyvä minulle, että voisi sanoa, on hellä. Sekin ihmeellistä
aivan! Isällensä huomautti eilen päivällispöydässä, ettei kotona ole
ollut niin hyvin sitten äidin, kun on nyt neiti Vieraan aikana. Ukko
katsahti ylös, silmäkulma koheella ja ajatteli kai, että nyt se poika
liioittelee. — Ja sitten hän osaa, niin ulkokohtaisen viisaasti, ilmaan
väräjävästi puhua kauniita sanoja, ettei repiviä harhakuvitelmia
tarvitse syntyä: 'nainen, tuo kultainen kukka', 'nainen, avaruuden
kaunein koristus', ja 'kuten valtijatar käskee ja kehoittaa...' Niin,
että ei hän suinkaan rumilla puheilla minua loukkaa.
Mielestäni on maisteri Eric niitä miehiä, jotka tekevät itsestänsä
kaiken, mitä tehdä voivat. Enempää ei hänen verellensä luultavasti ole
mahdollista! On työssä jo ennen aamujuomaansa ja siten koko päivän
rytmikkäästi nousuin ja laskuin. Sopimatonta, epäsiveellistä kiirettä
ei näy, vaikka käsikirjoitukset ja korehtuurit vaeltavat edestakaisin
postitietä. Ei häntä liioin koskaan tapaa väsyneenä eikä epätoivoisena
— kestävyys, mikä ei aina seuraa hyviä olosuhteita. — Päinvastoin on
hänellä kuin yksi neljännestunti liika aikaa, käyttämättä kuin yksi
hevosvoima vielä. Säännöllisesti käy illalla johonkin huvitukseen — —
täytyyhän ihailla niin hyvin järjestettyä metoodia. Jotain se lopuksi
teetättää! Lujatahtoiselle ihmiselle on pakko antaa paljon anteeksi,
— sillä se on anteeksiantoa taaksepäin, esi-isiin päin. Lujatahtoiset
eivät ymmärrä muuta, kuin sen, minkä tekevät. Tiedän kyllä, miten
esimerkiksi Ericin kohdalla väkevämpi tempperamentti loisi, missä hän
vain ahertaa, miten suurempi intohimo astuisi yli hänenkin päänsä.
Mutta missä niitä kaikkein suurimpia henkiä ja intohimoja nyt on?
En ole nähnyt mitään kummaa! Eric on mielestäni ylimys! Ja vain
ylimystä voi nainen rakastaa tuntematta samaa inhoa hänen vikojaan ja
vaillinaisuuttaan kohtaan, kuin mikä tukahuttaa rakkauden muihin. Tässä
tekee mieli vain sitä hellemmin auttaa, korvata ja täyttää. Ymmärtää
vasta sanan: rakastaa myötä- ja vastoinkäynnissä! Niin sen tunnen.
Tuomarin on ollut pakko pojan kotia tultua paljon lauhtua ja muuttua.
Puhuu jo pöydässäkin, kuten niukkasanainen ihminen tosin, mutta puhuu
kuitenkin. Ja etevä on ukkokin, kyllä ne tietävät, ja puustavista
ovat tarkkoja. Virkkaa jotain minunkin jälkeeni, kun Eric on
pakottanut minut avaamaan suuni, selittäen isälleen, että tämä nyt
muka meidän neitimme kautta saa tutustua uudenaikaiseen suomalaiseen
naishenkeen — — (koskettaen taas hieman kipeästi sydänjuuriani sillä
emanssipationi-vivahduksella siinä —). Ja tuomari on toisinaan
vallan ihmeissään, kun me oikein laskettelemme. Voi! Istua noiden
kahden kanssa keskellä kukkia ja kauneutta, puhtautta ja rikkautta,
selän takana harjoitettu lakeijahenki, seurustelun ja suhtautumisen
sulo jo monivivahteisesti ilmassa — on sitä siinäkin! Ja kuitenkin
tekee toisinaan, kuten sanottu, niin kipeätä, kipeätä — se heidän
yksipuolinen henkinen urheilunsa siinä!
Niistä tunnelmista tulin hänen kanssaan kokolle, otaksuen jotain yhtä
tai ihanampaa illan ja yön jatkoa.
Mutta Isoniemeläiset vahasivat hänet, ja yön tummat tähtitulet olivat
unta vain! Heti kun Saimi huomasi maisterin, ryntäsi hän ahnaasti
tämän käsipuoleen minua edes näkemättä ja seuraavana hetkenä oli jo
vetänyt hänet seuransa luo. En kehdannut heti astella perässä, vaan
piilottauduin jonkun leveän sarkaselän taa, nauttien sentään siitä,
että Eric pari kertaa haki minua silmillään... Uudet savolaiset olivat
hänelle puolituttuja nekin, osakuntatovereita taaskin. Saimi puuhasi
innokkaasti jotain yöllistä huvimatkaa vesipuolelle heidän omalla
höyrylaivallaan.
Tarkkasin uusia tulokkaita, ja oli siinäkin vähäksi aikaa tekemistä.
Sillä koska vuorovaikutus isoniemeläisten kanssa yhä on vilkas, tulevat
nämäkin inhimillisesti katsoen kartanossa vierailemaan. Ei näyttänyt
erikoisen lupaavalta. Pikkanen maisteri pasteeraili vauhdilla kädet
selän takana pientä vapaata alaa kansan keskuudessa. Hän näytti aika
tiukalta ja itsenäiseltä ärräpäältä, härkä pienokaiselta oikein!
Pienissä silmissä oli joku nopea ja pistävä voiman välähdys, joku
tummatuikahtava fosforikipuna. Silmäin ylle oli otsa tarmokkaasti
keskittynyt, kuin jonkun pienen koneen puskuriseinä. Poskipäiden
kohdalla kasvot levenivät luisuakseen äkkiä ilman kulmia pieneen
parrakkaaseen leukaan. Ja melkein eläimellisesti ulkonevain korvain
takia näytti kasvojen keskikohta vieläkin leveämmältä. Mutta vieläkin
epämiellyttävämmin ja surkastuneemmin muodostunut oli ruumis, vaikkei
siitäkään näyttänyt sitkeys kokonaan puuttuvan. Mies oli tunnettu
etevänä filologina, ja kääntäjänä ja pidettiin häntä kaiketi sangen
kyvykkäänä ja energisenä alallansa. Lepäilee nyt Isoniemessä töittensä,
matkojensa ja velkainsa välillä. Lie etäisiä sukujakin.
Pitkä ylioppilas oli solakammin ja säännöllisemmin rakennettu ja hieman
enemmän herran näköinen, — vaikka häntä vaivasi taas suuri kuivuus
varsinkin kasvoissa. Suun kohdilta oli nuori mies jo ilkeästi ukko
aivan. Siitä huolimatta toi hän mieleen ehkä vain parranmuodostuksen
takia — pukin mielikuvan, eikä ollut hevosen kuvakaan kaukana, kasvojen
pituuden takia. Kuten hevosen sanottiin nuorukaisen suorittavan lukuja,
tutkintoja — Eric itse niin kertoi, heistä puheen ollessa, kuten sen
toisenkin kyvyistä. Muita arvosteluja ei sanonut, siihen on hän liian
viisas, täynnä itsesäilytysviettiä, ehkä vähän liikaakin.
Ja nuo ihmiset hänet minulta ottivat!
Vaistomaisesti tunsin tuon uuden joukon yhteenkuuluvaisuuden, niin että
jollei siinä sivussa olisi ulkopuolisena ja riippumattomana seisonut
maisteri Eric, olisi suorastaan peloittanut sitä lähestyä. Sielussani
pakkasi tuska kuin vaaran uhka ainakin. Ne ovat taas ennakkotunteita,
jotka voivat jotain tietää —
Nyt vasta minut huomasi Saimi, huudahti ääneen, ja samassa jo olin kuin
myrskyn tempaisematta heidän keskellään. Pikkasen maisterin oli pakko
pysähtyä esiteltäväksi, — vilkaisi vähän kulmainsa alta ja kumarsi
vieraasti, hymyilevää tervehdystäni sulattamatta. Pitkä ylioppilas
oli hieman avonaisempi ja auliimpi ilmeeltään, ja tarjosinkin hänelle
sormenpäitteni ohella runsaammin samaa hymyilevää ennakkosovintoa.
Hänkin oli luultavasti tahto-ihminen, joita kohtaan tyhmempiäkin tuntee
aina hiukan myötätuntoa.
Maisteri Eric hymyili siinä alussa kerran hienossa kohdassa, — voi,
niin viisas, viisas! Ei piisaa hänelle kukaan! Mitä... mitä tapahtuisi,
jos onnistuisi viiltämään häneen kuolettavan haavan! Kehittyisikö joku
kiivas kauneus hänestäkin, joku valtamahti oikein! Ei kärsi, ei kärsi
vielä tuo ikuinen ruusuisuus... siitä sen loistelias pintaliike!
Mutta ei ole minussa miestä tuon savolaisen, puolisivistyneen
talonpoikais-intelligenssin kanssa. Mitä sanookaan, mitä hienoin
vivahduksin viittoileekaan, ohi se menee heiltä kuin tuulen humina
tai pienen linnun surullinen vikinä. He eivät ymmärrä sitä soittoa,
joka on edes jonkinlaista sielun sopusointua, jonkinlaista voimain ja
pyrkimysten tasapainoa ja yhteistulosta, — koska heillä itsellään on
vain joitain yksipuolisia brutaaleja kykyjä ajeerattavana, joitain
hapuilevia ruumiinliikkeitä käytännössä. Uudet herrat näyttivät olevan
samanlaisia lukeneita moukkia. Mutta Isoniemen neitien vallaton puhe ja
farssimainen käytös oli sen sijaan poikaa savolaisista nuorukaisista.
Sitä he ymmärsivät, se kutkutti heidän maalaisia vaistojaan ja
kurittomia tapojaan. Varsinkin iski pikkasen maisterin ja maisteri
neidin vuorosanat vähän kuin sormet sormien lomaan, ja pitkä ylioppilas
oli täynnä ihailun ja kunnioituksen hönkää kaikkea tätä nousevaa
aitosuomalaista hengenrikkautta, vapautta ja ennakkoluulottomuutta
kohtaan. Herralta keikahti moni opittu ulkomaalainen arvo mielellään
nurin kotoisella pohjalla, sen näki tyytyväisestä, hyväksyvästä
muhoilusta.
Saimi sai tahtonsa läpi koko illan jankutettuaan. Isoniemen
sahalaivalla ne lähtivät saariin houkutellen mukanaan meidän
maisterinkin.
En voinut seurata toimeni takia. Aamu siellä kallioilla jo vain huiman
Saiminkin takia saattoi venähtää yli määräaikojen. Ja sitten ei
maisteri Erickään tarpeeksi kärttänyt eikä sovitellut.
Silloin sieluani nokkonen poltti. Silloin huusi minulle pilkkojaan
varis.
Kaikki oli taas niin tympäisevän rumaa, elämätä ei luonani lainkaan.
Ne olivat vapaita olemiseen nuo — epävapaat henget! Ansio siinä,
että omasivat muutaman peltohehtaarin maata. Niin tärkeätä on aineen
omistus. Kun niillä oli, minkä päällä keikkua sekä maalla että vedellä!
Siinä heidän julkeutensa syy. Siinä Ericin vuossatainen hienous.
Voi sitä, jolta ajattelemattomat esi-isät päästivät käsistä aineen.
Alun pitäen riistivät olemisen mahdollisuudet. Ei sen vertaa, että
voisi poskensa painaa maan kallista martiota vastaan ja sanoa: tämä
neliömetri on minun!
Nyt kammarputkassani yksin istun ja huokailen. Elämä lensi pois! Ei ole
huone enää minkään verholehti, ei pöydänkulma kellenkään pyhä!
Kuinka kohtaloani kohottaa koitankin, hautaan taakseni, iäisyyden
hiekkahelmaan vaipuu raskas massa, käsissäni miksikään muodostumatta.
Hui! — Joku mylvähti metsässä eläimellisin äänin! Hihkaisi kuin paras
leijona! Se on tuttua, se on sitä, mitä varmaan saa, runsaasti aina
alhaisimmasta päästä.
Kello on jo kahden paikkeilla. Kansa alkaa painua poispäin kokolta.
Tulee meidänkin väkiä. Pilkallisesti astellaan käsikoukkua, apinoidaan,
pien'-Siikri, Henriikka ja Kilpinen keskellä. Kun käsittäisivät, miten
monta pyrkimystä ja saavutusta kätkeytyy käsivarressakin kulkemisen
muodon alle, mikä viisas tuntoaistin regulaattori, mikä kävelyn
tahdinlyöjä se on!
Keittiön portaiden ääressä vielä nauraa rikostetaan. Henriikka on
hulluin niistä. Ei oltaisi nyt vanhoja yhtään, reumaattiset jalat ei
tervassa yhtään! Hänen lyhää runkoaan viime juhannusmahla kohoo ja
mieltä vie. Näkee huulten asennosta, että vanha nainen vielä kaipaa
hellyyttä.
Voi, nuori nainen —, noin vanhaksi tulet sinäkin kerran, noin sairaaksi
ja koomilliseksi! Etkä koskaan edes elänyt oikein —!
Katso, tuossa on sen sijaan Kilpinen, miehen juntti! Syntymästä asti
nuoruutta vailla. Kuin armosta se kappailee littaa näiden kotinaisten
kanssa, jotka häntä ovat koko kevään hemmoitelleet. Luultavasti on
hän taas täynnä kaiken kylän piikain juhannusplättyjä, syöttiläs!
Mutta kansan silmissä on se mies ja nuori vielä kymmeniä vuosia päälle
puolensadan.
Kapinoin, kapinoin! Millä avarran ne rajat, jotka ovat naisen kurjuus,
millä uhrilla ostan itselleni nuoruutta neljännessadan lisää! —
Lempikin tulee —, uimarannasta yksin. Se tyttö on kanssa vähän muista
muutettu. Kiipeää ylös punoittavana rantapenkkaa ja kiiruhtaa nopeasti
pellon aroa. Kun minut huomaa ikkunassa, äkkiä neuvottomana pysähtyy.
Sillä on nyt jotain...
Kädestä roikkuu valkeanlikaisesta nauhasta Fennia-laatikko.
Naurahdan:
— Mitä sillä Lempillä oikein on?
— Tämä on kirje! Ja hän alkaa kehittää kantta auki haluten nähtävästi
keventää onnensa tai onnettomuutensa jollekulle.
Kuinka kauniit ovat tytön ääriviivat, pehmeän täyteläinen koko
ruumiiltaan. Kuin syreenin kukka! Kasvojen lämmin sämpylä, täydet
ohimot, iho kuin vahaa ja katseenluonti kaino, rakastettava suorain
mustain kulmain alla. On niitä liian vaaleita ja mäihiä, jotka koi
ensiksi raiskaa ja surun ruoste vitkaan syö. Pohjolan katalan Eroksen
herkullisimpia uhreja, — tummat ruskeat kyllä aina pelastavat itsensä.
Laatikossa oli kirje hänen hurjalta Aleks sulhaseltaan.
Hirvein lemmenkirje todellakin! Jo vain oikeinkirjoituksenkin puolesta.
Nimet ovat kirjoitetut pienellä kirjaimella, verbejä ja adjektiivejä
isolla, deet ja teet vaihtavat mielivaltaisesti paikkaa. Pisteen
asemesta päättyi kirje seuraavaan merkkiin % —
Sisällys oli vain oman luullun sankaruuden brutaali »piställinki» —
siitä ei voi puhua — käsiala toi mieleen vangin. Joka noin rikkoi
kirjainten kanssa —
Lempi, Lempi onneton! Karsii sinunkin kohdastasi! Varoitan ja selitän,
vaikka tiedän, ettei voi kääntää juoksevaa virtaa, — mies on jo hänen
yhden lapsensa isä. Lempin mielestä hän voisi vielä parantua, kun on
kerran vapaa, liittää voimansa häneen, yrittää —