— Brodeeraus on hukkaankulutettua naisvoimaa! kuulutti Saimi taas
äkkiä, temmaten kirjovaatteen kädestäni.
Hanna neiti virkkoi filosofisesti naurahtaen:
— Minä en tee koskaan mitään.
— Kuinka viisas! uskalsin hänelle vastaan. Laiskuus on hedelmällisintä
kaikesta.
Ja miten siihen johduttiin, en muista, mutta jonkun ajan kuluttua oli
hänellä syytä sanoa:
— Yksinäisyys on sielun ainoa mahdollisuus — ihmiset kammoittavat
toisiaan — jo vain heidän ulkomuotonsakin kammoittavat —
Hätkähdin aivan suoraksi häntä tuijottamaan. Siinäkö salaisuus! Vai
kammoittivat! Eikö neidin aistimissa ollut sen vertaa tulta? Eikö
voinut nauttia silmällä ihmismuodon plastillisesta kauneudesta,
väreistä ja vivahduksista, kaikkien kaariviivojen hurmasta? Eikö käsi
koskaan sähköiskusta vavahtanut vieraan käden kosketuksesta? Käsitän jo
jotain. Se kammottava ilme on painunut neidille kasvoihin, koska toisia
kohtaan sitä kammoa kantaa. Rangaissut itse itsensä.
Oltuaan melkein kolme tuntia ensi vierailulla, isoniemeläiset lähtivät.
Viihtyivätpäs. Heti heidän mentyään huudahti maisteri Eric:
— Millaista suomea ne puhuvat! Kauhean lystiä!
Ja kiitettyään minua, — kädestä taas aivan ja omituisen kauniin
viipyvästi, että olin hukannut muka koko vapaan aikani hänen takiaan,
kiiruhti hän huoneisiinsa luultavasti heti tekemään muistiinpanojaan.
Onnellinen tiedemies!
Mitenkähän tuomari mahtoi voida kirjastossa Racinen ja Rosenbergin
kanssa?
Kun menin keittiöön vilkaisemaan päivällistä, seisoivat tytöt kaikki
ikkunassa, katsellen isoniemeläisten jälkeen, nähtävästi arvostellen
hekin.
Annettuani jonkun määräyksen, käännähti Henriikka äkkiä
hassunaikaisesti päin, huokasi ja huusi:
— Tee, tee, rakas piika!
Kuin vasaran iskut jyskyttivät kiihtyneet hermoni:
— Tee, tee, rakas piika!
Juhannus... aatonaamu...
— Liki, liki! hän huuteli hevolleen,
kun hepo se vaolta poistui,
kun maa oli vihryt ja taivas pouta,
ja käen kukkukin toistui.
Liki, liki! Oli nuori isäntä
ja onnen maataan multi,
käsvarressa voima, myös pankissa penni
ja tiedossa kaunis kulti.
Liki, liki hän sitten tyttönsä
jo mittumaariksi nouti,
sen hylkytöllin tyttösen
taloonsa itse hän souti...
Laulan, ei kukaan kuule, että laulan... Kartanossa vielä nukutaan.
Siellä nukkuu myöskin... se hienoin...
Minä valvon nyt aamuja...
Ottakaa minulta mitä tahansa, ihmiset, kuten ottaneet olettekin, mutta
aamuja ette minulta ota! Aamulla minä teidät säännöllisesti petän.
Iltani ovat surumieliset ja synkkämielisyyden vesper soi kaameasti
korvalehdelläni, yöllä näen ruumiin mustat lumput, häväistyn kodin
rikotut pyhät astiat, koko elämäni myrkytetyt sisälmykset — — Vaan
aamu, kas aamu — se käsivarsillensa minut kohottaa, kuten kohottaa
lemmittynsä Dionysos, siunaavan suutelon huulilleni painaa, hermoilleni
lankee kuten paksu, vilpas kaste — —
Aamulla minua jumalani suutelee, aamulla minulle jumalani laulaa!
Niin — — kanat siellä jo kans tässä. Nokkivat pihlajaraitilla ja kukko
kutsuu ja tututtaa —
— Tututu — kokokoo — — tututu — kokokoo —
Se kuuluu aivan fatalistisen elämänhaluiselta, että oli miten hyvänsä
ja tuli mitä tahansa, niin:
— Tututu-kokokoo — — nenä maan mullassa kiinni, kun yllä on tuo
pilvetön sini!
Ja kaikki, kaikki muut aamun äänet!
Pihlajapuut tuoksuvat kuin väkevä ryyti, ja ympäri niiden surisevat
valtavasti suuret ja pienet hyönteiset, joita vielä alkukesällä
kaikkein kiusallisimpiakin rakastaa. Kukan helpeitä on jo varissut tien
tummalle pohjalle loistaen kauas kuten riisiryynit. Kesällä on jo varaa
pudottaa kutrejaan —
Päinpäivää on ruoho läpikuultava kuin jalokivi, kirkas kuin sielu!
Ja puiden heleässä lehdistössä pujottelevat rungot kuin mustat
samettisuikaleet, ja niiden varjot ovat kuin hengäissyt nurmikolle.
Kuinka varjokin on ihmeellistä! Mitä olisi maisema ilman varjoa! Tuossa
rinnastuksessa juuri elämä on! Tai on se tuossa mullan salaperäisessä
kuhinassa, joka työntää runsautta rikkauden viereen. Ah, tuolla
suljetun siansilmän kromikeltaisten terien syleilyssä se on, —
piilossako, suojassako!
Missä on elämä? Kuinka saisin kiinni elämän!
Aamu on ikinuorien...!
Kuulkaa kuin huilu: — Huhuu, u-uu!
Karjakko Milja siellä ajaa kevennettyjä nautoja, metsään häätelee. Kui
Laukeri, kui Sunnikki, Punaruusu kui! Metsään vaan, sinne kultakuonot
vaan! Kuinka tuon Miljan nilkka on ruskea ja terve, poski niin
ajatuksettoman pyöreä!
Yksinkertaisen naisen onni on olla hyvä, tyhmä ja hermoton!
Huhhei!
Nyt juhannusaamu on! Ihmislapset, sen aamun saitte keskelle kuoleman,
— viheriän, kultaisen metsäkukka-aamun! Syleilkää onneanne, jolla onni
on! Te kaksi, jotka yhdessä tanssia aijotte — elonko iltaan —?
On mullakin jotain: tuskan tutkain tutkaimen yllä, hymy ja kehitys,
ainoa, minkä sain —
Käsittikö kukaan, mitä oli lauluni alla?
Kokolla...
Kokolla niin... Isoniemen kokolla — — hurmaavista kielisyistä tietenkin!
Vaan kokolla minua nokkonen poltti, huusi minulle tunkiolla varis! Ja
kaikki kissankellot lakkasivat soittamasta! Rumeni, rumeni ihana
ilta — —
Nyt pienessä putkassani istun ja tiimalasin rapinata kuuntelen, syvästi
kammoittavaa. Onko sielua, jota tiimalasin hiekan rapina on niin
kammoittanut — —?
Ne veivät hänet minulta, Isoniemen villit, vahasivat hänet koko
juhannusyöksi, kauas veivät vesipuolelle — — hurmaavista kielisyistä
tietenkin —!
* * * * *
Isoniemen riutan päällä on miestä kuin pimeätä pilveä. Kallion kulmalla
jo tanssia retkotetaan ja pojan sakkulat laahaavat tuleen kokonaisia
puunrunkoja.
Riutan alla on viheriä kenttäkin väkeä täynnä. Kokon mielenkiinto
on tänä vuonna harvinaisen suuri. Joonas tohtori juttelee eloisasti
asemapäällikön virallisen, kauniin rouvan ja haljastuneen, hienon
postineidin kanssa. Isoniemeläiset seisovat kirjavassa ryhmässä uusine
kesävieraineen, joku pikkanen maisteri ja pitkä ylioppilas Savosta.
Sellainen oli näky, kun Eric herran kanssa saavuin riutalle.
Isoniemeläisille oli luvattu tulla ja maisteri muistutti siitä minulle
iltapäivänä. Hän siis todellakin tahtoi lähteä sinne minun kanssani —
Illan alussa, tulotiellä olin, onnellinen olin. Kuulin selvästi kuinka
kissankellot soittivat — —