Ja keittiössä sain viedä käden kauhusta sydämelleni: tuomari oli
palannut ja hänen mukanaan tullut poika, maisteri Eric...
Yöllä...
Ikkunani lojahti auki... nousin ylös yöpuvussani roikkumaan ulos
ruudusta, ohi kukkivain pelargonien...
Lämmin leyhyy kuin käden hively kasvoilla... kuin viima vie sieluani,
vilisevä, polttava, tummakuvainen virta! Hermoni ovat niin sekaisin,
etten saa unta...
Kummallista... nyt siellä puhuvat vaikenevimmat äänet, nyt siellä
laulaa suljetuimman laulurastaan suu!
Tällainen yö... kun tähden Maan tanssi melkein tuntuu avaruudessa,
kun melkein on, että nyt, nyt juuri keinutaan isolla laivalla kohti
sinisten tuntemattomuuksien kaukaisia kiiltotulia —
Tuolla sekametsän tummapiiloinen hämy, tuossa tuoksuva heinäniitty,
jonka yllä viime lintu vihreätä iltataivasta vastaan kuin paikallaan
räpyttää ja laulaa. Ja nuo kaikki pellon arot ja pientareet, joilla
pikku pensaat kilvan töhkii, joka päivä työntäen uusia sorkkia ja
kinttuja, jalkainsa juuressa ilmoille nousten tuhanten apilain ja
orvonkukkasten salaiset kaihot... mitä ne kaikki tahtovat? Vedenhenki
leijailee rantojen lomassa kuin asioilla sekin...
Tällainen yö... tällainen ihmisen yö... kun kaikki sisäinen lähtee
paisumaan ja irtautumaan, kun se vaatii oikeutensa toimia ominpäin.
Mitä se tahtoo? Onneansako? Kuten nainen tai rihkamakauppias! Ei onnea,
lapset, sillä onnea ei ole, tai jos sitä on, on se vielä pahempaa kuin
onnettomuus! Sitä avaruudenatoomia se vain etsii, jonka hän painaisi
rintaansa vasten tällaisena yönä, sitä avaruudenatoomia, joka eniten
olisi hänen ja kauimmin hänen luonaan pysyisi.
Sitä ihminen tällaisena yönä etsii...
Onkohan niillä missään tähdessä niin kummallista kuin täällä Maalla,
onkohan missään niin kipeänihanata...?
Maisteri Eric...
Onhan se, onhan sitä siinäkin!
Ei hän nyt aivan ollut se kaunokainen, se poikaruusu, jonka
lapsuudenkuva lupasi, — liekö parempi ja elävämpi näin? Ei ole aivan
solakkakaan, hyvän joukon alle isän mittaista miestä. Sen sijaan
harteva ja tavattoman varma ryhdiltään, yhtaikaa painava ja sulokas.
Kasvot puhtaat ja jotenkin miehekkäät, hipiä niin ruusuinen ja
hienosyinen, että sen edessä nainenkin aivan harmittelee. Ja muuten,
juurevuutta niissä myös on, sekä henkistä että ruumiillista, aivan
kuin hän liikavoimin tekisi kaiken mitä tekee. Puku ja ulko-asu
täysin eurooppalainen, — eiköhän nuo kravatit olleet yhtä aistikkaat
ja loisteliaat kuin kerran kertoi minulle eräs Levertinin ystävätär
suuren Oscarin kauluskoristeiden olleen. Mutta harmaankirjainen puku
oli hieman, aivan hieman nukkavieru kyynärpäistä ja taskun läpät niin
tottuneesti sisäänpäin.
Hänen käytöksensä johti jollain tavoin mieleen Ferdinand Lassallen,
ritarillisimman Euroopan miehistä. Ensi hetkestä oli maisteri Eric
omituisen valpas, kuulostava ja varovainen, talousneidillekin
erinomaisen lahea ja huomaavainen, muutamat juttunsa ilmeisesti
aiottu naisen huvittamiseksi. Hän kuin kohotti korkeimpaan potenssiin
läsnäolevainkin herkkyyden ja hienotunteisuuden. Joka liike, joka ilme
muuttui tärkeäksi hänen aikanaan — sydämessä heräsi kuin syntyperäinen
prinsessa! Ja silloin tällöin heitti iloisen vakavan puheensa joukkoon
jonkun maailmanmiehen rohkeamman pilan, jonkun väkevämmän mausteen, —
ei ole naisellinen tuomarin poikakaan! Mutta äkkiä saattoi myös katsoa
kylmästi ja kysyvästi, kuin olisi keksinyt jonkun vian, jonkun kaulan
suolakupposen! — mikä ei ollut aivan tuores eikä kuten olla pitää! —
ja seuraavana hetkenä oli ritarissa tapahtunut ylimeno diplomaattiin —
levottomaksi, hienon pahoinvointiseksi tehden —
Hieno herra, hienoin, mitä olen Suomessa koskaan nähnyt!
Ja tuomari oli myös mies poikaansa näkemään ja kuulemaan. Teki hyvää
tämä ukolle. Sille ilmestyikin poskiinsa hiljaiset myrskynmerkkinsä.
Kumma sentään, kuumenee noin kainosti omasta lapsestaan —
Noustessa pöydästä kiitti maisteri kädestä sekä isäänsä että minua. Oli
sekä hyvä, että hyvää kotona.
Herrat astuivat parvekkeen ovelle, jotka Rosenberg kiihkeästi
työnsi auki. Kaidepuulta riehahti heleä intiaanikrassi vastaan kuin
mahdollisimman rehevästi tervehtiäksensä nuorta isäntää, joka oli
palannut kukkain loistavampain siskojen luota. Ja rannan hämystä
muutamain haaveellisesti yli tukiensa riippuvain marjapensaiden takaa
kohosi humalamaja, laki kullassa kuin joku unohdettu onnen temppeli.
Vastarannan viileä iltavesi nukkui vasten metsänrintaa, joka oli
pukenut mustat kasvonsa rubiininkarvaiseen harsoon hetkeksi ikävänsä
unohtain. Puutarha iltavalaistuksessa oli kuin hieno pohjoismaalainen
rokokonovelli... joka vain odotti haravoiduille käytävilleen
nuoren jaloittelevan herrasväen... rouvan pöyheän hameen helmassa
nelikertaiset rimssut...
Herrat menivät halliin polttamaan sikarinsa ja sinne vietiin kahvikin.
Kuulin maisterin sanovan:
— Hon ä' ju ganska söt, o' mycket snäll, sku' ja' tro, vår nya
hushållsfröken!
Hm!
Viidestoista päivä.
Aamu oli sytyttävän kaunis! Suoraan vuoteesta syöksyin uimaan, niin
että paljaat kynnet vain kapisivat kuivaa savikkopolkua vastaan.
Mutta vilpoisa polku, joka kääntyi uimakopin kohdalla, vei ja vetikin
eteenpäin. Jalkaterä sukelsi kosteaan rautalehteen, kastikasheinä
raapasi nilkkaa, sätkynkukkaset heiluivat jo korkeina kultapisareina
yli muun nurmen, — ah, sellainen se polku, että teki mieli painua sitä
pitkin, syleillä sitä ja maata ja ruohoa ympärillä, huutaa ja potkia
ilosta ja onnesta!
Järvi loppui Isoniemen rajalla rutaiseen hettoon, missä relleitten
sammakonkukkain valtamallia vedessä pienet puntarpäät vilisivät
tiheässä kuin musta papusoppa. Kyllä sammakonsääriä saatiin, kuten
kaikkea muutakin tänä vuonna. Pieni joki juoksi järvestä metsäänpäin,
maa muuttui kovaksi ja kumpuilevaksi kasvaen siroja nuoria näreitä.
Välkkyvän lehdon halki juostessaan alkoi jokipuro pikku koskina
lirittää muodostaen kuohupaikkojen välille hiekkaisia syvennyksiä kuin
valmiita kylpyammeita. Sellainen jääkylmä, läpikuultava amme oli tänä
aamuna päämääräni... ruumiini oli terve kuin tappi.
Vanhaan latolaasuun riisuuduin, ja hupsis! Siellä jo limaisten kivien
keskellä karmivassa vedessä velloin.
Juuri kuin parahiksi olin päässyt takaisin paisteiselle rantakivelle
noukkimaan aivan äidillisen rauhallisesti pois vesitoukkia märältä
martioltani, niin siihen minun ihana tahitilaiselämäni päättyi. Sain
kiireesti poistua latooni, — joku ylioppilasnainen tuli vastarannalla
lepikon lievettä, onkivapa olalla. Koskei hän minua huomannut, vaikka
pidin kohtuullista meluakin — ei ollut se mikään havainnontekijä
liioin, — niin annoin olla, jatkoin vain kiireesti pukeutumistani...
Suoraan sanoen, se tyttö oli vasta jolsa! Vartalo kouraantuntuvine
luineen taipui hieman etukumaraan, ja pitkät kasvot toivat väkisinkin
mieleen hevosen pään tai näverretyn neljänneskuun. Yllään oli hänellä
jotain ruskahtavaa pien'kirjaista vaatetta, mikä huonosti sopi hänen
laikulliseen hipiäänsä, kuten likaisen vaalahtavaan tukkaankin. Vanha
voitunut ylioppilaslakki oli painettu reuhtakorvia myöten päähän,
ja ilkeän näköisinä koukertelivat paljaat varpaat kosteain savisten
helmain alla. Helmat joutuivatkin veteen huuhdottaviksi, kun hän sen
enempää itsestään välittämättä istahti kahareisin kivelle onkimaan.
Hupaisen pelottava olento todellakin, jonka pienissä silmissä paloi
villi fosfori. Mutta oli hänessä jotain somaakin, nimittäin suu.
Mehevä, kokeellaan oleva ylähuuli ilmaisi primitiivistä tunnetta
ja kiihtyvää temperamenttia, huulten värikin oli kirpeänpunainen.
Suun ja silmäin tuli sen vaikutti, että hänen rumuutensa muuttui
vetovoimaiseksi, että ikäänkuin kauhussa naurain seurasi hänen huimia
eleitänsä ja animaalista elinvoimaisuuttaan.
Olin jo melkein valmis, kun taas lehdossa rasahti, hieman toisaalla
kuin äsken, taittui kuin hauras lepänoksa. Ja aivan kuin jossain
huononpuoleisessa laatukuvamaalauksessa aukenivat nuoret lehvät ja
puoliväliin tukevata varttaan näkyi maisteri Eric, hipiän ruusuineen,
panama päässä. Osasipa paikalle! Oli tietenkin herkuttelemassa
aamunraikkaudesta hänkin, — se on hämmästyttävän varhainen muutenkin, —
ja vaelteli luultavasti poikuutensa lempipaikoilla. Ei voinut ajatella
koomillisempaa vastakohtaa idyllisessä luonnossa kuin nämä kaksi, outo
ruma naisylioppilas ja meidän hienon hoidettu diplomaattinen maisteri,
joista sattuma, julmin jumalista, nyt halusi tehdä surkeata pilaa.
Nauroin latoni nurkassa, en ääneen, mutta kuitenkin koko ruumiilla
kiemurrellen. Oli niin pallomaisen kevyttä, kun ei tässä tarvinnut, ei
oikein sääliä, ei kadehtia, ei olla mustasukkainen.
Tapasi prinssi nyt prinssessansa!
Se hämmennys, joka maisterin kasvoille hetkeksi kuvastui, katosi
nopeasti jäljettömiin heti, kun tyttö käänsi häneen katseensa vihreän
piston. Luontevasti, hieman huvitettuna sentään, astui herra esiin
hattuaan kohottaen ja kysyen jotenkin tutunomaisesti, mitä Isoniemeen
kuului?
Isoniemen neiti siis! Ja ne olivat keskenänsä tuttuja!
Voi, sieluni, kuinka toisennäköiseksi olin isoniemeläisen kuvitellut!
Tämä oli kai nyt se nuorempi, Saimi niminen, joka luki lääkäriksi.
Maisteri istahti läheiselle kivelle, ja solkenaan lähti keskustelu
sujumaan.
— Kalassako?
— Jos saisi jonkun tintin?
— Taidatte olla hyväkin onkimies?
— Joka on hyvä yhteen, on toiseenkin.
— Jopa tuli!
— Ei tullut! Mutta nyt — ja nyt — heet siinä — tule, tule vaan!
Tytön ylähuuli kohosi itsetiedottomasti yhä ylemmä paljastaen keltaiset
hampaat, sikin sokin suussa kuin jähmettynyt myrsky. Hyvä, että oli
noin itsetiedoton ja piittaamaton muodostaan, sillä melkein helpotti
katsojaa —
— Siinä ja siinä!
Hän veteli melkein perätysten muutamia hyviä ahvenia maisterin
naurahdellessa hänen innolleen. Pian puhelivat he kalastuksesta
ylimalkaan, ja väittelivät, mistä ja miten kutakin laatua oli parhain
pyytää. Isoniemen neidillä näytti olevan suurempi tuntemus ja kokemus,
mutta kyllä hän myös intohimoisen itsepäisesti puoltaan piti, pyrkien
kuin todenperää sulamattomasti näyttämään olevansa miestä etevämpi.
Sitten johtuivat he neidin lääketieteellisiin opintoihin, — tämä luki
paraillaan kalojen pääkalloja. — Nyt vasta hän oikein alkoikin loistaa
alalla, joka oli toinen kuin puhetoverin.
Olisi pitänyt jo aikoja lähteä ladostani, mutta hirvittävän noloa
oli kömpiä nyt enää esiin piilosta. En olisi uskonut niiden hullujen
rupeavan vielä keskustelemaankin!
Neidin jyrkkä ja särmikäs väittely näytti maisteria hiukan kuitenkin
kiusaavan, kovin vähän oli hän tottunut näin suorasukaiseen, puoleksi
hävyttömään tapaan. Mutta yhä oli hän kuitenkin huvitettukin. Alkoi
kysellä osakuntaelämätä — nehän olivat tietenkin osakuntatovereita! —
Siitä ja siitä ja päätyi viime vuoden taidenäyttelyihin Ilmeni nyt,
että maisterin käsitys tauluista voitti, ollen paljon maalauksellisempi
sentään kuin neidin, joka naturalistisen matemaattisesti hylkäsi kaiken
mikä ei ollut luonnon pienois-jäljennös. Mutta olisipa Joonas tohtori
mukana ollut, hän olisi taas nutistanut Ericinkin — sellaista se on,
tiedon ja taidon laita, suhteellista kaikki.
Mitä enemmän neiti sotkeutui väkivaltaisiin syllogismeihinsa, sen
hienotunteisemmin koetti Eric herra niistä päästä, varmana itsestään,
yhä diplomaattisemmaksi kylmeten.
Notkeasti siirtyi hän ihailemaan neidin mainiota puhekieltä — se
saattoikin olla hänen mielenkiintonsa syy. Sanoi tänä kesänä aikovansa
täydellä todella suomen kieleen perehtyä ja kutsui neiti Isoniemeä
käymään kartanossa.
— Oletteko kaikki sisarukset kotona? hän vielä kysäsi.
— Kotona ollaan!
— Tulkaa sitten kaikki! Tulkaa pian, tehkää minulle se ilo ja kunnia.
— Tulkaa tekin kerran meille, vastasi Isoniemen tytär sen enempää
kursailematta.
He ottivat kädestä jäähyväiset, ja neiti heitti vielä hänen jälkeensä:
— Hei sitten vaan!
Maisteri pysähtyi naurahtaen, etsi kuin jotain vastaan, ei löytänyt,
kohotti vielä kerran hattuaan ja katosi lepikkoon.
Isoniemen neiti istui vielä hetken onkikivellään, mutta kyllästyi
kesken kaiken hänkin. Nousi pois, hypähteli ja harppi rantakiviä niin,
että västäräkit ja räkättirastaat ympäristössä lentoon pyrähtelivät.
Märät ristiruudulliset helmat takertuivat sääriin, limaiset ahvenet
pyyhkivät sivuja —
Pääsin pois, olinkin niiden kanssa jo kiusaantunut.
Päivä paahti. Sätkynkukkain terät loistivat sulana kuin voi. Joku
sudenkorento tupsahti lennostaan veteen! Lauloi ja luritti lintumaailma!
Bakkanttisen riemukkaasti nostin käsivarteni ilmaan. Kuinka ihana,
hauska ja hullu oli elämä! Miten olisikaan nyt kieppua piiritanssia
tuolla vihreällä alaniityllä pajupensaitten ympäri — — panien ajamana!
Äkkiä pisti tuska — voi, Pohjola ei ollut luotu dionysisiä riemuja
varten —!
Yhdeksästoista päivä.
Ja pian ne sitten tulla tuohahtivatkin Isoniemestä. Maisteri oli
puhunut tuomarin kanssa kutsustaan jo samana aamupäivänä, kuten
sitten kuului naapuriin soittaneenkin. Kohdattuaan Saimi neidin oli
hän täydellä todella joutunut suomen kielen lumoihin, niin että tämä
vierailu näytti sopivan hänen tarkoituksiinsa.
Olin keittiön ikkunassa, kun nuo nyt niin jännittävät isoniemeläiset
tulivat rannasta oikopolkua.
En sano nyt mitään, mutta silloin huudahdin jotain sen tapaista kuin:
karnevaali! Ja sain samassa kuin valerianaa iki-rauhaksi, mitä tuli
sen joukon suruihin ja murhenäytelmiin. Ei toisiin näy mikään mitään
vaikuttavan, ei tapahdu heille mitään... verikosto lienee Suomessa
muutenkin kohmettunut käsite —
Saimi kulki etunenässä, hampaissa timoheinän korsi, kuin innokkaasti
johtaen. Hänellä oli nyt yllään musta alapuoli ja valkea
merimiespusero, kukallinen olkihattu hieman takaraivolla. Hänen
ympärillään oli kuin jotain 'Priki Eufrosynen' säveltä ilmassa, sen
läiskyvää, hurjaa komiikkaa. Jos olisi ollut nuori mies ja muuten
aivan saman näköinen, vannon sen, että moni tyttöhupakko olisi häneen
päätäpahkaa rakastunut, niin väkivaltaisen iloisen vaikutuksen hän teki.
Maisteri neiti, kuten häntä kutsuttiin, vaikkei valmis ollutkaan,
kulki lihavana laihan Saimin jälessä, hitaasti ja hillitysti eteenpäin
madellen tupakanruskeassa pyhähameessaan. Ei ollut juuri korea sekään,
kovin tummakuteinen ihminen, vartalo paksu tamppu. Ja kun sisar
paremmin päästi hänet näkyviin, aivan kammahdin kasvoja, ulkonevine
silmineen sammakkoa muistuttaen. Mitään valkoista ei ollut hänellä
kaulassa, kuten hienon naisen tapa vaatii, sen sijaan rinnassa suuri
kultakiemurainen brossi, ja kukallinen olkihattunsa istui päässä vähän
hieman a la Vilhelmiina Väisänen. Savolaisperäisiähän ne muuten ovatkin
nämä isoniemeläiset. —
Viimeisenä asteli Santtu veli, kuvanveistäjä, hento pitkätukka
Väinämöinen, harmaa mekkopuku yllä, jaloissa virsut. On kuulemma kaksi
vuotta nyt esiintynyt noin sekä kotona että kylässä. Poikasta vaivaavat
vuoroin etnografiset, vuoroin uskonnolliset haaveet, ja hänen ehkä
noin hieman alle keskinkertaisen suuret taiteelliset lahjansa kärsivät
pahasti niistä. Kasvoiltaan näytti nuorukainen olevan puhdas kuin
kielo, silmät pyöreät ja tietämättömät, suu pieni ja hentomielinen,
— pikkuinen poikakaunotar, joka teki huutavaa vääryyttä sisarilleen.
Että samasta mättäästä saattoi nousta noin erilaisia —! Kuvanveistäjä
pysähtyi puutarhurin luo kyselemään uusia ruusulajeja, jättäen
sisarensa yksin jatkamaan pääkäytävää ruokasalin parveketta kohti.
Maisteri Eric seisoi jo paljain päin alimmalla portaalla vieraitaan
vastassa, allekirjoittaneen pysähtyessä oville, jotka Rosenberg oli
työntänyt selkoselälleen. Saimi neiti tuli harppien vallattomasti
ylös portaat ja puristi yhtä tuttavallisesti minun kättäni kuin oli
äsken maisterin puristanut. Rosenbergillekin heitti kimpun aito
suomalaisia käänteitä, joihin, ja jo puhuttelemiseenkin tämä oli
hämmentyä aivan, Ericin hauskasti nauraessa — — Ja ruokasalissa eli
varsamainen tyttö kuin kotonaan kiertäen ympäri seiniä. Saimin tapa
ei ollut niinkään hullu, hän virkisti mieliä pelottomuudellaan ja
kaikkipolkevaisuudellaan. Olisin vain suonut hänelle tuomarinkin
ravisteltavaksi, mutta siitä ei tullut mitään. Tämä oli sulkenut
itsensä kirjaston viimeiseen komeroon, kuin ollut ei ois' häntä lain!
Eric herra tarjosi portaita noustessa käsivartensa Isoniemen
vanhimmalle neidille, mutta tämä ei siihen kansanomaisuudesta tarttunut.
Toisen kerran kammahdin neidin ilmettä, kun tämä ojensi kylmän,
piittaamattoman kätensä. Tavassa ja kosketuksessa oli jotain
luonnottoman poistyöntävää ja halpelevaa. Oliko hän vasten Saimia
itsetietoinen epäonnistuneesta näöstään ja liian ylpeä itseään
tyrkyttämään —? Mutta sisällä sitten, heti kun hän alkoi puhella, tai
pikemmin vastaili muiden puheisiin, oli vaikutus jo hieman edullisempi.
Ilmeni jonkinlaista pidättyväisyyttä ja tuoreutta väitteessä, vaikka
vastaankin sanoi, — hän sanoi alunpitäen melkein yksinomaan vastaan! —
jonkinlaista taidokasta sanoilla miekkailua. Hyvä oli! Äänenkäytössäkin
toisinaan joku miellyttävä, verhottu tummuus, mikä hyvin sopi hänelle,
kuten joskus ilmekin, joka oli kuin eri maailmojen lukko. Pian huomasi
edessään olevan tavallaan uuden ihmisen, joka ei sievistellyt eikä
moralisoinut aivan keski-ikäisen naisen tai vanhanpiian malliin. Jotain
savolaista laissez-aller, mikä ei ole aina heille häpeäksi! En tiedä,
kuinka tämän ensimmäisen vaikutukseni kuvaisin, minussa herätti tämä
nainen sisäisen huvintunteen, hiljaisemman ehkä kuin sisar, mutta
kuitenkin paradoksaalisen keikkumishalun, — niin kuin eivät he olisi
olleet naisia oikein kumpainenkaan. Samalla kun oli varuillaan ja itse
jossain ilmavammalla oksalla, teki mieli koketeerata heille, varsinkin
esteettisemmin oppineelle Hanna neidille, houkutellaksensa hänestä
esiin koko sielun kameleontin, jonka vaistomaisestikin aavisti hänessä
olevan. No niin, ne ovat sellaisia epämääräisiä tuntuja, eihän tiedä.
Kuvanveistäjä Santtu Isoniemi pääsi viimein sisään. Ruumiinsa
sirorakenteisuudesta huolimatta oli hän kömpelö liikkeiltään. Tervehti
kankeasti suurella punaisella kädellä, ja kun tarkemmin katsahdin
hänen immyt-kasvoihinsa, niin silmät närästivät, katseenluonti oli
omituisen heikko ja hämillinen, suu leveni nauraessa avuttomasti
poskiin, työntäen nahkaa rumiin levottomiin uurteisiin. Illan kuluessa
kävi selville, että hän oli Isoniemen lapsista kiltein, suoden hyvää
kaikille, tuomitsematta maallisia tai taivaallisia. Hän se näytti
ajattelevan eniten köyhiä alustalaisiaankin (Hanna neidistä kävi myös
jonkinlaisen huolettoman anteliaisuuden maine, tiedän Henriikalta)
tukien heitä persoonallisilla neuvoilla tai pienillä lainoilla —
hyväksikö, hedelmiksikö, en tiedä. Kaikesta huolimatta hän oli niitä
väsyttäviä ihmisiä, ellei nyt juuri niin herpaannuttava kuin tohtorin
Elma.
Kokouma kuriositeetteja!
Maisteri Eric, kuten edeltäpäin arvasi, oli loistavan moitteeton
isäntä. Ei nähnyt kukaan hänenkään kasvojensa ruusuisen verholehden
taa. Isoniemeläiset puhuivat paikkakunnan tuoretta, kuvarikasta
kansankieltä, ja nuori tiedemies tähtäsi niin tarkasti heidän
huuliinsa, kuin olisi niiden välistä vain kultakimpaleita putoillut.
Varsinkin Saimi ja maisteri papisivat vilkkaasti keskenään.
Kohteliaisuuksia ei tässä seurassa näyttänyt rupeavan satelemaan ja
— kohteliaisuudesta oli herra Erickin olematta kovin kohtelias. Hän
solmi Saimin sanat kuten aikuinen solmii taistelevan lapsen kädet,
mutta lääkärinkandidaatti ei antanut perää nuoresta viisaudestaan.
Nauroimme, — neiti Hanna Isoniemi myös. Silloin äkkiä kolmannen
kerran häntä kammahdin. Neidin suuri lihainen suu oli hillittömästi
avautunut, ja vasemmalla puolen roikkui pitkä, peloittava kulmahammas,
raatelevan näköisenä. Tottapa oli ilmeeni outo, koska hänkin totistui
ja ääneti tuijotimme toisiamme kuten kaksi eri rintaman yllätettyä
vartiosotilasta —, kunnes hän sulki suunsa ja hampaansa aivan kuin
pistetään miekka tuppeen. Siitä huolimatta jäi terä väijyvästi näkyviin
alahuulelle. Se vaikutti kuin villin huonosti kätketty ase. Kuin
pahasta painajaisunesta havahdin Ericin ehdottaessa, että vieraat ehkä
halusivat nähdä yläkerran taidehallia.
He nousivat —, ja minun oli poistuttava hetkeksi keittiöön,
emäntävelvollisuuksiini. Silmäini edessä väikkyi yhä tuo atavistinen
hammas. Kuka sen oli hionut? Millaisten ominaisuuksien kera ilmestyi se
uudestaan?
Kun palasin, kuului ylä-hallista sellainenkin nuoha ja nauru! Nyt
oli tapetilla jälleen maalaus. Santtu ymmärsi enemmän taidetta kuin
molemmat sisarensa, hän ja Eric olivat usein yhtä mieltä varsinkin
Saimia härnäillen. Sen sijaan päästelivät molemmat naiset verrattomia
sanansutkauksia, joiden rinnalla veljen panokset tyyten kalpenivat.
Maisteri Erickin silmät aivan loistivat, terät suurina. Huomasin,
että hän Saimin kanssa puhuessa, katsoi tätä vapaasti ja huvitettuna
kasvoihin, mutta vanhemman sisaren ohi hän tähtäsi usein hieman ilmaan
tai maahan — — siinä oli jotain vaikeata —
Taulujen ja jäljennösten edessä kiihtyi keskustelu itsestään. Hallin
pöydillä ja hyllyillä oli mielenkiintoisia kirjoja ja teoksia, joita
availtiin. Seuran ihmiset tutustuivat toisiinsa vauhdilla, päistikkaa
aivan! Hanna neiti rupesi jo itse puhumaan, ei tarvinnut enää puhuttaa.
Hiukan riehaantuikin, antamatta toisille oikein suunvuoroa. Eikö se
hillitty sen syvemmällä ollutkaan? Ja hänestä tuli esiin uusia puolia
hänen kadottaessaan paljon ensihetken vaatimattomuuttaan. Eikä hän
vaatinut ainoastaan ääntään kuuluville, vaan sanoilleen yht'äkkistä
auktoriteettia, nyökkien omituisesti päällään, koskettaen kerran
nyrkillä pöytäänkin. Kaikki rupesivat häntä katsomaan ja pidinpä
korvani auki jotenkin sekaisin tuntein, mutta yhä huvitettuna myös.
Opissa hänet voitti mies, maisteri Eric, melkeinpä muistitiedossa
Saimikin. Mutta hänellä oli jotain muuta. Saimme vähitellen ymmärtää,
että hänen auktoriteetin vaatimuksensa perustui johonkin maailmaan
maailmojen takana, jonne me muut muka emme ulottuneet, että hänellä
oli joku arvojen arvo, jota me muut emme tavoittaneet. Hienoa! Mitä
se mahtoi olla? Katselin hänen kömpelöä, epätarkoituksenmukaista
ruumistaan, missä ei paljon kulttuuripyrkimysten jälkiä näkynyt.
Eikä puheistaan päättäen aistimissa liioin, silmässä tai korvassa,
mikään erikoinen herkkyys tuntunut. Mitähän korkeinta sellainen paksu
ruumis kykeni niin viekkaasti kehittämään sivu muilta etevämmillä
työaseilla varusteluilta ruumiilta, joilla oli sekä näkevät silmät
että kuulevat korvat, tarkoitan sisäisesti, sielullisesti myös. Hm —
— vapaamielinen uskovainenko, niitä on sellaisiakin? Uskotaan päälle
vaan kaikenlaiseen olemattomaan hönkään. Kummallisesti hän myös vainusi
meissä toisissa ahtautta ja ennakkoluuloa — sellaisiakin laajoja
sieluja myös on! Naurahtelimme —, Eric teki minut pari kertaa aivan
hurmaavan onnelliseksi, heittäessään ymmärtäväisiä sivusilmäyksiä, —
ei mennyt hänellekään päähän tämä taika. Varsinkin erotiikan alalla
Hanna-maisteri härnäili meitä, — kun ennättikin! Mutta Eric kääntyi nyt
häntä aivan päin, silmät avoimina ja hieno hymy huulilla ällistymättä
lainkaan. En usko, että neiti empiiristä tietä puhui rakkauden
ruumiillisimmista puolista, vaan puhui kuten kuvitteli, varhaisvanhan
lapsen tavoin. Ja siksi menikin hieman honkiin! Mutta hänessä ei aivan
ilmennyt sitä aistillisen rakkauden kauhua, mikä tekee melkein kaikki
ihmiset pohjoismaissa kaatuvatautisiksi aivan. Rakkauden ruumiillista
luomisvoimaa ei näyttänyt häpäisevän, ei siis ehkä ole eroottisissa
aivan 'kansaa'. Hän päinvastoin myönsi, puoleksi lapsellisesti puoleksi
kyynillisesti, kaikki loppuun asti ja kelle tahansa. Neiti parka!
Ei aistillinen rakkaus ole niin helppoa, ei edes kauneimmissa ja
onnellisimmissakaan tapauksissa pelkkää herkkua! Ei, ei mielestäni
koskaan kansalle vapaata rakkautta, se on harhanäkyä aivan, peloittavaa
velttoutta. Rakkaus, jos mikään, on vapaitten henkien etuoikeus,
ylimysten omaa. Niin! Mutta nämä Isoniemen neidit eivät olleet lainkaan
kainoja — naimattomat ihmiset! Mutta kainouden puute on samaa kuin
tulen puute. Eroksen vihityt eivät kerskanneet ja levitelleet tietojaan
juuri noin kylmäverisesti. Liian räikeät väitteet merkitsivät jotain
hermotylsyyttä alla, jotain fysiologista mahdottomuutta — neidin
kerrassa karkea lantiorakennus — — — Loppujen lopuksi vedin kuitenkin
johtopäätöksen, että eroottinen momentti ja sen ymmärtäminen sitten oli
yksi hänen arvojen arvojaan, josta hän niin ylpeili — —
Siinä kesken kaiken Saimi huusi:
— Tuo teidän mamseli on niin tuhma, että se on oikein söötti! Ja
äkkiarvaamatta sieppasi hän minut vyötäisistä, heitti olkapäilleen kuin
riepuvauvan ja lähti kuljettamaan ympäri hallia. Kiitin ja siunasin
sinä hetkenä, että keväällä ensi palkastani sain postijälkivaatimuksen
ulkomaalaisesta magasiinista.
Keskellä huumaavata melua ilmoitti Lempi teen olevan katetun
alahallissa.
Kuuma meille tuli! Ilma oli täynnä mitä erilaisimpien sähköjen
ristiriitaa. Tai olimme kuten vieraat kemialliset ainekset astiassa,
jotka voimatta yhtyä, kiertävät toisiaan pyörteessä ja huumeessa.
Olisihan voinut koettaa sanoa jotain ratkaisevampaa, mutta ei käynyt
verholehtiänsä repimättä. Kuinka kipeätä tekee toisinaan avomieliselle
sielulle vaikenemisen pakko.
Sitäpaitsi ei maisteri Eric olisi voinut kuulla talon palvelijahengen
liikaa viisastelevan, selvä se. Täytyy hyvinkin tunnustellen sanoa,
mitä sanoo ja useimmin olla sanomatta, — juuri vain sen verran, mitä
esiin houkutetaan, — no, kävinpähän kuuromykän koulua koko kevään.