Pian olimme synkällä pikkutaipaleella puun kohdalla, jota kutsuttiin
murhakuuseksi. Se oli omituinen ja kammoittava puu seisoen tiheässä
viidakossa sekasortoisella rinteellä. Sen leveät, tuuheat oksat
viistivät laajalta maata kätkien alleen kuin syyn ja salaisuuden, se
kuin vainosi sivukulkijoita mustilla kulmillaan. Yhdellä kohdalla
aukenivat havut hiukan, runko puunsi esiin paljastaen ilkeän
primitiivin puukko-piirustuksen, miehen murha-ase kädessä. Vielä oli
tehty paksuja ristejä lähimäntyihinkin, niinkuin ei kammoa jo olisi
ollut kylliksi.
Tuon kuusen alla ne olivat kerran tappaneet Isoniemen isännän, ja
kysyin Sulolta, tunsiko hän tarinata.
Sulo kertoi, että kun Isoniemeläinen kerran talvella oli ajanut
suopiikin poikki mäkeen oikaistakseen, vartosi kuusen takana hänen
torpparinsa poika. Ja kun isäntä kohdalle tuli, niin sieltä pudotteli
Veikka häntä seipäällä takaraivoon —
— Ja nuori emäntä jäi kolmen pienen lapsen kera —?
— Jäi kaksi tyttöä ja yksi poika.
— Olivat arvon rikkaita —
— Se vanhin Hanna neiti on — maisteri vissiinkin, ja Saimi lukee — —
lääkäriksi kai se oli. Santtu poika taas on sellainen — kuvanveistäjä.
Sulo naurahti kuin puolipilalliselle asialle ainakin.
Kuinka kankea ylimalkaan oli Sulo lähtiessään puhumaan välistä
yksinkertaisintakin asiata. Ikävä silloin aivan, salaperäisyys hänestä
katosi ja tympäsi poika kuten aivoton nainen voi tympäistä kehittynyttä
miestä.
Kaamea murha oli tapahtunut noin kaksikymmentä vuotta sitten. Että
ihmiselämä oli sellaisten sattumain varassa! Sehän minua siinä
järisytti — päättää päivänsä, elämäntarkoituksensa, kaikki järjettömän
sattuman takia! Joutua noin vaan toisen sairaan mielikuvituksen
uhriksi, — torpan poika himoitsi kelloa ja polkupyörää. Ei, ei elämä
ole turvallista! Miksi sitä ei tehdä turvalliseksi? Miksi ei ajatella
vaaroja jo edeltäpäin?
— Kyllä niinkin, sanoo Sulo, jota saa melkein kaikessa opettaa
ajattelemaan, raskasta niin.
Millainen lie Isoniemeläinen ollut, — korkean kirjakaapin ainakin jätti
lapsilleen perinnöksi. — Mutta millaiseksi on se perhe muodostunut,
jolla on sellainen suru kannettavana? Luulisi niiden hieman kaihtavan
ihmisiä ja kuin kysyvän velkaansa vähän jokaiselta —
En tuntenut vielä lähimpiä naapurejamme edes näöltä, mutta ne vetivät
puoleensa kuten kohtalokkaat ihmiset ainakin.
Katsahdin kuuseen taakseni. Nyt se siellä kyllä pysyi. Mutta kerran
jalan ohi kulkiessani, tuntui kuin olisi se painanut perässä, minkä
pääsi, leveät oksat maantietä laasten. Mitähän asiata sillä oli minulle?
Tulimme liikekeskukseen aseman tienoille, joka oli ihmeesti räävätty
kaikennäköisillä karvariverstailla ja räikeillä uutisasunnoilla,
raaka hirsiseinä vastaan paistaen. Puunpirstaa retalehti maasta ja
makasiinirojua törrötti sorkat pystyssä näkyvimmillä paikoilla. Kyllä
oli kiirettä nykyaikaisilla —
Mutta asemasillalla seisoi joutilasta miestä kuin piitä pystyssä.
Tuo oli pimeätä, sulamattoman näköistä joukkoa, täynnä uudenaikaista
lahkolaisuutta. Pari työväen agitaattoria seisoi syrjemmässä jutellen,
— toinen muistutti helposti kiihtyvää vihaista koiraa, toisen naama oli
lammasta lauhkeampi. Jälkimmäiseltä oli käsivarsi poikki — työmieheksi
raajarikko, älyä ei herraksi —
Pari harmahtavaa tytönlunttua, rautatietyömiesten bajadeerejä, tulla
kurttuili meitä vastaan, likaisenvalkeat liinat tiukasti tuhkaisilla
hiuksilla. Kohdalla purskahtivat ne hävyttömään nauruun.
— Mitäs sitä riepua silmilläs pidät? huusi toinen harsostani, yllyttäen
toisenkin itseänsä apinoimaan.
Kauempana oli maantie kuivempi, tienvieretkin taas somistuivat puista
ja pikkupuutarhoista pienten, kuin maan multaan painautuvien asumusten
ympärillä. Pehmeiden ruisvainioiden ja kaartuvain perunapeltojen yllä
kyyköttivät vähän suuremmat talonpoikastalot, toiset vanhanaikaisen,
vaarin-ja-muorin rauhallisina, toiset uudenaikaisen tyylittöminä
ja koleina. Jonkun ränsistyneen herraskartanon ympärillä suhisi
harventunut koivupuisto, naapuruudessaan muutama puolivillainen,
saaliinhimoinen huvila. No, jotain katseltavaa tässä suhteellisessa
maailmassa, vaikkei juuri — kaunista. Levottomuuden itiöitä oli ilmassa
täälläkin, — maantiellä kulki työstä palaavia, mustia sala-ajatuksia
hautovia järjestäytyneitä ohitse sähkölankapylväiden, joissa heidän
kokous- ja iltamajulistuksensa voittivat. Ja rannalla tuolla, missä
niemi ulkoni veteen kuin pyöreä saari, seisoi tyhjä, ontto kirkko,
seinä harmaana ja silmä homeessa, järvelle kaamean älyttömästi
tuijottaen, kuin ei enää mitään olisi odottanut tai jos odotti, oli se
jotain hyvin pahaa. Ei maailma ollut missään entisellään, eikä ollut
entinenkään hyvä. Kuin tylsän horrostelevan eläimen korina sekaantui
yhä kuuluvammin lian ja hien virran kumeaan uhkaan.
Osuuskaupan kohdalla hypähdän alas jaloittelemaan. Sulo sai ajaa kääsit
vaikka sinne pihaan. Hänen veljensä oli liikkeen johtaja.
Aivan kaupan vieressä kuusiaidan takana asui kunnanlääkäri entisessä
apteekkitalossa. Käyn heitä tavallisesti tervehtimässä, sillä rouva
on luokkatoverini — vaikkei minulla olekaan tuomarin takia iloa nähdä
heitä vastavierainani.
Hiljan ne vasta ovat muuttaneetkin tänne Elman kotikylään, jota
Joonas tohtori, hienon Vaasan poika (suomalainen sentään), sättii
kuolettavan ikäväksi ja yksitoikkoiseksi. Luulen melkein, että tuomarin
eristäytyminen on saanut aikaan jäykkenemistä ja apinoimista hieman
koko tänpuolen pitäjän seuraelämässä, varsinkin kuin vielä kankea,
epäluuloinen ja omahyväinen puoluehenki kaikkialla vallitsee.
Tohtorin kohdalla aina hieman epäröin, mutta sisään kuitenkin
elämänhalussani menen — menen Janus-naamalla, ja — jos uskaltaisin
käyttää niin korkeata attribuuttia, dionysisesti kiihoittuvana sieluna
tottuneena jo vähän joka osaan tässä maailmassa.
Molemmille olen tervetullut — toistaiseksi. Rouva on ihailijattareni,
sattuuhan sellaistakin elämän runsaudessa. Kunnia ei ole mikään,
hän on harvinaisen typerä ja väsyttävä olento. Siinä on jotain niin
kumman kalpeata ja vähäveristä koko ihmisessä, vaikka on muuten pyöreä
ja kukkea nähdä, rinta kovina palleina. Suuret ulkonevat silmät
tuijottavat naapuria tyhjänhyvinä, nenän paksu, kuollut motti töllöttää
kalpean pikku suun ja täystekohampaiden yllä. Ja hänen odottava,
kyselevä keskustelemistapansa! Tuntuu kun olisi saanut itsetiedottoman,
verettömän vampyyrin käsivarteensa, kunnes poski kalpenee ja jalat
alta horjuvat. Eiväthän rikassieluisetkaan naiset ole keskenään
hedelmällisiä kuin tuokion. Tylsyydestä ei hän tunne mistään moraalista
pahoinvointia, niin että joskus, kun esim. sattuu maantiellä kävelemään
papin rouvan ja kansakouluntarkastajan välissä, vaikuttaa hän ihmeen
viileältä, melkein aristokraattiselta. Tervehdänkin häntä hevosestani
koko voimallani silloin, huudahduksin ja kädenliikkein, melkein
yhtä rakastettavasi kuin kerran matkalla näin Gabriel D'Annunzion
tervehtivän — Janusnaamalla! On Elmalle kylmä tai lämmin, uskoton tai
uskollinen, aina pysyy hän samana lampivetenä, joka ei liiku eikä
kehity. Tiedän hänen vain pari kertaa eläissään suuttuneen jostain
pikkuseikasta, mutta niistä tulikin pimeät vihat, joita ei mitkään
järkisyyt ole voineet haihduttaa. Sellainen pikkuinen vaara siis hänen
kanssaan joskus, — kuten lammella ainakin.
Ja vielä pahemmin on hän tietysti tarrautunut mieheensä, jonka ikävää
ja väsymystä yhtä vähän kuin uskottomuuttakaan hän ei edes huomaa.
On siinä pari! Tohtori kiroilee toisinaan rouvansa höhlyyttä, ja on
saanut mielestään liian kalliisti maksaa myötäjäiset, apteekkitalon,
kuten myös hieman ennalta nautitun rakkauden, naimislupaukseen sidotun.
Itse kuuluu sentään intelligenssiin, omaa hieman nimeäkin maailmalla
musiikkiarvostelijana, paikkakunnan esteettisin seuraveikko. Kyllä
hän nyt jo vaihtaisi naisensa vaikka köyhään, mutta mielevään ja
viehättävään tyttöön. Sillä köyhän jos otti, piti sen ainakin olla
kaunis, että loisti! Joonaksen kaltaisia miehiä on paljon nykyaikana,
ei ole mikään poikkeus. Eivät lahjoinensa kestä aineellista taistelua,
myyvät itsensä. Ehkä aika on liian kova? Hänen kanssaan on kuin
kiikkulaudalla, milloin ylhäällä, milloin alhaalla, mutta ei hänen
paikanmuutoksistaan tunne luonnollista vastakohtain ja äärimmäisyyksien
välttämättömyyttä ja raikkautta. Sama lääkärinäkin, milloin erinomaisen
tarkka ja tarmokas, milloin suorastaan rikoksellisen veltto ja haluton.
Mutta kun hän laulaa 'O, du alte Burschenherrlichkeit...' unohtaa
kaiken ja on vähällä artistisesta ihastuksesta lentää hänen kaulaansa.
Ehkä jumala sitten on aikonutkin hänet joksikin edesvastuuttomaksi
musiikki-ihmiseksi. Miellyttävä ulkomuoto, vartalo sujuva ja malleva,
korkea pohjalainen profiili hieman pehmennyt, korkea otsa hieman
avuton. Huulet pienet, mutta pehmeät ja herttaiset. Siinä sitä jo
onkin! Välini hänen kanssaan ovat jo edellisestäkin päättäen mitä
keikahtelevimmat. Toisinaan on hän melkein ihastunut, toisinaan aivan
ilkimystynyt! Milloin kiittää milloin laittaa — usein ilman logiikkaa.
Sen pahempi! Ollen sitten vielä sangen altis suggestioneille, saattaa
seurassa tapahtua, että Joonaksesta tulee äkkiä selän takana Pietari
ennenkuin kukko kertaakaan kiekahtaa. Ja kuitenkin on hän valistunein
ja henkevin ihminen paikkakunnalla, ainoa joka senkään vertaa tulee
kysymykseen — niin hämmästyttävän köyhää täällä on. Ei todella
ainoatakaan, josta ajattelisi, no, tuo on mies!
Elma oli eilen kanttorilla neulomaseurassa, Joonas yksin kotona.
Eteisessä sanoin jotain, mikä itseänikin heti harmitti, että muka olin
niin kauan ollut keskihakuisuusvoiman vaikutuksen alaisena, että teki
mieli jo heittäytyä keskipakoiseksi —
Joonas luuli jotenkin olevan kysymyksen meijeristä, enkä tiedä, kuinka
tympäisevä väärinkäsitys siitä syntyi. Niin voi vain yksinäisyydessä
pingoittua.
Mutta pian säteilivät hänen pienet silmänsä herttaisesti jälleen, hän
olikin oikein hyvällä tuulella. Pehmeä, nauhoitettu kotipuku kohotti
hänen ulkonaista hienostuneisuuttaan, — ja hipiäkin, — hoiteleekohan se
sitä hajuvesillä oikein?
Pian istuimme kuten monasti ennenkin tohtorilan kauniissa ruokasalissa
(Elma ei saa edes oman huoneensa näköä määrätä) kahvin ja bolssin
ääressä. Katselen hänen atavistisia liikkeitään laseja ja pulloja
pidellessä, hänen suloaan ja liberaalisuuttaan tarjotessa — —
Alussa hän tavallisesti tekee pienen hyökkäyksen minun
'ihanteellisuuteni ja runollisuuteni' kimppuun, sanoja, joita minun,
kaiken maailman realiteettien tavoittelijan, on vaikea itsestäni
ymmärtää. Hän ärtyy nimittäin siitä, että vaikka joskus puhunkin
puoliavoimesti ja uhmaavasti naiselle hengenvaarallisista asioista
— en kuitenkaan, kuinka nyt sanoisin — — no niin, että arkioloissa
mieluummin olen: 'noli me tangere'! Tästä voisi puhua paljonkin, mutta
enpä huoli. Rakkauden järkyttävää suuruutta en voi pois resoneerata
elämästäni, mutta blajimaisuudet ja muut sellaiset salavihkaisuudet
jätän mieluummin toisille daameille. Tietäisinpä somia juttuja
varsinkin noista 'puhtaista ja siveellisistä'! Kumma muuten,
ettei naisella saisi olla uudistavaa voimakasta rakkauden elämää.
Katuojassa, jos hän sinne on joutunut, kyllä saa maata, mutta selitä
pyörtymistilastaan, parata haavastaan, koota jälleen ruumiin ja hengen
voimansa ja lähteä raikkaana eteenpäin kuten aamun ruusuinen lapsi,
ehkä lennossa uuden onnen sulka tavoittaa — — se kouraisee seurakuntaa
maksaa myöden. Wolfgang Goethe, kuinka monta kertaa voi ihmisen sydän
lyödä täysin valtimoin? Miksi et turmeltunut, kulunut sinä, kaunis,
monissa rakkauksissasi? Ei, rumat sisareni, te jotka näitä ongelmia
eniten pohditte, ja kovia pähkinöitä purette, ei turmellu se, jolla on
sähkö. Niin yksinkertaista, — sähkö vain! Sillä sähkö, tuli polttaa
liankin hiileksi ja iskee halulla aina uuteen ja kuivaan kohtaan, en
sanonut — uuteen kappaleeseen! Sillä jos kuivia ja koskemattomia kohtia
samassa riittää, on tulella aina jotain purtavaa, — jos ei, niin kuinka
silloin käy? Täytyy joko sammua tai eteenpäin, eteenpäin! Olkoon sitten
kysymys ihmisistä taikka asioista. Mutta eikö tämä ole samaa kuin
kehittyä, mikä voi tapahtua vain kokemuksen tietä. Ja olisimme täten,
harmillista kyllä, joutuneet korkeimman ihmispyrkimyksen uomaan —?
Nainen on kuitenkin itse totuttanut maailman siihen, että hänen
pitää heti sortua ja porata ainiaan ensi iskun saatuaan. Miksei
sitten mieluummin yhtenä hehkuvana yönä tukahuttaa itsensä ruusuin ja
kukkasten morfiiniin, juoda kaunis ja korkea jäähyväismalja elämälle?
Jäädä tänne ontumaan ja laahaamaan, aina sama rumuus, kurjuus ja
häväistys kintereillä — en rakasta!
Tällaisia itiöitä on meidän välisissä keskusteluissamme ilman että
niitä oikein loppuun kehitetään. Joonas luulee enimmäkseen, että
minä laskettelen paradokseja lukemastani. Ei hän eikä kukaan täällä
ole nähnyt minun sieluni verholehtien taa. Sillä jos on onnistunut
jonkun syvän salaisuuden säilyttämään ja saanut sen itsellensä
korkoa kasvamaan, on pääoma jätettävä mieluummin koskematta —
rintaperillisille. Absoluuttinen ehto ei se kuitenkaan ole. Onhan monta
keinoa käyttää hyväkseen tuskansa omenoita. Absoluuttisia ehtoja ei
viisaalla elämällä ole.
Joonas pilkkaa minua rohkeuden puutteesta! Poikanen, poikanen,
suomalainen mies! Tässä maassa on usein nähty, että naiset ovat
henkisesti rohkeampia, että nainen voi valjastaa sielunsa pedot eteensä
ja kiitää halki erämaan ohi — toisten petojen! Kelpaako kuva, Joonas?
Kyllä ymmärrän, että herra tarkoittaa nautintojen rohkeutta, mutta
mielestäni kaikkein suurimman rohkeuden vaatii ihmeellinen elämä,
kokonaisuus itse ja sillä kohdalla — kumpi jätättää? No, jaa! Noita
aiheita, joita herrat mielellänsä viljelevät köyhän yksinäisen naisen
kanssa (ruma sana), jolla on pisara tempperamenttia —
Mutta kun pääsemme etuvartiokahakasta, on Joonas jo paljon asiallisempi
ja miellyttävämpi.
Hänen hieno muototajunsa pitää minut sangen terveellisellä tavalla
hereillä. Onhan aina vähän kirvelevää vaillinaiselle ihmiselle, kun
toinenkin näkee kauniin ja ruman, mitat ja suhteet, — ihanteen,
vaikkei muussa kuin nenänrakennuksessa. Maalaustaidettakin,
kaikkein ekspressionistisinta Joonas ymmärtää paremmin kuin moni
ammattiarvostelija meillä.
Nyt kerron ihmeen. Kerran näin hänen silmässänsä kyyneleen. Hän istui
illalla puutarhan penkillä ja itki. 'Jos käsittäisit...' vain virkkoi,
ja siihen vaikeni tuijottamaan...
Jos se kyynel nyt sitten on joku kriteeri. Olen nähnyt ilkeiden
itkevän, olen kuullut laulavan pahojen...! Mutta liikuttavan
vaikutuksen joka tapauksessa tekee, kun mies itkee, ja samalla niin
kumman pelottavan. On kuin koko maapallon rakennus olisi jollain tavoin
irtautunut liitteistään, jumala voimaton. Sillä jos ei mies voi, niin
ei sitten kukaan.
Alakuloisena palasin Joonaksen luota, syli tyhjää täynnä. Turhaan taas
olin lähtenyt kyliltä elämää hakemaan. En saa hänestä edes ehjää,
koossapysyvää miesystävää, en mitään tulevaisuuspitoista. Hänen
tarjoamansa välit ovat naisen ryöstöviljelystä.
Omituista, onkohan suomalainen maskuliini todella kaikkialla niin
heikko, sieluton ja henkisesti intohimoton, jollaisena minä sen
tunnen. Eihän minulla tosin ole ollut onnea onnen kanssa. Onneani
voisin paljon sättiä, siitä voisi puhua inhoittavia aivan! Mutta kuin
tyhjiä tyttölapsia nuorukaiset enimmäksensä ovat, joskus — hysteerisen
oikutelevia hypokondrikoita! — tai vanhoja petollisia, omaa etuansa
mitä pikkumaisimmin katsovia vaimoihmisiä. Filosofi on näes opettanut,
kehen vertaamalla ammennetaan ne kaikkein katkerimmat huonon attributit
ja etukoristukset! Naislaadun rinnalla vilisevät vielä kivet ja kuivat
kannot, pienet ja suuret pedot! Miesjumalata ei näy missään, häntä,
luomakunnan kruunua! Miehuullisimmat vaikutukset — — joskus matkalla,
junan vaunussa tai laivan kannella, ovat menneet ohitseni kuten tuoksu
vain — —
Hajamielisenä ajelin kotiapäin. Sulo ja Vappu hevonen sulivat
tietoisuudessani kuin yhdeksi samanarvoiseksi olennoksi — —