(Silja menee portaille ja siirtyy sieltä vähitellen alas.)
LUMIALA (tulee vasemmalta. He katsovat toisiinsa). Sinä aiot matkustaa!
(Anna säpsähtää hiukan ja kääntyy pois.) Sain tämän kirjeen pankkiin.
Siinä mainitaan, että aikomus oli jo ehkä tänä aamuna...
ANNA (ottaa Lumialan ojentaman kirjeen). Nimetön. (Tuskissaan.) Eihän
minulla ole muuta keinoa. Minä kiusaan sinua pelkällä läsnäolollani.
Oras ei voi olla täällä. Hänen pitää päästä uusiin oloihin, toisiin
ihmisiin, nyt kun hänen uusi elämänsä alkaa. Ja minun asiani on auttaa
häntä ja seurata häntä.
LUMIALA. Sinä et näytä muistavan, mitä eilen tästä sanoin. Minulla
lienee tässä kuitenkin sananvaltaa.
ANNA. Muistan kyllä. Minä ymmärrän sinun vaatimuksesi. Onhan sinulla
oikeus pidättää minut aina kattosi alla. Sinulla on laki puolellasi.
Meillä on kahdeksantoista vuoden yhteiselämä, joka sitoo. Kaikki on
Orasta ja minua vastaan täällä. Ja kuitenkin on olemassa ylivoimainen
pakko, joka huutaa: -- Mene, mene hänen kanssaan!
LUMIALA (astuu kiivaasti Annan eteen). Minä en tunne sinua enää. Tänä
yhtenä yönä olet muuttunut kummallisesti. Oletko sinä järjiltäsi? Olet
valmis jättämään kotisi, lapsesi, minutkin tuon kunnottoman pojan
tähden, josta tuskin mitään tiedät. Minun tuskani, minun häpeäni ovat
sinulle olemattomia asioita. Tule järkiisi, Anna! (He istuvat.)
ANNA. Minä olen sinua palvellut, sinua jumaloinut. Kun luulin poikaani
kuolleeksi, tahdoin hänen muistolleen uhrata kaikki omat onnenpyyteeni
elämästä. En ole koskaan ollut onnellinen. Kaikki on ollut minusta niin
yhdentekevää. Ainoa pyrkimykseni on ollut tehdä sinut ja Silja
onnelliseksi.
LUMIALA. Sinä et aavista, Anna, kuinka köyhäksi minut nyt teet. Sinä
riistät entisyydeltänikin kaiken viehätyksen. Minä olen siis saanut
sinulta pelkkiä almuja. Sinä et ole ollut onnellinen, et ole koskaan
antanut itseäsi!
ANNA. Ehken.
LUMIALA. Sinä olet pettänyt minut moninkertaisesti, olet näytellyt
erinomaisesti. Vain harvoin olen naamarin takaa voinut nähdä
vilaukselta oikeat kasvosi, oikean mielialasi. Silloin se on aina
tuottanut minulle outoa tuskaa. Nyt sinä kerrankin riisut naamarisi ja
huudat minulle: -- Sinä narri, houkka, katso, kuinka olet pettynyt,
minä olenkin ollut sinusta kaukana!
ANNA. Ei niin, ei niin, August!
LUMIALA. Millä sinä voit sen toiseksi todistaa? Rakkaus on naisella
niinkuin miehelläkin itsekästä pyydettä. Luonto ei uhraa mitään, se
ottaa omansa. Minä en nyt puhu jaloista ajatuksista ja sielullisista
uhrauksista, jotka voivat sitoa ihmisiä omalla tavallaan. Minä puhun
siitä ruumiillisesta rakkaudesta, jota ilman sielujen rakkaus on
narripeliä. Sen pohjan sinä olet minulta turmellut!
ANNA. Minun ei olisi pitänyt suostua sinun vaimoksesi.
LUMIALA. Ei, sinun ei olisi pitänyt valehtelijana, teeskennellen
rakkautta, omistaa itsellesi minun täyttä rakkauttani. Jokaista
syleilyäni sinä olet voinut mielessäsi ilkkua, katsella minua kylmällä
järjelläsi, alentaa minua ajatuksissasi, verrata minua johonkin
toiseen! Ymmärrätkö sinä, miten minä kärsin?
ANNA. Ei niin, ei niin, August! Kaikki meidän välillämme on ollut
minulle pyhää, kaunista ja puhdasta. Minä en milloinkaan sinua ole
ajatuksissani vieronut taikka ilkkunut. Minä en vain itse ole voinut
pitää itseäni kyllin hyvänä sinulle, niin miehekäs ja hyvä olet sinä
minulle ollut. Minun sydämeni on aina ollut täynnä tuskaa meidän
onnenhetkinämme, vaan ei sinun vuoksesi. Minä vaikenin, pidin tuskani
salassa. En tahtonut häiritä sinun onneasi.
LUMIALA. Nyt et sinä kuitenkaan voi uhrata minulle typerää aikomustasi.
Sinä tahdot seurata poikaasi -- tuota lurjusta, joka ehkä selkäsi
takana nauraa sinulle.
ANNA. Älä sano niin! Minun täytyy saada sovittaa. (Silja on tullut
ulkoa rannalta.) Aivan varmaan minä voisin tehdä kaikki vielä hyväksi,
jos te luottaisitte minuun. Ajattele, että sinulta nyt riistettäisiin
Silja eikä hän olisi terve, ei voisi vastata itsestään, olisi
onnettomuuksille altis joka hetki. Ajattele, että olisit itse ollut
syypää hänen sairauteensa, tietäisit voivasi auttaa etkä saisi auttaa!
LUMIALA. Jos hän apua tarvitsee, on se nyt jo myöhäistä.
ANNA. Minä rukoilen teiltä suvaitsevaisuutta ja uskoa voimiini. Minä
tahdon tehdä kaikki hyväksi jälleen. Antakaa minun olla hänen kanssaan
niin kauan kuin hän minua tarvitsee!
LUMIALA. En tahdo estää sinua. Silja ja minä matkustamme vielä tänä
iltana. Meidän eromme olkoon ihmisille tuntematon. Sehän koskee vain
sinua ja minua. Kun minä tulen kotiin, saat sinä lähteä hänen kanssaan.
Tyydytkö tähän?
ANNA (ojentaa kättään Lumialalle. Lumiala poistuu). Kiitän sinua,
August.
SILJA. Äiti, tahtooko isä eroa? (Anna nyökkää ja istuu uupuneena
tuolille.) Ja sinä, äiti, jätätkö meidät sitten kokonaan Oraan kanssa?
Se olisi väärin tehty meitä kohtaan. Oras voisi kyllä mennä merille.
Sinnehän kaikki pahat pojat... Minä tarkoitan, sellaiset kuin Oras...!
ANNA. Minä teen sen, mitä minun omantuntoni mukaan täytyy
tehdä. (Katsoo Siljaan.) Mene, lapsi kulta, sinulla on paljon
matkavalmistuksia. (Soittaa ja palvelija tulee sisään.) Pyydä sitä
vaimoa tulemaan sisään.
PALVELIJA. Siellä on lastenkodin Orvokki myöskin. Hän tahtoo tavata
rouvaa.