ORVOKKI (tulee oikealta ja menee suoraan Annan luo). Missä on Oras?
ANNA. Asunnossaan kaupungilla.
ORVOKKI. Te matkustatte pois, kauas Oraan kanssa, ettekä tule takaisin.
ANNA. Kuka teille sellaista on kertonut?
ORVOKKI. Kuulin keskustelunne Oraan kanssa (viittaa oikealle) tuolla
huoneessa.
ANNA. Entä sitten, mitä teillä on siihen sanomista?
ORVOKKI. Oras ei saa jättää minua. Te olette kyllä hänen äitinsä, mutta
minä olen vielä paljoa läheisempi hänelle. Hän uhkasi lähteä ilman
minua. Siilon minä suutuin ja...
ANNA (on antanut Suskalle Lumialan tuoman kirjeen). Tunnetteko tätä
käsialaa? (Suska katsoo Orvokkiin.)
ORVOKKI. Minä kirjoitin sen ja lähetin pankkiin. Olisi tehnyt mitä
tahansa estääkseni Orasta matkustamasta.
ANNA. Me emme matkusta.
ORAS (tulee perältä): Te kutsuitte minua tänne. Sanoitte olevan
rehellistä asiaa. Voinhan minä odottaa ulkona, siksi kuin nuo ovat
menneet.
ANNA. Ei, Oras, meidän täytyy neuvotella heidän kanssaan. Sinä tiedät
kyllä kuinka vaarallinen sinun tilasi on.
ORAS. Arvasin kyllä. Minä olen siis se haaska, jota he vaanivat. Hän
tuossa on minulle vastikään koukkujansa tarjonnut. Sanon sen teille
vielä kerran, että inhoon teitä kuin ruttoa. Ja sinä, Orvokki, älä tule
lähelle. Sormeni syhyvät. Sinä olet loukannut minua, purrut sydäntäni
myrkkyhampailla. Sinä olet sanonut hirveitä asioita noista kummastakin
tuossa. Kun minä näen teidät kaikki yhdessä, kuohuu hulluus veressäni,
ja minä tahtoisin kuristaa teidät ja nauraa, nauraa!
ANNA (pelästyneenä). Lapsi kulta, rauhoitu! Meidän täytyy nyt olla
järkeviä. Minä en ymmärrä, miksi sinä meitä näin kohtelet.
ORAS. Kysykää nokkoselta, miksi se polttaa.
ANNA. Se on nokkosen luonto. Sinä olet ihminen ja voit vapaasti tehdä
mitä tahdot.
ORAS. Olen se, miksi minut on tehty.
ANNA. Sinä olet nuori ja ymmärtämätön. Meidän vanhempien asia on
poistaa onnettomuudet tieltänne. Minä tiedän...
ORAS. Minä en salli kenenkään sekaantumista minun asioihini.
ANNA. Itsesi ja minunkin vuokseni. (Ottaa rahalippaan laatikosta ja
laskee sen pöydälle.) Susiska odottaa sinun malttuvan. Hän on tehnyt
jalon tarjouksen ja selittänyt syynsä. Sinun pitäisi siihen suostua.
ORAS (on ottanut paperin pöydältä ja katsellut sitä). Kauppaa, kauppaa!
Äiti, eikö tämä elävästi muistuta teitä eräästä toisesta kaupasta, kun
te jätitte minut tuon hyeenan käsiin, myitte ruumiini? Nyt myisitte
hänelle minun sieluni. Mikä lienee ruumiin hinta ollut, sielu ei ole
kovin kallis.
ANNA. Oras, Oras!
ORAS (ivalla). Ennen muinoin kun sielu pirulle myytiin, siitä sai
tynnyrittäin kultaa ja kunniaa kukkurana. Ja piru itse oli sentään
paljoa hupaisempi kauppatuttava kuin tuo vankilan komeroissa homehtunut
akka. Huonot ajat. Pirutkin kulkevat köyhinä ja kaviottomina, häntä
koipien välissä, hameiden alla.
ANNA. Voi, Oras, mitä sinä puhut!
ORAS. Noo, miksette ottanut henkeä minusta, kun kerran palkan saitte?
Se ei ollut rehellistä kauppaa. Tässä minä nyt olen ja vaadin teidät
tilille, te piruuden pettäjä!
ORVOKKI. Rakas Oras, sinä näytät samanlaiselta kuin aamulla, älä puhu
enää!
ORAS. Te näyttelitte minulle katuvaista sieluanne ja pikkupirujenne
naamoja (ravistaa paperia kädessään) rahan edestä, rahan edestä!
Mainiota! Te kuulutte paholaisen köyhälistöön, sillä teidän
epäjumalanne on raha! (Ottaa lippaan pöydältä ja heittää sen lattialle,
niin että metallirahaa räiskyy pitkin lattiaa.) - Tuossa on teille
rahaa, rahaa! Ole nyt kerrankin rehellinen piru ja usuta verikoirat
minun kintereilleni! (Repii paperin palasiksi.) Tuossa on
kauppakirja. Minun sieluni on liian tuore teidän haisevien käsienne
saastutettavaksi. Nyt ulos, ulos!
SUSKA (tuskissaan Annalle). Voi teitä, rouva, voi minua! Me emme voi
mitään. Hänen silmissään palaa hulluus. Me emme voi mitään, emme
mitään! (Poistuu.)
ANNA (katsoo kauhistuneena Orasta, mutta rauhoittuu jälleen). Ei, ei,
katkeruutesi sokaisee sinut. Etkö sinä ymmärrä, että nyt on
pelastettava sinun kunniasi!
ORAS. Ja minua varten te loisitte ihanan petosten taivaan, jossa minun
pitäisi olla pääenkelinä.
ANNA. Sinun pitäisi alistua minunkin vuokseni.
ORAS (hervahtaa istumaan ja jännitys laukee). Minun olisi nyt vaikea
näytellä osaani oikein, puhuisin sekaisin ja silloin te joutuisitte
kärsimään, äiti. Minä en tahdo mitata samalla mitalla teille kuin te
olette mitannut minulle.
ANNA. Sinä olet katkera. Onhan sinulla syytäkin. Minä tunnen kyllä
syyllisyyteni painon.
ORAS. Voitte keventää sitä. (Ottaa Annaa kädestä ja vie Orvokkia
kohti.) Orvokki on minulle hyvin läheinen. Kun kerran olen poissa,
turvatkaa häntä.
ORVOKKI. Sinä et ole suuttunut minuun. Sinä muistat minuakin ja
tunnustat...
ORAS. Älä tule lähelle. Minä inhoon sinua. Minua polttaa kummallinen
vihan tuli. Tahtoisin kiduttaa ja kuristaa sinut, sillä sinä olet
päässyt minun veriini!
ORVOKKI. Sinä olet sairas. Katsokaa, hän on sairas. Auttakaa häntä,
rouva, teitä hän kuulee, teitä hän sietää. Minä luovun kaikesta, minä
en tahdo häntä sitoa. Minä annan itseni ilmi ja sanon, että yksin sen
tein. Oras, sinä olet sairas, anna minulle anteeksi, että niin syvästi
sinua loukkasin. Minä tein sen rakkaudesta sinuun, mustasukkaisuudesta
äitiisi. Älä minua vihaa, minä rakastan sinua enemmän kuin omaa
elämääni! (Nyyhkii.)
ANNA (ottaa Orvokin syliinsä ja vie toiseen huoneeseen). Lapsi parka!
(Palaa takaisin ja katselee Orasta, joka istuu eteensä tuijottaen.)
Mitä sinä nyt ajattelet?
ORAS. Parempi teille, ettette minun ajatuksiani tietäisi.
ANNA. Ajattele, ehkä olemme viimeisiä hetkiä yhdessä -- vapaina.
ORAS. Minä en ole koskaan ollut vapaa. Salaiset vaistot vievät minut
tahtomattani rikokseen. Huomaan sen sitten vasta kun kaikki on tehty.
Olen verrannut itseäni muihin ihmisiin. (Nousee tuskaisena.) Ne ovat
toisenlaisia. Minä tiedän, se on minun veressäni ja sen voima kasvaa
yhä. Minulla ei ole pelastusta!
ANNA. Sinä luulottelet, uskot pahempaa kuin onkaan.
ORAS. Nyt minä olen aivan varma. Se tulee äkkisuuttumuksena ja siinä
samassa minun täytyy lyödä, kiduttaa, kuristaa... Muut ihmiset eivät
ole sellaisia. Minä rukoilen, äiti, anna minulle selvyyttä! Olemme ehkä
viimeisiä hetkiä yhdessä. Ehket koskaan enää voi minua auttaa, ellet
nyt puhu totta.
ANNA (jännittyneenä ja tuskissaan). Minä en ymmärrä...!
ORAS. Oliko isäni väkivaltainen?
ANNA. Oi ei, sitä sinä et saa uskoa. Hän oli hyvä ihminen, vaikka
olikin intohimoinen.
ORAS. Muistele entisiä, etkö löydä mitään selitystä. Minä tunnen sen,
se on minun veressäni enkä minä voi sitä hallita.
ANNA (taistellen jotakin käsittämätöntä ajatusta vastaan, katsellen
kauhistuneena ympärilleen). Oras, minä en ole koskaan tullut sitä
ajatelleeksi. Sinun sanasi ja sinun pyyntösi, sinun kummallinen
tunnustuksesi... ne -- ne kauhistavat minua! Minä en voi, en voi siitä
puhua! (Istuu.)
ORAS. Äiti, sinun täytyy!
ANNA (tukehtuneella äänellä). Minä olen ehkä ajatuksillani tappanut
sinussa hyvät voimat.
ORAS. Olisit kernaammin voinut kuristaa minut käsilläsi.
ANNA. Minä tein sen ajatuksillani, ennenkuin sinä synnyit. Minä toivoin
joka hetki, aina, aina, ettei sinua olisi, että sinä tukehtuisit --
kuolisit kohdussa, syntyisit ennen aikojaan. Minä kuristin ruumistani,
rasitin ja kidutin itseäni. Usein menetin tajuntani tuskasta, sillä
vaatteeni olivat niin kireät... Kun sinä synnyit, en uskaltanut katsoa
sinua, luulin raajarikoksi. (Anna on peittänyt kasvonsa.)
(Vaitiolo.)
(Oras menee ovelle ja katselee koskelle päin, nyökkää ja nostaa
kätensä kuin näkisi jotakin kamalaa ja peittää silmänsä. Anna
katselee häntä levottomana ymmärtäen tarkoituksen.)
ANNA. Oras, lapsi kulta, tule tänne istumaan. Puhutaan valoisemmista
asioista. Kuule, jos me nyt kuitenkin lähtisimme pienelle matkalle,
sinä ja minä kahden. Merellä tuntee olevansa kuin uudesti syntynyt.
Eihän tämä nyt oikeastaan ole niin vakavaa...
ORAS (ärjäisee luonnottomasti). Äiti!
ANNA (painuu jälleen kauhistuneena istumaan ja Oras katselee koskelle).
Voi, Oras, eihän sinun mielialassasi ole mitään outoa. Kaikilla
ihmisillä on halu lyödä ja hävittää ja...
ORAS (kääntyy pois, puhuu kuin itsekseen). Silloin kaikkien ihmisten
pitää kuolla! Äiti, oletko sinä nainen, oletko sinä ihminen? Sinulla ei
ollut sääliä itseäsi eikä minua kohtaan. Eikö silloin kauhu puristanut
sydäntäsi? Etkö sinä nytkään pelkää minua? Etkö sinä näe...!
ANNA (parkaisee ja juoksee ovelle. Samassa tulee Lumiala häntä vastaan
ja katselee kummastellen heitä. Anna lähenee ja kuiskaa). Lähetä
hakemaan lääkäriä. Oras on mielisairas!
LUMIALA. Anna, mitä nyt? Sinähän vapiset. Kuulkaa nyt, nuori mies, mitä
täällä on tekeillä?
ORAS (rauhallisemmin). Lopputili.
ANNA. Mitä sinä tarkoitat?
ORAS. Te sanotte herra Lumialalle olevani mielisairas. Se ei ole totta.
Tunnen kyllä kummallisia haluja itsessäni, mutta nyt minä tiedän, mistä
ne olen saanut ja mitä minun on tekeminen.
ANNA. Sano, mitä sinä aiot?
LUMIALA. Kas niin, Anna, rauhoitu nyt. Te ette saa kiihottaa toisianne.
Ettekö näe, että vaimoni on aivan onneton teidän tähtenne? Miksi te
täällä pelottelette? Eikö teitä täällä ole kohdeltu paremmin kuin
ansaitsettekaan. Kaikki on järjestetty teidän hyväänne varten.
ORAS (ivalla). Saattaa olla. Teillä on täällä teatterikappale valmis,
mutta minulle tahdotaan antaa väärä osa. Minähän olen syntynyt
demooniksi, mutta nyt tahdotaan minua näyttelemään enkelin osaa.
Katsokaa minua tarkkaan. Enkö minä ole aivan luonnollinen riivattu? En
tarvitse naamaria ollenkaan.
LUMIALA. Puhutte arvoituksia.
ORAS. En, hän, jota sanon äidikseni, näkee sen kyllä ja tuntee minut
niinkuin kukin tuntee oman työnsä.
LUMIALA. Mielettömyyksiä!
ORAS (kuin sattuisi mieleen). Malttakaa. Joku on luvattomasti anastanut
kalliin aarteen. Hän on vaarassa tulla ilmi. Silloin hän kätkee sen,
turmelee, taikka tekee sen vaaralliseksi, ettei kukaan voisi sitä
käyttää, taikka -- hän heittää sen hukkaan. Mikä näistä nyt olisi paras
keino, ettei varas tulisi ilmi eikä aarre ketään vahingoittaisi?
LUMIALA. Aarre on hävitettävä!
ORAS. Tepä sen sanoitte. Minä olen se aarre. Minulla on kolme ehtoa:
vankila, hulluinhuone taikka... (viittaa koskelle ja astuu ovelle.)
ANNA (juoksee hänen eteensä). Oras!
ORAS (kolkosti). Minä sanoin olevan kolme ehtoa. Minulla on tilini
ihmisten kanssa tekemättä. Odotan heitä!
LUMIALA (hiljaa Annalle). Minä soitan lääkärille ja poliisille. Minulta
kysyttiin äsken juuri, oliko Oras täällä. Kysymyksessä kuuluu olevan
eräs varkausjuttu. (Menee.)
ANNA. He tietävät sen. Kaikki on hukassa!
MARIA (tulee perältä). Onko Orvokki täällä?
ANNA. On kyllä. Mitä on tapahtunut?
MARIA. Suskan toverit ovat ilmoittaneet poliisille oikean syyllisen,
sanovat katselleensa akkunasta, kuinka kaikki tapahtui. Suska on nyt
meillä poliisien kuulusteltavana. Hän raivoo epätoivoisena oikeuden
vääryydestä ja julmuudesta. Tietääkö Oras, tietääkö Orvokki tästä? He
tulevat kohta tänne.
(Anna painuu sohvalle.)
ORAS. Nytkö he tulevat?
MARIA. He ovat täällä ihan kohta!
ORAS. Minä en ole vielä valmis. (Painuu tuolille epätoivoisena.) On
niin kolkkoa, pimeätä ja raskasta! Tyhjyys taikka vankikomero! Rintaani
painaa! Minä en jaksa, minä en jaksa! Maria neiti, antakaa minulle
valoa, puhukaa minulle toisesta maailmasta. Minulle on kaikki niin
pimeää!
MARIA (ottaa Oraan käden hänen otsaltaan). Olette sairas!
ORAS. Olen kuolemansairas. En saa elää, en saa elää!
MARIA. Rangaistus on syyn sovitus. Se ei saa murtaa teitä. Nouskaa
yläpuolelle tätä elämää. Ajatelkaa, kuinka ääretön itse elämä on.
Silloin oma itse, se ja se työ, hyvä ja paha, kärsimys ja ilo käy
pieneksi.
ORAS (nousee). Minä en tiedä onko se suurta vai pientä. Tuska on
minussa enkä minä näe mitään muuta!
MARIA. Ajatelkaa äitiänne.
ORAS. Äitiäni...!
MARIA. Ja hänen tuskaansa teidän tähtenne.
ORAS. Minun tähteni.
MARIA. Se on suurempi teidän tuskaanne.
ORAS (katsoo pitkään Mariaan ja sitten Annaan). Äiti, jos sinä olisit
minua helmassasi pidellyt ja käsilläsi kantanut, jos sinä olisit ennen
syntymääni minulle kauniit, ihanat ajatuksesi lahjoittanut, toivonut
minun syntymistäni, sitä ikävöiden odottanut ja sitten ylpeänä
käsillesi korottanut ja sanonut koko maailmalle: Tämä on minun poikani!
Silloin, äiti, en minä nyt menehtyisi etkä sinä!
ANNA (nousee). Puhu sinä hänelle. Minuun hän ei enää luota. (Poistuu
vasemmalle.)
MARIA. Toivoton ei ole kukaan, ystäväiseni, rauhoittukaa!
ORAS (n nojautunut pöytään). Minulla ei ole uskoa, sanokaa, uskotteko
tulevaan elämään? Antakaa minulle toivon kipinä. Kuolema tulee
ryöstäjänä!
MARIA. Ei kuolema tule kutsuen. Kaikki, jotka tahtovat elää, he elävät.
He nousevat ylös joka päivä uskossa tulevaisiin ja niin he rakentavat
itseään ikuista elämää varten. Nuori ystävä, sinua odottaa ikuinen
pyrkimys kauemmaksi valoisille kentille. Siellä ei ole pakkoa, ei
kärsimystä, ei kuolemaa. Siellä on vain tahto päästä ikuisen voiman
yhteyteen, rakkaus Häneen, joka on aina uusi elämä. Uhraa sinä itsesi
Hänelle, yhdy Häneen ja sinä elät ijankaikkisesti.
ORAS. Uhraan itseni hänelle! (Menee ovelle ja kääntyy koskelle päin.
Hetken kuluttua hän herää todellisuuteen.) Orvokki!
(Orvokki on tullut sivuhuoneesta, jossa hän on istunut
ja kiinteästi seurannut Orasta katsein.)
Sinä jäät nyt kuitenkin yksin. Sinun pitää jäädä lapsemme vuoksi. Se on
minun. Minä rakastan sitä sinussa. Ole hellä sille, ole puhdas. Nyt
minä ensi kerran sinua rakastan. Minä siirryn pois, kauas pois teistä,
mutta rakkauteni säilyy sinussa, lapsessamme. Kiitän sinua, että olit
minua lähellä. Nyt on helpompi erota... (Orvokki vaipuu itkien hänen
jalkainsa juureen.) Nouse ylös. Älä tee minua heikoksi! (Auttaa häntä
ylös ja kääntyy itse akkunaan. Ääniä kuuluu vasemmalta Lumialan
huoneesta. Oraan kasvot vääntyvät tuskasta ja hän katsoo ympärilleen
kuin apua etsien ja aikeessa paeta.)
He ovat tulleet. Kuulkaa, kuulkaa... Raudat kilisevät! Vankila,
vankila! Kurjin luontokappale on minua onnellisempi. Se on vapaa!
Oikeus rääkkää kauhulla, eikä kukaan, ei kukaan voi minua auttaa! (Anna
on tullut sivuhuoneesta vasemmalta.) Äiti, sinä olet kalpea kuin
kuolema. Tunnetko sinä kuinka elämäni raudalla kuristetaan?
ANNA. He eivät saa sinua viedä! Se on väärin, se on julmaa. Minä yksin
olen syypää. Minä huudan sen julki...!
(Aikoo mennä sivuhuoneeseen vasemmalle.)
LUMIALA (tullen sieltä estää häntä). Sinä et voi muuttaa oikeutta!
ORAS (on ollut yhä epätoivoisessa mielialassa). Miksi isäni kielsi
minut ennen syntymääni? Miksi äitini kirosi elottomana, turvatonna
turmeli oman elämänsä jatkajan? Sivistys minua armahtaa, kapaloitsee
kahleilla, turvaa itsensä! Pois, pois pimeään omat piilomat. Katso
kuinka siellä irvistää hulluus, tylsyys, viha, ja raivo. Menehdy,
tukehdu pimeässä. Ulkona on ihana päivä, ilo ja elämä. Muutu eläimeksi,
mitä sinusta sivistyksen piilomasta! (Salapoliisi tulee vasemmalta
käsiraudat kädessä.) Kuristakaa oma lapsenne, sitokaa, lyökää,
kiduttakaa, käärikää rautakapaloihin! (Ottaa käsiraudat
salapoliisilta.) Äiti, nämä ovat sinun kapaloitasi!
(Heittää raudat raivoissaan Annan eteen ja juoksee ulos.
Poliisit, tullen sivuhuoneesta, rientävät häntä tavoittamaan
ja Lumiala seuraa heitä ulos.)
ORVOKKI (juoksee portaille). Hän kääntyy sillalle!
ANNA. Sillalle! (Juoksee ovelle ja parkaisee).
ORVOKKI. Nyt hän nousee kaarelle. Katsokaa, hän astuu nopeasti kädet
levällään. Nyt hän seisoo ylhäällä, katsoo tänne... Oras, Oras...!
(Parkaisee peittäen kasvonsa. Hiljaisuus).
LUMIALA (tulee ulkoa). Kenties tämä oli kuitenkin parempi hänelle kuin
elämä.
ORVOKKI. Minä rakastin häntä, minä vaihdokas, ihmisten hylkimä niinkuin
hänkin. Minä rakastin häntä ja ajoin kuitenkin kuolemaan! Oi, auttakaa
minua, te hänen äitinsä! (Heittäytyy polvilleen Annan eteen.)
ANNA (on vaipunut oven pieleen tuolille ja tuijottaa eteensä, elpyy ja
nostaa kätensä Orvokin päälaelle). Sinä rakastit häntä, rakastit
poikaani! (Liittää kätensä yhteen ja huutaa tuskassa ja sielullisessa
jännityksessä.) Sovitusta, sovitusta!
ORVOKKI. Meidän lapsellemme!
ANNA (katsoo Orvokkia silmiin). Teidän lapsellenne...? Minä tahdon
sovittaa hänen lapsellensa!
Loppu.