HAUKKA. Niin, äitien henget käyvät täällä. Minä en voi ottaa omaa
tyttöäni tänne hoitaakseni. Ne henget ovat kateellisia. Minä en saa
pitää omastani enempää kuin heidän lapsistaan, muuten ne...
(Tuuli on vähitellen alkanut viuhua ja sateen rapinaa kuuluu.)
ORVOKKI. Älä puhu! (Nousee.) Täällä on ilmankin kamalaa yöllä, kun
koski kohisee ja lapset unissaan valittavat tuolla sisällä ja tuuli
viuhuu ja tää vanha rakennus rutisee. Täällä huoneessa tuolitkin
narisevat aivan kuin joku niihin raskaasti istuisi. Silloin minä
kuvittelen, että joku tarttuu sängyn verhoon ja katsoo minuun...
HAUKKA. Viime yönä minä katselin koskelle päin. En ole oikein varma
nukuinko minä vai olinko hereillä, mutta valkoisen haamun minä näin. Se
liukui tuon akkunan alle ja nousi siitä sisään. (Osoittaa akkunaa ja
nousee.)
ORVOKKI. Tuosta akkunasta... Se oli kaiketi sumua. Hui, kuinka sinä
olet taikauskoinen! Uih!
(Ovikello soi ja Orvokki kiljahtaa ja juoksee pois oikealle.
Haukka menee avaamaan. Anna ja Maria tulevat.)
MARIA (riisuu hattuaan ja ravistelee sitä). Huh, sade yllätti meidät.
Anna, ole hyvä ja istu tänne sohvaan. Kuulehan, Hanna, oliko täällä
vieraita?
HAUKKA. Kyllähän minä kuulin täältä ääntä, mutta Orvokki sanoi, ettei
ketään ollut. En minä tiedä.
MARIA. Me näimme vain erään nuoren miehen tulevan meidän portaista.
Rouva Lumiala tunsi hänet. Kun saat Orvokin käsiisi, niin käske tänne.
(Haukka menee.) Minä tahdon tietää kävikö hän Orvokin luona. (Tuuli
lakkaa vähitellen.)
ANNA (miellyttävä, pehmeäpiirteinen rouva, ijältään neljänkymmenen,
hienosti puettu, ei aivan muodikkaasti. Hänen tukkansa kaartuu oikealle
niinkuin Oraankin ja hiusrajassa ja otsassa on huomattava
yhdennäköisyys. Hänen liikkeissään on jotakin epäröivää ja
arastelevaa).
Koko hänen olentonsa muistuttaa nuoruudenystävääni, häntä, josta
sinulle kerroin. Puhe ja käynti on niin selittämättömästi samaa.
MARIA. Sinä olet puhutellut häntä?
ANNA. Olen usein tehnyt kauppaa hänen kanssaan Kaarnalla. Minulla on
omituinen aavistus -- en pääse siitä eroon. Se on aina minun
mielessäni. Minun täytyy saada puhua siitä!
MARIA. Tämä levottomuus on niin sinun tapaistasi. Sinulla on hyvä mies,
herttainen tytär ja rikas, kaunis koti, ja kuitenkin olet aina onneton
-- -- -- jotakin vailla! Nyt on tuo vieras poika saanut mielesi
kuohuksiin.
ANNA. Jospa sinä tietäisit...!
MARIA (on askaroinut huoneessa ja siirtänyt mattoa suoraksi ja löytää
Orvokin pudottaman valokuvan lattialta).
Tiesinhän minä sen! Poika kävi taaskin täällä. Heillä on jotakin peliä
keskenänsä. Orvokilla on ollut sellaista leippomista koko kesän. Turhia
ovat kiellot ja varoitukset. Tässä on pojan kuva. (Katselee kuvaa ja
sitten Annaa.) Ei, mutta kuulehan! Tämä on aivan sinun näköisesi.
(Antaa kuvan Annalle.) Tule katsomaan peilissä itseäsi ja vertaa
kuvaan.
ANNA (katselee kuvaa lumottuna ja menee peilille, vertailee). Luuletko
kaikkien huomaavan, että hän on minun näköiseni?
MARIA. Melkein.
ANNA. Tämäkin vielä! Sinä et käsitä, et voi aavistaa, mitä tämä kaikki
minulle merkitsee!
MARIA. Anna, sinä et voi vähääkään irtaantua omasta itsestäsi etkä
ajatuksistasi. Katsele kaikkea kuin olisit irti niistä, silloin saat
tasapainon.
ANNA. Sinä voit puhua noin, (tuskaisena) sillä sinulla ei ole takanasi
mitään -- -- -- paheksuttavaa -- -- mitään rikollista!
MARIA. Mikä sinun on? En ole koskaan nähnyt sinua noin kummallisena.
Rikollista... miksi sinä käytät sellaista sanaa?
ANNA. Mitä sinä sanoisit, jos tuo poika olisi -- -- -- taikka olisi
voinut olla minun poikani.
MARIA. Minä olen aina aavistanut, että sinulla on salainen suru.
ANNA (istuu pöydän ääreen sohvaan). Jos se olisi vain suru! Suru on
puhtaiden ja hyvien ihmisten tunne, minä en ole puhdas enkä hyvä. Voi,
sinä et tiedä miltä tuntuu, kun syyn taakan alla vanhenee. Se entinen
teko kasvaa, se aivan kuin juoksee perässäni ja tavoittaa kiinni. Minä
torjun sitä pois ajatuksistani ja näyttelen viatonta ja hyvää ihmistä.
Näyttää siltä kuin ei kukaan täällä aavistaisi minun hairahdustani.
MARIA. Minä en ymmärrä, onko sinulla ollut joku rakkaussuhde?
ANNA. On.
MARIA. Tietääkö miehesi siitä?
ANNA. Ei.
MARIA. Sinulla oli siis vakava syy salata se.
ANNA. Oli, oli. Minä en jaksa enää pitää sitä salassa. Kun näin tuon
pojan Kaarnan kaupassa, sain heti sellaisen tuskan. Minun täytyy nähdä
hänet uudestaan ja uudestaan ja minun täytyy saada puhua hänestä.
MARIA. Minä alan aavistaa. Sinä luulet, että hän olisi entisen
rakastettusi poika.
ANNA. Minun poikani! (Maria hämmästyy ja kuuntelee jännityksellä.)
Kuule, se syntyi kaukana täältä, toisella puolella Suomea, (kiivaammin)
ja minä jätin sen eräälle vaimolle. Susiska eli Suska oli hänen
nimensä.
MARIA. Tumma, pitkä, laiha nainen, käy aina mustiin puettuna, ontuu
hiukan. Hän on oikeastaan kauhea ihminen.
ANNA. Sinä tunnet sen naisen?
MARIA. Kyllä minä sen ihmisen tunnen. Hän on hyvin kummallinen. Siitä
on noin kymmenen vuotta, kun hän ensi kerran ilmestyi tänne, tuli
luokseni ja pyysi kaunopuheisesti kahta lasta kotiini, toi paperit ja
selitti, mistä lapset olivat. Äiti oli kuollut ja jättänyt hänelle
pienokaiset. Ne olivat terveitä lapsia, muka! Samana iltana hän lähetti
kaksi kuolevaa raukkaa, niin nääntynyttä ja kidutettua, että minut
valtasi ruumiillinen tuska ja kauhu. Suska itse oli hävinnyt. Mutta hän
joutui kiinni ja on kärsinyt rangaistuksensa.
ANNA. (Kysyy jännittyneenä.) Nääntyneitä ja kidutettuja! Kuolivatko ne
lapset?
MARIA. Kuolivat.
ANNA. Minunkin poikani kuoli -- -- kuoli Suskan kamarissa.
MARIA (jännittyneenä). Suskan kamarissa! Sinun poikasi! Luuletko
sinä... tiedätkö sinä ehkä...!
ANNA. Voi, minä en tiedä mitään! Minä näin pienen ruumiin, niin laihan,
niin laihan, sen luukkoset olivat kuin lankaan pujotetut. Se oli vain
kahden viikon vanha. Minä olen tuskallisina öinä kysellyt itseltäni,
kuinka lapsi kuoli. Minä en saa mitään varmuutta, mutta minulla on
epäselvä tunne, ettei se ollut minun lapseni.
MARIA. Mikset kysynyt Suskalta?
ANNA (katsoo pelästyneenä Mariaan). Suskalta? Minä en tiedä, missä hän
on, ja silloin ensin minä en uskaltanut, en voinut.
MARIA. Suska on nyt täällä, on päässyt vankilasta. Siellä hän on
merkillisesti muuttunut. Minä olen antanut työtä hänelle. Hän neuloo
liinaompelua erinomaisesti.
ANNA (hätääntyneenä). Onko hän täällä kaupungissa?
MARIA. Asuu täällä aivan lähellä.
ANNA. Hän voi puhua tästä kelle tahansa.
MARIA. Se ei ole Suskan tapaista. Hän tietää paljon ja pitää kaikki
salassa. Kuule, Suska tietää varmaan, kuka tämä nuori mies on.
Ajattele, jos hän olisi sinun poikasi!
ANNA. Näinhän minä ruumiin!
MARIA. Et ole kuitenkaan varma, oliko se oma poikasi.
ANNA. Minä en koskaan katsonut poikaani. Sanottiin, etten sitten enää
voisi siitä luopua, ja minun täytyi!
MARIA. Tahtoisitko, että poikasi nyt eläisi?
ANNA. Hän voisi tulla tänne koska tahansa ja katsoa minuun ja kysyä --
kysyä, miksi minä hänet jätin enkä pitänyt itse? Mieheni ja Siljakin
näkisivät hänet ja minun pitäisi ilmaista kaikki!
MARIA. Tunnustus on välttämätön, vain sillä tavalla voit sovittaa ja
saada rauhan.
ANNA. Jos olisin yksin, saisin heittää tämän naamarin. Nyt minä olen
valehdellut kahdeksantoista vuotta miehelleni. Sinä et tunne Augustia.
Hän näyttää niin tasaiselta. Kaikki ikäänkuin liukuu hänen ohitsensa
kevyesti, aivan kuin ei hän mistään välittäisi. Mutta kun hän ojentaa
kätensä ja tarttuu kiinni, pitää hän varmasti. Heti kun tulin hänet
tuntemaan, tiesin olevani kiinni, olin tahdoton, näin kaikki hänen
silmillään, elin hänen elämäänsä... En uskaltanut ajatellakaan vasta
tapahtunutta onnettomuuttani. -- -- Nyt on tunnustus mahdotonta.
(Nousee.) Onhan Siljankin onni ja elämä vaarassa. Ajattele lapsi
parkaa. Hänen pitäisi saada iloita elämästä nyt juuri, kun hänen
nuoruutensa alkaa. Näetkös, minä en voi puhua!
MARIA. Entä poikasi? Tahdotko hyljätä hänet toisen kerran?
ANNA. Minä tahdon varmuutta.
MARIA. Suska yksin tietää ja hänen täytyy puhua. Sinä et voi itsesi
etkä poikasi vuoksi olla kysymättä.
ANNA. Tee sinä mitä tahdot, minä en jaksa.
MARIA (menee ovelle, huutaa). Orvokki! Oletko siellä? Tulehan tänne
hiukan! (Ottaa pöydältä valokuvan ja kun Orvokki tulee, näyttää hänelle
sitä.) Kenen kuva tämä on?
ORVOKKI (hätkähtäen). Näkyy olevan herra Oraan.
MARIA. Mistä se on tänne tullut?
ORVOKKI (nakaten niskojaan). Mistä minä sen tietäisin?
MARIA (katsoo häneen). Sinä et ole suora etkä ystävällinen. Me puhumme
tästä myöhemmin. (Orvokki painaa päänsä alas.) Olet käynyt kalpeaksi
viime aikoina, lienetkö sairas? Mene Suskan luo ja pyydä häntä käymään
luonani nyt kohta.
(Orvokki menee.)
ANNA. Minä en uskalla puhutella sitä ihmistä. Minä en voi!
MARIA. Sinä sanoit, että sinun täytyi puhua pojastasi. Se sama voima
pakottaa sinut vielä omistamaan poikasi ja entisyytesi.
ANNA. Mitä voimaa sinä tarkoitat?
MARIA. Sinä olet äiti. Se voima sitoo ja lumoo. Sitä ei voi pyyhkiä
pois mielivaltaisesti. Se tekee sinutkin vielä vahvaksi.
ANNA. Minä olen niin heikko, vain taakaksi omaisilleni. Mitä minä
voisin tehdä? (Nyyhkii hermostuneesti ja istuutuu.)
MARIA. Paljon, paljon!
ANNA. Sinä olet niin varma. Se vahvistaa minuakin. Auta sinä minua,
kysy Suskalta...!
MARIA. Voisin kysellä, mutta varmuutta et siten saa. Sinun pitää itse
kysyä ja itse kuulla.
(Maria on mennyt ovelle ja palaa Annan kääntyessä häneen.)
ANNA. Päässäni uiskentelee, tuntuu niin kummalliselta, aivan kuin koko
elämä siirtyisi minusta kauas... Ei vielä, ei vielä...! (Kääntyy
Mariaan.)
MARIA. Asia muuttuu vaikeammaksi vuosi vuodelta. Kerran se on liian
myöhäistä. Kerranhan valheetkin hautaantuu.
ANNA (istuu ja tuijottaa eteensä). August aavistaa jotakin. Voi, onhan
se minussa näkynyt, sellainen Kainin merkki. Nyt hän saisi sen silmin
nähdä, korvin kuulla. Maria, eikö ole parempi, että minä poistun,
häviän... ja minun työni haudataan minun kanssani. Mieheni ja Silja
saavat elää onnellisina!
MARIA. Tahtoisitko sinä haudata oman poikasikin sillä ostaaksesi
miehesi ja Siljan onnen?
ANNA. Maria!
MARIA. Sinä ja sinun poikasi olette myöskin ihmisiä!
ORVOKKI (tulee oikealta levottomana Oraan mahdollisesta tulosta). Suska
tulee kohta. Minä pyysin häntä käymään sisään keittiön puolelta tädin
kamariin. (On järjestävinään vuodettaan ja venyttelee kuin olisi
väsynyt.)
ANNA (nousee tuskaisena ja levottomana). Minä en voi häntä nyt tavata.
Kysy sinä minun puolestani. Minä teen sitten mitä ikinä tahdot! (Menee
kiireesti ovelle.) Hyvää yötä! (Poistuu.)
MARIA. Hyvää yötä, Anna! (Orvokille.) Mene sinä vain nukkumaan. Korjaa
kuitenkin työt ensin pois. Jätän tähän kaapin avaimet sitä varten.
(Laskee avaimet pöydälle ja katsoo Orvokkiin.) Tulehan tänne vähän.
(Orvokki tulee.) Minä olen tahtonut olla sinulle kuin äiti. Eikä se ole
ollut vaikeata, sillä minä pidän sinusta. Sano, pidätkö sinä minusta
niinkuin äidistä?
ORVOKKI. Enhän minä voi tietää, kun en edes tunne ketään, jolla olisi
oikea äiti.
MARIA (huokaa). Minulla oli oikea äiti.
ORVOKKI. Sittenhän täti tietää itse.
MARIA. Niin, minä tunnen oman voimattomuuteni, näen päivä päivältä
sinun luisuvan käsistäni enkä voi auttaa sinua. Sinä et luota minuun.
Sano nyt suoraan: oliko Oras täällä äsken?
ORVOKKI (pakollisesti). Hän vain antoi minulle kuvan.
MARIA. En minä paheksu sinun tuttavuuttasi hänen kanssaan. Siinä ei
saisi vaan olla mitään salakähmäistä. (Katsoo kelloaan.) Kas, kuinka
kello on paljon. Kuule, mene sanomaan Suskalle, ettei hänen tarvitse
tulla enää tänä iltana. (Orvokki aikoo mennä.) Taikka -- älähän mene!
Hän kenties on jo odottamassa minua keittiön puolella. Minä olen
myöskin hyvin väsynyt. Hyvää yötä! (Menee.)
ORVOKKI (kävelee hetken mietteissään ja heittää sitten niskojaan).
Hassutuksia! (Sulkee sisälle vievän oven ja samoin eteisen ovet.
Kuuntelee, menee akkunalle, avaa sen hiljaa ja katsoo ulos.) Oras!
(Kuuntelee.) Oras! -- -- Hiss -- hiljaa -- hiljaa! Täti ei ole vielä
nukkunut. Älä tule, älä, älä, kuuletkos! (Sulkee akkunan ja kuuntelee
pelokkaana, menee sitten verhojen taakse. Sieltä kuuluu lautojen
rapinaa ja puhetta.) Älä tule vielä, sanoinhan minä, ettei täti vielä
nuku. Oras kulta, mene pois! (Tulevat verhojen takaa.)
ORAS. Kas nyt, kuinka västäräkki on arka! Ovatko nyt kaikki kanat
orrella ja kopin ovet lukossa? (Koettelee ovia.)
ORVOKKI (itku kurkussa). Kukko kiekuu!
ORAS. Opetankos minä sinua kiekumaan? (Pyörähyttää häntä ja singahuttaa
kädestä toiselle puolelle huonetta.)
ORVOKKI (typertyneenä). Onko tämä rakkautta? Käteni on aivan
sijoiltaan! (Kannattelee kättään.) Sinä olet häijy, ryöväri, ilkeä!
Sinä, sinä peto! Mene pois täältä, muuten minä huudan!
ORAS. Ja sinä villikissa. (Ottaa kiinni.) Sinä et huuda, minä tukin
sinun suusi. (Suutelee häntä vallattomasti, väkisin.)
ORVOKKI (puree hänen käteensä ja pääsee irti). Sinä kaiken maailman
kollikissa! Kättäni särkee. (Itkee ja polkee jalkaa.) Mene matkoihisi
täältä! Susi sinusta pitäköön! Sinä vielä tapat minut!
ORAS. Hiljempaa... minä vedän kynteni käpäliin. Sinä olet niin, niin
ärsyttävä! Tekikö kipeää? Sehän oli vain kiekkoa. Sillä tavalla minä
heittelin pikku poikia kansakoulussa. Voi pilaa! (Lähenee varovasti.)
Sili pikkasta!
ORVOKKI. Älä tule! Istu tuohon tuolille! (Seisoo loitommalla ja
odottaa, kunnes Oras on hetken istunut tuolilla.)
ORAS. No, etkö näe, että minä istun?
ORVOKKI (ottaa avaimet pöydältä ja avaa kaapin yläosan. Penkoo siellä
seisten tuolilla). Nyt minä suljen kaikki ovet ja sinä saat mennä pois.
ORAS (on tähystellyt kaappiin). Mikä lipas tuo on? Se on koko soma.
ORVOKKI. Meidän kassakirstumme.
ORAS. Älä hiivatissa, onko siellä paljon rahaa?
ORVOKKI. Täti sai tänään tuhat markkaa eikä ennättänyt viemään sitä
pankkiin. Tädillä on rikkaita ja ylhäisiä tuttavia. Niitä käy täällä
usein. Näin ne panevat päänsä kallelleen ja sanovat: -- Suurenmoista.
Te uhraatte itsenne näiden lapsiparkojen vuoksi!
ORAS. Ehkä hänelläkin on ollut joku mukula.
ORVOKKI. Hyi sinua! Maria täti on hieno ja hyvä ihminen. Ja hänen
elämänsä on kirkas kuin peili.
ORAS. Ja suora kuin nuora, jossa roikkuu lapsia kuin onkikaloja
riipissä. Ja ne sätkii ja potkii -- niinkuin sinäkin.
ORVOKKI (astuu tuolilta lattialle ja painaa käden suulleen). Minua niin
naurattaa!
ORAS (tähystellen yhä hyllylle). Mikä sinua niin naurattaa?
ORVOKKI. Se, että Maria täti tahtoo olla oikea äiti, ei ole
huomaavinaan minun pahaa sisuani. On niin hyvä, että oikein kiukuttaa!
ORAS. Jos olisi paha, olisit sinä vielä pahempi.
ORVOKKI (istuvat sohvaan). Minun on ikävä! Täällä kuolee! Minä
tahtoisin käyttää väliin kynsiäni, tehdä jotakin oikein häijyä, raapia,
purra, karata!
ORAS. Se on kaikkien lastenkotolaisten tautia. Tiedätkös mitä minä
tein, kun se tauti tuppasi tulemaan?
ORVOKKI. Sinä livistit ja jouduit kiikkiin.
ORAS (aikoo polttaa, mutta Orvokki estää). En minä niin tuhma ollut.
Minä sepitin rosvojuttuja, keksin pöyristyttäviä kohtauksia, kuinka
rosvot uhrejaan kiusasivat. Koulussa sain pojilta viisikymmentä penniä
jutusta. Jos se oli liian lyhyt, sain selkääni, jos se oli pitkä ja
ikävä, rupesivat pojat ulvomaan.
ORVOKKI. Nyt niinä suljen kaapin ja sitten sinä saat mennä.
ORAS (ottaa Orvokilta avaimet). Katsotaan ensin, minkä verran tuossa
lippaassa on rahaa!
ORVOKKI. Ei, antaa olla, mitä me rahoista, onhan meillä hauskaa
ilmankin. Minä olen niin irti maasta, etten välitä mistään. Teen mitä
tahdon, menen minne lystää. Sinun kanssasi vaikka erämaahan!
ORAS (huokaa). Ei minuakaan kukaan sido. Ei ole tietoa tälläkään
kertaa, missä huomenna olen. Ei ole penniä taskussa eikä kattoa pääni
päällä.
ORVOKKI. Sinullahan on niin hirveän paha sisu. Et tule toimeen
kenenkään kanssa.
ORAS. Annas, jos me karkaisimme, noin vain vähäksi aikaa. Me kulkisimme
metsiä kahdenkesken. Nyt on vielä lämmin ja minä tunnen täällä kaikki
metsät. (Pyörittää Orvokkia ja nypistelee hänen pukuaan. Tanssivat
valssia.) Kun kyllästyisimme, tulisimme kaupunkiin takaisin, ostaisimme
sinulle kauniin puvun ja menisimme Heijaan tanssimaan.
ORVOKKI. Eihän meillä ole rahaa.
ORAS. Tuolla lippaassa on.
ORVOKKI (katselee pelokkaana ympärilleen). Eihän sellaista saa tehdä!
ORAS. Voinhan hommata jonkun muun tytön mukaani.
ORVOKKI. Me vain katsomme!
ORAS. Katsotaan!
ORVOKKI (ottaa avaimet Oraalta). Kummallista, minä olen usein hakenut
rahaa tästä kaapista enkä ole koskaan tullut ajatelleeksi, että rahalla
saisi niin paljon hauskaa. (Nousee tuolille ja tavoittaa lipasta, mutta
vetää kätensä takaisin.) Sydämeeni koskee, se tykyttää niin hirveästi
ja nousee kurkkuun asti!
ORAS. Niele se alas ja ota lipas!
ORVOKKI (ottaa äkkiä lippaan ja hyppää alas tuolilta, laskee lippaan
pöydälle ja purskahtaa itkuun, vaipuen tuolille ja peittäen käsillään
lippaan).
Oras kulta, ei kosketa! (Nousee epätoivoisena.) Tule pois täältä,
mennään ulos, minä tukehdun!
ORAS (yrittää avata lipasta). Mitä peijakasta sinä valitat?
ORVOKKI. Tämä on niin hirveätä!
ORAS. Onko sinulla oikea avain tähän? Ei nämä sovi.
ORVOKKI (katsellen avaimia). Täti on ottanut lippaan avaimen. Mitä sinä
teet?
ORAS (on veitsellä murtanut lukon). Veitsi peijakas katkesi! Hei,
katsos seteleitä ja kultaa!
ORVOKKI (levottomana kuunnellut ovella). Anna lipas minulle, Oras
kulta, anna minulle! (Tavoittaa lipasta, mutta Oras työntää häntä
kovakouraisesti.) Et saa, se on varkautta!
(Ovikello soi ja molemmat jäykistyvät. Oras painaa kouransa
lippaaseen ja pistelee rahaa taskuunsa, sulkee lippaan, nostaa
sen hyllylle, painaa kaapin ovet kiinni ja heittää avaimet
pöydälle.)
ORAS. Ole hiljaa tästä! Huomen-illalla tulen sinua noutamaan.
(Menee verhon taakse.)
ORVOKKI (tuskissaan ja neuvottomana. Ovikello soi uudestaan). Kukahan
se mahtaa olla näin keskellä yötä! Tule varmasti huomenna, minä kuolen
muuten. Tämä on niin kauheata! (Menee eteiseen ja kysyy siellä:) Kuka
siellä?
ANNAN ÄÄNI. Tahtoisin vielä tavata tätiäsi!
(He tulevat. Orvokki käy pöydän sivutse ja huomaa avaimet
ja Oraan veitsen, pistää salavihkaa ne taskuunsa.)
ANNA. Suo anteeksi, Orvokki, kun tulen sinua näin myöhään häiritsemään.
Et ole vielä mennyt nukkumaan?
ORVOKKI. En vielä.
ANNA. Onkohan tätisi vielä ylhäällä?