HAUKKA (tulee samassa oikealta lamppu kädessä. Laskee sen pöydälle. Hän
on hoitaja lastenkodissa, luiseva ja miesmäinen). Täällä oli joku,
kuulin miehen äänen.
ORVOKKI. Silloin sinä kuulit oman äänesi.
HAUKKA (menee akkunaan ja katsoo ulos). Tuollahan se nyt menee. Kyllä
kai sen koivet on rakkaus rasvannut. Näin vain hiukan kantapäitä nurkan
takaa. (Orvokki seisoo häneen selin ja katselee kuvaa kätensä sisällä.)
Mikä se on? Näytähän minulle. Anna tänne se!
ORVOKKI. Kas, kun en anna!
HAUKKA (tarttuu Orvokin käsivarteen). Minäpä otan sen!
ORVOKKI. Sinulla on hirveät kynnet. Ne sinä painat aina käsivarsiini.
Älä tule lähelle! Piikkitynnyri ei tainnut olla pahempi. Pysy poissa,
sinä haukka, haukka!
HAUKKA. Anna paperi, taikka otan!
ORVOKKI. Ota, ota, minulla on myöskin kynnet. (Kouristaa sormensa.)
Katsos, noin pitkät, oikein lastenkotolaisen kynnet ja terävät kuin
neulat. Tämä tyttö ei rasitakkaan niitä liiassa työssä. Tuleppas tänne
vain, sinä et uskalla, sinä tunnet ne kynnet!
HAUKKA (tavoittaa kiinni). Anna paperi!
ORVOKKI. Ota, ota! (Pitää kuvaa selkänsä takana ja pistää hihansuusta
sisään. Vetää kätensä nyrkissä Haukan eteen.) Tuossa on, ota, ota!
(On pistävinään jotakin suuhunsa ja puhuu kuin
olisi suu täynnä. Haukka riipoo kädestä.)
Ota, ota salaisuus!
(Haukka likistää hänen poskiaan.)
Oo, senkin kuristaja, koskeppas vielä minuun! Ähä, etpäs saanut.
Salaisuus on minun vatsassani. Se kauhea salaisuus!
HAUKKA. Mitä salaisuuksia sinulla olisi, mokomalla lastenkotolaisella!
ORVOKKI. Mutta kun on. Se on niin ihanaa, kun on oma salaisuus, ettei
siitä kukaan täällä tiedä.
HAUKKA. Tiedänhän minäkin sen.
ORVOKKI. Sinä kuotus, sinulle en koskaan kertoisi mitään.
HAUKKA. Entä Maria tädille?
ORVOKKI. Sinä et saa puhua tästä mitään Maria tädille. Ethän puhu? Hän
on niin hyvä ja hurskas ja niin ymmärtämätön. Tätä asiaa hän ei käsitä
rahtuistakaan. Taikka -- -- -- mitä minun oikeastaan tarvitsee välittää
kestään. (Pyörähtää kantapäillään ja lyö kätensä yhteen.) Minä olen
minä, yksin, yksin, yksin! Teen mitä tahdon, menen minne halu vaatii,
ei ole väliä kestään, ei aitaa missään. Minulla ei ole isää, ei äitiä,
ei siskoa, ei veikkoa, ei mitään häntäjoukkoa! (Pyörii lattialla.) Minä
en ole ketään varten eikä kukaan minua varten. Ja minä tahdon elää,
pitää hauskaa, tanssia Heijassa -- -- -- rakastaa... (Pysähtyy äkkiä ja
katsoo Haukkaa, joka nauraa ilkkuen.)
HAUKKA. Sinut pitäisi köyttää kiinni rautatuoliin ja naulata tuoli
lattiaan ja antaa vain kerran päivässä ruokaa.
ORVOKKI. Ja panna Haukka viereen piiska kädessä pakottamaan työhön.
(Nauraa.) Kuka uskoisi, että sinullakin on lapsi?
HAUKKA (uhkaavana). Ole vaiti!
ORVOKKI (haaveksien ja lapsellisesti). Jospa minullakin olisi äiti!
Saisin kertoa hänelle kaikki. Minä olen lukenut niin kauniin kirjan
sellaisesta tytöstä, jolla oli äiti. Ja se tyttö oli ihan samanlainen
kuin minä.
HAUKKA. Mitähän kaunista sinussakin olisi?
ORVOKKI. Miksei olisi, jos minullakin olisi äiti, niinkuin siinä
kirjassa. Se äiti rakasti tytärtään ja teki kovasti työtä, että se
tyttö saisi käydä koulussa. Kerrankin se tyttö oli kutsuttu
tanssiaisiin erään ylhäisen toverin luokse, ja äiti neuloi hänelle
kauniin hameen. Se äiti katseli kadulta ihanaan, kirkkaaseen saliin,
missä hänen tyttärensä tanssi, eikä yhtään välittänyt, vaikka oli kylmä
ja pimeä ja ihmiset häntä töykkivät ja ihmettelivät, miksi hän siinä
seisoi kuin lumottu. Tytär tuli, ja he menivät yhdessä kotiin. Äiti
riisui hänet ja peitti lämpöisiin, silitti päätä ja kysyi: Oletko nyt
onnellinen? Sellainen on äiti.
HAUKKA (on kääntynyt selin ja pyyhkii liikutettuna silmiään). Älä puhu
äidistä täällä! Täällähän on vain kuolleiden äitien lapsia. Kuolleet
ovat kateellisia. Etkös sinä pelkää kuolleita?
ORVOKKI. Mikä sinun on? Oikeinko sinä uskot, että... (katsoo arasti
ympärilleen) että niiden kuolleiden äitien henget kävisivät
täällä -- -- -- lapsiansa katsomassa?
HAUKKA (salaperäisesti). Ne käyvät täällä, ihan varmaan. Kuule, kerran
minä heräsin sikeästä unesta ja kuulin sanovan, ei sanoilla eikä
äänellä, mutta minä kuulin sen kuitenkin: Nouse ylös! Minä nousin enkä
laisinkaan pelännyt. Menin lasten makuusaliin ja näin heti, että isot
tytöt olivat nukkuneet pikku Ässän sänkyyn ja se pikku raukka oli
tukehtumaisillaan tyynyjen alla. Minulle on usein tapahtunut
täntapaista. Ja minulla on sellainen tunto, etten uskalla lähteä pois
tästä kodista, vaikka mielelläni tahtoisin.
ORVOKKI. Sinä pelkäät äitien henkiä. Voisivatko ne tehdä sinulle
mitään?
HAUKKA. Kuka tietää. Minä olen niiden vallassa, ja ne pakottavat minua
hoitamaan lapsiansa. Jos olen paha, tulevat yöllä unissa sanomaan. Ja
tiedätkös, Orvokki?
ORVOKKI. No?
HAUKKA (istuu pöydän ääreen). Täällä ei ole kuollut yhtään ainoata
lasta seitsemääntoista vuoteen. Ei ketään!
ORVOKKI. Henget eivät viitsi ottaa lapsia hoitaakseen.
HAUKKA, Neiti Maria sanoo, että kun hän rukoilee joka päivä, niin
onnettomuus katoaa. Mutta minä tiedän kuinka asia on.