Lastenkodin vierashuone, joka on samalla johtajattaren arkihuone ja
hänen kasvattinsa asuinhuone. Perällä kaksi akkunaa ja niissä valkeat
verhot. Akkunoiden välissä peili ja sen alla pieni pöytä. Vasemmalla
seinällä, taka-alalla makuukomero verhojen takana, etualalla
kaksipuoleiset ovet eteiseen. Oikealla seinällä on kaksikerroksinen
kaappi vanhanaikaista tekoa ja ovi vasemmalle lastenkodin huoneisiin.
Keskemmällä lattiaa, lähellä kaappia sohva ja sen edessä pöytä ynnä
muutamia keveitä tuoleja sekä pari nojatuolia. Kokonaisuus on ehyt,
huonekalut samaa vanhanaikaista tyyliä. Huoneessa vallitsee naisellinen
järjestys ja kodikkaisuus. On ilta syyskesällä ja avonaisesta akkunasta
näkyy koivu, joka kasvaa akkunan alla. Kuuluu kosken kohina.
MARIA (lastenkodin hoitaja ja omistaja. Hän on noin viidenkymmenen,
tukka hiukan harmaa, käy kumarassa, on olennoltaan vaatimaton,
valoisilla kasvoilla rauhallinen hymy. Hän liikkuu hitaasti ja puhuu
harvakseen, aina hänellä on jotakin tointa taikka työtä käsillä.
Hänellä on vaaleanharmaa yksinkertainen puku yllään, seisoo sohvapöydän
edessä leikaten vaatteita).
Kuulehan, tyttöseni, sinä olet heittänyt työsi tuohon sohvan nurkkaan.
Ota ja kääri ne kauniisti kasaan ja pistä kaappiin.
ORVOKKI (Marian kasvatti, kahdeksantoista vanha, notkea tyttö, vilkas
ja ärsyttävä, aina valmis vastaamaan. Hän seisoo peilin edessä
laitellen käherrettyä tukkaansa ja sitoo siihen nauhaa. Kun se on
tehty, kohentelee hän hamettaan ja nyppii sen pitsejä ja nauhoja. Hänen
turhamaisuudessaan on lapsellista saamattomuutta ja hepsakkuutta, mutta
voitolla on kuitenkin somuus ja viehkeys).
Heti kohta, täti! (Ottaa vaatekappaleen ja heittää sen käärittynä
kaapin alaosaan.)
MARIA. Miksi olet noin koristellut uuden hameesi? Olisihan se ollut
somempi ilman noita nauhoja ja pitsejä.
ORVOKKI. Se oli kuin nuoltu, niin sileä, ja minä olin siinä ihan lakea
ja jörö, vallan niinkuin Haukka on uudessa hameessaan.
MARIA (katsoo vakavasti häneen heittäessään mittanauhaa kaulalleen ja
kääriessään vaatekappaleita kasaan).
Lapsikulta, miksi sinä ihmisiä nimittelet? Hannalla on kyllä omat
vikansa, kaikilla ihmisillä niitä on, mutta hän on uskollinen hoitaja.
Ilman häntä en tosiaan jaksaisi pitää tätä kotia.
ORVOKKI. Täti tahtoo sanoa, etten minä kelpaa mihinkään.
MARIA. Sinä et vielä ole tahtonut mitään tehdä!
ORVOKKI. En minä ainakaan lapsia hoida! Ne, ne inhottavat minua ja
siinä on aina orjana ja vankina ja niinkuin papukaija pitää aina matkia
samoja sanoja ja samoja asioita!
MARIA. Olisit saanut lukeakin, vaan ethän sinä tahtonut.
ORVOKKI. Lukea! Osaan minä ilmankin elää ja rakastaa!
MARIA (katsoo häneen pitkään). Mitä sinä rakkaudesta tiedät?
ORVOKKI (kääntyy selin ja katselee kenkiensä kärkiä). Kyllähän siitä jo
minun ijälläni tietää enemmän kuin täti...
MARIA (tulistuen). Sinä olet nenäkäs!
ORVOKKI (kääntyy kantapäillään). Minä vain tahdoin sanoa: vähä enemmän
kuin täti luulee.
MARIA. No, sinä koettelet minun kärsivällisyyttäni liiaksikin. (Orvokki
laittelee pukuansa peilin edessä.) Oletko sinä jonnekin menossa?
ORVOKKI. Minä -- en, muuten vain koettelen uutta pukuani.
MARIA. Minun pitää mennä noutamaan rouva Lumialaa kävelylle. Hän sanoi
olevansa hyvin huolissaan eräästä asiasta. Siitä meidän nyt pitäisi
neuvotella. (Korjaa töitä kaappiin.) Anna parka on niin levoton.
ORVOKKI. Ah, kun olisikin niin rikas ja mahtava kuin rouva Lumiala.
Saisi käydä silkissä ja sametissa, kulkea huvista huviin ja olla
kaikkien kadehdittavana!
MARIA. Sekö sitten olisi onnea? Rouva Lumiala ei ole onnellinen. --
Kuule, anna se hattu sieltä pöydältä. (Orvokki tuo hatun peilin alta
pöydältä ja Maria kiinnittää sen päähänsä.)
ORVOKKI. Lumialalla kuuluu pidettävän tanssiaiset. Olisi hirveän lystiä
päästä sinne.
MARIA. Eihän Siljalla ja sinulla ole ketään yhteistä tuttavaa.
ORVOKKI. Minä en ole kylliksi hieno, en, en, en! Sehän siinä olisikin
niin juksia, kun saisi Heijassa tavata noiden hienojen kavaljeereja ja
nolata heitä. Niin, täti, se olisi hauskaa Heijassa!
MARIA. Mikä on Heija?
ORVOKKI. Eikö täti sitäkään tiedä? Se on palokunnan talon tanssisali.
MARIA. Oletko sinäkin siellä käynyt?
ORVOKKI (ylimielisesti). Olen!
MARIA. Sinä et ole koskaan pyytänyt päästä, etkä puhunut minulle
mitään.
ORVOKKI. Täti ei olisi kuitenkaan laskenut ja minun täytyi päästä.
Siellä on niin jumalattoman hauskaa ja siellä käy koko kaupungin nuoret
-- paitsi sellaiset lasimamsellit kuin Silja, joita hypitetään kotona.
He voisivat Heijassa särkyä. Minulle siellä ei ole mitään vaaraa.
MARIA (nyökkää). Vaara on meissä kussakin itsessämme. (Menee ovelle.)
Vaara on meissä kussakin itsessämme, jospa sinä sen käsittäisit!
Hyvästi, Orvokki! (Menee vasemmalta.)
ORVOKKI. Hyvästi, täti! (Hyräilee ja hypähtää väliin tanssiaskelin
lattialla, pysähtyy ja sanoo ääneen:) Vaara on meissä kussakin
itsessämme. Äss! (Yltyy äänekkäämmin hyräilemään. Akkunaan koputetaan.
Orvokki juoksee sinne ja puhuu akkunasta:)
Kas, sinä juupelikos siellä? Aijaijai, pysy koivun alla, muuten ne
hylyt tuolta sisältä näkevät sinut. Älä, älä nouse ylös, älä tule
sisään, jos vielä joku tulisi tänne. Voi sinua, Jumalan luoma! Minä
sysään sinut alas!
ORAS (on kahdenkymmenen vanha, tuskin mieheksi kehittynyt, tumma,
tulinen nuorukainen, katsoo toisinaan alta kulmain. Hänellä on eloisat,
kauniit kasvot ja niissä kuvastuu ristiriitainen luonne, jonka
väkivaltaisia ja ehdottomia taipumuksia kasvatus ja elämä on hänessä
huippuunsa kehittänyt. Hän ei punnitse tekojaan, on välitön ja
arvaamaton, elää ja toimii hetkessä. -- On hypännyt matalalle akkunalle
istumaan ja pitelee pielestä ja ottaa kuvan taskustaan).
Tulin vain näyttämään tätä valokuvaani. Koetteles nyt voimiasi, tules
tänne, västäräkki! Jaa, jaa, tule vaan! (Orvokki lähenee ja Oras
sieppaa hänet äkkiä kiinni.)
Mikset sinä eilen illalla tullutkaan kosken rannalle? Siellä minä sain
vilussa värjötellä ja odottaa turhaan. (Pistää kuvan taskuunsa.)
ORVOKKI (katselee pelokkaasti ympärilleen). Minä en uskaltanut. Maria
täti oli kotona koko illan ja minun piti kirjoittaa kuukauden menot
isoon kirjaan tädin muistiinpanoista.
ORAS. Olkoon se viimeinen kerta, kun minä sinua odottelen, sinä
peevelin tyttö!
ORVOKKI (nauraa). Peevelin? En minä sen tyttö ole. Minä en ole
kenenkään tyttö, en sinunkaan. (Riistää itsensä irti.)
ORAS (hyppää huoneeseen ja ottaa uudestaan kiinni). Suutele minua, kas
pian, pian!
ORVOKKI (ovat tulleet etualalle). Rakastatko sinä minua?
ORAS. Älä kysele pötyä.
ORVOKKI. Onko rakkaus pötyä?
ORAS (ottaa Orvokin pään käsiinsä ja katsoo silmiin). Se on
suutelemista ja silmiin katsomista.
ORVOKKI. Eipäs olekaan. Se on pitämistä, niin että unohtaa kaikki, koko
maailman -- ei välitä kenestäkään eikä huoli mistään paitsi siitä
yhdestä ainoasta.
ORAS. Tulee rannalle eikä välitä kassakirjoista eikä pelkää Maria
tätiä. Kas -- nyt, västäräkki, olet kiikissä. Sano, milloin olet tässä
huoneessa aivan yksin?
ORVOKKI. Päästä irti! Sinä puristat niin kauheasti ja katsot ahnaasti
kuin susi. Minä melkein pelkään sinua! (Pääsee irti.)
ORAS. Vai pelkäät. Älä ole olevinasi. Olet juuri sellainen, jota pitää
puristaa melkein kuoliaaksi!
ORVOKKI. Sano, rakastatko sinä minua oikein -- oikealla tavalla?
ORAS (nauraa ja suutelee). Vieläkö sinä epäilet?
ORVOKKI (siirtyvät vähitellen sohvaan). Katsos, sinussa on sellainen
pakottava voima. Tuntuu kuin aina vain ottaisit, et mitään anna. Sinä
pitelet minua kuin aalto rantaa: suutelet ja sitten jätät. Ja kuitenkin
minä tahtoisin antaa, antaa itseni kokonaan, ihan, ihan sielua myöten.
Ja sinun pitäisi olla minun omani samalla tavalla. Silloin minä olisin
onnellinen ja tekisin vaikka, vaikka -- -- työtä! Nyt en viitsi.
ORAS. Kyllä siihen aina ehtii. Ei, Orvokki, nyt olemme vapaita ja
nuoria, elämme ja rakastamme kuin linnut räystäällä. Sano, koska minä
saan tulla tänne, koska olet aivan yksin?
ORVOKKI (kuiskaa). Yöllä. Minä nukun tässä huoneessa. (Peittää kasvonsa
Oraan syliin.) Sinä et saa tulla tänne, se olisi niin kauheata.
Sellaista ei saa tehdä. Minua painaa nytkin kummallinen pelko ja kammo.
Ei, ei, minä rakastan sinua -- -- -- en voi enää luopua sinusta!
(Syleilevät.) Kuule, vaara on meissä itsessämme!
ORAS (ylimielisesti). Sinähän puhut kuin sunnuntaikoulu! Vaikka olisi
tuhat tulisinta vaaraa, niin sinut minä otan. Mitä pelkäisimme? Miksi
et uskalla minua rakastaa? Oma on meillä ruumis, oma on meillä henki.
Miksi rakkauden riemuja säästelis, kun tuli ruumiissa polttaa? Vaikka
tähän tulisi maanalaiset voimat ja vielä kaikki maan päälliset mahdit,
niin sinua minä syleilen. Elämäni maljan juon pohjaan saakka, kyllä se
tyhjänäkin kuolemalle kelpaa!
ORVOKKI. Kuule, mennään Heijaan!
ORAS. Ja sitten minä saatan sinut kotiin.
ORVOKKI (vetää häntä kädestä). Tule katsomaan! Minulla on salaovi.
(Menee Oraan kanssa verhon taa.) Tässä on vaatekomero ja siitä pääsee
portaille saakka, otan vain kaksi lautaa seinästä irti. (Tulevat
takaisin.) Kun panen laudat paikoilleen valeeseen, ei kukaan huomaa,
vaikka käsin koettelisi.
ORAS. Se on peevelin sukkelaa. Kuka sinulle sellaista on opettanut?
ORVOKKI. Opettanut! Luuletko sinä minua niin tyhmäksi? Osaan minäkin
elää ja olla vapaa.
ORAS. Voinko minä päästä ulkoa päin portaista sisään?
ORVOKKI (kuuntelee). Joku tulee. Voit kylläkin, sysää laudat hiljaa
sisään päin.
ORAS (on ottanut taskustaan kuvan). Olen juuri ollut valokuvassa ja
tulin oikeastaan näyttämään sinulle tätä. (Antaa kuvan Orvokille.) Minä
tulen myöhemmin, kun kaikki nukkuvat -- -- salaovesta!