ENGELKE. Voi, Jumala armahtakoon minua kurjaa, nyt minä huomaan, että
kaikki toivo on lopussa.
HENRIK. Ryökkynä, ei nyt ole itkun aika, kun vanhempanne ovat päässeet
niin hyviin oloihin?
ENGELKE. Suu kiinni, Henrik, minä en tahdo olla mikään ryökkynä.
HENRIK. No mikäs te sitten olisitte? Ettehän te ole neitsykäinen, siis
teidän täytyy olla ryökkynä. Sehän on ensimmäinen kunnianporras
ylöspäin, kun kuka kerran eroo neitsyydestään.
ENGELKE. Mieluummin minä olisin talonpoikaistyttö, silloin tietäisin
varmasti saavani sen, jolle olen sydämeni antanut.
HENRIK. Turkanen, eikös ryökkynä muuta itkekään kuin sitä, että pääsisi
naimisiin. Nythän ryökkynä heti voi päästä naimisiin ja voi saada
miehekseen kenet vain tahtoo, sillä tähän taloon pyrkii nyt varmaan
puoli kaupunkia pormestarin vävypojaksi.
ENGELKE. Minä en huoli kestään muusta kuin Antoniuksesta, hänen
kanssaan minä olen luvannut mennä avioliittoon.
HENRIK. Ei, mutta hyi, ryökkynä, tahdotteko te mieheksenne
pyöräntekijän, jonka kanssa en minäkään oikeudenpalvelijana oikein voi
seurustella? Ei, kyllä teillä tästä lähin täytyy olla suurempi
kunniantunto.
ENGELKE. Tuki sinä suusi, tomppeli, ennen minä kuolen kuin annan
pakottaa itseni kenenkään muun vaimoksi.
HENRIK. No, tyyntykää, jalosukuinen ryökkynä, katsokaamme, ehkä minä ja
pormestari voimme hankkia Antoniukselle jonkin viran, silloin te
kernaasti voitte saada hänet.
(Anneke itkee.)
HENRIK. Miksi sinä itket, Anneke?
ANNEKE. Minä itken siitä ilosta, mikä on kohdannut meidän taloamme.
HENRIK. Se on totta se, Anneke, sinulla on syytä iloon. Kuka pentele
olisi luullut, että sellaisesta emäsiasta kuin sinustakin olisi voinut
tulla mamselli?
ANNEKE. Ja kuka pentele olisi aavistanut, että sellaisesta siasta kuin
sinusta olisi tullut oikeudenpalvelija?
HENRIK. Kuulkaas, lapsikullat, minulla ei ole tällä kertaa enempää
aikaa puhua teidän kanssanne. Rouva pormestarinna odottaa vieraita.
Minun pitää laittaa kahvia. Kas tuolta hän tulee, menkäämme, minä käyn
hakemassa kahvipöydän.