sydämensä päivänpaiste oli enää Rasagil.
Rasagil sai rikkautta ja kunniaa niinkuin ei kukaan kuolevainen.
Rasagil sai asua helmiäiskammiossa ja Jaman karavaanit matkustivat maan
ääriin etsimään hänelle myrhaa ja nardusta ja balsamia ja kalliita
käätyjä ja kirjailtuja kankaita, otsarihmoja ja seppeleitä. Rasagil oli
Jaman epäjumala.
Mutta Ristin miestä ei kuningas voinut enää sietää. Hän antoi käskyn
ajattaa hänet ulos valtakunnasta.
Vain yhden ainoan kerran pyysi Ristin mies vielä saada puhutella
kuningasta.
Kauan Jama epäröi ja empi.
"Minä en kestä häntä, minä en kestä häntä", mutisi hän itsekseen.
Mutta sitten muistaen, että tämä kerta olisi viimeinen, päätti hän
vielä kerran koota entisen hyvyytensä ja suostua hänen pyyntöönsä.
-- Sinun kanssasi tuli onnettomuus maahani, sanoi kuningas, vie se myös
pois mennessäsi. En rankaise sinua. Tahdon olla jalomielinen. Mene
terveenä! Hyvästiähän vain tulitkin sanomaan!
-- Muutakin.
Kuningas muuttui mustaksi kasvoiltaan ja hänen kätensä tapaili miekan
kahvaa.
Sitten hän kääntyi äkkiä ympäri ja hänen värähtelevät huulensa
höpisivät joitakin epäselviä sanoja kuin hengen hädässä.
-- Mitä sinä sanot, kuningas?
-- Minun täytyi äkkiä muistutella mieleeni kaikki elämän aikaiset hyvät
päätökseni, jotta jaksaisin olla hyvä, sillä nyt olivat voimani pettää,
vastasi kuningas soinnuttomasti.
-- Sitä sanotaan minun kielelläni rukoilemiseksi, sanoi Ristin mies
hiljaa, sisäinen säteily kasvoillaan.
-- Puhu siis!
-- Jalo kuningas, isku, joka minun nyt täytyy sinulle antaa, on
ankarampi kuin kaikki entiset. Hyvä, että vahvistit itsesi sitä ennen
rukouksella. Rasagil...
-- Malta kielesi, kurja!
-- Niin, Rasagil, jatkoi Ristin mies tyynesti ja varmasti, jonka
ruumista sinä olet koristanut kullalla ja purppuralla ja otsarihmoilla
ja seppeleillä, on sisältäpäin tosiaan pelkkä valkeaksi silattu hauta
täynnä kuolleiden luita ja lieroja. Hän on julmempi murhaaja kuin
Hadra, saastaisempi varas kuin Tamir ja saatanallisempi myrkyttäjä kuin
Liu-Liu. Sanoma hänestä on kulkenut yli maan ja meren ja hänen häpeänsä
on tuttu kaikille paitsi sinulle, kuningas Jama. Hän on saastuttanut
itsensä kaikkiin päämiehiin ja valtamiehiin, esimiehiin ja ylimmäisiin
ja kaikkinaisiin hevosmiehiin ja kupehista vyötettyihin muukalaisiin
nuorukaisiin ja koreasti maalattuihin orjiin ja jumalattomiin
luontokappaleihin. Lukematon on hänen värttämiestensä paljous ja
niiden, jotka tulijuoman hurjissa kemuissa ovat hänen neitsyytensä
povea taputelleet...
Ristin miehen puhe katkesi kesken. Jaman miekka oli lävistänyt hänen
sydämensä.
Jamasta tuntui, että hänenkin sydämensä seisahti.
Maa jalkojen alla huojui, aika vieri pois, pois... Kaikki sammui,
himmeni, hävisi olemattomiin. Vihdoin hän avasi silmänsä ja päästi
suuren parahduksen niinkuin lapsi, joka äitinsä kohdusta ensi kerran
vedetään päivän valoon.
"Minä onnettomista onnettomin, epätoivoisista epätoivoisin, nyt minä
olen murtunut mies, nyt katkesi valtikkani kahva! Murhaaja olen,
kuningassanani syöjä olen, minä, minä, suurin syyllinen kaikista!"
valitti onneton kuningas äkkipikaisuudesta toinnuttuaan. "Ristin miehen
veri huutaa minun päälleni, lasteni ja kansani turmio syyttää minua
huonosta hoidosta. Kaikki olen turmellut. Minä, minä yksin olen
syyllinen. Ei Hadra, ei Tamir, ei Liu-Liu, ei Rasagil, ei! Ah, Rasagil,
Rasagil, sinä kaunein, rakkain, kuinka uskoa sinusta sellaista! Mutta
Ristin mies palveli totuuden jumalaa, Ristin mies ei valehdellut! Ja
minä kurja surmasin hänet! Annoin hänelle kuningassanani, että käteni
aina rankaisisi syyllisen. Rasagil, Rasagil! En voi. Minä yksin olen
syyllinen, joka olen antanut sinun kaltoin kasvaa. Sinuako siitä
rankaisisin! Ei, minun on aika käydä katumuspukuun. Nyt vasta sen
huomaan, kun on liian myöhäistä! Miksi aina näinkin syyllisen toisessa,
miks'en koskaan itsessäni? Millä voin enää sovittaa lapsilleni ja
kansalleni aiheuttamani onnettomuuden. Miksi et sinäkään paremmin minua
neuvonut, Ristin mies? Tai neuvoithan toki, olit oikeassa. Vasta
onnettomuudessa hyvyys koetellaan. Minun ei kestänyt koetusta.
Rikollisena, syyllisenä seison nyt sinun jumalasi edessä, Ristin mies.
Minä olen antanut sinulle kuningassanani, mutta tästä päivästä lähtien
en ole enää kuningas, olen ainoastaan vaivainen, syntinen ihminen, joka
rukoilee syntien anteeksi antamista, eikä minulla myöskään siis ole
enää oikeutta asettua tuomariksi Rasagilin ylitse, niinkuin ehkä olisit
toivonut. Voin enää vain rangaista itseäni. Tästä lähin otan minä sen
ristin, joka kirposi sinun käsistäsi ja etsin sinun jumalaasi."
Ja kuningas Jama pukeutui katumuspukuun, otti sauvan käteensä ja lähti
tuntemattomana vaeltamaan ulos valtakunnastaan. Ja kansa, joka luuli
häntä maasta karkoitetuksi profeetaksi, pilkkasi häntä ja heitteli
kiviä hänen jälkeensä. Mutta Jama jatkoi matkaansa päätään nostamatta.
Ainoastaan Rasagilin palatsin kohdalla hän seisahti. Sieltä kuului
laulu ja soitto ja karkelon helske, ja juhlasoihdut, värilliset
hunnut, rubiinitähdet ja paljaat jäsenet välkähtelivät avonaisista
kristalli-ikkunoista.
Jama lankesi polvilleen maahan ja suuret kyyneleet vierivät hänen
silmistään. Ja hän rukoili palavasti: "Jumalani, ristin tien Jumala,
anna heille anteeksi, sillä eivät he tiedä, mitä he tekevät. Minä olen
puu ja he ovat vain hedelmiä minun huonosta varrestani. Heitä minut
tuleen ja polta minut juurineen."
Sitten hän hitaasti jatkoi matkaansa.
Mutta tuskin oli hän päässyt valtakunnan rajain toiselle puolen, kun
maa avautui Rasagilin ja Hämärän kansan jalkojen alla ja nieli heidät
kaikki ja heidän jumalattoman menonsa.
Jama oli ainoa, joka pelastui hengissä koko Hämärän kansasta. Hän
vaelsi etäisille maille ja lopetti päivänsä hurskaana erakkona eräässä
syrjäisessä tunturiluostarissa.
Inhimillisellä ymmärryksellä katsottuna antoi siis Jumala kokonaisen
kansan joutua turmioon vain murtaakseen yhden ylpeän sydämen ja
opettaakseen Jaman rukoilemaan. Hän antoi hänen valtakuntansa hävitä
maan päältä vain pelastaakseen hänen kuolemattoman sielunsa. On kyllä
napisijoita, joiden heikko, heltyvä sydän kieltäytyy uskomasta yhden
sielun hintaa niin kalliiksi. Mutta Jumalan aivoitukset eivät ole
ihmisten arvioitavissa.
JOULU-UNELMA
Sielujen valkea Vaakamies seisoi synkkänä Manalan vaa'an vierellä.
Aina vain samaa murheellista työtä! Mitata hukkaan mennyttä elämää,
tuleen heitettäviä akanoita autuuden täyteläisten tähkäin asemasta.
Aarreaitat, joihin iankaikkisuuden vilja piti koottaman, pysyivät
tyhjinä. Maailmassa vallitsi yhtämittainen kauneuden katovuosi, pitkä
kuin ihmiskunnan ikä. Maa-elo, jonka piti tuleennuttaa sinne kylvetyt
sielujen siemenet ihmisyyden ihaniksi hedelmiksi, vain turmeli ne,
mädännytti, teki tyhjäksi.
Mutta Jumalan ääretön aurinkovuosi kiiruhti siitä huolimatta kohti
Tuhatvuotisen valtakunnan tuntematonta aamunkoittoa, ja ihmisten pieni
vuosi painui kohti loppuaan, niinkuin niin monasti ennenkin. Eikä
iankaikkisuuden sadosta toivoa nytkään. Vähemmän kuin milloinkaan!
Vanha Sydäntenpunnitsija huokasi raskaasti.
Eikö hänellä siis tänä vuonna Suuren Tähden yönä olisikaan yhtään
ainoata sielua Jumalalle lahjaksi lähetettävänä taivaan tähtijuhlaan!
Ensi kerranko kävisi niin? Aina oli hän ennen jonkun iankaikkisuuden
hedelmän saanut ihmisyyden vainiolta talteen kootuksi, ei tosin aivan
parasta lajia, mutta kelpaavaa tavaraa kuitenkin. Pitäisikö nyt
lähettää ala-arvoista viljaa? Ei, se ei käynyt päinsä. Hänen, jonka
nimenä oli Oikeamielinen, Erehtymätön, Salankatsoja, hänen täytyi
vaa'ita vanhurskauden lakien mukaan.
Vaakamies viittasi Viikatemiehen luokseen.
"Aika täyttyy taas", sanoi hän tälle. "Pian on minun tehtävä tili
kokoamieni sielujen arvoista Isälle Ylituomarille. Vielä puuttuu
paljon. Sentähden sinä, Väsymätön, Monikäsivartinen, Kaikenkorjaaja,
käy työhösi! Riennä jouduttamaan eloa! Mutta tällä kertaa tuo huonoin
ja paras, tuo köyhin ja rikkain, tuo kevein ja raskain, tuo tyhjin
korsi ja täyteläisin tähkä, pilaantunein ja puhtain, jotta kerrankin
saisin nähdä ihmisyyden rajat. Tahdon tällä kertaa tehdä oikein
suurlaskelmia, näetkös", lisäsi hän. "Ja jotta helpommin erottaisit
nisut lusteista, annan sinulle mukaan tämän sydänten kuvastimen:
pieninkin paha ajatus tai turmeltunut kohta elinaineessa heittää siihen
varjon."
Viikatemies lähti matkaan.
Tavallisesti olivat hänen retkensä suoritetut lyhyemmässä ajassa kuin
mitä ajatus tarvitsee iskeäkseen maalitauluunsa, sillä hän oli nopeampi
kuin salama, mutta tällä kertaa hän viipyi ja viipyi, niin että vanha
Vaakamies jo yritti tuskastua.
"Hänkin vanhenee jo liikaa", mumisi hän, "kauan ei häntä enää voi
käyttää."
Vasta viimeisenä ehtoohetkenä ennen Suuren Tähden syttymistä ilmestyi
Viikatemies tuiki uupuneena Manalan valtaisaan vaakasaliin.
"Ikiviisas Vaakamies", sanoi väsynyt Elonkorjaaja, "liian vaikea oli
tehtävä, jonka annoit minulle, halvalle palvelijallesi. Olenhan vain
oppimaton ulkotyömies, en mikään syiden syvien tutkija. Vasta ihmisten
neuvoihin turvautumalla ja monen erehdyksen jälkeen olen löytänyt mitä
pyysit, oi Oikeamielinen.
"Ensin kävin etsimään hyvää, valitakseni hyvästä parhaan, niinkuin olit
käskenyt. Mutta ihmisten sieluissa on useampia kerrostumia kuin lasten
maalatuissa leikkimunissa ja useimmiten on hyvyys heissä vain
tuollainen maalattu kuori, tyhjyyden koreavärinen peite.
"'Mistä tunnetaan sielu, joka on ylivuotavaisen rikas hyvyydestä?'
kysyin ihmisiltä. 'Hedelmistään', vastasivat he. 'Mitkä ovat siis hyvän
sielun hedelmät?' kysyin jälleen. 'Hyvät työt', vastasivat he. Ja minä
lähdin etsimään hyviä töitä.
"Huomasin, että ihmiset nimittivät niitä yhteisellä nimellä
hyväntekeväisyydeksi. Jouduin anteliaisuuden, armeliaisuuden, köyhäin,
orpojen, hourujen ja sairasten hoidon vainioille. Kaikkialla näin
näivettyneitä, kutistuneita, epämuotoisia, rumia olentoja, ja minun oli
usein sangen vaikea erottaa holhoojia holhottavista.
"Suurimman hyväntekeväisyysjärjestön suurinta hyväntekijää kysyessäni
vietiin minut kimakkaäänisen naisen eteen, jolla oli terävät
kiilusilmät ja kasvot raskaissa poimuissa, niinkuin on usein
näyttelijöillä tai papeilla valheessa vietetyn elämän jälkeen. 'Onko
mahdollista, että täältä löydän ihmisyyden ihanimman hedelmän?' kysyin
hämmästellen itseltäni. Käänsin, oi Sydäntentutkija, kuvastimesi hänen
sydäntään vastaan ja kuvastin meni himmeään pilveen.
"Käännyin siis pois, mutta ihmiset, joilla on paljon tarkempi silmä
erottamaan pahaa kuin hyvää, nauroivat epäonnistuneelle yritykselleni
ja minä kuulin heidän tirskuvan ja ilvehtivän takanani: 'Kas siinä on
vasta ensikertalainen elämänkoulussa? Mennäpä etsimään jotakin hyvää
hyväntekeväisyyden alalta! Hän, tuo suuri hyväntekijä, tekee hyvää vain
siksi, ettei hän kykene tekemään pahaa! Hän on vetäytynyt pois
maailmasta, kaikkien iloisten ja terveiden ihmisten parista vain siksi,
että hän itse on kauhistus kaikille ja että kaikki karttavat häntä kuin
spitaalitautia. Hän ostaa rakkautta vanhoilta vaimoilta ja vaivaisilta
vain siksi, että hän on ollut liian ruma ja tuhma saamaan sitä elämänsä
keväässä miltään mieheltä! Hänen uhrautuvaisuutensa on pelkkää valhetta
ja vallanhimoa! Hänen 'yleishyödyllinen' toimintansa on mitä
suurimmassa määrässä vahingollista! Hän turmelee ja vangitsee
rampojensa sielut, tukee heikkoja, jotta he eivät enää koskaan pysyisi
pystyssä omilla jaloillaan ilman hänen apuaan. Hän ryöstää heidät ensin
putipuhtaiksi voidakseen sitten lahjoittaa heille säälinsä, joka
luetaan hänelle itselleen ansioksi! Hän...'
"En kestänyt kuulla enempää. Vedin kiireimmän kautta pisimmät
peninkulmasaappaani jalkaani. Ihmiset ovat monin verroin varmempia
mustaajia kuin konsanaan sinun kuvastimesi, oi Erehtymätön!
"'Mikä sitten on tosihyödyllistä toimintaa, vilpittömästä mielestä
lähtenyttä?' huokailin.
"'Käy isänmaallisen ja valtiollisen elämän taistelun piiriin! Siellä
tehdään työtä, joka vapauttaa sieluja. Siellä tapaat henkiä, jotka ovat
kyllin rikkaita ja jaloja jakaakseen onnea jälkeentulevilleenkin!'
neuvottiin minua.
"Vaelsin vaiteliaana ja empien läpi julkisuuden touhun. Olin näet
käynyt jo epäileväisemmäksi, oi Ikituomari. Silloin tällöin vedin
kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa esiin kuvastimesi, oi Kuolematon, Sen
värit kielivät aina itsekkäästä kunnian- ja rahanhimosta, veljesvihasta
ja suvaitsemattomuudesta, julmuudesta ja murhanmietteistä, valheesta ja
panettelusta.
"Astuin silloin yli valtakuntien ja kansallisuuksien rajain. Aloin
etsiä ihmisyyden ihannetta ihmissieluista, henkeä sellaista, jonka koko
ihmiskunta tunnustaisi hyväntekijäkseen.
"Kyselin:
"'Kuka on antanut teille uskonnon, tieteen ja taiteen siunauksen?'
"Ihmiset kohauttivat halveksivasti olkapäitään.
"'Kuka on ilmoittanut teille Jumalan, kuka opettanut rakkauden,
veljeyden ja vapauden oppia?'
"Synkkiä kasvoja ja kirouksia sain nyt vastaukseksi, jos sain mitään
ollenkaan. Ei kenelläkään ollut aikaa sellaiseen. Kaikki riensivät,
riensivät, aivan niinkuin heillä olisi ollut tulinen kiire minun
syliini. Suurissa kaupungeissa laihat, kuoppasilmäiset, täpläposkiset
ihmiset, jotka minun kohta täytyy pelastaa tänne, oi Hautojenkaitsija,
pyörivät hurjaa vauhtia kuin hampaat näkymättömässä rattaassa.
Sähkövaunut jyrisivät, sähkölangat ja kaukopuhelimet surisivat ja
kilisivät lennättäen ilomielin vihanviestejä maanosasta toiseen. Ja
keskellä yötäkin valaisivat miljoonat keinotekoiset tulipallot tuota
hukatun voiman tuskasta sähisevää pimeyttä, jossa ihmisillä oli niin
kiire kärsiä ja tuottaa kärsimystä.
"'No kuka on teille antanut kaiken tämän turhan hyörinän, tämän
helvetillisen menon ja melskeen, joka on yhteistä kaikille kansoille?
Häntä te sitten ainakin yksimielisesti kiroatte?' huudahdin vihdoin
epätoivoissani.
"Silloin levisikin ihmeekseni autuas ja ylpeilevä hymy kaikkien
kasvoille:
"'Muukalainen, etkö siis tiedä, että me elämme sähkön uljaalla
aikakaudella! Tämä, jota sinä nimität turhaksi hyörinäksi ja
helvetilliseksi melskeeksi, on hengen voittoa aineen yli. Kiitetty
olkoon sähkön keksijä!'
"'Kuka hän on sitten?' kysyin.
"Sitä he eivät tienneet. Olivat unohtaneet. Mutta kaikkialla, minne
tulinkin, ylistivät ihmiset häntä.
"'Hän on maailman suurin mies', sanoivat he; 'Hän on työn kuningas. Hän
on uhrannut elämänsä ihmisten onnelle. Hän on nerollaan voittanut
luonnon esteet, murtanut ajan ja paikan rajat, antanut ihmisten käsiin
salatut valo- ja voimalangat. Tehnyt silmät ja korvat kaikkinäkeviksi
ja -kuuleviksi. Lahjoittanut ihmisille uudestaan jo kadonneen
jumaluuden aavistuksen!'
"Kauan turhaan ja uutterasti etsittyäni löysin vihdoin pienestä
ullakkokamamarista hyljätyn syrjäkujan varrelta tuon merkillisen
miehen, jota kaikki ylistivät, mutta jota ei kukaan tuntenut.
"Erakkona hän eli, ihmeellisten putkiensa, koneittensa keskessä,
luomispölyynsä hautautuneena. Pari tuntia yössä unta riitti hänelle,
syödä hän tuskin muisti tai malttoi ja säälittäviin rääsyihin oli hän
puettu kuin kerjäläinen.
"Lähestyin häntä uteliaana ja samalla epäröiden. Jos hän ei olekaan
langennut rahan- ja kunnianhimon syntiin, on hänellä tietysti muita
salapaheita, jotka himmentävät kuvastimen ajattelua. Hän on luultavasti
kitsas tai pahasisuinen.
"Suuntasin kuvastimeni ukkopahaiseen. Mutta mikä olikaan hämmästykseni,
oi Sydäntenpunnitsija, kun kuvastimeen ei tullut pienintäkään
himmennystä. Maailma voi siis välistä erehtyä olemaan oikeassa, oi
Oikeamielinen. Tämän miehen sielu, jonka rikkaudella kaikki kansat
rehentelevät, oli puhtaampi kuin vastasyntyneen lapsen. Tässä tuon
sinulle hänen sielunsa, oi Manalan Mahtaja!"
-- Astu esiin siis, sinä hyvien hedelmien sielu, sanoi Vaakamies. Mitä
olet tehnyt elämälläsi?
Sielu värisi.
-- En ymmärrä, sopersi se.
-- Minne olit matkalla maan päällä?
-- En tiedä.
-- Etkö koskaan kysynyt sitä itseltäsi?
-- En luule. En ehtinyt sellaista ajatella.
-- Mitä sitten teit?
-- Työtä.
-- Työtä minkä vuoksi?
-- En tiedä. Luultavasti työn itsensä vuoksi.
-- Tekikö se sinut onnelliseksi? Tekikö se muita onnellisiksi?
-- Sitä en muistanut kysyä.
-- Muistitko elää?
-- Elää, elää... Mitä se on? En tunne tuota sanaa, sammalsi sielu.
-- Tunnetko itsesi? Kuka olit?
-- En koskaan ehtinyt ajatella itseäni...
-- Astu vaa'alle!
Oli kuin höyhen olisi lennähtänyt vaa'alle, se ei hievahtanutkaan.
Vaakamies pudisti surullisena päätään. Ei yhtään pahaa työtä. Ei
hyvääkään. Sielu parka!
-- Palaathan takaisin elämästä samanlaisena kuin sinut sinne
lähetettiin. Lapsisieluna! Hedelmättömänä umpikotelona! Se ei kelpaa
täällä. Suuri työmies, suuret työsi eivät täällä merkitse mitään, kun
et ole yhtään niistä päästänyt sydämeesi ja tuonut mukaasi. Sielusi on
jäänyt tyhjäksi. Et ole muistanut avautua elämälle; siksi vaatii nyt
raskas velvollisuuteni minua lähettämään sinut takaisin elämään, lapsen
ruumiiseen, johon kuulut. Tunne itsesi ja palaa sitten takaisin!
Samana hetkenä syttyi maan päällä ensi-iltatähtien kera uusi elämä.
"Miten hän on surullisen ja syvämietteisen näköinen", kuiskasi nuori
isä kumartuen vastasyntyneen yli. "Aivan kuin hän nyt jo tutkisi elämän
tarkoitusta ja kysyisi: mistä ja mihin?"
"Hän on Suuren Tähden lahja meille, varmasti antaa tähti hänelle myös
oikean vastauksen", virkahti raukea äiti onnellisena hymyillen.
Mutta Manalan mailla kääntyi Vaakamies tyytymättömänä Viikatemiehen
puoleen:
"Hänen rikkautensa oli koneellista, ulkonaista, hänen puhtautensa
pelkkää tyhjyyttä. Ja häntä sinä tolvana luulit ihmisyyden
täyteläisimmäksi tähkäksi!"
"Ei ole hyvä mennä luulemaan ihmisistä mitään. Se ei kuulu minun
virkaani, johan sen sanoin", vastasi Viikatemies happamasti. "Mutta sen
ainakin takaan, että pahan painoa saat minulta ihan tarpeeksi asti.
Siitä oli maailmassa oikein runsauden pula. Kahlasin loassa ja liassa
kainaloitani myöten. Epäsiistiä hommaa! Ja millaista seuraa sitten!
Sain juoda veljenmaljoja kaikenlaisten ylönjuomarien ja -syömärien,
irstailijoiden ja mässääjien, varkaiden ja murhamiesten, kiristäjien ja
koronkiskurien kanssa päästäkseni heidän lähettyvilleen. Ovelia
veijareita nuo pahantekijät! Mutta ihminen on puutteellinen pahassakin,
sen sain aivan raivostumiseen asti kokea. Ei kellään ollut aivan
kaikkia paheita. Kuvastimesi vetäytyi kylläkin sangen synkkään pilveen
heidän edessään, mutta ei koskaan aivan nokimustaksi. Aina jäi
kuitenkin johonkin kulmaan joku valonheijastus, Joku satunnainen hyvä
ajatus tai katumuksen oire heidän sielussaan nähtävästi pilasi minulta
pelin.
"Aioin jo palata tyhjin toimin. Silloin juolahti mieleeni nerokas
ajatus. Sillä ei tolvanakaan sentään ole enää aivan sama tolvana
käytyään läpi koko inhimillisen nerouden rikosluettelon, oi
Kaikkitietävä. Päätin kääntyä avunpyynnöllä erään vanhan
jesuiittarippi-isän puoleen, johon jo muutenkin olin silmäni iskenyt ja
jota vahvasti epäilin oikeaksi uhrikseni. Jos ei maailman mustinta
sielua ollut mahdollisesti hänellä itsellään, oli se varmaan jollakin
hänen ripitettävistään. Ja eikös osannutkin tuo vanha kettu livistää
pois sormistani, mutta neuvon hän antoi, joka tepsi.
"'Hae käsiisi joku runoilija', sanoi hän viekkaasti. 'Minäpä tiedän,
mistä he tekevät runoja. Kaikista seitsemästä kuolemansynnistä he niitä
tekevät, niin juuri! Siinä on taiteen salaisuus. Se on suorastaan
isästä perkeleestä. Sieltäpäin löydät miehesi!'
"Täten pääsin sen sielun perille, jonka tässä nyt tuon sinulle, oi
Salankatsoja, ja josta toivon saavani ansaitun kiitoksen. Yö ei ole sen
mustempi kuin kuvastimesi pinta hänen katseensa alla. Ja koko maailman
todistus on yksimielinen hänestä. Hänen pahuutensa on ihailtavan
kauaskantoista. Hänen rumat kirjansa ovat turmelleet puolen
ihmiskuntaa. Hänen kauniit kirjansa ovat valhetta, josta vielä useammat
ovat pahenneet, sillä hän puhuu niissä jaloudesta ja puhtaudesta, ja
hän on itse juonut ja syönyt ja mässännyt ja tehnyt tihutöitä. Hän
kehoittaa niissä ihmisrakkauteen, julistaa uusia kauneus- ja
kasvatusevankeliumeja, ja räikeällä ivalla on hän itse ensimäisenä
polkenut nämä aatteet, hyljännyt oman vaimonsa, työntänyt omat lapsensa
maantielle. Mutta niille, jotka häneen siitä huolimatta ovat uskoneet,
on hän ollut kaikista vaarallisin. Hän on hulluilla houreillaan saanut
ihmiset särkemään kotionnensa, hän on houkutellut kansat kapinaan ja
valtiot vallankumouksiin. Hän on kylvänyt onnettomuutta ja sekasortoa
ja veljesverta, mutta itse ei hän ole hiuskarvaakaan uhrannut
itsesytyttämänsä vahingonvalkean puolesta tai sen sammuttamiseksi.
Viattomain veri huutaa hänen päälleen!
"Näin todistivat ihmiset tuosta miehestä, jota toiset nimittivät
filosofiksi, toiset runoilijaksi, toiset mielipuoleksi. Ja hän itse
todisti samaa. Hän kirosi itseään ja elämäänsä ja rukoili päästä
mukaani rajan toiselle puolen. Olen varma siitä, ettei kukaan ole
huonommin hoitanut leiviskäänsä maan päällä. Aineellisen tomumajansakin
oli hän päästänyt niin hajalleen, ettei siinä enää ole madoilla
suurtakaan vaivaa, oi Hautojenkaitsija!"
-- Musta sielu, astu eteeni, käski Vaakamies. Onko sinulla jotakin
puolustukseksesi sanottavana?
-- Ei mitään, vastasi sielu väsyneesti.
-- Mitä etsit elämästä?
-- Elämän ja ihmissielun salaisuutta.
-- Ja luulit sen piilevän pahassa?
-- En keksinyt muuta tietä. Vasta tuota pimeää miilua kaivaessani tulin
aavistamaan valkeuden, pahasta tulin ymmärtämään hyvän. Jokainen ruma
teko sytytti hengessäni uuden kauneuden-ikävän, jokainen tuhmuus
valkaisi viisauden...
"Liian kallis hinta", mumisi Sydäntenpunnitsija.
-- Mutta etkö sitten _tehnyt_ yhtään hyviä tekoja?
-- Minä tein ainoastaan teoksia.
-- No katsotaanpa, katsotaanpa? Pannaan vaa'alle. Kas vaan: unelmia,
pelkkiä unelmia, todella ihania, heleitä, pulmusen puhtaita! Niillä on
kyllä arvonsa niilläkin. Mutta ne ovat köykäistä tavaraa. Eivät jaksa
painaa alas pahoja tekoja. Sielu parka, eikö sinulla ole yhtään, yhtään
todellista tekoa, toteutettua unelmaa? Muistutteleppas!
-- Minä uneksin vain sellaista, jota oli mahdoton toteuttaa, sellaista,
joka häämöitti vasta kaukana kaukana taivaan rannalla.
-- Koetitko edes?
-- Ne, jotka koettivat tehdä haaveistani todellisuutta, väärensivät
kauneimman unelmani, likasivat, pilasivat, häväisivät, vetivät alas
parhaimman uskoni...
-- Eikö kukaan ymmärtänyt?
-- Ei ainoakaan. He kivittivät, kirosivat minua kaikki...
-- Kaikkiko?
-- Kaikki.
-- Sielu parka, olisit ollut paremman kohtalon arvoinen. Nyt
sensijaan...
-- Niin, kadotettu olen, tiedän, keskeytti sielu. Olin kadotettu jo
silloin, kun hukkasin uskoni ihmisyyteen.
-- Unelmia, paratiisin arvoisia, taivaallisia, mutta ei yhtään tekoa,
sääli, sääli, murisi vanha, lahjomaton Sydäntenpunnitsija epäröiden.
Sillä hetkellä syöksähti vaakasaliin uusi sielu, jonka hentojen siipien
värinä levittäytyi kuin kimalteleva tähtisumu Manalan synkille
paasille.
-- Mistä tulet? Kuka kutsui sinua? kysyi Sydäntenpunnitsija ankarasti.
-- Kutsumatta tulen, oi Manalan Valtias. Rakastin liiaksi. En voinut
elää ilman häntä, jota rakastin.
-- Vaa'alle, sinä Kuoleman lain uhmaaja! ärähti Vaakamies.
Mutta samassa, Manalan vaa'an vastausta tarkatessaan, hänen koleat
kasvonsa kirkastuivat.