raskas tähkä, säteilevä paratiisikukkanen, jollaista eivät vielä
koskaan Manalan vaakasalin seinät olleet nähneet, tuo elämän
tuleennuttama ihmisyyden hedelmä, jota hän niin kauan turhaan oli
ikävöinyt!
-- Sielu, sanoi hän heltyen ja ihastellen, sinä olet kokonaan hyvä,
niin, kokonaan, sinulla on ainoastaan yksi synti, se, että kutsumatta
tulit, mutta koska se johtui rakkaudesta, on minulla oikeus lähettää
sinut taivaan tähtisaliin, rakkauden Jumalan itsensä luo sitä anteeksi
anomaan.
-- Tahdon samaan paikkaan, minne joutuu hänkin, minun rakastettuni. En
voi olla erillään hänestä pitkää iankaikkisuutta!
-- Missä on hän tuo niin suuresti rakastamasi sielu?
-- Hän on tuossa.
Sielu viittasi runoilijaan.
-- Oh, hänen tiensä käy tuonne alas!
Valkea sielu parahti.
-- Mahdotonta. Se on suuri, hirveä erehdys! Hänen on päästävä tuhat
kertaa kunniakkaammalle paikalle kuin minä, joka olen vain hänen halpa
opetuslapsensa. Jos kerran sanot minulle, että minä olen hyvä, niin on
hän tuhat kertaa parempi. Hän on tehnyt minut siksi mitä olen. Hän on
uneksinut esiin minut. Ilman häntä en olisi kypsynyt ihmiseksi. Hän on
syventänyt minut antamalla minulle surun lahjan. Hän on avartanut
henkeni ihmisyyttä syleilevillä unelmillaan. Hän on kartuttanut
elinvoimaani yksinäisen kamppailunsa sankarillisella esimerkillä. Mutta
minä en ole mitään hänen rinnallaan. Olin vain hänen unelmiensa heikko
ruumiillistuma, hänen ikuisuus-ikävänsä mitätön, ajallinen heijastus,
vain nainen, jolla oli rakkauden lahja.
-- Ja elämässä ehkä tuomittu hänestä erilleen?
-- Niin.
-- Kuka olit sinä sitten tuossa ajan ja aineen murenevassa muodossa?
-- Hänen vaimonsa.
-- Hänen vaimonsa!
Syntyi silmänräpäys sitä ikuisuushiljaisuutta, jolloin totuus itse
nostaa kasvonsa elämän äkkityveneksi seisahtaneen valtameren
läpikuultavasta syvyydestä.
-- Ja noin vähän tiesit sinä ihmissielusta, sinä ihmissielun
salaisuuden tutkija! sanoi sitten Vaakamies kääntyen hitaasti uneksijan
puoleen. Luulit olevasi kaikkien kiroama ja väärinymmärtämä ja
hyljätyllä vierelläsi sykki ihanien unelmiesi elävä ihmisyys. Jos sinä
olet hänet todella tehnyt, kuten hän itse väittää, niin on hän,
vaimosi, juuri sinun ainoa hyvä tekosi, se, jonka sinä olit unohtanut,
mutta joka nyt voittamattomalla kauneudellaan voi pelastaa
kuolemattoman sielusi. Löytäkää siis vihdoin toisenne, te harhailleet,
eksyneet, sielut, jotka vasta yhdessä muodostatte ihmisyyden suuren
jumal-ajatuksen: teoksi muuttuvan jalon unelman! Te kuulutte yhteen!
Menkää, kovasti kilvoitelleet sielut, Herranne rauhaan!
Ja taivaan tähtisalin portit avautuivat Manalan voittaneille.
Mutta jäätyään vanhan Viikatemiehen kanssa kahden Manalan autioon
vaakasaliin, puheli Vaakamies hänelle seuraavasti:
"Vanha veikko, taidatpa olla vähän nyrpeissäsi minulle siitä, että
soimasin sinua äsken hieman. Hm, erehtyyhän sitä! Ei ollenkaan ihme,
ihmiset ovat todellakin ovelaa väkeä. Tai hyvin teit tehtäväsi, vanha
veikko! Sainhan minä parhaimman ja pahimman, kuten halusinkin. Tuonne
menivät nyt molemmat taivaan ilosaliin. Mitä puhunkaan...! Sekaannun
vähän puheissani... Ei ollut minulta oikein ruveta noin etukäteen ja
erikoisesti valitsemaan hyviä ja pahoja. Taisin sotkeutua vähän
mitoissani. Luulen, näes, että minäkin nyt annoin vähän, tosin
ainoastaan hyvin vähän, vetää itseäni nenästä... Kuinka he
näyttivätkään kauniilta yhdessä! Unelma ja teko, niin, mutta niiden
olisi pitänyt olla yhdessä sielussa ja heitä oli kaksi. Yksin he olivat
avuttomia, puutteellisia, epävapaita kumpikin. Mutta siinä seistessään
vieretysten he paistoivat silmiini aivan kuin sopusoinnun täydellisyys.
Jokin liikutti minun vanhaa sydäntäni. En ole toki ennen noin punninnut
ihmisiä toistensa kautta ja parittain. Entä sitten! Onhan nyt Suuren
Tähden armojuhla. Sinäkin, Viikatemies, vanha veikko, käy lepäämään...
Kas, kas, ei edes kuule Luunkolistelija, mitä puhun, siinä torkkuu jo.
Torkkukoon! Meidän täytyy odottaa... Maailmassa kypsyy sittenkin
jotakin, ihmissieluissa tapahtuu jotakin... Täytyy antaa niille
aikaa..."