harhailut ovat päättyneet. Hän on aina etsinyt Suurta Henkeä ja nyt on
hän Hänet löytänyt ja tuonut hänet mukanaan ikuisiksi ajoiksi Autuuden
Toivon majoihin. Ettekö tunteneet, miten hänen tullessaan pahat
ajatuksenne lakastuivat ja pahat kohtalot pakenivat ympäriltänne.
Siniyö on suuren kilvoituksen kilvoitellut ja saanut rauhan, joka vain
harvoille annetaan. Hän on nyt päässyt niille seesteisille
korkeuksille, joilla ei mikään maallinen varjo enää pimitä jumaluuden
kasvoja. Hänen yönsä on lopussa, hänen autuuden aamunsa alkanut. Siksi
olkoon hänellä tästä lähin minun nimeni, Syvärauha, jota aina olen
koettanut hurskaudella kantaa, mutta jota en enää tarvitse. Myöskin
minä, rakkaat lapseni, olen löytänyt lopullisen rauhan, vielä
äärettömämmän ja ikuisemman kuin hän, ja minun henkeni on kohta astuva
riemuiten rajan yli suuren Nirvanan syliin."
Tämän sanottuaan kallisti hän päänsä hiljaa olkaa vasten ja hänen
silmänsä raukenivat ikuiseen lepoon. "Isä", sanoivat pyhät veljet
Siniyölle, "Suuri Henki on puhunut."
"Tapahtukoon siis Hänen tahtonsa nyt ja aina", vastasi Siniyö.
Ja hän lähti, jäljessään vaikenevain veljien hurskas saattue,
hiljalleen nousemaan pyhään sypressilehtoon, kohti himmeiden
pilarikkojen rauhaa, suitsuttamaan kiitosuhria Suurelle Hengelle,
Ihmisten Hyväntekijälle, Armahtajalle ja Opettajalle, ja laulamaan
Ikuisen Viisauden ylistystä.
JAMA JA RISTIN MIES
ELI
LAULU RASAGILISTA
Monta kertaa on ihmissuvun alkukehto ehtinyt keinahtaa siitä asti, kun
Hämärän kansa eli. Siitä ei ole enää jälellä muuta kuin varjojen varjo.
Mutta Hämärän suo uinuu vieläkin jossain autiona ja salaperäisenä,
asumattomien aarniokorpien kätköön hautautuneena, tuimien tundrojen ja
kuumien lähteiden, aukeiden lumiarojen ja hehkuvain tiikeriviidakkojen,
maan sydämeen asti viiltävien krokotiilivirtojen ja taivaan pimittäväin
alppiketjujen takana.
Siellä se on, Hämärän suo, josta kaikki kertovat, mutta jota kukaan ei
enää löydä.
Kullankaivajat, jotka syys-iltoina lumituiskun työntyessä sisään
tilapäisen majan hatarasta ovesta yhteenleiriytyneinä tuijottavat
kytevän hiilloksen surumieliseen hehkuun, saattavat näin
kummitusjuttujen hetkellä innostua haastelemaan Hämärän suon
houkutuksista.
Se on aaveiden, menninkäisten ja yöllisten peikkojen karkelotanhut.
Niin, kyllähän kaikki sen tietävät, minkätähden siellä virvat tanssivat
ja millaisilla paikoilla ne yleensä palavat. Aarteiden yllä! Mutta
kirottu on paikka. Ja onneton se, joka uskoo aarnivalkeiden vilkutusta.
Suo upottaa, kietoo huumaaviin huuruihin ja tuoksuihin. Kenkään ei
sieltä palaa. Ja ryövärien rauhattomat sielut harhailevat näin ijästä
ikään aarnihautojen yllä odotellen aarteenkaivajia syväreihinsä. Sillä
aikoinaan on sinne hirtetty seitsemän ryöväriä, jotka ovat kaivaneet
kultansa maahan, ei kenkään tiedä mihin. Mutta vasta kun joku on
palauttanut maan uumenista pois heidän vääryydellä ryöstämänsä kullat
ja jalokivet, vasta silloin saavat heidän kirotut henkensä rauhan.
Hiipuva tuli vangitsee hetkeksi karkeat seikkailijat kuin noidan
nuotio. Ja joku joukosta alkaa hyräillä hiljaa yksitoikkoisella
nuotilla vanhaa arkiveisua:
Hämärän suolla korpit koikkuu,
Hämärän hongissa hirtetyt roikkuu.
Hämärän suolla lyhtyukot liikkuu,
kadotetut sielut mättäillä kiikkuu.
Hämärän suo syö konnut ja pellot,
Hämärän suolla soi tuomiokellot.
Hämärän impi vietteli monta.
Voi matkamiestä, voi onnetonta!
Ahavoituneiden, kovapiirteisten miesten silmät kiiluvat epämääräisten
kullanhimokuvitelmien kiihotuksesta. Mutta vaikka he muuten eivät
pelkää Jumalaa eivätkä pirua, karmaisee kylmä väristys silloin tällöin
heidän selkäpiitään.
-- Mikä se on se Hämärän impi, josta laulussa puhutaan? kysäisee joku.
-- No se on vain se olematon hui hai, se lirkutuksen liirum laarum, se
akkaväen merkki, jota ilman ei mitään viisua maailmassa osata rustata,
tokaisee toinen.
-- Minua viehättäisi Hämärän suo enemmän, jos siellä tosiaan
vilkuttaisi impi eikä seitsemän ryöväriä, virkkaa toinen nuori mies
leikillisesti.
-- Hämärän suo on suuri vihkimätön hautausmaa, siellä makaa kokonainen
kansa, alkaa vanha, takkupartainen ukko kertoa. Tiedetäänhän tuo. Ei se
aina ole ollut sellainen upottava liejukasa, sellainen paholaisen
vellikattila kuin nyt. Kerran lainehti se viljavina vainioina ja vilisi
elämää ja ihmisiloa. Mutta yltäkylläisyydessään Hämärän kansa käänsi
sydämensä pois Jumalasta ja kielsi maan, ravinnon-antajansa. Silloin
aukeni maa...
-- Ja Hämärän impi on varmaan se sama tyttö, joka asetti leivät
astinlaudakseen, ettei kastelisi kauniita tanssikenkiään, keskeyttää
toveri.
Vanhus vaikenee loukkaantuneena.
-- Jaarituksia kaikki! ryhtyy nyt puheisiin jäyhän näköinen mies.
Jos tuo ihmeellinen virvojen suo todella on olemassa, on se
yksinkertaisesti mätänevien aineiden kaasutynnyri. Siitä syntyvät nuo
näköhäiriöt.
-- Miks'ei siellä siis voisi mädätä kokonainen kansakin!
-- Ja seitsemän ryöväriä!
-- Ja kaunis tyttö!
-- Niin, ja lisäksi aarteineen päivineen!
Ryöväriveri nousee jälleen kullankaivajain päähän.
Jokainen on näkevinään edessään kuin hyppivänä tulenkielenä
salaperäisen lyhtyukon, joka viittoo mättäältä mättäälle, kunnes
vihdoin aarteen paikka aukeaa...
Mutta villit aropaimenet, jotka ovat rakentaneet kotinsa hurjan hevosen
selkään, jotka ajavat villejä härkiä ja yötä päivää karauttelevat
silmänkantamattomia lakeuksia, he tietävät, ettei nopeimmallakaan
orhilla saa kiinni Hämärän suota. Se on, ja sitä ei ole. Se kierii
edellä kuin kärrin pyörä, tai jälessä kuin käärmeen kerä. Se on
kohtalo, kehto ja hauta, liete, josta ihminen hetkeksi nousee ja johon
hän jälleen kerran vajoaa, kun maa pettää jalon ratsun alla...
Mutta Hämärän immen alkuperäisen nimen on aikojen halki puhaltava tuuli
heidän herkkiin luonnonlapsenkorviinsa säilyttänyt. He manaavat sitä
uhmaten ja hellitellen, silloin kun luonnon lepyttämisen tarve puhkeaa
loitsivaksi hoilaukseksi heidän levottomassa mielessään:
Hei myrskyhyn soita!
Hi-oo, hi-uu!
Kas Hämärän noita
jo ilmassa lensi
Rasagil, Rasagil!
Hi-oo, hi-uu!
Sen silmät loistaa
kuin lahopuu.
Rasagil, Rasagil!
Hi-oo, hi-uu!
Häävuoteemme tuolla
-- hi-oo, hi-uu --
on Hämärän suolla!
Hei ratsumies!
Rasagil, Rasagil!
Hi-oo, hi-uu!
Kuin kukkanen hohtaa
sen hehkuva suu.
Rasagil, Rasagil!
Hi-oo, hi-uu!
Ja vieläkin etäämmäs on Hämärän suon usvainen tarupiiri kylvänyt
kuvitelmiensa helmellistä härmää, kauas uneksivien pronssi-ihoisten
laaksolaisten palmukaupunkeihin, pyhien, hitaina vierivien virtojen
marmorikaltaiden vieremille. Sielläkin nuori turbaanipäinen, Tuhat yksi
yön kasvatti haaveilee kauniista Rasagilista. Mutta hänen
mielikuvituksessaan on Rasagilin yöllinen noitaratsastus muuttunut
lumotun prinsessan loppumattomaksi kaihoksi.
Siellä hän, tuo iki-ihanainen Hämärän suossa, suuren lumpeen kukan
terälehdellä uinuu ikuista untaan, kunnes joku ritari hänet vihdoin
vapauttaa lumoista. Vain kerran vuodessa hän herää kärsimyksensä
kauheaan tietoisuuteen. Silloin hän ojentelee valkeaa kättään ilmaan
Hämärän suon huuruista. Tai kohoaa taivaalle kuin punapalteinen
pilvenhattara särkyäkseen heti jälleen kyyneliksi ja pudotakseen pisara
pisarelta takaisin tuohon niljaiseen lampeen, johon paholaiset ovat
kytkeneet hänen sielunsa. Tai tanssii hän mieletöntä tanssia kuin
lepattava tulenliekki kiertäen vankilansa ympärillä kehää, joka on
loputon kuin hänen vapauden-ikävänsä, sammuakseen taas aamun
sarastaessa pois kokonaiseksi vuodeksi...
Nuorukaisen silmiin syntyy seikkailunhalun hehku.
-- Dnaya, sanoo hän tummalle, turpealle imettäjälleen, joka seisoo
hänen vierellään viuhkaa leyhytellen, kerro taas minulle satu
Rasagilista. Kuvaa hänen kauneuttaan.
Musta vaimo hymähtää:
-- Entä sitten, jos hän onkin kaunis. Se kauneus on noidan kauneutta,
joka katoaa, jos siihen koskettaa. Se on ansa. Sanotaan, että kerran
olisi muuan jalo ritari päättänyt uhrata itsensä tuon onnettoman
suoprinsessan pelastamiseksi. Hän oli lyönyt kuoliaaksi kaikki
jättiläislierot ja lasisilmäkäärmeet, jotka vartioivat suon silmää.
Niin, hän oli, onneton, tunkeutunut aina keskihetteelle asti, aivan
noidutun unikukkasen kupeille asti. Siinä hän oli pysähtynyt ja
huutanut prinsessaa nimeltä: Rasagil, Rasagil! Silloin oli toiselle
puolen lampea suon huuruista noussut yht'aikaa seitsemän alastonta
naisolentoa, joiden silmät olivat etanoita, hiukset vettä valuvaa
vesiruohoa, ruumis vihreää liejua. Ja ne olivat istuutuneet riviin
mättäälle ja niiden rinnat luikersivat pökkelöisten polvien väliin kuin
käärmeet. Sen hirveämpiä noitia ei hän vielä milloinkaan ollut nähnyt.
Ja kun hän kysyi lumo-olennoilta: Kuka teistä on Rasagil? räjähti hänen
korviinsa kammottava naurunrämäkkä ja kaikki seitsemän alkoivat ryömien
häntä lähestyä ja heidän jäleltään peittyi maa kuin niljaiseen lukin
seittiin. Silloin luopui ritarista rohkeus, hän pudotti miekkansa ja
syöksyi kauhun vallassa pakoon. Kun hän vihdoin pääsi ihmisten
ilmoille, oli järjen valo hänet jättänyt. Paholaiset olivat ottaneet
hänenkin sielunsa, säikytettyään sen ensin ulos ruumiista kammottavilla
näyillä. Jaa, jaa, muori huokasi syvään. Mikä lienee koko Rasagil! Minä
puolestani luulen, että hän on noita hänkin, ja istuu öisin kalmistolla
susien kanssa kaluamassa kuolleiden luita. Jaa, jaa, juuri niin minä
luulen.
-- Missä on Hämärän suo, muori? kysyy nuorukainen.
-- Varjelkoon sinua Kaikkitieto voimallinen suurissa sotavaunuissaan!
Sellaista ei pidä kysyä. Se on siellä ja täällä. Niinkuin liekkiä
ympäröi savu ja peilinkalvoa tomu, niin ympäröi hyvän ja pahan henki
ihmistä joka paikassa.
Ja vanha uskottu orjatar leyhyttelee hiljaa viuhkallaan pois auringon
ja liian kuumeisen sadun hehkua nuorukaisen kulmilta.
Näin kiertelee ammoin eläneen Rasagilin maine vieläkin laulun ja
tarinan siivillä. Mutta mikään laulu ei kerro Jamasta, Hämärän kansan
viimeisestä kuninkaasta, jonka nimeen kuitenkin läheisesti liittyy koko
Hämärän kansan ja Rasagilinkin kohtalo, ja joka muutenkin varmasti oli
merkillisempi henkilö kuin Rasagil.
Tämä on Jaman tarina sellaisena kuin se on kulkeutunut erääseen
yksinäiseen tunturiluostariin ja siellä kuin ihmeen kautta säilynyt
jälkimaailmalle:
Jama oli korkea ja voimallinen kuningas, oikeamielinen ja hyvä. Hänellä
ei ollut muuta kuin yksi vika, se ettei hänellä ollut Jumalaa.
"Minä olen matkustanut maailmaa paljon", sanoi hän usein, "ja olen
nähnyt monenlaisia jumalia. Milloin ovat ihmiset kumartaneet niitä
näkyvässä muodossa, kullassa ja kuolleissa kivissä, milloin taas
kuunnelleet niiden ääntä tuulessa ja myrskyssä, katselleet niitä
kasvoista kasvoihin auringossa ja ajattomassa avaruudessa. He ovat
maanneet niiden edessä polvillaan ja ryömineet kuin madot rukouksessa
ja aina ovat he olleet yhtä onnettomia. Jumalat ovat olleet julmia ja
kuuroja. Pahalle on käynyt hyvin ja hyvälle huonosti. Samum-tuuli on
tuhonnut vääryydellä jumalisenkin muulinviejän karavaanin, aurinko
pistänyt kuoliaaksi viattoman, rutto ahmaissut uutteran ja hyvinvoivan
heimon. Ja siitä ovat ihmiset ärtyneet entistä ilkeämmiksi. En tarvitse
sellaisia jumalia. Aina osaan olla itse parempi isä lapsilleni. Pahuus
tulee onnettomuudesta. Koetan tehdä heimoni onnelliseksi, niin se
samalla tulee hyväksi."
Ja kuningas Jaman tuumat näyttivät menestyvänkin.
Ei kellään ollut niin onnellista ja ihanaa maata kuin Hämärän kansalla.
Myrskyt ja luonnonvoimat kaarsivat sitä. Vain vienot länsituulen vireet
humisivat silkin pehmoisina huokauksina täyteläisissä banaani- ja
leipäpuissa, guanapensaissa ja sokeriruovostoissa. Ihmiset kasvoivat
iloisiksi ja eläimellisen kauniiksi. Elämä vieri eteenpäin
rikkumattomassa sopusoinnussa, erottavaa juopaa hyvän ja pahan,
rikoksen ja rangaistuksen, vapauden ja orjuuden välillä ei ollut.
Jamalla oli kolme poikaa, Hadra, Tamir ja Liu-Liu, ja yksi tytär,
Rasagil.
Onnellinen isä, joka pojissaan, ja syystä kylläkin, ihaili voiman,
älykkäisyyden ja hyvyyden kolmea peräkkäistä ilmestysmuotoa, näki taas
tyttäressään Rasagilissa maailman täydellisimmän kauneuden
moitteettoman perikuvan.
Näytti tosiaan siltä, että Jaman menestys ilman Jumalaa oli saattava
häpeään koko Jumalan olemuksen.
Mutta Jumala ei salli itseään pilkattavan.
Jumala näki, että Jama sydämessään kallistui yhä enemmän jumaloimaan
omaa itseään. Mutta kun hän kuitenkin oli puhdas ja korkeatavotteinen,
päätti Jumala suuressa armossaan pelastaa hänen kuolemattoman sielunsa
iankaikkisesta kadotuksesta ja ilmoittaa itsensä tälle korskealle
kuninkaalle, joka ei tahtonut Hänestä mitään tietää.
Hän lähetti Jaman tykö Ristin miehen.
-- Kuningas Jama, sanoi Ristin mies, minä olen tullut sinun luoksesi
johdattaakseni sinut Jumalan tykö.
-- Mitä varten? naurahti Jama. Etkö näe, että osaan hoitaa asiani
ilmankin Jumalaa, niin, että menestyn paremminkin kuin ne, jotka joka
hetki huutavat jumalia avukseen.
-- Jumala on ainoastaan yksi, sanoi Ristin mies. Hän, joka tekee veden
pieniksi pisaroiksi ja ajaa pilvensä kokoon sateeksi, kätkee valkeuden
käsissänsä ja käskee sen palata, osoittaa aamuruskolle hänen sijansa ja
määrää ihmiselle hänen elonsa päivät. Ilman Häntä on sielu sidottu
surkeuden köysillä ja se hukkuu ennenkuin se sen havaitseekaan, ja
vääryydet ja ylitsekäymiset ovat sen ainoa askare.
-- Mistä vääryydestä voit minua soimata, Ristin mies? kysyi kuningas.
-- Kiittämättömyydestä.
-- Näkee, että olet muukalainen etkä tunne minua, virkahti kuningas
hymyillen. Ei ole ketään koko maassani, joka minua syyttäisi
väärämielisestä ynseydestä tai armottomasta kitsaudesta, vielä vähemmän
unohtavasta kiittämättömyydestä. Jokaiselle olen runsain käsin
palkinnut hänen vaivansa, eikä minun omatuntoni pääse minua siitä
kalvamaan koko minun elinaikanani, sillä minun hyvät tekoni todistavat
minun puolestani.
-- Kuningas Jama, jokainen hyvä aivoitus ja hyvä teko on Jumalasta
lähtöisin, sillä meidän omatuntomme kuuntelee silloin Hänen ääntään, ja
sinä kannat siitä kiitoksen yksin itsellesi. Kuinka en siis kutsuisi
sinua kiittämättömäksi Korkeinta kohtaan!
-- Ihmeelliset ovat puheesi, Ristin mies. Missä on sitten tuo Korkein,
josta puhut?
-- Tahdotko, että osoitan sinulle tien Hänen luokseen?
-- Millainen on se tie?
-- Se tie on ristin tie tai toisin sanoen, kärsimyksen tie.
Kuningas pudisti päätään.
-- Sinä puhut mielettömiä. Juuri sentähden, että jumalat antavat
ihmisille turhia, ansaitsemattomia kärsimyksiä, olen jumalista
luopunut, ja nytkö pitäisi minun varta vasten etsiä kärsimystä
löytääkseni sinun jumalasi. Hornaan ristin tiesi, se ei sovi minulle!
Minun käsitykseni on se, että ihmisen tulee parhaansa mukaan karttaa
kärsimystä ja kurjuutta. Kaikki paha maailmassa johtuu siitä.
Onnettomuus tekee ihmiset pahoiksi ja rikollisiksi.
-- Heikot se pahentaa, voimakkaat se parantaa, vastasi Jumalan
lähettiläs. Se on koettelemus, jolla Jumala erottaa hyvän ja huonon
aineksen, ja se koettelemus tulee vielä kerran sinullekin, kuningas,
sinun perhekunnallesi ja huoneellesi.
-- Mene pois, pahan ilman ennustaja, sanoi kuningas nyrpeästi, ja vie
mennessäsi paha jumalasi, joka uhkaa vainota viattomia. Minun käteni ei
ole koskaan levännyt raskaana alamaisteni yli.
-- Ei koskaan käyttänyt ruoskaa?
-- Ei, Ristin mies.
-- Suokoon Jumala, ettei kätesi, joka väärästä lempeydestä on
kieltäytynyt kurituksella neuvomasta, olisi vielä pakoitettu
rankaisemaan!
Ristin mies kääntyi lähteäkseen pois.
Kuninkaan otsalla kulki pilvi. Hän ikäänkuin epäröi.
-- Viivy! huudahti hän sitten.
-- Sinä epäilet minun vanhurskauden tuntoani, niinkuin sinä epäilet
ihmisten hyvyyttä, musta mies, sanoi hän. Minä tahdon näyttää sinulle,
että sinun uskosi joutuu häpeään. Jää tänne ja seuraa tekojani ja
kansani vaellusta. Tahdon voittaa hyvyydellä nuo sinun pahat enteesi.
Mutta jos missä näet syyllisen ja syytä rikoksista rangaista, niin käy
silloin luokseni ja vaadi minua tilille, ja niin totta kuin olen
kuningas, ei käteni silloin ole väärästä lempeydestä kieltäytyvä
panemasta täytäntöön vanhurskauden ja oikeuden lakia.
-- Tapahtukoon tahtosi, kuningas Jama, vastasi Ristin mies. Mutta
rukoile ajoissa kaikkivaltiaan Jumalan apua, kuningas! Muista, että
ihminen, parhainkaan, ei riitä vanhurskauden mitaksi.
* * * * *
Kuningas Jama tunsi vanhentuvansa. Ristin miehen sanat muistuivat hänen
mieleensä useammin kuin hän olisi tahtonut. Miten hän oli lausunutkaan?
"Suokoon Jumala, ettei kätesi, joka väärästä lempeydestä on
kieltäytynyt kurituksella neuvomasta, olisi vielä pakoitettu
rankaisemaan!" Mielettömyyksiä! Miksi olisi hän kovuudella ja kurilla
neuvonut lapsiaan, kun lempeyskin riitti. Ja kyllä elämä eläjänsä, työ
tekijänsä opetti. Mutta voisihan hän katsella, mitä mahdollisuuksia
heillä oli menestyä siinä koulussa, noilla lapsilla. Hadran, esikoisen,
tulisi ehkä jo saada harjoitella kerran ottamaan voimakkaisiin käsiinsä
valtakunnan ohjat. Niin, niin, elämän kuriin oli vähitellen
totuteltava.
Ja Jama kutsutti luokseen uljaan, väkevän Hadran ja uskoi hallituksen
ylimmän johdon hänen käsiinsä. Tämän jälkeen kävi hän entistä
mietteliäämmäksi ja sulkeutui omaan oloonsa.
Kului aika.
Niinpä ilmestyi taas Ristin mies eräänä päivänä kuninkaan eteen.
-- Saavun sinun tahdostasi, kuningas Jama, sanoi hän, sillä sinä käskit
minun seurata tekojasi ja kansasi vaellusta ja käymään luoksesi
silloin, kun missä näen syyllisen tai syytä rangaista.
-- Kuka nyt on rikkonut sinua vastaan, ukko parkani? kysyi kuningas
myöntyväisesti muhoillen.
-- Olen Jumalan lähettiläs, vastasi Ristin mies. En puhu omalla suulla,
puhun suulla suuremmalla, en omasta puolestani, vaan Jumalan rauhan
puolesta, jonka esikoisesi Hadra polkee jalkoihinsa. Hän on väkevä ja
hänen väkevyytensä on hänen turmionsa. Hän on käynyt valloittamaan
vieraita maita eikä hänen murhanhimollaan ole enää mittaa eikä määrää.
Missä hänen sotavankkurinsa vierivät, siellä huppeloi viattomain hurme.
-- Minä olen aina ollut rauhaa rakastava ruhtinas, vastasi Jama, ja
hallinnut maatani rauhan lakien mukaan. Mutta on toisia, jotka
käsittävät hallitustyön velvollisuudet toisin ja sodankäynti on sangen
tavallinen ja suosittu tapa hoitaa valtakunnan etuja. Poikani, joka
kuuluu nuoreen sukupolveen, on kenties ottanut oppia muilta ikäisiltään
ruhtinailta, eikä sitä ole hänelle viaksi luettava, sillä hän on
luullut menettelevänsä oikein ja valtakunnan parhaaksi. Kuitenkin,
koska minun on omantuntoni mukaan mitattava vanhurskautta ja olen
antanut kuningassanani sinulle siitä, että syylliseksi havaittu on
saapa rangaistuksensa, niin kadottakoon poikani Hadra valtiasoikeutensa
nuoruudenkiihkonsa vaimennukseksi ja saakoon toinen poikani,
ymmärtäväinen ja rauhallinen Tamir hänen virkansa.
Taas kului aikaa kotvanen.
Niinpä ilmestyi Ristin mies uudestaan kuninkaan eteen.
Hänet nähdessään kuningas rypisti otsaansa.
-- Sinä pahan ilman lintu, mitä mahdatkaan taas tulla vaakkumaan
korvaani! Eikö poikani Tamirkaan enää sinua tyydytä? Mistä voit häntä
moittia? Sodan roihut ovat sammuneet. Ihmiset ahertavat rauhallisessa
työssä ja valtakunta on sovussa ja ystävällisissä väleissä kaikkien
naapuriensa kanssa.
-- Jos poikasi Hadran luonne oli hävittävää tulta, niin oli se
kuitenkin puhdas, mutta poikasi Tamirin luonne on likainen ja vielä
paljon vaarallisempi valta-asemaan. Hän on niitä, jotka mätänevät
elävältä ja kylvävät mätäpesäkkeitä ympärilleen. Hänen älynsä on
kehittynyt viekkaudeksi ja kunniattomaksi omanvoitonpyynniksi. Hän on
myynyt sielunsa kullan perkeleelle ja kavaltanut kansansa vieraille.
Hän on pannut koko valtakunnan viljan puntarin nokkaan, joka kuljettaa
ravinnon muukalaisille ja kokoaa kultaa hänen omiin aarreaittoihinsa.
Ei yksikään enää syö, mutta jokainen myö. Kansa nääntyy nälkään
täyteläisten riisivainioiden vierellä. Niin, kuningas, jos Hadra oli
murhamies, on Tamir varas ja tunnoton nylkyri.
Kuningas otti päästään kiinni.
-- Onneton mies, puhutko totta? Jos niin on, on Tamir tänä hetkenä
erotettu! Onni onnettomuudessa on, että minulla vielä on kolmas poika,
Liu-Liu, jonka luonne on lempeämpi kuin naisen ja joka on kuin luotu
rasitetun kansan lääkäriksi. Hänen sydämensä on sääliä täynnä, ja minä
luulen, että hän rakastaa lähimmäistään melkein enemmän kuin itseään.
Hän astukoon parantamaan kovasydämisen veljensä iskemiä haavoja. Ja,
lisäsi kuningas, älköön minun enää tarvitko nähdä kasvojasi, musta
mies. Minä pelkään sinua ja pian oppisin kenties sinua vihaamaan.
Liu-Liuhin panen toivoni siinäkin suhteessa.
Pitkät ajat pysyikin Ristin mies poissa.
Sitten hän tuli.
Kuningas katsoi häneen uhkaavasti, tutkivasti.
-- Älä puhu, ennenkuin olet tarkoin punninnut sanasi, sanoi Jama.
Näetkös, nyt vasta olen viisastunut niin paljon, että ymmärrän
syyllisiä voitavan etsiä ja löytää muidenkin eikä vain minun poikieni
joukosta. Ymmärrätkö mies? Oletko varma siitä, että oma pääsi ijän
kaiken istuu paikallaan hallituksessa? On suuri synti tehdä ihmisiä
onnettomiksi. Minä olen ollut onnellinen, nyt tiedän, mitä onnettomuus
on. Älä saata minua epätoivoon!
-- Kun maassa ei enää ole muuta kuin epätoivoa, niin kuinka ei se
kurkistaisi sisään kuninkaankin ovesta, vastasi Ristin mies
hiljaisesti. Vihasikin uhalla olen velkapää lausumaan kuninkaalle
totuuden. Liu-Liu, jonka lähetit parantamaan rasitettua kansaa, on
kyllä ollut lääkäri, mutta perkeleen palveluksessa, lääkäri, joka
virvoittavan terveysjuoman asemasta on valanut riuduttavaa myrkkyä
potilaittensa ruumiiseen ja sieluun. Jos he ennen olivat mätiä, ovat he
nyt pelkkiä raunioita. Juuri Liu-Liun lempeä, säälivä sydän oli hänen
turmionsa ja kaiken kansan turmio, oi kuningas. Hän ei kestänyt nähdä
lähimmäisensä kärsivän. Hän tahtoi päästää heidät pois tietämisen,
tuntemisen tuskasta, hän opetti heidät polttamaan riisistä kiihoittavaa
nestettä, tulilientä, joka kihosi heidän aivoihinsa niin, että he
unohtivat kurjuutensa ja rupesivat tanssimaan tyhjänä palavin
silmäkuopin ja nälkiintynein jäsenin kaameaa luurankotanssia autuaassa
onnenhurmauksessa. Nyt he hyppivät ja ulvovat kuin villit eläimet ja
koroittavat särkyvät, taudin syömät äänensä päihtyneisiin ja
riemullisiin lemmenkiljahduksiin. Ja kun he eivät enää ole jaksaneet
hoitaa riisipeltojansa, on Liu-Liu neuvonut heitä jättämään ne
kesannoksi, suurien kirjavien unikkojen valtaan, jotka kätkevät
itseensä vieläkin väkevämpää kuolemanhurmaa kuin riisi. Unikkojen
tahmea maito, josta he imevät kuolemaa ahnaasti kuin lapsi äitinsä
rintaa, siirtää heidät jo olevaisuuden rajan toiselle puolen, ja puolet
kansaasi, oi kuningas, nukkuu noiden kirjavien ketojen lumonäkyjen
horroksissa. Ei ole Jumala antanut siunausta siemenellesi, oi kuningas.
Nöyryytä jo itsesi Jumalan kaikkivaltiaan edessä ja rukoile armoa!
-- Rukoile sinä minua, etten kaada myrkylliseen kitaasi tuota
kuvaamaasi hornan juomaa, niin ettet enää ikinä herää! huusi kuningas
kiihdyksissään. Kuka tässä on kuningas? Enkö minä vielä ole herra
valtakunnassani? Eikö minun käsivarteni vielä ole voimakas ja järkeni
selvä! Eikö minun ääneni kaiku ole vielä kyllin käskevä herättääkseen
torkkuvan ja laiskan kansan, jota liian lempeä poikani on hemmoitellut?
Ja pitkällisen erakkuutensa jälkeen astui kuningas jälleen ulos
kansansa joukkoon kaikilla vallanmerkeillään koristettuna.
Kun kuninkaan kolme poikaa näkivät, että Jama täydellä todella aikoi
syrjäyttää heidät kaikki ja ottaa jälleen itse vallan käsiinsä,
tuomitsivat he hänet mielessään vanhuuden höperöksi ja kokosivat häntä
vastaan sotajoukon.
Mutta Jama, joka nyt oli sydämeensä asti satutettu, nousi kuin
haavoitettu urosleijona, ja hänen käsivartensa oli väkevämpi kuin
nuoruuden päivinä. Ja hän piiritti kapinalliset poikansa joka kulmalta,
ahdisti heitä saarrolla ja löi heidät maan tomuun kuin pitkäisen
leimaus. Eikä yksikään heistä jäänyt eloon.
Kuin yksinäinen kaskiskanto oli nyt mahtava kuningas Jama kultaisessa
palatsissaan, ja suru asusti siitä asti lakkaamatta hänen rinnallaan.