NEITSYT MAARIAN LAHJA YNNÄ MUITA LEGENDOJA
Kirj.
L. ONERVA
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Ahjo,
1918.
Juusela & Levänen O.Y. kirjapaino.
SISÄLLYS:
Neitsyt Maarian lahja
Siniyön taru
Jama ja Ristin mies
Manalan vaaka
NEITSYT MAARIAN LAHJA
Tämä tapahtui ristiretkien aikaan ritari Bertrandin linnassa, Auvergnen
maakunnassa. Turhaan oli nuori linnanrouva jo pitkät ajat odotellut
ritari Bertrandia kotiin palaavaksi. Maine oli jo tiennyt kertoa pyhän
yrityksen epäonnistumisesta. Oli saapunut naapurilinnoihin joitakin
mukana olleita asemiehiä. Oli samonnut ohi messuavia ja meluavia
pyhiinvaeltajia. Ritari Bertrandista ei vain jälkeäkään.
Puoli vuotta kului nain epätoivoisessa levottomuudessa. Jaksamatta enää
syödä tai nukkua istui nuori linnanrouva päivät ja yöt pääksytyksin pää
käsivarsien varassa pienen akkunakomeronsa ääressä, niin että
akkunankamanaan syöpyi jälki hänen hiuduttavasta kaihostaan.
Syys teki tuloaan. Linnan muurit kävivät päivä päivältä yhä
harmaammiksi ja ainainen sade levitti ruskean-viheriän lietteen yli
kuolleiden lehtien peittämän maan. Oli juuri joulun aatto, kun
linnanrouva sai varmuuden pahimmille aavistuksilleen. Ritari Bertrand
ei ollut enää koskaan palaava.
Katkeria kyyneliä vuodattaen polvistui nuori leski Neitsyt Maarian
kuvan eteen palavaan rukoukseen.
Hän ei oikein itsekään tiennyt, mitä hän rukoili. Apua, lohdutusta,
voimaa! Voimaa elää, ei itsensä vuoksi, vaan lapsensa vuoksi, joka nyt
isättömänä oli syntyvä maailmaan. Hän huusi Jumalan lempeän äidin
turvaa tälle turvattomalle: että hänestä tulisi isänsä nimen mainehikas
kantaja, äitinsä vanhuuden vara, sankari, jolle ei oltu nähty vertaa...
Ja vähitellen lakkasivat hänen kyyneleensä vuotamasta. Pyhän Neitsyen
katseesta tuntui virtailevan ikäänkuin vahvistava rauha, ja kauan
valvoneen vaimoparan silmälaudat painuivat virkistävään uneen.
Ja katso, silloin liikahti Neitsyt Maarian pää, hän astui alas
kultaiselta istuimeltaan, kumartui uupuneen puoleen, ja vieno ruusun
lemu ja enkelien hyminä täytti ilman.
"Rukoilet lapsesi puolesta", sanoi taivaan kuningatar, "pyydätkö
hänelle tämän maailman hyvää vai tulevaista? Onko lapsesi sielu vai
ruumis sinulle kalliimpi? Minulle vaiko itsellesi tahdot hänestä
ritarin?"
Linnanrouva tunsi suuren ahdistuksen sydänalassaan ja suuret
hikikarpalot vierivät alas hänen otsaltaan.
"Miten raskas on taivaanvaltakunnan tie", ajatteli hän. "Parhaassa
kukoistuksessaan on Pyhä Neitsyt riistänyt minulta jo puolison. Mutta
Pyhä maa on vielä pakanain käsissä, ja poikani nuori henki on uhrattava
samalla alttarilla kuin isänsäkin. Sitä vaatii Pyhä Neitsyt, ja enemmän
tulee kuulla Jumalaa kuin inhimillisen heikkoutensa ääntä."
Ja kapinoivalla mielellä, mutta nöyrällä sydämellä hän vastasi:
"Jumalan äiti, lapsi, jonka synnytän, on oleva sinun, ja käyköön
Jumalan valtakunnan kunnia maallisen edellä!"
Silloin levisi hymyily Pyhän Neitsyen lempeän kirkkaille kasvoille ja
hän sanoi:
"Olet koettelemuksen hyvin kestänyt. Olkoon siis, kuten sanot. Mutta
koska sinä olet antanut lahjan minulle, niin tahdon minäkin puolestani
antaa lahjan sinulle. Vielä ennen aamun koittoa on sinulla kaksi lasta,
joista toinen on oleva sinun, toinen minun, toinen saavuttava pitkän
iän, toinen varhaisen onnen paratiisissa!"
Samana yönä vielä, juuri kun ensimäiset valot alkoivat syttyä
akkunoihin aikaisen jouluaamun hämärissä, synnytti ritarinrouva
kaksoiset, poikia molemmat. Hän päätti nimittää toista isänsä mukaan
Bertrandiksi; toiselle annettiin nimeksi Félicien.
Jo varhain ilmeni näiden molempien lasten luonteiden erilaisuus.
Bertrand oli vilkas ja iloinen, Félicien hiljainen ja surullinen.
Myöskin oli Bertrand ilmeisesti lahjakkaampi ja kauniimpi veljeään.
Vaikka äidit hellästä myötätunnosta useinkin kiintyvät enemmän
heikompaan lapseensa, oli ritarinrouvan laita aivan päinvastainen.
Hänen sydämensä oli sillä lapsella, joka kantoi isänsä nimeä ja joka
muutenkin, ulkomuodoltaan ja koko olennoltaan, oli ilmeinen isänsä.
Lisäksi kiihoitti hänen äidinrakkauttaan salainen pelko tämän
lempilapsen varhaisesta kadottamisesta.
"Varmasti on Neitsyt Maaria valinnut juuri hänet ritarikseen", huokaili
hän usein, "ja määrännyt Félicienin minun lohdukseni!"
Ja samaan suuntaan näyttivät kaikki merkit viittaavan.
Linnanrouvan oli tapana kauniina suvipäivinä samoilla poikineen
metsissä ja kedoilla. Jos hän silloin hetkiseksi pysähtyi levähtämään
jonkun vilpoisan puron reunalle, haihtui Bertrand heti kuin tuuli hänen
luotaan. Hän ei malttanut hetkeäkään pysyä paikallaan. Luonnon hurmaava
kauneus, sen lukemattomat äänet ja värit vetivät häntä puoleensa. Hän
juoksi ja huhuili, matki lintujen liverrystä, tunnusteli, poski maata
vasten, sammalien hienoa samettia, kokoili kimputtain ruusuja ja
liljoja, jotka hän palatessaan riemusta huutaen pudotti äitinsä
polville.
Mutta äiti ajatteli kyynelten sumentaessa hänen silmiään: "Lapsi parka,
paratiisin ruusuja ja liljoja varten luotu!"
Félicien sitä vastoin istui koko ajan äitinsä vierellä katsellen häneen
surullisilla silmillään.
"Lapseni, miksi et mene leikkimään kukkien kanssa?" saattoi äiti
tällöin kysyä.
Ja poika vastasi hiljaa:
"Sinä olet kauniimpi kuin kaikki maailman kukkaset!"
Äiti huokasi sydämessään:
"Onneton lapseni, minun itsekkäälle onnenkaipuulleni uhrattu, kenties
paratiisin porteilta karkoitettu, kuinka voin ottaa vastaan sinun
rakkauttasi, jos se tapahtuu iankaikkisen autuutesi hinnalla! Pyhä
Neitsyt, miksi kuulitkaan silloin minun syntisen mieleni salaisia
toivotteluja! Toisen poikani vuoksi en huolehdi, hänethän olet sinä
itse ottanut armolliseen huomaasi. Kuitenkin paheksuit lahjaani, kun
näit, että annoin sen vastahakoisella sydämellä, ja siksi annoit sinä
minulle tämän toisen, tämän surun lapsen, ja epäsit häneltä armosi.
Kuinka osaankaan minä yksin, ilman sinun apuasi, ohjata hänet oikealle
polulle!"
"Lapseni", kuiskaili hän, "puhuthan syntiä, silmäsi ovat pimitetyt.
Kedon kukkaset ovat kauneinta, mitä Jumala on luonut, ei kukaan ole
kauniimpi niitä, paitsi Jumalan äiti, tuo taivaallinen lilja paratiisin
yrttitarhassa!"
Talvi-iltoina he kaikin kolmisin usein tekivät hiljaisia kuutamoretkiä
linnan valleille. Silloin saattoi Bertrand jäädä tuntikausiksi tähtiin
tuijottamaan ja hänen aavisteleva kaipuunsa paloi tuntemattomien
salaisuuksien maahan. Ihaillen katseli äiti hänen ylevää hartauttaan.
"Hän tuntee jo koti-ikävää Pyhän Neitsyen helmaan", ajatteli hän. Mutta
Félicieniä hän hellävaroin opasti:
"Poikani, luo silmäsi ylös tähtien kirkkauteen. Siellä asuu Jumala."
"Anna minun katsoa sinun silmiisi, äiti", vastasi poika. "Ne ovat
kirkkaammat kuin kaikki tähdet, ja niissä näen minä Jumalan."
Mutta ritarinrouvalle tuotti Félicienin vastaus ainoastaan tuskaa ja
lisää omantunnon vaivoja.
"Selvää on", ajatteli hän, "että Félicien-parka menee kadotukseen
Jumalaa tuntematta, ja selvää on, että juuri minä olen hänen
pyhityksensä tiellä."
Ja taas hän puhui hänelle kauan ja kauniisti ihmisen viheliäisyydestä
ja äärettömästä rakkauden Jumalasta, jonka iankaikkista kuvaa ihmisen
sielun silmissä ei edes rakkaimman omaisen, ei parhaimman ystävän hahmo
saisi koskaan himmentää.
Kun lapset ylenivät nuorukaisiksi, tulivat heidän erilaiset luonteensa
yhä voimakkaammin näkyviin. Bertrand oli ritari kiireestä kantapäähän,
ritari peloton ja moitteeton. Hän oli uljaista uljain, kaikissa
turnajaisissa ensimäinen. Eivätkä kotoiset toimet sittenkään riittäneet
hänelle, hänen mielensä hehkui kaukaisiin seikkailuihin ja
sankaritöihin, samoihin ristinsotiin, joihin hänen isänsäkin kerran
nuorena urhona oli lähtenyt.
Mutta Félicienillä oli tytön mieli. Ei väkisinkään saanut häntä miekan
mittelöihin eikä muihin ritarilliselle asemiehelle kuuluviin
harjoituksiin. Kyyneleet silmissä hän vaikeroi:
"Minun on paljon helpompi ottaa itse vastaan lyöntejä kuin lyödä muita,
ja ennen kuolisin kuin surmaisin jonkun toisen!"
"Voi, minun onneton poikani", huokasi salaa ritarinrouva, "olet
minun kaltaiseni, olet saanut minun heikon naisluontoni minun
nuoruudensyntini vuoksi, sentähden, että kerran kiistasin Pyhän
Neitsyen kanssa lapseni sielusta!"
"Lapseni, armahaiseni, sydänkuormani", haasteli hän, "ihmisen tulee
juuri aina tehdä sitä, mikä on vaikeaa, niin, sitä, mikä on kaikista
vaikeinta, ollakseen Jumalan mielen mukaan! -- Sano, lapseni, mikä
olisi sinulle kaikista vaikeinta?"
Félicien katsoi äitiinsä hymyilevällä surumielisyydellä ja silitti
hänen ohimoilla jo harmenevia hapsiaan: "Erota sinusta, äiti, se olisi
minulle vaikeinta", vastasi hän yksinkertaisesti.
"Niinpä pitää sinun siis erota minusta", puhui äiti ikäänkuin
kuumeessa, "sielusi autuuden vuoksi ja sentähden, että se myös varmasti
on Jumalan tahto. Itsensä kuolettamisen kautta vasta käy tie
paratiisiin. Tiedäthän, että veljesi Bertrand jo valmistelee lähtöä
kauas vieraille maille. Niin, sinne on hän rientävä Pyhän maan ritarien
etunenässä. Hän, näetkös, toimii Jumalan mielen mukaan. Hän on Neitsyen
valittu, kuten isänsäkin. Ja minä aavistan, etten enää koskaan elävin
silmin tule näkemään häntä. En sure, en napise, sillä tämä pyhä retki
avaa hänelle portit iankaikkiseen elämään. Ja jokainen, joka antaa
henkensä pelastaakseen Pyhän maan pahojen käsistä, saa iankaikkisen
elämän. Etkö seuraisi sinäkin veljesi esimerkkiä?"
"Lähtisin riemumielin pakanoiden luo, jos saisin lähteä heidän luokseen
ystävänä, rauhan palmut käsissäni, mutta en voi saapua heidän luokseen
vihamiehenä, sotisopaan puettuna."
"Pakanoita _täytyy_ vihata, se on Jumalan tahto. He ovat Pahan
vallassa."
"Niin, he ovat tietämättömiä ja onnettomia ja tarvitsevat siis enemmän
rakkautta kuin vihaa", puhui Félicien sisäänpäin kääntyneesti. "Rakkaus
yksin voi kypsyttää raa'at rypäleet Herran viinamäessä."
"Jos olet keksinyt otollisemman tavan palvella Jumalan valtakunnan
asiaa kuin taattosi ja veljesi, niin sano minulle. Mitä siis aiot
tehdä? Mistä alottaa?"
"Itsestäni."
"Itsestäsi!" huudahti äiti kauhistuneena. "Kiusaaja ehkä kuiskii
korvaasi joitakin oman onnen pyyteitä, jotka meidän tulee unohtaa. Mitä
sitten tahtoisit itsestäsi tehdä?"
Lämmin tuikahdus valaisi Félicienin tumman katseen.
"Tahtoisin tehdä itseni hyväksi, äiti", sanoi hän sydämellisesti, "ja
sitten, niin, sitten kaikki muut, kaikki ihmiset, nuo pakanatkin..."
"Älä anna ylpeyden hengen saada valtaa itsessäsi. Ei kukaan ihminen ole
kokonaan hyvä, ei voi tullakaan kokonaan hyväksi. Vai oletko koskaan
nähnyt edes kristittyjen joukossa kokonaan hyvää ihmistä?"
"Sinä olet hyvä, äiti", vastasi Félicien.
Ritarinrouva riisti epätoivoissaan hiuksiaan.
"Poikani!" huusi hän, "suuri synti painaa minun tuntoani! Kerran
nuoruuteni ajattelemattomuudessa olen vetänyt kirouksen ylleni ja
sinunkin sielusi yli! Älä kysy miten! Mutta jos minua rakastat, niin
lähde luotani, lähde rukoilemaan meille molemmille armoa Kristuksen
meidän Vapahtajamme haudalla. Se antaisi minulle rauhan."
"Jos se tuottaa sinulle helpoitusta, armas äiti, lähden kyllä. Ja
toivon, että rukoukseni antavat sinulle rauhan", vastasi Félicien.
* * * * *
Yhtyäkseen muiden ristiretkeläisten joukkoon oli Bertrandin ja
Félicienin matkattava veneellä pienen vuoristojärven yli.
Heidän saapuessaan rantaan oli ilma mitä ihanin, ja päästäkseen
nopeasti perille valitsivat ritarinuorukaiset aivan keveän ja
nopeakulkuisen haahden.
He olivat jo astuneet purteen, kun he kaukaa näkivät jonkun
juoksujalkaa kiirehtivän heidän jälessään. Pieni, muodoton olento
viittoi ja antoi merkkejä. Nuorukaiset odottivat.
Tulija oli muuan vesipäinen narri, joka ilkeytensä ja elukkamaisten
tihutöittensä vuoksi oli kaikkialta karkoitettu ja joka kauan
henkipattona oli elellyt korven peitossa.
Ilvehtien rupesi hän nuorukaisia rukoilemaan:
"Ottakaa, arvon ritarit, vanha syntisäkki mukaanne eväiksi! Ei ole
enää prinssejä eikä koiria tässä kirotussa kristittyjen maassa,
pakanakuninkaan hoviin halajaisin. Ja sinne kai sinäkin pyrit, kaunis
tyttö", lisäsi hän osoittaen Félicieniä.
Bertrandin veri kuohahti:
"Kurja haaska, pyhäin häväisijä!" huusi hän sivaltaen miekan tupestaan.
Mutta Félicien ehti väliin:
"Malta mielesi, veliseni! Miksi emme ottaisi tätä onnetonta ihmistä
mukaamme! Hän ehkä juuri parhaiten tarvitsee Pyhän maan siunausta. Ja
miksi emme aloittaisi retkeämme hyvällä työllä, ehkä se koituu
siunaukseksi yrityksellemme."
"Hullu olet, veljeni, aina ollut", huudahti Bertrand. "Mutta tämä on
kaikista hulluinta, mitä vielä olen suustasi kuullut. Tuo henkipatto
narri on paha ja ilkeä olento, tuomittava Jumalan ja ihmisten edessä,
kuinka voisi hänestä koitua meille mitään siunausta!"
"Jos hän on paha, voi hänet ehkä voittaa hyvyydellä."
"Mistä olet tuollaista oppinut?"
"Äitini hyvyys on paistanut ylleni, silloin kun itse olen ollut täynnä
pimeitä ja pahoja ajatuksia", vastasi Félicien uneksivasti.
"Enkeli olet, totta tosiaan, veliseni", hymähti Bertrand jo
lauhtuneempana, pistäen miekkansa tuppeen, "Ja tällä kertaa olit oikein
suojelusenkelini. Minulla on kiivas luonto. Enkä kuitenkaan olisi
koskaan voinut antaa itselleni anteeksi, jos äsken olisin tahrannut
puhtaan kalpani noin saastaisella verellä."
"Heitä siis vesitautinen raatosi venheeseen!" komensi Bertrand narria.
"Félicienin vuoksi otan sinut!"
Ja niin he kolmisin lähtivät.
Keskellä järveä nousi äkkiä ankara myrsky. Ja pieni vene, joka oli
liikalastissa, oli joka hetki vaarassa hukkua.
"Yksi mies mereen!" huusi Bertrand. "Muuten olemme hukassa! Siinä nyt
näet tuhmuutesi seuraukset, veli-parkani. Narri on vetänyt kirouksen
ylitsemme! Narri laidan yli!"
"Malta mielesi Jumalan nimessä, veljeni! Ethän toki aio satuttaa
kättäsi heikompaan!" huudahti Félicien.
"Yhden meistä on kuoltava, jotta toiset kaksi pelastuisivat. Ja kuka on
siihen sopivampi kuin tuo paatunut epäsikiö, josta ei ole kenellekään
hyötyä eikä iloa! Hyvän työn tekee ihmisille se, joka vapauttaa
maailman tuollaisesta mätäpaiseesta!"
"Jumalan tähden, rakas veljeni, jos kuolemasta on kysymys, olen minäkin
ehkä siihen sopivampi kuin hän. Jos hän todellakin on sellainen
kauhistus Jumalalle ja ihmisille, olen minä kenties silloin valmiimpi
astumaan Jumalan tuomio-istuimen eteen!"
"Juuri siksi, että sinä olet armelias, lempeä ja hyvä, pitää sinun
vielä kauan elää täällä meidän keskellämme, kanssa-ihmistesi
siunaukseksi! Kätesi ovat pelkkiin hyviin töihin luodut!"
"Mitä hyvää voisi lähteä enää kädestä, joka kerran on kieltäytynyt
ojentamasta oljenkortta hukkuvalle sielulle! En olisi arvollinen
elämään enää hetkeäkään, jos olisin aiheuttanut veljeni kuoleman!"
Ja ennenkuin kukaan ehti arvata, mikä hänellä oli mielessä, oli hän jo
hypännyt laidan yli ja kadonnut syvyyteen.
Kauhistuneina tuijottivat narri ja Bertrand aaltoihin, jotka
silmänräpäyksessä olivat nielleet uhrinsa. Sitten epätoivoisen tuskan
ja kostonhimon soentamana syöksi Bertrand käsiksi narriin heittääkseen
hänet, tuon onnettomuuden aiheuttajan, samaa tietä.
Mutta samassa lankesi hän kuin salaman satuttamana polvilleen purren
pohjalle.
Hänen edessään juuri samalla paikalla, missä Félicien vielä äsken oli
seisonut, seisoi itse Pyhä Neitsyt valkeissa vaatteissa, kultainen
säteikkö pään ympärillä. Ja Bertrand kuuli kuin soiton hyminän hänen
lempeänsuloisilta huuliltaan: "Tämä oli minun rakas poikani, johonka
minä mielistyin."
Samassa tyyntyi myrsky.
"Minä olen nähnyt Jumalan Äidin!" olivat ainoat sanat, mitkä pääsivät
Bertrandin huulilta.
"Totisesti olen minä nähnyt Jumalan Pojan. Hän kuoli minun kurjan
puolesta", nyyhkytti narri.
Ja ritari ja vesipäinen henkipatto itkivät toistensa sylissä.
* * * * *
"Pyhä Neitsyt itse on ottanut poikasi, ritari Bertrandin leski!"
saapuivat viestit linnanrouvan korviin.
"Neitsyt Maaria on ilmestynyt! Ihme on tapahtunut!"
"Näetkö, tuolla he jo saapuvat, todistajat, vesipäinen narri ja jalo
ritari Bertrand sylitysten itkien, Jumalaa ylistäen ja siroitellen
tuhkaa silmilleen! Katso, katso, jalo rouva!"
Pitkin tietä samosi taaja ihmisjoukko, ja munkkien kuoro kuului
laulavan:
"Sub tuum praesiduum confugimus,
Sancta Dei Genitrix, Sancta Dei Genitrix..."
Bertrand polvistui äitinsä eteen:
"Äiti, anna minulle anteeksi, olen ollut huono poika. En ole malttanut
kuunnella opetuksiasi. Olen ollut sokea. Olen yrittänyt valloittaa
Jumalan valtakuntaa ulkonaisen taistelun tietä ja unohtanut sisäisen.
Nyt vasta ovat silmäni avautuneet. Äiti, nyt en enää luovu viereltäsi.
Näytä minullekin tie paratiisiin, niinkuin näytit veljelleni
Félicienille! Jotta minäkin kerran kelpaisin Jumalan Äidille!"
Koko kansanjoukko polvistui ritarin esimerkkiä seuraten. Ja munkit
rukoilivat:
"Sed a periculis cunctis liberata nos semper,
Virgo gloriosa, Virgo gloriosa..."
"Jumalan äiti itse opasti häntä, en minä sokeista sokein!" nyyhkytti
ritarinrouva. "En tuntenut Pyhän Neitsyen omaa!"
"Hän oli Jumalan Poika! Hän kuoli minun kurjan syntisen puolesta",
todisti narri. "Ja minä pilkkasin häntä! Tästä lähin tahdon pyhittää
elämäni hänen muistolleen!"
"Niin on hyvyyden voima sittenkin suurempi kuin pahuus ja rakkaus
väkevämpi kuin sotajoukot!" sanoi Bertrand.
"Hän tahtoi lähteä Pyhälle maalle rauhan palmut käsissään! Hän oli siis
oikea Pyhän Neitsyen ritari. Niin vähän me ihmiset tajuamme taivaan
aivoituksia", kuiskasi itsekseen ritarinrouva.
"Ihme! Ihme! Ihme on tapahtunut. Pyhä Neitsyt itse on näyttäytynyt!"
kuului sankasta pyhiinvaeltajaparvesta yhä uusiutuvia huudahduksia, ja
munkit virittivät jälleen virren:
"Pia mater et humilis,
ora pro nobis!"
Pyhän Félicienin luostari tuli pian kuuluksi siunauksellisesta
toiminnastaan. Keskellä levottoman ja väkivaltaisen ajan kauhuja
levitti se Neitsyt Maarian tavoin suojelevan kätensä jokaisen apua
tarvitsevaisen yli.
Mutta vähitellen sen hurskaat asujamet toinen toisensa jälkeen
muuttivat Ikuisuuden kartanoihin. Ja lopulla nähtiin sen autioissa
suojissa enää vain vanha, valkeahapsinen, vesipäinen erakko, joka
horjuvin askelin kasteli luostaripihan ruusuja ja vapisevalla kädellään
ojensi vesiruukun väsyneelle vaeltajalle. Mielellään hän myös johdatti
vieraan haudalle, jonka alla lepäsi hurskas äiti ja hänen molemmat
Pyhälle Neitsyelle lahjoittamat lapsensa.
Ja hellin, lapsellisin värein maalattu Neitsyen kuva hymyili haudan
yläpuolella olevasta muurikomerosta lempeää hymyään satavuotiselle
katumuksentekijälle, ojentaen häntä kohti valkoista paratiisin liljaa
pian lähestyvän vapahduksen merkiksi.
SINIYÖN TARU
Kaukana aamuruskon kukkuloilla eleli muinoin pyhä veljeskunta, jonka
elämä oli omistettu kaikkivaltiaan ja salaperäisen Suuren Hengen
palvelukselle.
Tämän luonnonluostarin koossapitävänä voimana oli vanha, lumivalkea
Syvärauha, joka lempeän ja viisaan isän tavoin ohjasi lapsiaan. Hänellä
oli, ei vain sanskriitin ja muinaisten jumalaistietojen, vaan myös
ihmissydänten salatut avaimet hallussaan. Hän osasi punnita
iankaikkisuuden vaa'alla haihtuvain elonhetkien kultaa ja vallita
vapaudella kohoavia sieluja.
Autuuden Toivon majoissa, joksi noiden pyhien veljien yhdyskuntaa
nimitettiin, pyrittiin Suuren Hengen lähelle kaikkia niitä erilaisia
teitä, joita haltioituminen, totuudenjano ja siveellinen toimintahalu
ihmiselle avaa. Kukin sai valita hartaudelleen mieleisensä
ilmaisumuodon.
Veljistä nuorin, joka kauniin lauluäänensä vuoksi oli saanut nimekseen
Helisevä Puu, oli tummakiharainen, kalpea ja haaveellinen. Hän vaelteli
päivät päästään yksinäisen hurmauksen vallassa himmeässä pilarikossa
uhritulten vierillä, ja hänen joka hetki uudestisyntyvä laulunsa kohosi
aamuin illoin pyhästä seetri- ja sypressilehdosta kohti korkeutta kuin
suitsutus.
Mutta noiden ikuisena hämäryytenä hymiseväin pyhien puiden
ulkopuolella oli sensijaan elämää ja kirjavuutta. Siellä ryöppysivät
kirkassilmäisten kukkien riemuavat pengermät laineina alas aurinkoisia
rinteitä, ja niiden juurilla levisi ruusustoina, palmuviitoina ja
uhkuvina hedelmätarhoina notkuvia laaksoja, joiden halki vienot,
piilipuiden varjostamat vedet uurtuivat kuin hopearihmat.
Siellä, veden solinan ja lintujen helskyttelevän liverryksen keskellä,
ahersivat Autuuden Toivon maallikkoveljet kylväen ja kastellen
kaikenlaatuisia hyödyllisiä yrttejä, oksastaen puita, kooten ja
kuivaten hedelmiä. Ja heidän keskellään käyskeli heidän päämiehensä,
helläkätinen tarhuri Kultasäde, jonka tukka oli keltainen kuin kulta ja
silmä lämpöinen kuin auringon kypsyttävä säde.
Kansa, joka veljeskunnan ryytimaasta kävi noutamassa itselleen
elantotarpeita, ei voinut kylliksi ylistää Kultasäteen ihmeellistä
kauneutta.
"Hän on itse yrttitarhansa ihanin kukkanen", sanoivat he kaikki "ja
hänen poskensa pyöristys on hienompi ja pehmeämpi kuin persikan."
Mutta sentään oli suuremman rakkauden ihmisten parissa saavuttanut
nöyrä ja hiljainen, mitättömän näköinen Vedenkaari.
Ei kukaan tiennyt, mistä hän oikeastaan oli saanut nimensä. Siitäkö,
että hän aina oli harmaaseen puettu, ijätön ja väritön kuin veden
aaluva sumuisena päivänä? Vai siitäkö, että hän aina piili nimettömän
vaatimattomuuden varjoon niinkuin sateen pisara, joka taivaalta
kiiruhtaa maan pimeään syliin kenenkään näkemättä virvoittamaan
nääntyneen luonnon juuria?
Vedenkaari tunsi olevansa jumalanpalvelija ainoastaan olemalla ihmisten
auttaja. Sentähden oli hän kieltäytynyt siitä häiritsemättömän rauhan
siunauksesta, mistä muut veljet nauttivat, mennäkseen ulos
tuntemattomille kurjuuden kujille auttamaan köyhiä ja sairaita,
pelastamaan vuorille tai aavikoille uupuneita, opastamaan eksyneitä,
joten ei kenenkään väsyneen vaeltajan tarvinnut mennä Autuuden Toivon
majojen sivuitse saamatta sieltä hoivaa ja turvaa.
Merkillisin kuitenkin kaikista pyhistä veljistä oli Siniyö. Hänessä oli
jotakin rajatonta ja salaperäistä niinkuin vaikenevassa taivaanlaessa,
kun se illan tullen pilviotsaisena laskeutuu aution tunturin huipulle
aamua odottamaan. Ja Suuri Henki vaikutti hänessä välittömämmin kuin
muissa. Hän saattoi kuulla Hänen äänensä tuulen huminassa ja aaltojen
kohinassa, ukkosen jyrinässä ja hiipuvan hiilloksen hiljaisessa
ritinässä. Hän näki Hänen kuvansa syvinä, sykähdyttävinä unelmina
milloin lähteen silmässä, milloin sateenkaaren kajastuksessa, milloin
kesäillan ruskottavissa hattaroissa, milloin ikivanhojen puiden
mahtavissa varjoissa. Hän luki Metsien ja Merien kirjasta asioita vielä
ihmeellisempiä ja salatumpia kuin ne, jotka löytyvät pyhissä kirjoissa
sanskriitin kielellä.
Sentähden oli hänet kokonaan jätetty yksinäisyydelle ja vapaudelle. Hän
vaelsi missä sattui, luostarille pyhitetyn alan ulkopuolellakin, samoin
kuin tuo pieni armelias harmaa velikin, mutta karttaen ja paeten
ihmisseuraa. Ainoastaan joskus sattumoisin, kohdatessaan Vedenkaaren
jossakin hurskaassa toimituksessa, auttoi hän tätä, joka oli
ruumiiltaan hento ja heikko, nostamaan jotakin suurta kuormaa, sillä
hänen verensä oli väkevä kuin aurinkoinen meri. Ei kukaan jaksanut
kantaa harteillaan niin suuria taakkoja eikä samota niin pitkiä matkoja
kuin hän.
Mutta Siniyön yksinäiset vaellukset kävivät aikaa myöten yhä pitemmiksi
ja pitemmiksi. Hän kiipesi vuorille niin korkeille, ettei mikään
ihmisjalka ollut niitä vielä ikinä koskettanut, hän unohtui
tuntikausiksi keskelle polttavaa aavikkoa kadottaen tunnostaan ajan ja
paikan sen hiekkajyvien äärettömyyden edessä, ja hän antoi veneensä
ajautua ulapalle autioina tähtiöinä, jolloin syvyyden ja korkeuden
kartanot paljastivat salaperäiset hahmonsa yltä ja alta. Hänen halunsa
paloi etsimään Suuren Hengen heijastusta yhä pohjattomammista
lähteistä, yhä ylhäisemmistä taivaankaarista.
Mutta yhtä usein pysähtyivät hänen silmänsä siihen pieneen
muurahaisvilinään, joka siellä täällä meren rannalla ja vuoren
rinteellä osoitti kaupungin paikkaa. Sinne hänellä ei ollut lupa mennä,
olihan hän vihkiytynyt yksinäisyydelle. Mutta ajatuksiaan ei hän
voinut estää sieltä. Etenkään senjälkeen, kun hän kerran eräässä
vastaantulevassa karavaanissa oli nähnyt nuo mustat silmät, nuo valkean
vaipan alla värähtelevät hienot jäsenet, tuon ihanan tuntemattoman,
joka ilmestyksen tavoin oli kohonnut hänen eteensä hiekkameren
yksinäisyydestä ja jälleen häipynyt pois kirjaillun kameelinsa
keinuvalla kannella.
Senjälkeen kapinoi hänen ajatuksensa: Miksi piti hänen etsiä Suurta
Henkeä vain vuorilähteistä, vain merestä ja taivaasta, miksi ei hänen
silmistään? Olivathan ne kirkkaammat kuin vuorilähde, syvemmät kuin
meri ja äärettömämmät kuin taivas!
Ja yhä korkeammalle ja korkeammalle vuorten yksinäisyyteen kiipesi
Siniyö paeten haaveittensa houkutusta.
Vihdoin hän ei päässyt etemmäksi enää. Hän oli ikuisen lumen ja jään
valtakunnassa, ja sakea pilvi peitti häneltä kaiken, sekä erehtyväisten
asunnot tuolla alhaalla, myrhan ja balsamin tuoksuisissa,
nauruahelisevissä kylissä, että Suuren Hengen kirkkauden taivaalla.
Silloin hän painoi polttavan otsansa lumeen ja itki.
"Mitä hyötyä on minulla siitä", valitti hän, "että osaan lukea Metsien
ja Merien kirjaa, kun en koskaan saa lukea Elämän kirjaa enkä tavailla
ihmisten sydämiä! Oi, Suuri Henki, silloin vasta olet todella suuri,
jos olet sielläkin; silloin vasta olen oikea palvelijasi, jos löydän
sinut sieltäkin! Ja minä löydän. Ainoastaan yhtä anon minä Sinulta.
Anna minulle rakkauden lahja! Se on se tuli, jolla sulatan sydämet
niinkuin aurinko sulattaa jään, jolla poltan pois sen kuonan, mikä
vielä pimittää kuvasi tomun lasten sieluissa! Se on se soihtu, jonka
avulla löydän Sinut!"
Siniyön kuumat kyyneleet sulattivat jäisen kallion kyljen ja hänen
rukouksensa puhkaisivat itselleen tien aurinkoon. Hänen jalkojensa
juureen muodostui lähde, jonka helmeilevässä välkkeessä Siniyö jälleen
näki Kaikkivaltiaan. Mutta Hänen ilmestyksensä katsoi häneen nyt tuon
ihanan tuntemattoman silmillä ja niin pakoittavalla voimalla kuin ei
vielä koskaan ennen.
Siitä ymmärsi Siniyö, että hänen rukouksensa oli kuultu ja että
rakkauden ihme oli ottanut hänet valtoihinsa.
Täynnä riuduttavan ikävän ja riemullisen odotuksen vavistusta riensi
Siniyö myrskynä alas vuorelta, kysellen tien varsilta neuvoa
kulkiessaan:
-- Metsän himmeä siimes, sano minulle, minne on mennyt minun armaani?
-- Hän on laskeutunut hehkuvalle tasangolle.
-- Tasanko, minne on mennyt minun armaani?
-- Hän on vierryt vesihelmisen virran tietä.
-- Kaunis, vesihelminen virta, sano minulle, onko hän lähelläkin?
-- Hän on luopunut minusta ja kääntynyt mutkittelevalle polulle.
-- Polku, näetkö häntä vielä?
-- Hän on jättänyt minut ja sortunut valtamaantielle.
-- Oi, valkoinen maantie, kaupungin tie, sano minulle, minne olet hänet
vienyt?
-- Marmorikadulle, joka johtaa kultaiseen kaupunkiin.
-- Oi, häikäisevä valontie, vieläkö hyväilet hänen valkoisia jalkojaan?
-- Hän on astunut sisälle kuninkaan palatsiin.
-- Oi, palatsi, maanpiirin kunnia, anna hänet minulle!
Ja Siniyö, jonka rakkaus oli tehnyt runoilijaksi, istuutui kuninkaan
palatsin portille laulamaan armaansa ylistystä. "Tietäkää kaikki
kansa", niin hän lauloi, "ettei ole toista niin ihanaista ihmisten
tytärten seassa. Hänen hiuksensa ovat mustemmat kuin etelän yö ja
hienommat kuin silkkiäispuun kuidut. Hänen silmänsä ovat kirkkaammat
kuin vuorilähde, syvemmät kuin meri ja äärettömämmät kuin taivas. Hänen
rakkautensa on suloisempi kuin viini, kallisarvoisempi kuin kallein
helmi ja vaikeampi saavuttaa kuin valtaistuin."
Näin lensi kuninkaantyttären maine hänen laulunsa siivillä halki
maailman, ja kaikilta ilmansuunnilta alkoi tulvata kosijoita hänen
luokseen.
Niitä tuli kameelien, norsujen ja uhkeiden orhien selässä. Ihanaisesti
vyötettyjä nuorukaisia ja kultakypäräisiä miekkamiehiä. Ja heidän
jälessään tuli pitkät saatot orjia, jotka kantoivat lahja-aarteita.
Kilpailun tuoksinassa peittyi palatsin kynnys vereen ja kukkasiin.
Kaikki saivat tulla koettamaan onneaan. Ainoastaan Siniyölle, joka
tomussa ja pölyssä ja rakkautensa näännyttämänä virui palatsin
portilla, lähetti kuninkaan tytär tällaisen sanan:
"Olet liian ruma ja köyhä tavoittamaan kättäni. Etkö siis tiedä, mitä
minusta lauletaan: että minun rakkauteni on kallisarvoisempi kuin
kallein helmi ja vaikeampi saavuttaa kuin valtaistuin. Ainoastaan
kullalla ja jalokivillä tilkoitettua tietä sinä voit päästä luokseni,
sillä minun hiusteni yö himoitsee jalokivien tuikkavia tuliperhosia ja
minun rakkauteni vaatii kultaisen lippaan asuakseen ja purppuraisen
verhon levätäkseen."
Tästä sanasta murtui Siniyön sydän, ja suuri tyhjyys lankesi hänen
ylleen.
"Minun lauluni", ajatteli hän, "jonka tuli soida Suuren Hengen
ylistystä, on rangaissut minua, koska olen kaiuttanut sitä tomun lapsen
kunniaksi."
Hän lähti murheellisena astumaan ja huomaamattaan saapui hän samaan
paikkaan erämaan laidassa, jossa hän kerran oli nähnyt tuon kauniin
kuninkaantyttären. Ja nyt muistui hänen kuvansa hänen mieleensä
kauniimpana kuin milloinkaan.
Hän puhkesi katkeraan valitukseen:
"Mitä hyötyä oli minulla rakkauden lahjasta, kun en kuitenkaan saanut
rakastettuani! Minä houkko, joka aioin sulkea hänet sydämeni kultaiseen
lippaaseen, koristaa hänet laulujeni jalokivillä ja verhota hänet
rakkauteni purppuraan! Ikäänkuin ne olisivat olleet hänen arvoisiaan!
Himon, tuskan ja turhamaisuuden mitättömiä helyjä ne olivat ja ne
kylvivät vihaa, murhaa, mustasukkaisuutta ja kaikenlaista levottomuutta
hänen kynnykselleen ja istuttivat ylpeyden hengen hänen sydämeensä. Ei
ole rakkaus oikea tie ihmisten sydämiin. Oi, Suuri Henki, sitten vasta
olet todella suuri, Ihmisten Hyväntekijä, jos muutat tuon erämaan
hiekan edessäni kullaksi ja jalokiviksi ja annat sen kaiken minulle,
jotta minä kullalla ja jalokivillä tilkoitettua tietä myöten pääsisin
hänen luokseen, sovittaisin vääryyteni ja kirkastaisin Sinun kuvasi
hänen sydämmessään!"
Samassa alkoi koko erämaa säteillä ja säihkyä, ja taivaanrannalla
siinsivät kangastuksena kultaisen kaupungin portit. Siitä ymmärsi
Siniyö, että Suuri Henki taaskin oli kallistanut korvansa hänen
huokaukselleen.
Siniyöstä tuli rikas, vielä rikkaampi kuin kaikki ne kypäräsulhot,
jotka hän köyhänä laulajana oli nähnyt vierivän ohitseen palatsiin.
Mutta kulta sai vallan hänessä ja kulta kovetti hänen sydämensä.
Turhaan odotti kuninkaantytär luokseen sitä, joka kultavuoriensa takaa
hallitsi puolta maailmaa ja jonka aarreaitassa oli jalokiviä niinkuin
erämaassa hiekkajyviä. Vihdoin ei hän enää voinut vastustaa palavaa
kaipaustaan, vaan pukeutui kauniiksi, riipusti käädyt kaulaansa ja
helmiristit rinnoilleen ja lähti Siniyön luo.
"Sinä yksin olet voinut vastustaa kauneuteni voimaa", sanoi
kuninkaantytär. "Kaikista maanpiirin mahtavista olet sinä ainoa, joka
et ole tullut minua kumartamaan. Sinä olet voimakkaampi ja ylpeämpi
kuin kaikki muut, ja siksi minä rakastan sinua. Olen heittänyt pois
ylpeyteni, jotta sinun ei tarvitsisi heittää omaasi."
Siniyö raoitti väsyneesti silmiään:
"Olet liian ruma ja köyhä minulle. Sinun pääsi on tyhjä kuin lasihelmi,
sinun sydämesi on kuollut kuin kivi ja sanasi täynnä kavalia käärmeitä
niinkuin jäsenesi kissan kultakäätyjä."
Tämän sanottuaan kovettui hänen sydämensä vieläkin enemmän.
Ja mitä enemmän ihmiset kiittivät ja kumarsivat häntä ja tuhlasivat
hänelle suosionosoituksiaan, sitä enemmän hän inhosi, halveksi ja
vihasi heitä, tietäen heidän rakastavan vain hänen rikkauksiaan. Ei
missään ympärillään nähnyt hän enää vilpittömiä mieliä, kaikkialla vain
valhetta ja imartelua.
Siitä vapautuakseen pujahti hän joskus valepuvussa ulos asunnostaan ja
kierteli tuntemattomana vaeltajana kurjaliston kaupunginosissa. Raa'at
solvaukset ja töytäykset ja hänen omaa maankuulua nimeään kohtaan
singotut herjasanat vaikuttivat silloin hänen kullanpölyiseen sieluunsa
virkistävästi kuin kylpy. Nämä köyhät ja hätääkärsivät ihmiset olivat
sittenkin ainoat, joita hän vielä saattoi kunnioittaa, sillä he ainakin
kadehtivat ja kirosivat häntä rehellisesti. Mutta hänen kätensä
kieltäytyi heitä auttamasta, sillä hän oli liian ylpeä ostamaan heidän
rakkauttaan.
Omantunnon rauhan luuli hän kuitenkin siitä huolimatta voivansa
itselleen kustantaa, ja hän palkkasi erityisiä viranhoitajia
hyväntekeväisyyttä harjoittamaan. Mutta tuskin olivat nämä kultaan
koskettaneet, kun he jo kuivettuivat hyviin töihin kykenemättömiksi.
Näin kävi jokaisen, joka siihen koski.
Kaikkialla, missä kulta kulki, puhalsi itara ja hedelmätön
itsekkäisyyden henki sielut sammuksiin, ja se jätti jälkeensä pelkkiä
erämaita.
Ja Siniyö itse riutui pois. Hän ei enää tuntenut, ei tahtonut, ei
halunnut mitään. Kaikki inhimillisen yhteenkuuluvaisuuden siteet
katkeilivat hänen sielustaan. Ikävyys kalvoi häntä, elämä painoi, ilma
tukahdutti. Hän oli kuin elävänä haudattu kultavuoriensa alle.
Sen vihdoin ymmärrettyään kauhistui Siniyö. Ja viimeisillä voimillaan
hän kokosi kaikki aarteensa ja kaivoi ne syvälle maan sisään, jotta ei
kukaan enää koskaan löytäisi niitä. Muun omaisuutensa kantoi hän
roviolle.
Ja sitä myöten kuin tulen liekit nielivät sitä ja se katosi hänen
silmistään, suli hänen sydämensä, ja vihdoin laukesi hän helpottavaan
itkuun huoaten:
"Oi, Suuri Henki, Ihmisten Armahtaja, pyyhi pois minun pahojen tekojeni
ja minun tekemättömien hyvien töitteni jäljet! Kuolemaa ja kirousta on
levittänyt maailmaan se kulta, jonka olen ihmisille antanut, sillä sitä
antaissani on minun sydämeni ollut kovempi kuin kivi ja henkeni
hedelmättömämpi kuin erämaan hiekka. Ei ole kulta oikea tie ihmisten
sydämiin. Kullan vuoksi kadotin kauniin rakastettunikin. Mutta ehkäpä
kadotin sen, jota rakastin, että oppisin rakastamaan myös niitä, joita
en vielä rakastanut. Ei ole ihmisten sydämiin varmastikaan muuta tietä
kuin hyvyys, hyvyys! Oi, että minä vielä saisin elää ja olla hyvä!"
Kun Siniyö oli uhrinsa toimittanut, tunsi hän sydämensä jälleen
lämpimäksi ja laajaksi. Siitä hän ymmärsi, että taivaallinen tuli oli
armonsa alttarilta taas heittänyt kipinäisen hänen sieluunsa ja antanut
hänen jälleen elää.
Hän vaelsi takaisin kaupunkiin mitättömänä ja nöyränä pyytäen
ainoastaan saada palvella ihmisiä ja olla hyvä.
Mutta kun hän oli köyhä, ei hän voinut auttaa lähimmäisiään muulla kuin
kättensä työllä.
Kun ihmiset huomasivat, että tässä oli sellainen mies, joka ei vaatinut
mitään itselleen eikä pitänyt puoliaan, sälyttivät he hänen päällensä
kaikki raskaimmat ja karkeimmat työt, orjuuttivat häntä ilmaiseksi,
sallimatta hänelle edes yön lepoa ja raviten häntä potkuilla ja piiskan
sivalluksilla.
Perin heikkona ja uupuneena täytyi Siniyön vihdoin rukoilla itselleen
helpompaa tehtävää. Nälästä ja rääkkäyksestä tutiseva kun hän oli,
luulivat jotkut häntä jo ikälopuksi ja myöntyivät säälistä suomaan
hänelle talonvahdin paikan.
Tässä toimessa hän aluksi näytti voivan menestyä. Mutta kun tuli
tietyksi, että tuon talon vahtina oli sellainen mies, joka ei lyönyt,
vaikka häntä lyötiin, eikä koskaan sanonut pahaa sanaa lähimmäisestään,
käyttivät hänen isäntäväkensä vihamiehet tilaisuutta hyväkseen,
murhasivat talon omistajat ja ryöstivät sen putipuhtaaksi aivan hänen
silmiensä edessä.
Siniyö joutui nyt syytteeseen ja sai istua kauan vankityrmän
syvyydessä.
Kun hän sieltä vihdoin pääsi vapaaksi, ei kukaan enää huolinut hänen
apuaan, tai sitten tarvitsivat ihmiset sitä sellaiseen, johon hän ei
kyennyt: väijymiseen, varastamiseen, pettämiseen, valehtelemiseen,
keinottelemiseen ja murhaamiseen.
Vihdoin otettiin hänet oikein valtakunnan nimessä uudestaan kiinni,
pantiin ase käteen, ja hänelle annettiin määräys mennä yhdessä muiden
kanssa tappamaan valtakunnan vihollisia. Kun hän niskoitteli,
kieltäytyi edelleenkin surmaamasta ketään, julistettiin hänet
yhteishyvän viholliseksi ja maan kavaltajaksi. Ja tällä kertaa olisi
hän silmänräpäyksessä saanut hengellään maksaa tottelemattomuutensa,
ellei häntä vähämielisenä olisi vapautettu ja heitetty korpeen
kuolemaan.
Siinä hänen mättäällä istuessaan ja ihmetellessään sitä, ettei kukaan
maailmassa pyytänyt hyvyyttä, niin, ettei maailmassa edes ollut lupa
olla hyvä, kulki siitä ohi muuan vanha ja sairas kerjäläinen, joka
aneli almua. Siniyö tuli iloisesti liikutetuksi tästä kauan
kaipaamastaan hyväntyön tilaisuudesta, mutta samassa muisti hän, ettei
hänellä ollut mitään antaa.
"Rakas veljeni!" sanoi hän, "ei minulla ole muuta kuin nämä repaleet
ylläni. Jos niillä voin auttaa sinua, niin ota ne!"
Kerjäläinen myöntyi. Mutta tuskin oli Siniyö saanut vaatteensa
riisutuksi, kun jo kerjäläinen oikaisi koukistuneen vartalonsa ja
rähähti ilkamoivaan nauruun:
"Tahdoin vain todistuksen siitä, että tosiaan olit vähämielinen! Minä
olen rosvo ja nämä sinun rääsysi ovat minulle kullan arvoiset. Tästä
lähin olen minä Siniyö. Sinulla on ennestään huono maine, jonka loistoa
minä nyt aion vähän lisätä. Sinun nimissäsi voin suorittaa vielä monta
mainehikasta tekoa, poikaseni! Sinä et osaa todistaa minua vastaan,
etkä kelpaa siihen, vaikka osaisitkin!"
Ja rosvo sitoi Siniyön köydellä kiinni puuhun ja jätti hänet siihen.
Suuret tuskankarpalot vierivät Siniyön otsalle, ja hän huusi taivaalle:
"Oi, Suuri Henki, Ihmisten Opettaja, miksi tämä kaikki minulle
tapahtuu? Ei ole siis hyvyydelläkään valtaa ihmisten yli! Hyvyys ei ole
muuta kuin heikkoutta. Enkö ole ollut kuin majakanvartija, joka
väärästä säälistä ja mitättömiin tarpeisiin on jaellut pois öljyn
lampusta, jonka piti valaista elämän suurta valtamerta! Oi, Suuri
Valonantaja, anna minulle säkene sinun ikuisesta valostasi! Sitä ilman
palvelee hyväkin pahaa, niinkuin minäkin olen tehnyt. Minun typeryyteni
syy on se, että nyt pahuus riemuitsee ja hyvyys on kärsinyt tappion.
Oi, Ikuinen Järki, heitä soihtu minun aivojeni pimeyteen, jotta voisin
hävittää pahan juuriaan myöten ja perustaa maailmaan hyvyyden
valtakunnan!"
Ja katso, puu kumartui hiljaa vankiraukan yli ja irroitti hellävaroin
hänen siteensä.
Kaikkivaltias oli vielä kerran täyttänyt hänen erehtyvän ihmismielensä
rukouksen.
Siniyö sai valon vallan. Hänen aivojensa fosfori paloi väkevällä
ylemmyydellä yli kaiken muun kansan, itsetietoisena ja kaikkivaltiaana.
Sen sähköllä loihti hän esiin luonnon ja ihmishengen salatuimmat
voimat, pakoitti ne itselleen alamaisiksi ja keskitti ne kaikki
hyvyyden valtakuntaa valmistamaan. Hän keksi järjestelmiä, niin
nerokkaita ja täydellisiä, ettei kurjuudella ja onnettomuudella enää
ollut mitään jalansijaa, ja puolustuskoneita niin murhaavia ja
henkeviä, että tavallinen raaka pahuus väistyi niiden tieltä kuin
varjo.
Lopuksi oli hänen vain enää erotettava nisut lusteista ja muserrettava
hyvyyden valtakunnan viholliset. Pahan täytyi saada palkkansa, jotta
ihmiset jälleen voisivat uskoa oikeuteen.
Ketkä olivat pahoja?
Oh, niitä oli hän nähnyt pitkän vaelluksensa aikana monenlaisia. Hän ei
enää oikein tarkasti voinut palauttaa mieleensä heidän pahuutensa
mittaa ja määrää. Heissä oli sentään aina ollut jotakin hyvääkin. Siltä
ainakin nyt tuntui. Miten aika lievensi! Miten se upotti unhoon kaiken
ruman ja nosti esiin muistojen merestä vain kauneuden katoamattomat
satusaaret, sen simpukkahelmelliset riutat. Mutta eihän hän ollut
kokenut elämässään tuota kaikkea! Tai oli sittenkin! Ja jokainen helmi
oli pusertunut esiin kirvelevästä sydäntuskasta, ja tuska saanut
alkunsa pahuudesta. Niin, juuri nuo ihmis-ilkimykset olivat tämän
kauniin helmitien hänen sieluunsa kirjailleet.
Ja mitä kauemmin Siniyö heihin katsoi, sitä kirkkaammiksi heidän
hahmonsa muuttuivat hänen mielessään ja lopuksi he muodostivat, nuo
hänen elämänsä pahantekijät, hänen sisäisten silmäinsä edessä vain
yhden ainoan, sankan ja juhlallisen saaton, joka hitaasti ja hartaasti
vaelsi kohti tuon uuden hyvyyden valtakunnan säteileviä portteja.
Nekin, joissa oli kaikkein vähinten hyvää, nyökkäsivät hänelle kuin
hyväntekijälleen kiitollisina ja onnellisina päätään, ikäänkuin
vakuuttaen: jos me olemmekin huonoimpia, on meissä silloin myös eniten
kasvamisen ja kaunistumisen varaa, eniten tilaa hyvälle, eniten ilon
aiheita itsellesi, meistä tulee vielä uuden valtakuntasi parhaita
jäseniä...
Niin, ehkäpä olikin vain pelkkä onnettomuus syynä heidän pahuuteensa,
ja siellä hyvyyden valtakunnassa muuttuvat pahatkin hyviksi, ajatteli
Siniyö, ja hänen järkensä, joka ei tähän asti kertaakaan ollut jättänyt
häntä pulaan, kieltäytyi häntä neuvomasta enempää.
Silloin päätti hän lähteä yksinäisyyden hiljaisten lähteiden luo
kirkastumaan.
Vaelluksensa varrella koetti hän koko ajan etsiä vastaantulevien
ihmisten kasvoilta tuota parantumatonta pahuutta, josta hän ennen niin
oli kärsinyt ja jonka hävittämiseksi hän oli keksinyt mahtavat
murhakoneensa. Mutta ihme, hän ei löytänyt sitä enää! Pikemmin oli hän
näkevinään jokaisen vastaantulijan silmässä heijastuksen Suuren Hengen
läsnäolosta.
Liian pitkäaikainen tuijottaminen hyvyyden kaukovaltakuntaan oli
nähtävästi huikaissut hänen näkönsä.
"Voi minua sokeaa raukkaa", vaikeroitsi hän, "joka en osaa enää erottaa
pahaa hyvästä, enkä Suurta Henkeä ryövärin sielusta! Tai ehkä olen
erehtynyt alun pitäin! Tai ehkä on maailma ennenkin ollut hyvä ja minä
itse yksin paha! Minä itse olen ollut itsekäs, ylpeä, kullanhimoinen,
julma, murhan- ja kostonhaluinen ja olen nähnyt muut itseni kaltaisina!
Kuka voi antaa valoa minun hämäryyteeni? Luostarin vanhus, viisas
Syvärauha on ainoa, ainoa! Takaisin, takaisin hiljaisuuden pyhiin
kartanoihin!"
Autuuden Toivon majoissa oli paljon muuttunut Siniyön poissa ollessa.
Se ei ollut enää sama rauhan ja siunauksen tyyssija kuin ennen. Kun
veljet olivat tulleet tietämään, että Siniyö oli luopunut heistä
maailman vuoksi, olivat he pahentuneet hänestä, ja heidän keskuudessaan
vallitsi nyt ainainen riita, kateus, katkeruus ja kaikenkaltainen
levottomuus ja tyytymättömyys.
"Siniyö istuu kuninkaantyttären portilla ja laulaa kaikelle kansalle
kooten mainetta ja kunniaa, joka oikeastaan kuuluisi minulle", ajatteli
Helisevä Puu.
"Siniyöllä on yhtä paljon kultaa ja koristuksia kuin minulla on
puissani pomeransseja ja yrttitarhassani kukkasia, eikä hän ole tehnyt
mitään niitä ansaitakseen", ajatteli Kultasäde.
"Siniyö on tehnyt hyvyydestään oman ylpeytensä keppihevosen, vienyt sen
kaduille ja turuille kaikkien nähtäväksi, pahojen ja pakanoiden
pilkattavaksi, ja riistänyt täten harmaalta hiljaisuudeltani pyhyyden
sädekehän", ajatteli Vedenkaari.
Ja he unohtivat työnsä ja kinastelivat keskenään niin, että heidän
melskeensä tyrehdytti lintujen laulun ja purojen solinan.
Ainoastaan vanha Syvärauha pysyi niinkuin ennenkin vaikenevassa
yksinäisyydessään.
Kun Siniyö saapui luostariin, ottivat veljet hänet vastaan iskuilla ja
ivasanoilla.
"Me uskoimme, että sinä yksinäisillä vaelluksillasi etsit Suurta
Henkeä, mutta sinä etsitkin pahaa maailmaa ja sen viettelyksiä ja pidit
meitä kaikkia pilkkanasi. Niin, sinä kavalsit meidät ja samalla kaiken,
mitä meissä oli parasta, ja näin pahoiksi olet sinä meidät nyt tehnyt!"
huusivat he.
"Rakkaat veljet", vastasi Siniyö hiljaisesti, "olette oikeassa: minä
olen ollut paha ja minä yksin, ette te, ei maailmakaan, vaikka sitä
kerran luulin siksi. Mutta se johtui vain siitä, että näin silloin
maailman itseni kaltaisena. Olen paljon vaeltanut ja tullut lopulta
siihen uskoon, että nousimme me vuorille tai laskeuduimme me laaksoon,
menimmepä vaikka maailman ääriin asti, emme koskaan kohtaa muuta kuin
oman itsemme elämän tiellä. Olen tullut huomaamaan, että meille ei
tapahdu muuta kuin mitä me tahdomme itsellemme tapahtuvan, sillä
sisäinen tapaus on ainoa todellinen. Jos rakastatte, eivät rakkautenne
ulkonaiset vaiheet merkitse mitään, ainoastaan ne itsetuntemuksen vaot,
jotka se viljelee sielunne syvyyksiin. Jos teidät kavalletaan, ei itse
kavallus ole mitään, ainoastaan se anteeksiantamus ja tietoisuuden
valo, jotka se teissä synnyttää. Jos ei tuo kavallus ole vahvistanut
teidän uskoanne, avartanut teidän näköpiiriänne, syventänyt teidän
rakkautenne alaa, on teidät turhaan petetty, eikä teille silloin ole
tapahtunut yhtään mitään."
Syvä ihmettely ja itsetutkisteleva hiljaisuus lankesi veljien yli.
Samassa aukeni Syvärauhan hartauskammio ja vanhus astui sieltä ulos
sauvaansa nojaten ja tullen veljien luo.
"Lapset, mistä tämä hiljaisuus ja rauha keskellänne?" kysyi hän. "Ja
miksi ovat linnut taas alkaneet laulaa ja purot solista?"
"Siniyö on palannut takaisin."
"Ja hänen kanssaan Suuri Henki", lisäsi vanhus.
"Suuri Henki", kuiskasivat pyhät veljet langeten polvilleen.
"Isäni", huokasi Siniyö, "minä palaan tietämättömämpänä kuin lapsi..."
"Emme koskaan pääse tietämättömyydestämme, me voimme ainoastaan
parantaa sen lajia", vastasi vanhus.
"Isäni, en osaa erottaa enää pahaa hyvästä, ja olen nähnyt Suuren
Hengen heijastuksen ryövärin kasvoilla. Missä on oikea Jumala?"
"Oikea Jumala on viisaan sydämessä."
"Kuka on siis viisas?"
"Se, jonka sielussa tieto ja rakkaus, järki ja hyvyys ovat tehneet
sovinnon ja jonka sydämen ovelle kolkuttaessaan itse onnettomuus
kirkastuu ja laskee aseensa."
"Isäni, suuri onnettomuus on kolkuttanut minun sydämeni ovelle, sillä
minä tahdoin tehdä oikeutta ja olla vanhurskas, mutta järkeni ja
hyvyyteni jättivät minut pulaan."
"Järki synnyttää oikeudentunnon, mutta ainoastaan viisaus tuo mukanaan
todellisen hyvyyden. Järki avaa oven viisaudelle, mutta rakkaus
ravitsee sitä. Rakasta ja sinä tulet viisaaksi, tule viisaaksi ja sinun
täytyy rakastaa. Sinä hetkenä, jolloin sinä tunsit rakastavasi
vihamiehiäsi ja tahdoit palkita pahan hyvällä, sinä hetkenä tulit sinä
viisaaksi, poikani."
"Sinä hetkenä kuihtuivat tekojen kukkaset käsissäni."
"Ainoastaan ne teot, jotka eivät olleet parhaimman itsesi tasalla."
"Mitä minun siis tulee tehdä, isäni?"
Vanhus viittasi aurinkoon.
"Olla vain, niinkuin aurinko tuolla, joka pelkällä olemassa-olollaan
valaisee ja lämmittää ja karkoittaa pahat kohtalot. Se on viisaan osa."