X.

Bitshokin sanomattomaksi mielipahaksi Tobias tuon onnettoman retken

jälkeen Laatokalla erosi hänen ammatistaan ja läksi kotiinsa. Äitinsä

iloksi ja isänsä ihmeeksi palasi hän kotiin katuvaisena kuin

tuhlaajapoika.

Ehkä hänen hyvät aikeensa olisivat nyt kuten niin monesti ennenkin

rauenneet tyhjiin, mutta hän heti etsi uskovaisia ja yhtyi heihin. Hän

kertoi heille, mitä hän äskettäin oli kokenut, hihhulin ja tatarilaisen

levollisuuden kuolemassa, kertoi Adam Pihlhjertasta, jota hän nyt vasta

alkoi käsittää. Adamin sanat ja opetukset olivat olleet kätkettyinä

kuin viljan jyvä talvisen lumen alla. Ne olivat pitkät ajat olleet kuin

pois haihtuneina, kuin niitä ei olisi koskaan ollut lausuttukaan, ja

kuitenkin näyttivät ne nyt alkavan elää mustassa mullassa ja itäen

ennustaa uutta kevättä.

Vanhan Tobiaan luonne ei voinut sietää maanviljelijän tointa, jossa oli

ainiaan raskasta työtä ja voitto, vaikkapa välistä runsaskin, niin

hankala liikutella ja säilytellä aitoissa. Elämä yksinäisessä

Tervolassa oli sellaisissa oloissa ainakin ollut hänestä vähän

vastenmielinen, vaan nyt, kuin hänen suureksi harmikseen poika luopui

kauppakumppani Bitshokista ja antautui hengellisten valtaan, tuli se

hänelle ihan sietämättömäksi. Hän oli kärsivällisesti kuunnellut

vaimonsa laulavalla nenä-äänellä lukemista postilloitansa, virsiänsä ja

rukouksiansa. Se oli ihan oikein, sillä hän suuresti kunnioitti sanaa,

niin suuresti, että sitä kunnioitusta eivät voineet horjutella edes nuo

monivuotiset keräjöimisetkään kirkkoherra Brandtin kanssa. Paljo

taikuutta kuitenkin oli siinä perityssä kunnioituksessa mukana, sillä

hän melkein yhtä paljon kunnioitti vanhan Matti Viskarin runoja.

Jumalan sanaa piti talossa viljeltämän ja koska hänen vaimonsa sitä

teki niin perinpohjaisesti, niin hän ikään kuin katolilaiseen tapaan

käsitti hänet sijaiseksensa. Tulihan se koko talolle hyväksi ja hän

itse pääsi siitä vaivasta. Mutta kuin hänen ainoa poikansa Tobias, tämä

ripeä poika, joka kahdenkymmenen ja parin vuoden ijässä osasi

markalleen ja pennilleen sanoa, minkä arvoinen mikin hevonen oli, kuin

hän, josta olisi voinut tulla -- niin, miksipä ei kauppaneuvos

(olisihan kauppaneuvos Pullinen yhtä sievä lausua kuin kauppaneuvos

Mustonen tai kauppaneuvos Parviainen), kuin tämä poika luopui kaikesta

ja sen sijaan rupesi vanhan, typerän hihhulirahjuksen apulaisena

pitämään rukouskokouksia ja saamaan aikaan hämminkiä pitäjässä, se oli

toki jo liikaa. Ja mitä kaikkea olivat nuo kaksi saarnaajaa saaneet

aikaan neljässä viidessä kuukaudessa. Pelattiinko siellä korttia tai

saskaa,[4] ei. Viina ja rommi olivat monestakin paikasta hävinneet, ja

eivätkö he totta tosiaan alkaneet oikeaa vainoa yksin tupakkaakin

vastaan. Ja Tobias yleenkatseellisesti sylki kauas lattialle. Ja mitä

ilvettä he olivat tehneet vanhalle Brandtillekin, itse provastille. Hän

oli kutsunut heitä kirkkoneuvoston eteen ja siellä he olivat puhuneet,

vastanneet ja väitelleet itse provasti ukon kanssa herätyksestä,

pyhityksestä ja kutsumuksesta. Ja vaikka, iloista kyllä, Brandt

kaikkine oppineen lienee joutunut ihan hemmettiin, niin pahasti olivat

nuo omatekoiset papit häntä ahdistaneet, -- senhän olivat kaikki

kuulijat sanoneet paitsi Matti -- niin oli kirkkoneuvosto antanut

heränneille ankaran varoituksen ja luvannut valittaa tuomiokapitulille

ja piispalle ja kahdenkymmenen markan sakon uhalla kieltänyt pitämästä

uskovaisten kokouksia.

Mutta ei siinä vielä kaikki. Täällä kotona oli rukouksia ja

postilloita, virsiä ja raamattua aamusta iltaan ja illasta aamuun. Jos

hän hiukankaan kirosi tai kertoi jonkun jutun, miten hän oli Bitshokin

kanssa pettänyt jotakuta tatarilaista tai mustalaista, puijannut

vauhkohevosen jollekin kaartilaiselle taikka hiukan vetänyt nenästä

ylpeätä hevostohtoria, tuollaisen vain oikein hupaisen jutun, jolle

saattoi nauraa hengästyksiinsä asti, nauraa niin, että vatsassa

pulpahteli, niin silloin kaikki kotiväki katsoivat häneen, kuin hän

olisi kuumetaudissa taikka tylsämielinen, jopa ihan mielipuolikin. Ei,

nyt siitä piti tulla loppu, ja vanha Tobias istahti peilin eteen,

sieppasi veitsensä ja raaputteli ilman mitään pois harvat sänget

poskiltansa ja läksi etsimään sopivia kumppaneja, sillä suuri tupa oli

täksi päiväksi taas muutettu rukoushuoneeksi ja nyt jo toisen kerran

yhden viikon kuluessa, ja se oli liiaksi. Ennen kuin hän isäntänä sulki

ovensa näiltä pyhiltä, tahtoi hän kuitenkin keskustella yhtämielisten

ystäväinsä kanssa, varsinkin Matti Reijosen, jolla kyllä oli syytä

katsoa karsaasti hihhulien kokouksia, jos muuten oli totta, mitä

kerrottiin.

Puotikammarissa istui Leena, joka nyt oli seurakunnan vanhimpia, ja

hänen poikansa. Tobiaan muoto oli muuttunut vakavaksi, melkein

kuihtuneeksi. Huomaava tarkastelija kyllä näki hänen katseestaan ja

kasvoistaan, että hän oli ankarassa sisällisessä työssä, että hän

mietiskeli asioita, jotka hänestä tätä nykyä näyttivät perin tärkeiltä.

Mietiskely ja raskasmielisyys olivat hänessä muutenkin äidin perintöä,

joka ennemmin tai myöhemmin oli otollisissa oloissa tuleva ilmi. Toinen

saarnaaja Heikki Kangas oli mies, jonka typeryys näkyi jo kasvoista.

Hänen ruumiinsa oli tavattoman köntyskäinen. Kädet suuret ja paksut

näyttivät pölkäreiltä, joista hänellä näkyi olevan suuri vastus.

Milloin ne eivät olleet lepäämässä leveillä polvilla, veteli hän

sormiansa, kuten talonpoikaisissa on tapana, niin että nivelet

paukkoivat. Veljien kesken hän oli kohonnut vanhimman ja matkustavan

apostolin arvoon puhetulvansa, hyvän sydämmensä ja suuren raamatun

taitonsa tähden. Hän tiesi, jos kuka hyvänsä lausui raamatun lauseen,

miten pienen hyvänsä, melkein heti paikalla sanoa, mistä evankeliumista

tai mistä profeetasta se oli. Hän oli yhtä heikko väittelyssä kuin

jyrkkä ja taipumaton lausunnoissaan.

Nämä kolme neuvottelivat nyt rukouskokouksesta. Leena Pullinen, jossa

ei mikään, ei edes uskontokaan voinut kuolettaa rahan hankintahimoa,

ehdotti, että kokoukseen tulijoilta otettaisiin vapaaehtoinen

pääsymakso, että, jos joku ilmoittaisi kokouksen, niillä tuloilla

voitaisiin kuitata sakko; vaan sekä Heikki että Tobias sitä

vastustivat.

Pullisen tupaan kokoutuivat illempana veljet ja sisaret: soturi Anton,

Anni, Matti Reijosen nuori vaimo, joka oli nyt kuten niin usein

ennenkin vastoin miehensä nimenomaista kieltoa salaa hiipinyt tänne,

sekä kaikki kylän uskovaiset ja muutamia muitakin, joita vain

uteliaisuus oli houkutellut tulemaan kokoukseen. Lämmin alkoi tuvassa

tulla kiusoittavaksi, varsinkin kuin Leena oli paistanut leipää

aamupäivällä. Ikkunoita, tämän maakunnan tavan mukaan, ei käynyt avata

eikä siitä olisi ollut apuakaan, sillä ilma oli ollut rasittava ja

ukkosta ennustava, niin että se vieläkin oli helteinen ja kuuma, vaikka

jo oli myöhäinen iltapäivä. Mustia pilviä seisoa törrötti kuin torneja

taivaan rannalla, ikään kuin pyrkien piirittämään keskitaivasta. Niitä

nousi milloin etelästä, milloin idästä ylös päin, mutta juuri kuin ne

olivat uhkaavimmillaan, ylhäältä mustat, alhaalta metsän rajasta

sinipunervat, valmiina purkamaan leimauksiansa ja jyminäänsä

odottelevan luonnon päälle, silloin aina tuli raitis puhallus, levitti

vilpoisuutta ja hajoitti uhkaavat rynnäköt. Illan suussa olivat

kuitenkin tuulet kuolleet ja yhä korkeammalle kasautuivat paksut pilvet

yli metsäin ja maiden.

Kuin viimeiset myöhästyneet seurakunnan jäsenet saapuivat, alettiin

kokous virrellä, jota Tobias alkoi veisata ja johon muut vähitellen

yhtyivät. Virren päätyttyä tuli Heikin vuoro, joka perimpänä tuvassa

seisoi Tobiaan ja Leenan keskessä. Puheessa, niin epäselvässä, että

asioihin perehtyneenkin oli vaikea hänen lakkaamattomista sanain

taistelemisistaan löytää puheen johtavaa ajatusta, esitti hän lahkon

uskonoppia. Jumaluudesta sanoi hän, että kaikki, mitä Augsburgin

tunnustus sanoo, on oikein, paitsi että Jesus astui alas helvettiin,

sillä siitä ei raamattu sano mitään, ja että Kristus on Jumalan poika,

mutta ihminen, joka ainakin kerran lankesi syntiin, silloin, kuin häh

ristissä huusi: Jumalani, Jumalani, miksis minun ylönannoit? sillä

Jumala ei hylkää ketään. Jumalan asuinpaikka on yksinomaan siellä

taivaan loistossa, jonne ei kukaan, eivät edes uskovaisetkaan pääse;

täällä alhaalla hän ei ole, kuten profeetta jo on sanonut: luuletko,

että Jumala vuorilla asuu. Taivaasta käsin hallitsee hän maailman

kohtaloita lähettiensä, Pojan ja pyhän Hengen, kautta, joille hän

valmistaa pääsyn oikeain uskovaisten joukkoon. Oikeita uskovaisia on

ainoastaan hihhulien ja muiden heidän kanssansa yksimielisten joukossa,

eli siis pyhä Henki on varsinkin meidän sydämmessämme, niin kuin

Kristus meidän lihassamme. Me olemme kaikki Jumalan poikia ja tyttäriä,

me olemme niin kuin Kristus, kuten apostolikin on sanonut. Jumalan

sanasta hän opetti, että pyhä raamattu on kuollut kirjain, jos niitä

kirjaimia ei uskovainen suu lausu, sillä hänessä asuu Kristus ja

silloin Kristus itse puhuu. Paavali sanoo roomalais-epistolan 10:nen

luvun 17:ssä värsyssä: "niin tulee siis usko kuulosta." Lapsellisella

nöyryydellä tulee kuunnella tätä opetusta, jonka pyhä Henki puhuu

opettajan suun kautta. Juuri näistä opettajista herra sanoi profeetta

Jeremiaalle 1:sen luvun 9;ssä värsyssä: "katso, minä panen minun sanani

sinun suuhus." Ja Kristus sanoo: "joka teitä kuulee, hän kuulee minua,

ja joka teihin turvaa, hän turvaa minuun." Mitä hyvänsä valtionkirkon

pappi, tämä Brandt sanoo, se on kaikki paljasta lörpötystä, kun pyhä

Henki ei puhu hänen suunsa kautta. "Sydämmen uskolla me tulemme

vanhurskaiksi ja suun tunnustuksella saamme autuuden kruunun." Eukoilla

Jumalalta ei ole välttämätön, hänhän tietää ilmankin kaikki, mitä me

tarvitsemme, eikä muuttane päätöksiänsä meidän rukouksistamme, mutta

meidän tulee rukoilla toisiltamme anteeksi rukouksiamme ja vikojamme.

Se onkin paljon vaikeampi, sillä kukapa tahtoisikaan salata vikojansa

Herralta, mutta niiden tunnustaminen seurakunnan edessä, veljien

edessä, ja pyytäminen niitä anteeksi on paljon vaikeampi.

Kasteesta ei ole mitään vahinkoa, mutta se on vain ulkonainen kirkkoon

pääsemisen merkki. Ehtoollinen on pyhä sakramentti, jota on ahkerasti

käytettävä, mutta rippi on tarpeeton, sillä Herra kyllä tietää meidän

syntimme, ja niiden tunnustaminen yleensä papille, joka niitä sitte

anteeksi antaa, vaikka hänellä ei olekaan pyhää Henkeä, se on Jumalan

pilkkaa. Saarnaamista harjoittakoon jokainen, jota pyhä Henki pakottaa

puhumaan, mutta vasta sitte, kuin hän seurakunnan edessä on tunnustanut

syntinsä, eikä ainoastaan sanoilla "minä vaivainen syntinen ihminen",

vaan nimittämällä joka synnin, kuin rasittaa hänen omaatuntoansa; vasta

sitte, kuin hän loukatuilta veljiltä ja sisarilta on saanut anteeksi

annon ja vanhimmat ovat kätten päälle panemisella ottaneet hänet

seurakuntaan ja hän on tuntenut, että pyhä Henki on vuodutettu hänen

sieluunsa, tuntenut esimakua taivaan armosta ja autuudesta, joka

pakottaa häntä ylistämään Herraa.

Anni istui lähinnä Tobiasta ja kuunteli hyvin tarkkaavasti, kasvot

hehkuvina, opettajan sanoja, ja kuin hän puhui vainosta, "sillä

niitähän pitää tuleman", teki hän sydämmessään lupauksen, että,

sanokoonpa hänen Mattinsa mitä hyvänsä, hän ei huoli mistään

väkivallasta eikä mahtikäskystä, vaan pitää kiinni opista ja sanasta.

Silloin tällöin tapasi hän Tobiaan katseen, ja hänestä näyttivät ne

sinisilmät loistavan kuin välkkyvät tuulastulet pimeänä syysyönä. Oli

loistoa ja syvyyttä hänen silmissään, sellaista, että hän ei ollut

koskaan ennen nähnyt.

Nyt olivat ukkospilvet ehtineet nousta ylös keskitaivaalle ja niiden

alle valui laskeutuvan auringon paiste onnettomuutta ennustavana,

vasken karvaisena valona, joka hiukan siveli pilvien laiteita ja teki

syvemmät paikat vain sitä mustemman ja uhkaavamman näköisiksi. Tupaan

tämä valo levitti kamalan kajastuksen kuuntelevien ja rukoilevien

päälle, niin että toiset paikat hehkuivat, toiset olivat pimeinä,

mustansinisinä; kaikki näytti, kuin olisi oltu keskellä tulipaloa,

kunnes Anni hiljaa nousi ja sytytti lampun. Ukkonen jymisi melkein

lakkaamatta. Saarnaaja, innostuneena hetken juhlallisuudesta,

mahtavista sanoista ja luonnon suurista voimista, jotka nyt

valmistautuivat taisteluun, oli juuri lopettanut puheensa ja kääntynyt

seurakunnan puoleen, kysyen, kuten hihhuleilla on tapana, eikö

kukaan tuntenut itsessään pyhän Hengen voimaa, eikö se henki ketään

pakottanut ... silloin yht'äkkiä kiskaistiin ovi voimakkaasti auki ja

leimauksen ja jyrinän väliajalla astui sisään vanha kirkkoherra Brandt,

lakki päässä.

"Onkoko kellään mitään sanomista?" sanoi hän äänellä, joka kuului

jyrinääkin kovemmin; "kyllä minulla on jotakin sanomista teille, te

luopuneet lapset", ja suutuksissaan heristi hän nyrkillänsä. "Vai tässä

se luola on, johon te piilottaudutte, te ketut, mutta kyllä minä sidon

teidät hännistänne kiinni, kuten Simson kerran teki. Te luopuneet

perkeleet, te antikristuksen palvelijat. Vai täällä te sen vanhan

juttupukarin luona saarnaatte eksytystänne ja villitsette kansaa

petollisella puheellanne ja perkeleen taidolla. Vai täällä te

rukoilette vääriä rukouksianne. Mutta odottakaahan, kyllä minä teidät

opetan."

Kirkkoherran ilmestyminen yht'äkkiä, hänen suuttumuksensa ja loukkaava

puheensa vaikutti suuresti ihmisiin. Vanha itsevaltias ei ollut turhaan

vuosikausia pitänyt seurakuntalaisiansa asianmukaisessa kurissa; hänen

papinvirkansa, hänen säätynsä vaikutti, että vastatulleet, ja

pelkurimmat laumassa alkoivat tuntea ahdistusta ja olisivat mieluimmin

toivoneet olevansa poissa koko kokouksesta, varsinkin kuin se vanhin,

jonka olisi ensinnä pitänyt hoidella hajautuneita lampaita, kuin susi

syöksyi niiden keskelle, seisoi hämillään ja keksimättä ainoatakaan

sanaa vastaukseksi kirkkoherran koviin sanoihin ja ankaraan puheesen.

Kuin Tobias näki, että asiat alkoivat kääntyä pahanne päin, että

pelkurimaisuus kuin mansikan taimi kasvoi sekä köynnöksiä että juuria

sydämmissä ja aivoissa ja kohta oli suuren mansikiston tavalla peittävä

koko palon, joka oli raivattu tähän kirkon salolle, nousi hän rohkeasti

ylös, tunkeutui pelkäävän vanhimman eteen ja sanoi mielenliikutuksesta

vavisten:

"Petollista puhetta, perkeleen taitoa ja vääriä rukouksia, mistä te sen

tiedätte, herra kirkkoherra? Ettehän te ole olleet kuulemassa meidän

rukouksiamme."

Tämä yksinkertainen kysymys, johon kirkkoherra ei ollut valmistanut

mitään vastausta, saattoi vihastuneen sielunpaimenen hetkiseksi

hämilleen, sillä tosiaan oli siinä kysymyksessä tuollainen

yksinkertainen totuus, jollaiset kerrassaan valtaavat levottoman

ihmisjoukon ja Tobias ilokseen näki arkuuden vähitellen muuttuvan

luottamukseksi, vieläpä huomasi sieltä täältä pilkallisestikin

katseltavan kirkkoherraa.

Samassa hän tunsi kättänsä jonkun kovasti pusertavan. Hän katsahti

sinne päin ja näki lämpöisen, liikutetun silmäyksen; se oli Anni, joka

istui hänen vieressään ja loistavin silmin katseli häneen. Miten kaunis

hän on, oli ensimmäinen ajatus, kuin välähti Tobiaan mielessä; miksi

hän ei tullut minun omakseni, oli toinen. Niin, miksi? Tuossa seisoi se

"miksi" ihan ilmielävänä, tuo mies, sen kirkon edustaja, joka Tobiaan

käsityksen mukaan oli yksin anastanut haltuunsa Herran armon ja

siunauksen, joka sen tunnustuksen rajain ulkopuolella ei tunnusta

olemassa olon oikeutta muille ajatuksille eikä tunteille, joka tahtoo

pakottaa kaikkia etsiväisiä sieluja astumaan kirkon laveaa tietä

armonistuimen eteen. Kuten leimaus, joka juuri nyt välähti ulkona,

silmänräpäykseksi valasi taivaan ja maan, valkeni yht'äkkiä se ajatus

Tobiaassa, että tuo hengen mies oli vanhasta vihasta hänen isäänsä

kohtaan ja kukistumattomasta vallanhimosta tallannut hänet jalkainsa

alle ja ihan armotta estänyt hänet pääsemästä ripille, jota

yhteiskunnallinen laki vaatii. Tuo mies oli karkoittanut hänet pois

isänkodista, karkoittanut tästä sydämmestä, joka oli kerran sykkinyt

hänelle. Ja juuri, kuin kirkkoherra valmistautui puhumaan ja niin

hyvin, kuin osasi, vastaamaan tuohon yksinkertaiseen kysymykseen,

johtuivat Adam Pihlhjertan hehkuvat sanat ja hurjat kiroilemiset

valtionkirkon pappeja Tobiaalle mieleen; nyt ymmärsi hän häntä, vanhaa

mestariansa. Vaikka hänen luonteensa oli ihan toisenlainen, tunsi hän

hetkisen, mitä oli liikkunut Adamin kuohuvan sydämmen pohjalla. Niin,

hän ymmärsi Adamia itseään ja sanoi kuuluvasti:

"Kuka antoi teille oikeuden tunkeutua tänne kiroilemaan ja näyttämään

törkeitä heristyksiänne? Kuka antoi teille oikeuden ensin

mielivaltaisesti sulkea minut ulos seurakunnasta, johon nyt tahdotte

väkisin jälleen kiskoa minua. Te palkkapaimenet, jotka ette rakasta

lampaita muuta kuin palkan tähden, kuka antoi teille oikeuden tuomita

meitä. Tuomitkaa puita hedelmien mukaan; ei ohdakkeista saada viikunia

eikä orjantappuroista viinirypäleitä. Me emme nauti tuota perkeleen

saastaisuutta, jota sanotaan viinaksi, me elämme siveästi, me autamme

köyhiä, me emme saastuta suutamme kirouksilla, ei kukaan meistä etsi

oikeutta keräjistä eikä tuomioistuimista, me emme tyrkytä

tunnustustamme kellekään. Kuka vain tahtoo, saa tulla meidän

seurakuntaamme ja siitä erota, me emme sorra ketään, emme vainoa

ketään. No niin, sinä kiroileva valtionpappi, joka sen sijaan, että

rukouksessa kääntyisit Jumalasi puoleen, palvelet konjakkipulloasi,

miksi vainoot Herran valituita? Mene pois täältä, että Herra vihassaan

ei lyö sinua ennen, kuin ehdit majaasi. Voi sitä, joka saa aikaan

pahennusta."

Paitsi lampun valon piirissä oli melkein pimeä tuvassa; ainoastaan

hiilituli levitti punertavaa valoa liedestä. Niinpä ei kukaan nähnyt,

miten kirkkoherra Brandt kalpeni mielenliikutuksesta ja suuttumuksesta;

hän tahtoi vastata, mutta hänen huulensa olivat kuin yhteen liimatut,

hän nosti ja laski silmiään kuin ampiainen sarviansa. Viimein se

puhkesi, ei kuitenkaan yhtä voimakkaasti kuin ensin, hän oli

sisällisesti sortunut. Siis oli se kuitenkin levinnyt tietoon tuo

konjakin kirous, vaikka hän oli kaikin tavoin koettanut sitä salata.

Uhaten piispankeräjillä ja lainrangaistuksella läksi hän viimein pois

harhauskoisten kokouksesta.

Hänen tuskin ehdittyään ulos ovesta ukkonen, joka oli kauan pauhannut

vähän etempänä, purkautui koko rajuudessaan ja yht'äkkiä kova jysäys

täräytti tupaa ihan pohjaa myöten, niin että yksi ikkuna särkyi ilman

painosta.

"Kas, tuossa Herran vahvistus tuomiolle, jonka lausuimme",

sanoi Tobias; "jyminällä ja tulen leimauksilla uhkaa hän pyhäin

vainoojia." Siitä kerrassaan haihtui paino, joka raskautti kaikkein

mieliä tuon kiivaan puheen sekä majesteetillisen rajuilman tähden.

Ulkona oli rajuilma purkautunut, tuli oli syöksynyt läpi pilvien, ilma

oli taas puhdas. Sisällä oli Tobias lausunut vapahdussanan, Jumala itse

käänsi vihansa jumalatonta miestä vastaan, joka pimeässä rehmi

rankkasateessa ja myrskyssä, jota vastoin pyhät istuivat täällä

huoneen katon suojassa ja ystävällisen lampun valossa nöyrinä Jumalan

edessä kuunnellen ukkokosen jyrinää ja sateen ropinaa. Kuin innostus

oli korkeimillaan, nousi Tobias ylös; hän oli pelastanut Herran

valitut, hän oli koonnut hajaantuneet lampaat, uskon kilvellä

pidättänyt pahimman rynnäkön; tästä hetkestä asti oli hän, vaikka

nuorempi, seurakunnan tuki, sen väkevyyden pylväs. Ja valtaavasti

saarnasi hän nyt hihhulien oppia, ja mitä hän sanoi, se tuli välittömän

luonnonvoiman väkevyydellä. Se tuli sydämmestä ja valloitti sydämmet

kerrassaan. Monivuotiset epäselvät ajatukset, joita oli tunkeillut

hänessä, tunteet, jotka tuskin huomattavina olivat virtailleet hänen

sielussansa, kuohuivat nyt esiin kuin raikkaat lähteet. Jumalan

kirkkaus näytti tulleen hänelle, hän tunsi nöyryydessä, että hän

vallitsi tätä joukkoa, joka ihan hengittämättä ja hämmästyksissään

näytti kysyvän, eikö tämä mies ole Tobias Pullisen poika, mistä tulee

hänen viisautensa. Yhä ylemmäksi nousivat tunnelaineet seurakunnassa,

yhä kovemmin kuului sydämmen huokaus, ja kuin Tobias jakoi syntein

anteeksi antamista, nousi hengellinen kiihko korkeimmilleen, ja

sotamies Anton hypähti ylös ja nostaen voimakkaan kätensä huusi

kaikuvasti: "Voi teitä, te valtion papit, jotka tahdotte sammuttaa

hengen tulta. Itse te puhutte ilman pyhää Henkeä ja tahdotte myöskin

pakottaa meitä olemaan vaiti kirkossa. Kuin kirkko on tullut

vankeudeksi, niin lähtekäämme pois siitä paikasta, jossa pyhän Hengen

ei anneta rauhassa puhua jokaisen suusta. Yhtykäämme yhteen ja

tehkäämme pyhän Hengen liitto ja seurakunta."

Antonin sanat vaikuttivat kuin olisi ukonnuoli sytyttänyt kasken

tuleen.

"Niin, iloitkaamme ja ylistäkäämme Herraa!" Ja ylös nousi joka mies ja

nainen, hyppien ja tanssien syöksyivät he toistensa syliin, vaihtoivat

rauhan suuteloja ja kovasti huudahtellen pyöri koko joukko hengen

huumauksessa, joka melkein näytti mielipuolisuudelta.

Ulkona jymisi ukkonen etäällä, tummansiniset leimaukset tuon tuostakin

valasivat taivaan rantaa ja silloin tällöin putoili vielä suuria

sadepisaroita ikään kuin raskaita kyyneliä maan päälle. Mutta hiljaa

aukesi tuvan ovi, ja pimeästä porstuasta katselivat vanha Tobias ja

Matti Reijonen pauhaavaa joukkoa, ja suuttumuksesta säihkyvin silmin

näki Matti vaimonsa Annin ihastuneena ja onnellisena Tobiaan sylissä.

Hänen silmissään leimahti vihaa ja kateutta ja hän kirota täräytti,

joka kerrassaan tempasi uskovaiset heidän uneksitusta autuudestaan

takaisin maan päälle. Mielikuvituksen ja sielun harhailemisten jälkeen

tulee tavallisesti velttoutta ja tylsyyttä, ja ääneti läksivät

rukouskokouksesta ihmiset kukin kotiinsa.