Kesä kului ja talvi tuli, ja sitte taas kevät ja kesä, mutta yhä vielä
Tobias kuljeksi niiden kahden hevosten ostajan kanssa. Milloin hän oli
Savossa, milloin Hämeessä, milloin Itä-Karjalassa taikka kaukana
Kuopion pohjoispuolella. Ei laiminlyöty yksiäkään markkinoita, joilta
oli toivoa saada hevosia, huonompia tai parempia, kohtuullisesta
hinnasta. Kuin oli saatu ostetuksi pari kolmekymmentä, käännyttiin
etelää kohti Pietariin, ja siellä sitte oli kalleimmasta mahdollisesta
hinnasta kaupittava, mitä oli ostettu. Siellä, Pietarin suurella
hevostorilla, oli Bitshok ihan kuin kotonaan. Hevoset siistittiin ja
harjattiin, kaviot mustattiin, häntä ja harja käherrettiin, ja jos
hevosissa oli vähäkään muotoa, niin kyllä Bitshok osasi saada ne
kaupaksi sellaisillekin, joilla ei ollut halua ostaakaan. Pienimmät
suomalaiset hevoset menivät "puoli ponyn" nimellä etelään päin, muut
kaupattiin ratsurykmentteihin ja ajureille. Kuin varasto loppui,
riennettiin taas kiireimmiten pohjoista kohti. Niillä matkoilla ja
paluumatkoilla näki Tobias kotiaan ja vanhempiaan useinkin, mutta
viihtyi joka kerran yhä huonommin kotona. Huono seura, viina, ainaiset
kujeet ja pettelemiset olivat turmelleet Tobiasta, hän oli lakkaamatta
siveellisesti vaipumassa, jota lankeemistaan vastaan hän silloin
tällöin katuen ja surren taisteli muutamia päiviä, sitte jälleen
jättäytyen turhan taistelun jälkeen toivottomuuteen. Ja epäilemättä
hän, kuten niin moni muukin, jotka tulevat temmatuksi pois oikeasta
paikastaan, luonnollisesta vaikutuspiiristään, olisi kokonaan joutunut
häviöön tuossa kuljeksijan elämässä, ell'ei eräs tapaus olisi yht'äkkiä
temmannut häntä pois noiden kumppanien parista ja tuonut takaisin
kotiin.
Oli jo myöhään syksyllä. Kaksi vuotta oli Tobias jo ollut hevoskauppias
Ivan Bitshokin palveluksessa. Ivan palasi Kuopion markkinoilta kahden
apulaisensa, Tobiaan ja tatarilaisen Kuffein Holamin kanssa. Kuffein
Holam oli ennen ollut piiskarina Viipurissa, mutta luopunut siitä
ammatista ja lähtenyt hevoskauppiaana kuljeksimaan Ivanin kanssa.
Samalla hän omaksi edukseen harjoitti hyvin tuotteliasta sianharjasten
ostelua Pietarin tehtaihin. Heitä seurasi ylämaasta Malakias Hanhineva.
Hänellä oli Pietariin tukinuitto-asioita, ja hän oli yhtynyt
hevoskauppiasten seuraan, koska heillä oli sama tie. Ivan ja nämä
kumppanit ajoivat kahdessa reessä, jota paitsi heillä oli viisitoista
tai parikymmentä parempaa ja huonompaa hevosta, ostettuja mikä mistäkin
Karjalasta. Tämä matkue oli kulkenut Kuopiosta Joensuun ja Sortavalan
kautta; nyt kävi matka pitkin Laatokan rantaa milloin "kesä-" milloin
"talvitietä" jäätyneiden salmien ja selkien ylitse. Helposti kuohuva
Laatokka levisi itään ja etelään päin ylinäkymättömäksi mereksi.
Laatokka on meren tytär ja moni kohta sen luonnossa ja eläinkunnassa
muistuttaa sen mahtavaa alkuperää. Siinä elää syvällä kuoriaisia, joita
muuten on ainoastaan merien eläinkunnassa. Siellä elää monta lajia
suurta hopealohta. Hylje leikittelee ja viheltelee kuten meressä, ja
kuin myrsky levittää siipensä, pauhaavat Laatokan aallot kuten
merenkin. Matkamiehemme näkivät sieltä täältä etäältä aukeaa merta ja
kuulivat, kuinka laineet pauhasivat ja jymisivät. Ne eivät tahtoneet
millään tavalla taipua talven vallan alammaisuuteen. Ne söivät jään
laitaa, repivät ja katkoivat kovaa peitettä, joka joka yö valloitti
muutamia neliövirstoja niiden vapaiden veitikkain alueesta. Mutta
aaltojen vastustus muuttui yhä laimeammaksi; raskaina kuin sula lyijy
nostivat ne myrskyssä väsyneitä harjojansa ilman kuohua, ilman
vilkkautta ja elämää, ja kuitenkin se oli samaa vettä, kuin kesällä
nousi ja kuohui vähimmästäkin tuulen puhalluksesta ja loisti ja välkkyi
taivaan siniseltä ja vihreältä. Nyt aallot ainoastaan lyhyeen
jyskyttivät jäätynyttä pintaa.
Hevoskauppiaamme olivat jo ehtineet Käkisalmen eteläpuolelle. Täytyi
kiiruhtaa, ehtiäkseen Slyyssinään hevosmarkkinoille ja sieltä vielä
Pietariin ennen talven varsinaista tuloa. Vielä oli yksi suuri selkä
ajan voittamiseksi kuljettava, ja sitte aikoivat he pitkin
yksitoikkoista hietaseljännettä, joka ainoastaan noin 60 jalkaa
korkealla meren pinnasta lukien on Laatokan länsirantana, ajaa pitkin
päivämatkoin Slyyssinään ja sieltä Nevan suuhun, suureen
maailmankaupunkiin. Viimeisessä talossa rannalla, josta tie kääntyi
Laatokalle, varoittivat ihmiset lähtemästä jäälle. Jää on kyllä vahva,
sanoivat he, mutta tie ei vielä ole viitottu: ja muutenkin, Laatokkaan
ei ole luottamista niin kauan, kuin alli oleskelee jään reunalla.
"Joutavia", vastasi Tobias, "tämän kolme neljännestuntia jää kyllä
kestää; lumi valkasee; taivas on kirkas, ja vähintään puoli tuntia on
vielä hämärää." Ja miehet hevosineen läksivät matkaan. Vaan tuskin
ehtivät he muutamien pyssyn kantamien päähän, kuin tuuli kääntyi
eteläiseksi. Tuntui kosteita puhalluksia, jotka koskivat vielä
kylmemmästi kuin pohjatuuli ja ajoivat edellään sakeata lumi- ja
utupeittoa. "Kääntykäämme pois", sanoi tatarilainen. Bitshok makasi ja
kuorsasi reen pohjalla. Hanhineva oli jäänyt toisessa reessä jäljelle
muutamain hevosien kanssa. Tobias, nuori ja uskalias, arveli, että
eihän siinä ollut mitään hätää, kyllähän hevoset pysyivät tiellä.
Ajettiin sumussa ja lumirännässä vaiti edelleen hyvä hetki; jokainen
koetti suojella itseään kylmänkostealta pakkaselta niin hyvin, kuin
taisi. Tobias piti tarkasti silmällä tietä, joka rupesi yhä huonommin
näkymään hämärässä. Yht'äkkiä hirnahti eräs hevonen, joka oli
juoksemassa jäljestä. Se oli lyhyt, kimakka hirnahdus. Bitshok heräsi
heti.
"Mitä nyt, pelkääkö hevoset?"
Ihan oikein, kaikki hevoset, paitsi ne, jotka olivat valjaissa,
hörkistivät korviaan, tuhahtelivat, vavahtelivat ja näyttivät
levottomilta. Nyt jo valjashevosetkin huomasivat, että kaikki ei ollut
oikein. Ne hiljensivät vauhtiaan ja nuuskivat ilmaa. Bitshok istahti
reen laidalle. "Seisauta vähän", sanoi hän Tobiaalle. Kaikki
kuuntelivat. "Susia siellä vain on", virkkoi tatarilainen
ylenkatseellisesti. "Anna ruoskaa", sanoi Bitshok ja heittäytyi taas
rekensä pohjalle. Tobias teki, kuten isäntä käski, mutta äkisti hevoset
vavahtivat, syöksähtivät syrjään ja läksivät hurjasti laukkaamaan.
Hanhineva seurasi vastahakoisesti jäljestä. Harmaassa pimeässä näki
Tobias joukon pörhöisiä susia, jotka välistä näkyivät, välistä
peittyivät sumuun, mutta tietä ei Tobias enää nähnyt. Hevosten
levottomuus yhä kiihtyi. Miehet koettivat niitä rauhoittaa ja
vähitellen se onnistuikin. Bitshok nousi äkeissään, piiska kädessä,
valmiina kurittamaan, jos tarve tuli. Heti jäälle päästyään huomasi
hän, että oltiin poissa tien jäljeltä. Raivostuen alkoi hän haukkua
Tobiasta ja toivottaa perkeleitä ja pahoja henkiä viemään häntä
nahkoineen päivineen. Epäilemättä olisi hän jo käyttänyt ruoskaakin,
jos Hanhineva juuri silloin, kuin Bitshok nosti sen, ei olisi temmannut
sitä häneltä, tyynesti ja kylmäkiskoisesti sanoen: "Hiljaa, Ivan
Ivanovitsh, te olette vielä Suomessa; laki ei ole leikin tekoa. Nyt on
etsittävä tietä, taikka ollaan hengen vaarassa." Ivan kutistui kokoon
kuin märkä rukkanen. Henki vaarassa! Ja venäläisen helposti liikkuva
luonne heti kääntyi päinvastaiselle taholle. "No, Tobias, en minä
tarkoittanut niin pahaa, älä tuosta nyt suutu." Tatarilainen tuli
myöskin luo ja kaikki neljä miestä nyt neuvottelivat, mitä oli tehtävä.
Tobias Pullinen ja Hanhineva tahtoivat antaa hevosten kulkea omin
neuvoin ja itse valita tiensä, sillä hevoset useimmiten heti menevät
suorinta tietä maalle. Tatarilainen kyllä yleensä arveli samaa, mutta
pelkäsi hevosten nyt susista säikäyksissään ei antavan itseään
luonnollisen vaistonsa ohjata eikä pyrkivän maalle päin, vaan ensin
susia pakoon. Bitshok puolestaan oli huomannut, että suomalaisilla
ylämaan hevosilla ei ollut ollenkaan tuota aistia kulkea pimeässä ja
lumipyryssä aukeilla tasangoilla maata tai kotia kohti. Vaan koska
tuliasetten puutteessa susilta ei uskallettu yksitellen lähteä eri
tahoilta etsimään tietä eikä myöskään jättää niin monta peljästynyttä
ja levotonta hevosta yhden miehen hoitoon siksi aikaa, kuin toiset
kiertelisivät tien haussa, niin ei ollut muuta keinoa kuin luottaa
hevosten vaistoon. Tatarilainen, joka oli aroilla ollut samanlaisessa
seikkailussa, vastusti hyvin kiihkeästi. Hänen mielestään oli parasta
koota hevoset piiriin, tehdä valli niukasta lumesta, jota siellä täällä
vähän oli jään koloissa, ja aamuun asti olla siinä, jossa oltiin.
Bitshokilla oli vilu, Tobias oli kärsimätön, Hanhineva ei luullut maan
olevan varsin kaukana, ja enemmistö siis voitti. Käytiin istumaan
rekiin. "Jumalan nimeen", sanoi venäläinen. Hevoset läksivät ja tuulen
vauhdilla lennettiin kohti tuntematonta pimeää. Kohta matkustajamme
ilokseen huomasivat susien ulvonnan kuuluvan yhä heikommin. Kuin
hevoset sitä paitsi olivat rauhoittuneet ja juoksivat ripeästi eteen
päin ilman mitään levottomuutta, hengittivät miehet jo helpommin;
ainoastaan tatarilainen ei luottanut tähän koetukseen, hän mutisi tuon
tuostakin: "Allah, akbar." Huolettomasti ajettiin vielä muutamia
minuutteja. Mutta yht'äkkiä sanoi Hanhineva kuiskaten, melkein kuin
tukehtuvalla äänellä: "seisata, Tobias, seisata Herran tähden."
Sydän vavahti matkamiehillä.
"No, mitä nyt sitte?" sanoi Tobias äreästi.
"Kuuntele, kuuntele tarkkaan! Mitä kuulet?" sanoi Hanhineva vakavasti.
"En minä kuule mitään."
"Minä kuulen koiran haukuntaa etäältä, hyvin etäältä", sanoi
tatarilainen. "Ei, se on linnun ääntä, merilinnun; allit huutelevat
jään reunalla, me olemme ajaneet ulos Laatokalle kohti aukeata merta."
Nyt kuului ihan selvästi allien soinnukas, tarmokas ääni.
Bitshok heittäytyi alas ja kuunteli, korva jäätä vasten. "Ganginjeva on
oikeassa, minä kuulen selvään, miten jää narisee ja aallot jyskyttävät;
meidän olisi pitänyt noudattaa tatarilaisen neuvoa. Jumala meitä
armahtakoon!" Samassa halkesi jäähän vana paukahtaen kuin pyssy ja
selvään kuului, miten se halkeama kiristen ja paukahdellen eteni kuin
nuoli maata kohti.
"Sinne päin, sinne päin!" sanoi Hanhineva, "siellä on maa. Vapahtajamme
Jesuksen Kristuksen nimessä kääntykäämme nyt heti!"
Käännyttiin, mutta turhaan; tietä ei enää löytynyt. Lumipyry kiihtyi,
jääpuikot tulivat teräviksi ja koviksi, myrsky ulvoi, jää paukkoi ja
pakkanen, hirvittävä pakkanen laskeutui Pohjolasta kaikkine kipuinensa
matkustajain päälle, joilla ei edes ollut kylliksi vaatteitakaan, niitä
kestääksensä, kaikkein vähimmin tatarilaisella, jonka pitkä viitta oli
ohuesta kankaasta, ja Hanhinevalla, joka aikoi ostaa vaatteita
Pietarista. Vilusta väristen riisuttiin hevoset valjaista, käännettiin
reet syrjälleen tuulta vasten ja asetuttiin niiden siimekseen, vaikka
sekään ei paljon auttanut, kun reet olivat harvat. Myrsky oli vähän
ennen temmannut pois kaksi lammasnahkavällyä, jotka olivat
suunnattomien yölepakkojen tavalla räpytellen lähteneet lentämään
pitkin jäätä. Nyt myrsky poimi rekien raoista pois heinät korsi
korrelta. Hevosista ei tarvinnut olla huolissaan; vaikka ihan vapaina,
ne eivät edes yrittäneetkään karkaamaan, vaan asettuivat yhteen
ryhmään, päät kiinni toisiinsa, siten saaden toinen toisestaan suojaa
sekä pakkasta että lumipyryä vastaan; silloin tällöin tunkeutui joku
taimmainen sisemmäksi ryhmään. Tatarilaista ja Hanhinevaa paleli
hirveästi. Välistä he hypähtivät ylös ja juoksivat tämän tilapäisen
leirin ympäri, pysyäkseen lämpöisinä, ja väsyttyään asettuivat taas
hyvin kiinni toisiinsa reen suojaan ja käärivät ympärilleen niinimaton,
jota myrsky ei ollut heiltä riistänyt. Kohtapa liike ei enää riittänyt
pitämään notkeina heidän kangistuvia jäseniään; he väsyivät ennen, kuin
ehtivät lämmitä. Tobias ja Ivan koettivat hieromalla pitää heitä
hengissä, mutta jäätävän pakkasen tähden ei sekään kauan ollut
mahdollinen, kun heidän kätensä kylmettyivät niin, että niitä alkoi
kirveliä. Kuin Bitshok tatarilaisen ja Hanhinevan änkyttävästä,
tavoittelevasta puheesta huomasi, että he eivät enää kauemmin jaksaneet
kärsiä, koetti hän tarjota heille pullosta viinaa, jota hän ja Tobias
olivat säästävästi ja varovasti nauttineet. Turha tarjous, sillä
Malakias Hanhineva sanoi yksinkertaisesti ja luottavasti: "Minä olen
kristitty eli, kuten maailma sanoo, hihhuli; minulla on suuri
seurakunta, jonka Herra armossaan on minun opetusteni ja rukousteni
kautta auttanut pois viinan kirouksesta; ei kenenkään pidä sanoa, että
Malakias Hanhineva on kuolemassa pettänyt, mitä on opettanut elämässä;
jos Herra tahtoo ottaa minun henkeni, niin minä olen valmis menemään
hänen autuuteensa."
Tatarilainen Kuffein Holam vitkasteli, otti sitte pullon, mutta: "ei",
sanoi hän, "kuolema on jo purrut hampaansa kiinni minun sydämmeeni.
Kuffein Holam on suuri syntinen, kristittyjen viina on usein saanut
minut rikkomaan profeetan käskyjä, mutta jos Monkir ja Nekir, kuoleman
ja tuomion enkelit, tulevat tänä yönä, niin heidän ei tarvitse tuntea
minun henkeni lähtevän ruumiistani saastaiselta haisevana. Asrael,
paratiisin vartia, ei suinkaan kiellä minua pääsemästä sen iloihin.
Jumala on suuri ja Muhammed on hänen profeettansa!"
Bitshok teki ristinmerkin. "Herra kaikkiarmias, armon jakaja, armahda
meitä!" Ja Tobias, kenenkä puoleen hän olisi kääntynyt näinä tuskan
hetkinä, hän, joka oli hyljännyt kaikki, mitä kerran oli elänyt ja
liikkunut hänessä. Hän istui synkkänä, uhkamielisenä vaiti ja katsoi
kumppaneihinsa. Kuten Belsazar näki "mene tekel'insä" kuninkaallisen
asuntonsa seinällä, niin Tobiaskin näki edessään syntisen elämänsä
leimuavilla kirjaimilla kirjoitettuna. Hän muisti joka vikansa, joka
syntinsä, muisti laiminlyödyn rippikouluaikansa, suloiset liikutukset,
joita kerran oli kuohunut hänen mielessään, ja hengellisen uupumuksen
ja unen, joka sitte oli vaivuttanut hänen sielunsa niin syvälle, että
tuo muhamettilainen oli paljon korkeammalla häntä. Hän muisti Adam
Pihlhjertan opetukset, hihhulien rukous- ja veisuukokoukset, ja mitä
hänestä nyt oli tullut, hevoshuijari, joka joi köyhäin talonpoikain
kanssa, voidakseen sitte pettää heitä kaupoissa.
Tatarilainen laskeutui polvilleen, pani kätensä ryntäilleen ristiin,
laski karvalakkinsa viereensä, kumarsi paljasta päätään alas jäähän
saakka ja Allahin ja Muhammedin nimet nousivat kangistuneilta huulilta
hartaassa rukouksessa talviyön kovassa pakkasessa lumimyrskyn
kohisevilla siivillä Jumalan, ainoan ja laupiaan Jumalan taivaasen.
Lopetettuaan rukouksensa pani Kuffein lakin päähänsä, ryömi Bitshokin
luo, otti häntä kädestä ja sanoi: "kiitos, Ivan, sinä olit hyvä
isäntä." Hän laskeutui pitkäkseen jäälle, veti niinimaton yllensä ja
nukkui ijankaikkiseen lepoon. Kuollessaan uneksi hän ihanasta keväästä,
sinitaivaasta ja miljoonista kukista äärettömillä aroilla bashkiirein
maassa, kotimaassansa, ja sitte nousi hänen uupuva sielunsa maan
keväimistä taivaan alati kukoistavaan kesään ja Asrael vei hänen
vapautuneen henkensä paratiisin iloihin, jossa taivaan sulottaret
kuivasivat hänen jäätyneet kyyneleensä ja lämmittivät hänen sielunsa
uuteen ijankaikkiseen eloon autuaassa yhteydessä kaikkein
oikeauskoisten ja heidän profeettansa kanssa.
Kuin tatarilainen oli lopettanut rukouksensa ja kiittänyt isäntäänsä,
kuului heikko, sammuva ääni yön pimeydessä; Hanhineva se kankealla,
sopertavalla kielellä veisasi virttä. Silloin tällöin myrskyn kohinan
seasta kuulivat Tobias ja Bitshok hihhulin puoleksi puhumalla, puoleksi
veisaamalla sanelevan:
Mä että täältä erkanen,
Sen katson voitokseni,
Sill' ilon Jesus ijäisen
Suot luonas sielulleni.
Mä pääsen tyyneen rantahan
Myrskyistä, jotka pauhaa,
Kiusauksista maailman
Saan ijäks kaikeks rauhaa.
Yhä heikommin kuuluivat virren ja rukouksen sanat, kunnes ne kuolivat
äänettömäksi, hartaaksi rauhan ikävöitsemiseksi; hihhuli ja
sielunpaimen Hanhineva meni Herransa rauhaan ja vähäinen torppa kosken
partaalla salolla, johon hihhulilahkoon kuuluvat tukinuittajat usein
kokoutuivat ilolla ja riemulla ylistämään Herraa, kajasti vielä
kuolemassakin hänen sammuvan silmänsä edessä. Hänestä tuntui, että hän
kosken kuohuvilla aalloilla riemuiten uiskenteli huimaavaa vauhtia pois
elämän merestä ijankaikkisuuden ihanoille rannoille.
Tobias ja Bitshok katsahtivat toisiinsa. "Luulenpa Jumalan ottaneen
heidät luoksensa, Herran rauha olkoon heidän kanssansa", kuiskasi
Bitshok. "Jos Jumala pelastaa meidät tästä hädästä, panen minä
kynttilöitä palamaan kasanilaisen pyhän emon alttarille. Niin minä teen
ja lupaan Jumalan kautta."
"Ja minä", sanoi Tobias, "alan uutta elämää."
He eivät enää muuta puhelleet, tunkeutuivat vain lähemmäksi toisiansa;
heidän ajatuksensa sammuivat pois, he eivät olleet liikutetut, eivät
peljänneet kuolemaa eivätkä olleet ahdistuksissaan, sielun kielet eivät
enää väräjäneet; ruumiin hermot vetivät puoleensa koko heidän
huomionsa, heitä vain paleli.
Myrsky liiteli leveillä siivillä heidän ylitsensä ja ajoi lunta
suuriksi kinoksiksi heitä vasten ja, ennenkuin aavistivatkaan,
nukkuivat he sekä kaikista vilun tunteista että kaikista suruista pois
hiljaiseen uneen. Jos lunta ei olisi tullut suurin joukoin alas
taivaasta, niin he eivät olisi enää nähneet aamun valoa. Mutta kuin he
heräsivät, tunsivat he elähyttävää lämpöä ruumiissansa. He sysivät
syrjään lumipeitteen ja hieroivat silmiänsä. Hevoset olivat kadonneet;
itse olivat he olleet suuren lumikerroksen peitossa, joka oli pitänyt
yllä heidän ruumiinsa lämpöä ja pelastanut heidän henkensä. Ilosta
vavisten näkivät he nyt ihan edessään tuskin puolen virstan päässä
tummain honkien keskellä Konevitsan punaisten muurien, kultakupujen ja
ristien välkkyvän aamun sinertävässä valossa. Savu nousi opaalin ja
ruusun karvaisena hiljaa ja suoraan taivasta kohti, joka säteilevän
teräskumun kaltaisena peitti pyhää saarta, jäälakeutta ja Laatokkaa.
Vaivalla nousivat he ylös ja alkoivat astuskella luostaria kohti.
Heti, kuin myrsky oli asettunut, olivat hevoset nuuskineet hetkisen ja
iloisesti hirnuen rientäneet maalle. Munkit, nähtyään hevosten tulevan,
aavistivat jonkin onnettomuuden tapahtuneen ja läksivät hevosten jälkiä
myöten etsimään. Kuolleet kaivettiin ylös lumesta, mutta kuin
tatarilaisen lakki putosi päästä ja hänen paljaaksi ajeltu päälakensa
munkeille ilmasi, mitä uskoa hän oli eläessään tunnustanut, tekivät he
kauhuissaan ristinmerkkejä, että heidän kätensä oli koskenut
uskottomaan, pakanaan, muhamettilaiskoiraan. He eivät antaneet Kuffein
Holamille hautaa eivätpä edes lupaakaan haudata hänen ruumistansa
mihinkään koko sille pyhälle saarelle.
Hänet nostettiin Bitshokin rekeen, joka jätettiin jäälle, ja niinimatto
levitettiin päälle. Hanhineva vainaja olisi kyllä kristittynä
saanut sijaa saaren pyhässä maassa, mutta äkeissään munkkien
suvaitsemattomuudesta nosti Tobias hihhulin ruumiin rekeen
muhamettilaisen viereen ja sitte molemmat pelastuneet riensivät
luostarin kyökkiin, jossa lämmin ruoka pian uudisti heidän väsyneet
voimansa.
Bitshok, päästyään kylläiseksi, kääntyi Tobiaan puoleen ja sanoi:
"Kuulitko viimeyönä, että minä lupasin panna kynttilöitä palamaan
kasanilaiselle pyhälle emolle; kuulitko sinä, sanoinko minä meneväni
Moskovaan sytyttämään niitä kynttilöitä?"
"En, sitä minä en kuullut."
"No, slavo tebjä hospodi. Sepä nyt oli hyvä. Täällä luostarissa
varmaankin on kasanilaisen pyhän emon kuva ja hänen pitää saaman
kynttilänsä ja heti paikalla."
Bitshok meni kirkkoon, sytytti kynttilän, laskeutui polvilleen, risti
silmiänsä ja rukoili, ja hänen punaiset, viekkaat sorvan silmänsä
katsoivat hartaalla uskolla vahakeltaiseen byzantinilaiseen madonnaan,
joka, ohuet huulet kiinni, silmät ankarasti tuijottavina, sulki rumaa
Kristus-lasta helmillä ja timanteilla koristettuun litteään syliinsä.
Bitshok oli täyttänyt lupauksensa.
* * * * *
Kuin hevoset oli syötetty, menivät miehet, munkkeja seurassansa, reen
luo, joka oli jäällä. Tamma valjastettiin vanhan taikauskoisen tavan
mukaan vainajain reen eteen. Bitshok tarttui ohjaksiin; "letjitje
golubtshiki", sanoi hän maiskauttaen suullansa, ja täyttä laukkaa
lähdettiin säkenöivässä auringon paisteessa mannermaata kohti, suoraa
tietä nimismiehen luo. Tämä järjestyksen vartia piti lyhyen, mutta
ankaran kuulustelun, kysellen ristiin rastiin hevoskauppiasta ja hänen
apulaistansa, katsoi heidän paperinsa, kirjoitti muistiin heidän
nimensä ja siten oli asia selvillä. Molemmat ruumiit nostettiin
nimismiehen puuliiteriin. Bitshok oli jo noussut rekeen. "Odotahan",
sanoi Tobias ja juoksi liiteriin, paljasti päänsä, laskeutui polvilleen
molempain ruumisten viereen ja rukoili lyhyen rukouksen: "Herran rauha
olkoon teidän kanssanne nyt ja ijankaikkisesti, amen!" Palatessaan
sieltä oli hänellä mielessä luja päätös luopua hevoskauppiaan toimesta,
palata kotiin ja alkaa uutta elämää.