IX.

Kesä kului ja talvi tuli, ja sitte taas kevät ja kesä, mutta yhä vielä

Tobias kuljeksi niiden kahden hevosten ostajan kanssa. Milloin hän oli

Savossa, milloin Hämeessä, milloin Itä-Karjalassa taikka kaukana

Kuopion pohjoispuolella. Ei laiminlyöty yksiäkään markkinoita, joilta

oli toivoa saada hevosia, huonompia tai parempia, kohtuullisesta

hinnasta. Kuin oli saatu ostetuksi pari kolmekymmentä, käännyttiin

etelää kohti Pietariin, ja siellä sitte oli kalleimmasta mahdollisesta

hinnasta kaupittava, mitä oli ostettu. Siellä, Pietarin suurella

hevostorilla, oli Bitshok ihan kuin kotonaan. Hevoset siistittiin ja

harjattiin, kaviot mustattiin, häntä ja harja käherrettiin, ja jos

hevosissa oli vähäkään muotoa, niin kyllä Bitshok osasi saada ne

kaupaksi sellaisillekin, joilla ei ollut halua ostaakaan. Pienimmät

suomalaiset hevoset menivät "puoli ponyn" nimellä etelään päin, muut

kaupattiin ratsurykmentteihin ja ajureille. Kuin varasto loppui,

riennettiin taas kiireimmiten pohjoista kohti. Niillä matkoilla ja

paluumatkoilla näki Tobias kotiaan ja vanhempiaan useinkin, mutta

viihtyi joka kerran yhä huonommin kotona. Huono seura, viina, ainaiset

kujeet ja pettelemiset olivat turmelleet Tobiasta, hän oli lakkaamatta

siveellisesti vaipumassa, jota lankeemistaan vastaan hän silloin

tällöin katuen ja surren taisteli muutamia päiviä, sitte jälleen

jättäytyen turhan taistelun jälkeen toivottomuuteen. Ja epäilemättä

hän, kuten niin moni muukin, jotka tulevat temmatuksi pois oikeasta

paikastaan, luonnollisesta vaikutuspiiristään, olisi kokonaan joutunut

häviöön tuossa kuljeksijan elämässä, ell'ei eräs tapaus olisi yht'äkkiä

temmannut häntä pois noiden kumppanien parista ja tuonut takaisin

kotiin.

Oli jo myöhään syksyllä. Kaksi vuotta oli Tobias jo ollut hevoskauppias

Ivan Bitshokin palveluksessa. Ivan palasi Kuopion markkinoilta kahden

apulaisensa, Tobiaan ja tatarilaisen Kuffein Holamin kanssa. Kuffein

Holam oli ennen ollut piiskarina Viipurissa, mutta luopunut siitä

ammatista ja lähtenyt hevoskauppiaana kuljeksimaan Ivanin kanssa.

Samalla hän omaksi edukseen harjoitti hyvin tuotteliasta sianharjasten

ostelua Pietarin tehtaihin. Heitä seurasi ylämaasta Malakias Hanhineva.

Hänellä oli Pietariin tukinuitto-asioita, ja hän oli yhtynyt

hevoskauppiasten seuraan, koska heillä oli sama tie. Ivan ja nämä

kumppanit ajoivat kahdessa reessä, jota paitsi heillä oli viisitoista

tai parikymmentä parempaa ja huonompaa hevosta, ostettuja mikä mistäkin

Karjalasta. Tämä matkue oli kulkenut Kuopiosta Joensuun ja Sortavalan

kautta; nyt kävi matka pitkin Laatokan rantaa milloin "kesä-" milloin

"talvitietä" jäätyneiden salmien ja selkien ylitse. Helposti kuohuva

Laatokka levisi itään ja etelään päin ylinäkymättömäksi mereksi.

Laatokka on meren tytär ja moni kohta sen luonnossa ja eläinkunnassa

muistuttaa sen mahtavaa alkuperää. Siinä elää syvällä kuoriaisia, joita

muuten on ainoastaan merien eläinkunnassa. Siellä elää monta lajia

suurta hopealohta. Hylje leikittelee ja viheltelee kuten meressä, ja

kuin myrsky levittää siipensä, pauhaavat Laatokan aallot kuten

merenkin. Matkamiehemme näkivät sieltä täältä etäältä aukeaa merta ja

kuulivat, kuinka laineet pauhasivat ja jymisivät. Ne eivät tahtoneet

millään tavalla taipua talven vallan alammaisuuteen. Ne söivät jään

laitaa, repivät ja katkoivat kovaa peitettä, joka joka yö valloitti

muutamia neliövirstoja niiden vapaiden veitikkain alueesta. Mutta

aaltojen vastustus muuttui yhä laimeammaksi; raskaina kuin sula lyijy

nostivat ne myrskyssä väsyneitä harjojansa ilman kuohua, ilman

vilkkautta ja elämää, ja kuitenkin se oli samaa vettä, kuin kesällä

nousi ja kuohui vähimmästäkin tuulen puhalluksesta ja loisti ja välkkyi

taivaan siniseltä ja vihreältä. Nyt aallot ainoastaan lyhyeen

jyskyttivät jäätynyttä pintaa.

Hevoskauppiaamme olivat jo ehtineet Käkisalmen eteläpuolelle. Täytyi

kiiruhtaa, ehtiäkseen Slyyssinään hevosmarkkinoille ja sieltä vielä

Pietariin ennen talven varsinaista tuloa. Vielä oli yksi suuri selkä

ajan voittamiseksi kuljettava, ja sitte aikoivat he pitkin

yksitoikkoista hietaseljännettä, joka ainoastaan noin 60 jalkaa

korkealla meren pinnasta lukien on Laatokan länsirantana, ajaa pitkin

päivämatkoin Slyyssinään ja sieltä Nevan suuhun, suureen

maailmankaupunkiin. Viimeisessä talossa rannalla, josta tie kääntyi

Laatokalle, varoittivat ihmiset lähtemästä jäälle. Jää on kyllä vahva,

sanoivat he, mutta tie ei vielä ole viitottu: ja muutenkin, Laatokkaan

ei ole luottamista niin kauan, kuin alli oleskelee jään reunalla.

"Joutavia", vastasi Tobias, "tämän kolme neljännestuntia jää kyllä

kestää; lumi valkasee; taivas on kirkas, ja vähintään puoli tuntia on

vielä hämärää." Ja miehet hevosineen läksivät matkaan. Vaan tuskin

ehtivät he muutamien pyssyn kantamien päähän, kuin tuuli kääntyi

eteläiseksi. Tuntui kosteita puhalluksia, jotka koskivat vielä

kylmemmästi kuin pohjatuuli ja ajoivat edellään sakeata lumi- ja

utupeittoa. "Kääntykäämme pois", sanoi tatarilainen. Bitshok makasi ja

kuorsasi reen pohjalla. Hanhineva oli jäänyt toisessa reessä jäljelle

muutamain hevosien kanssa. Tobias, nuori ja uskalias, arveli, että

eihän siinä ollut mitään hätää, kyllähän hevoset pysyivät tiellä.

Ajettiin sumussa ja lumirännässä vaiti edelleen hyvä hetki; jokainen

koetti suojella itseään kylmänkostealta pakkaselta niin hyvin, kuin

taisi. Tobias piti tarkasti silmällä tietä, joka rupesi yhä huonommin

näkymään hämärässä. Yht'äkkiä hirnahti eräs hevonen, joka oli

juoksemassa jäljestä. Se oli lyhyt, kimakka hirnahdus. Bitshok heräsi

heti.

"Mitä nyt, pelkääkö hevoset?"

Ihan oikein, kaikki hevoset, paitsi ne, jotka olivat valjaissa,

hörkistivät korviaan, tuhahtelivat, vavahtelivat ja näyttivät

levottomilta. Nyt jo valjashevosetkin huomasivat, että kaikki ei ollut

oikein. Ne hiljensivät vauhtiaan ja nuuskivat ilmaa. Bitshok istahti

reen laidalle. "Seisauta vähän", sanoi hän Tobiaalle. Kaikki

kuuntelivat. "Susia siellä vain on", virkkoi tatarilainen

ylenkatseellisesti. "Anna ruoskaa", sanoi Bitshok ja heittäytyi taas

rekensä pohjalle. Tobias teki, kuten isäntä käski, mutta äkisti hevoset

vavahtivat, syöksähtivät syrjään ja läksivät hurjasti laukkaamaan.

Hanhineva seurasi vastahakoisesti jäljestä. Harmaassa pimeässä näki

Tobias joukon pörhöisiä susia, jotka välistä näkyivät, välistä

peittyivät sumuun, mutta tietä ei Tobias enää nähnyt. Hevosten

levottomuus yhä kiihtyi. Miehet koettivat niitä rauhoittaa ja

vähitellen se onnistuikin. Bitshok nousi äkeissään, piiska kädessä,

valmiina kurittamaan, jos tarve tuli. Heti jäälle päästyään huomasi

hän, että oltiin poissa tien jäljeltä. Raivostuen alkoi hän haukkua

Tobiasta ja toivottaa perkeleitä ja pahoja henkiä viemään häntä

nahkoineen päivineen. Epäilemättä olisi hän jo käyttänyt ruoskaakin,

jos Hanhineva juuri silloin, kuin Bitshok nosti sen, ei olisi temmannut

sitä häneltä, tyynesti ja kylmäkiskoisesti sanoen: "Hiljaa, Ivan

Ivanovitsh, te olette vielä Suomessa; laki ei ole leikin tekoa. Nyt on

etsittävä tietä, taikka ollaan hengen vaarassa." Ivan kutistui kokoon

kuin märkä rukkanen. Henki vaarassa! Ja venäläisen helposti liikkuva

luonne heti kääntyi päinvastaiselle taholle. "No, Tobias, en minä

tarkoittanut niin pahaa, älä tuosta nyt suutu." Tatarilainen tuli

myöskin luo ja kaikki neljä miestä nyt neuvottelivat, mitä oli tehtävä.

Tobias Pullinen ja Hanhineva tahtoivat antaa hevosten kulkea omin

neuvoin ja itse valita tiensä, sillä hevoset useimmiten heti menevät

suorinta tietä maalle. Tatarilainen kyllä yleensä arveli samaa, mutta

pelkäsi hevosten nyt susista säikäyksissään ei antavan itseään

luonnollisen vaistonsa ohjata eikä pyrkivän maalle päin, vaan ensin

susia pakoon. Bitshok puolestaan oli huomannut, että suomalaisilla

ylämaan hevosilla ei ollut ollenkaan tuota aistia kulkea pimeässä ja

lumipyryssä aukeilla tasangoilla maata tai kotia kohti. Vaan koska

tuliasetten puutteessa susilta ei uskallettu yksitellen lähteä eri

tahoilta etsimään tietä eikä myöskään jättää niin monta peljästynyttä

ja levotonta hevosta yhden miehen hoitoon siksi aikaa, kuin toiset

kiertelisivät tien haussa, niin ei ollut muuta keinoa kuin luottaa

hevosten vaistoon. Tatarilainen, joka oli aroilla ollut samanlaisessa

seikkailussa, vastusti hyvin kiihkeästi. Hänen mielestään oli parasta

koota hevoset piiriin, tehdä valli niukasta lumesta, jota siellä täällä

vähän oli jään koloissa, ja aamuun asti olla siinä, jossa oltiin.

Bitshokilla oli vilu, Tobias oli kärsimätön, Hanhineva ei luullut maan

olevan varsin kaukana, ja enemmistö siis voitti. Käytiin istumaan

rekiin. "Jumalan nimeen", sanoi venäläinen. Hevoset läksivät ja tuulen

vauhdilla lennettiin kohti tuntematonta pimeää. Kohta matkustajamme

ilokseen huomasivat susien ulvonnan kuuluvan yhä heikommin. Kuin

hevoset sitä paitsi olivat rauhoittuneet ja juoksivat ripeästi eteen

päin ilman mitään levottomuutta, hengittivät miehet jo helpommin;

ainoastaan tatarilainen ei luottanut tähän koetukseen, hän mutisi tuon

tuostakin: "Allah, akbar." Huolettomasti ajettiin vielä muutamia

minuutteja. Mutta yht'äkkiä sanoi Hanhineva kuiskaten, melkein kuin

tukehtuvalla äänellä: "seisata, Tobias, seisata Herran tähden."

Sydän vavahti matkamiehillä.

"No, mitä nyt sitte?" sanoi Tobias äreästi.

"Kuuntele, kuuntele tarkkaan! Mitä kuulet?" sanoi Hanhineva vakavasti.

"En minä kuule mitään."

"Minä kuulen koiran haukuntaa etäältä, hyvin etäältä", sanoi

tatarilainen. "Ei, se on linnun ääntä, merilinnun; allit huutelevat

jään reunalla, me olemme ajaneet ulos Laatokalle kohti aukeata merta."

Nyt kuului ihan selvästi allien soinnukas, tarmokas ääni.

Bitshok heittäytyi alas ja kuunteli, korva jäätä vasten. "Ganginjeva on

oikeassa, minä kuulen selvään, miten jää narisee ja aallot jyskyttävät;

meidän olisi pitänyt noudattaa tatarilaisen neuvoa. Jumala meitä

armahtakoon!" Samassa halkesi jäähän vana paukahtaen kuin pyssy ja

selvään kuului, miten se halkeama kiristen ja paukahdellen eteni kuin

nuoli maata kohti.

"Sinne päin, sinne päin!" sanoi Hanhineva, "siellä on maa. Vapahtajamme

Jesuksen Kristuksen nimessä kääntykäämme nyt heti!"

Käännyttiin, mutta turhaan; tietä ei enää löytynyt. Lumipyry kiihtyi,

jääpuikot tulivat teräviksi ja koviksi, myrsky ulvoi, jää paukkoi ja

pakkanen, hirvittävä pakkanen laskeutui Pohjolasta kaikkine kipuinensa

matkustajain päälle, joilla ei edes ollut kylliksi vaatteitakaan, niitä

kestääksensä, kaikkein vähimmin tatarilaisella, jonka pitkä viitta oli

ohuesta kankaasta, ja Hanhinevalla, joka aikoi ostaa vaatteita

Pietarista. Vilusta väristen riisuttiin hevoset valjaista, käännettiin

reet syrjälleen tuulta vasten ja asetuttiin niiden siimekseen, vaikka

sekään ei paljon auttanut, kun reet olivat harvat. Myrsky oli vähän

ennen temmannut pois kaksi lammasnahkavällyä, jotka olivat

suunnattomien yölepakkojen tavalla räpytellen lähteneet lentämään

pitkin jäätä. Nyt myrsky poimi rekien raoista pois heinät korsi

korrelta. Hevosista ei tarvinnut olla huolissaan; vaikka ihan vapaina,

ne eivät edes yrittäneetkään karkaamaan, vaan asettuivat yhteen

ryhmään, päät kiinni toisiinsa, siten saaden toinen toisestaan suojaa

sekä pakkasta että lumipyryä vastaan; silloin tällöin tunkeutui joku

taimmainen sisemmäksi ryhmään. Tatarilaista ja Hanhinevaa paleli

hirveästi. Välistä he hypähtivät ylös ja juoksivat tämän tilapäisen

leirin ympäri, pysyäkseen lämpöisinä, ja väsyttyään asettuivat taas

hyvin kiinni toisiinsa reen suojaan ja käärivät ympärilleen niinimaton,

jota myrsky ei ollut heiltä riistänyt. Kohtapa liike ei enää riittänyt

pitämään notkeina heidän kangistuvia jäseniään; he väsyivät ennen, kuin

ehtivät lämmitä. Tobias ja Ivan koettivat hieromalla pitää heitä

hengissä, mutta jäätävän pakkasen tähden ei sekään kauan ollut

mahdollinen, kun heidän kätensä kylmettyivät niin, että niitä alkoi

kirveliä. Kuin Bitshok tatarilaisen ja Hanhinevan änkyttävästä,

tavoittelevasta puheesta huomasi, että he eivät enää kauemmin jaksaneet

kärsiä, koetti hän tarjota heille pullosta viinaa, jota hän ja Tobias

olivat säästävästi ja varovasti nauttineet. Turha tarjous, sillä

Malakias Hanhineva sanoi yksinkertaisesti ja luottavasti: "Minä olen

kristitty eli, kuten maailma sanoo, hihhuli; minulla on suuri

seurakunta, jonka Herra armossaan on minun opetusteni ja rukousteni

kautta auttanut pois viinan kirouksesta; ei kenenkään pidä sanoa, että

Malakias Hanhineva on kuolemassa pettänyt, mitä on opettanut elämässä;

jos Herra tahtoo ottaa minun henkeni, niin minä olen valmis menemään

hänen autuuteensa."

Tatarilainen Kuffein Holam vitkasteli, otti sitte pullon, mutta: "ei",

sanoi hän, "kuolema on jo purrut hampaansa kiinni minun sydämmeeni.

Kuffein Holam on suuri syntinen, kristittyjen viina on usein saanut

minut rikkomaan profeetan käskyjä, mutta jos Monkir ja Nekir, kuoleman

ja tuomion enkelit, tulevat tänä yönä, niin heidän ei tarvitse tuntea

minun henkeni lähtevän ruumiistani saastaiselta haisevana. Asrael,

paratiisin vartia, ei suinkaan kiellä minua pääsemästä sen iloihin.

Jumala on suuri ja Muhammed on hänen profeettansa!"

Bitshok teki ristinmerkin. "Herra kaikkiarmias, armon jakaja, armahda

meitä!" Ja Tobias, kenenkä puoleen hän olisi kääntynyt näinä tuskan

hetkinä, hän, joka oli hyljännyt kaikki, mitä kerran oli elänyt ja

liikkunut hänessä. Hän istui synkkänä, uhkamielisenä vaiti ja katsoi

kumppaneihinsa. Kuten Belsazar näki "mene tekel'insä" kuninkaallisen

asuntonsa seinällä, niin Tobiaskin näki edessään syntisen elämänsä

leimuavilla kirjaimilla kirjoitettuna. Hän muisti joka vikansa, joka

syntinsä, muisti laiminlyödyn rippikouluaikansa, suloiset liikutukset,

joita kerran oli kuohunut hänen mielessään, ja hengellisen uupumuksen

ja unen, joka sitte oli vaivuttanut hänen sielunsa niin syvälle, että

tuo muhamettilainen oli paljon korkeammalla häntä. Hän muisti Adam

Pihlhjertan opetukset, hihhulien rukous- ja veisuukokoukset, ja mitä

hänestä nyt oli tullut, hevoshuijari, joka joi köyhäin talonpoikain

kanssa, voidakseen sitte pettää heitä kaupoissa.

Tatarilainen laskeutui polvilleen, pani kätensä ryntäilleen ristiin,

laski karvalakkinsa viereensä, kumarsi paljasta päätään alas jäähän

saakka ja Allahin ja Muhammedin nimet nousivat kangistuneilta huulilta

hartaassa rukouksessa talviyön kovassa pakkasessa lumimyrskyn

kohisevilla siivillä Jumalan, ainoan ja laupiaan Jumalan taivaasen.

Lopetettuaan rukouksensa pani Kuffein lakin päähänsä, ryömi Bitshokin

luo, otti häntä kädestä ja sanoi: "kiitos, Ivan, sinä olit hyvä

isäntä." Hän laskeutui pitkäkseen jäälle, veti niinimaton yllensä ja

nukkui ijankaikkiseen lepoon. Kuollessaan uneksi hän ihanasta keväästä,

sinitaivaasta ja miljoonista kukista äärettömillä aroilla bashkiirein

maassa, kotimaassansa, ja sitte nousi hänen uupuva sielunsa maan

keväimistä taivaan alati kukoistavaan kesään ja Asrael vei hänen

vapautuneen henkensä paratiisin iloihin, jossa taivaan sulottaret

kuivasivat hänen jäätyneet kyyneleensä ja lämmittivät hänen sielunsa

uuteen ijankaikkiseen eloon autuaassa yhteydessä kaikkein

oikeauskoisten ja heidän profeettansa kanssa.

Kuin tatarilainen oli lopettanut rukouksensa ja kiittänyt isäntäänsä,

kuului heikko, sammuva ääni yön pimeydessä; Hanhineva se kankealla,

sopertavalla kielellä veisasi virttä. Silloin tällöin myrskyn kohinan

seasta kuulivat Tobias ja Bitshok hihhulin puoleksi puhumalla, puoleksi

veisaamalla sanelevan:

Mä että täältä erkanen,

Sen katson voitokseni,

Sill' ilon Jesus ijäisen

Suot luonas sielulleni.

Mä pääsen tyyneen rantahan

Myrskyistä, jotka pauhaa,

Kiusauksista maailman

Saan ijäks kaikeks rauhaa.

Yhä heikommin kuuluivat virren ja rukouksen sanat, kunnes ne kuolivat

äänettömäksi, hartaaksi rauhan ikävöitsemiseksi; hihhuli ja

sielunpaimen Hanhineva meni Herransa rauhaan ja vähäinen torppa kosken

partaalla salolla, johon hihhulilahkoon kuuluvat tukinuittajat usein

kokoutuivat ilolla ja riemulla ylistämään Herraa, kajasti vielä

kuolemassakin hänen sammuvan silmänsä edessä. Hänestä tuntui, että hän

kosken kuohuvilla aalloilla riemuiten uiskenteli huimaavaa vauhtia pois

elämän merestä ijankaikkisuuden ihanoille rannoille.

Tobias ja Bitshok katsahtivat toisiinsa. "Luulenpa Jumalan ottaneen

heidät luoksensa, Herran rauha olkoon heidän kanssansa", kuiskasi

Bitshok. "Jos Jumala pelastaa meidät tästä hädästä, panen minä

kynttilöitä palamaan kasanilaisen pyhän emon alttarille. Niin minä teen

ja lupaan Jumalan kautta."

"Ja minä", sanoi Tobias, "alan uutta elämää."

He eivät enää muuta puhelleet, tunkeutuivat vain lähemmäksi toisiansa;

heidän ajatuksensa sammuivat pois, he eivät olleet liikutetut, eivät

peljänneet kuolemaa eivätkä olleet ahdistuksissaan, sielun kielet eivät

enää väräjäneet; ruumiin hermot vetivät puoleensa koko heidän

huomionsa, heitä vain paleli.

Myrsky liiteli leveillä siivillä heidän ylitsensä ja ajoi lunta

suuriksi kinoksiksi heitä vasten ja, ennenkuin aavistivatkaan,

nukkuivat he sekä kaikista vilun tunteista että kaikista suruista pois

hiljaiseen uneen. Jos lunta ei olisi tullut suurin joukoin alas

taivaasta, niin he eivät olisi enää nähneet aamun valoa. Mutta kuin he

heräsivät, tunsivat he elähyttävää lämpöä ruumiissansa. He sysivät

syrjään lumipeitteen ja hieroivat silmiänsä. Hevoset olivat kadonneet;

itse olivat he olleet suuren lumikerroksen peitossa, joka oli pitänyt

yllä heidän ruumiinsa lämpöä ja pelastanut heidän henkensä. Ilosta

vavisten näkivät he nyt ihan edessään tuskin puolen virstan päässä

tummain honkien keskellä Konevitsan punaisten muurien, kultakupujen ja

ristien välkkyvän aamun sinertävässä valossa. Savu nousi opaalin ja

ruusun karvaisena hiljaa ja suoraan taivasta kohti, joka säteilevän

teräskumun kaltaisena peitti pyhää saarta, jäälakeutta ja Laatokkaa.

Vaivalla nousivat he ylös ja alkoivat astuskella luostaria kohti.

Heti, kuin myrsky oli asettunut, olivat hevoset nuuskineet hetkisen ja

iloisesti hirnuen rientäneet maalle. Munkit, nähtyään hevosten tulevan,

aavistivat jonkin onnettomuuden tapahtuneen ja läksivät hevosten jälkiä

myöten etsimään. Kuolleet kaivettiin ylös lumesta, mutta kuin

tatarilaisen lakki putosi päästä ja hänen paljaaksi ajeltu päälakensa

munkeille ilmasi, mitä uskoa hän oli eläessään tunnustanut, tekivät he

kauhuissaan ristinmerkkejä, että heidän kätensä oli koskenut

uskottomaan, pakanaan, muhamettilaiskoiraan. He eivät antaneet Kuffein

Holamille hautaa eivätpä edes lupaakaan haudata hänen ruumistansa

mihinkään koko sille pyhälle saarelle.

Hänet nostettiin Bitshokin rekeen, joka jätettiin jäälle, ja niinimatto

levitettiin päälle. Hanhineva vainaja olisi kyllä kristittynä

saanut sijaa saaren pyhässä maassa, mutta äkeissään munkkien

suvaitsemattomuudesta nosti Tobias hihhulin ruumiin rekeen

muhamettilaisen viereen ja sitte molemmat pelastuneet riensivät

luostarin kyökkiin, jossa lämmin ruoka pian uudisti heidän väsyneet

voimansa.

Bitshok, päästyään kylläiseksi, kääntyi Tobiaan puoleen ja sanoi:

"Kuulitko viimeyönä, että minä lupasin panna kynttilöitä palamaan

kasanilaiselle pyhälle emolle; kuulitko sinä, sanoinko minä meneväni

Moskovaan sytyttämään niitä kynttilöitä?"

"En, sitä minä en kuullut."

"No, slavo tebjä hospodi. Sepä nyt oli hyvä. Täällä luostarissa

varmaankin on kasanilaisen pyhän emon kuva ja hänen pitää saaman

kynttilänsä ja heti paikalla."

Bitshok meni kirkkoon, sytytti kynttilän, laskeutui polvilleen, risti

silmiänsä ja rukoili, ja hänen punaiset, viekkaat sorvan silmänsä

katsoivat hartaalla uskolla vahakeltaiseen byzantinilaiseen madonnaan,

joka, ohuet huulet kiinni, silmät ankarasti tuijottavina, sulki rumaa

Kristus-lasta helmillä ja timanteilla koristettuun litteään syliinsä.

Bitshok oli täyttänyt lupauksensa.

* * * * *

Kuin hevoset oli syötetty, menivät miehet, munkkeja seurassansa, reen

luo, joka oli jäällä. Tamma valjastettiin vanhan taikauskoisen tavan

mukaan vainajain reen eteen. Bitshok tarttui ohjaksiin; "letjitje

golubtshiki", sanoi hän maiskauttaen suullansa, ja täyttä laukkaa

lähdettiin säkenöivässä auringon paisteessa mannermaata kohti, suoraa

tietä nimismiehen luo. Tämä järjestyksen vartia piti lyhyen, mutta

ankaran kuulustelun, kysellen ristiin rastiin hevoskauppiasta ja hänen

apulaistansa, katsoi heidän paperinsa, kirjoitti muistiin heidän

nimensä ja siten oli asia selvillä. Molemmat ruumiit nostettiin

nimismiehen puuliiteriin. Bitshok oli jo noussut rekeen. "Odotahan",

sanoi Tobias ja juoksi liiteriin, paljasti päänsä, laskeutui polvilleen

molempain ruumisten viereen ja rukoili lyhyen rukouksen: "Herran rauha

olkoon teidän kanssanne nyt ja ijankaikkisesti, amen!" Palatessaan

sieltä oli hänellä mielessä luja päätös luopua hevoskauppiaan toimesta,

palata kotiin ja alkaa uutta elämää.