VIII.

Niinpä hän viimeinkin oli kotona. Kuin juureton pajun vesa, jota heinää

korjatessa harava heittelee sinne tänne, paikasta toiseen, oli hänkin

ajelehtanut milloin minnekin. Hetkisen hän oli luullut löytäneensä

sellaista maata, johon olisi voinut juurtua ja jossa olisi tuntenut

jälleen kasvavansa kiinni maassa eikä enää olevansa tuul'ajolla

myrskyissä. Se oli ollut lyhyt aika ja rajusti oli hänet temmattu pois

siitä harhauksesta. Hänen tarvitsi panna vain silmänsä kiinni,

nähdäkseen Adam Pihlhjertan kammottavan kuvan, miten hän istui alasti,

selkä veripunaisena, miten hän siinä istui pilkattuna, häpeissään ja

katsoa tuijottaen häneen kankeilla, loistottomilla silmillä. Nyt hän

oli kotona, ja ankarat taistelut, jotka hän oli kestänyt, viha ja

kiukku, kaikki oli laskeutunut levolle, kuin hän jälleen astui

kotikynnyksen ylitse. Mutta ei hän sittekään tuntenut rauhaa, se oli

vain lepoa kuin kuumeen jälkeen, äänetöntä, kuollutta, hiljaista.

Värittömänä kului elämä päivän toisensa jälkeen. Siinä ei ollut mitään

katkeruutta, mutta ei mitään suloakaan, kaikki tuntui ummehtuneelta, ja

välistä kalvoi häntä halu saada kaikki kerrassaan loppuun.

Äiti, joka oli hänen kirjeestään luullut pojassaan tapaavansa hartaan

uskovaisen, otti hänet vastaan kauan pidätetyn rakkauden koko

kiivaudella. Hänen rakkautensa ja jälleen näkemisilonsa pohjalla oli

tunto, että poika nyt oli enemmin hänen kuin koskaan ennen. Nyt poika

saattoi ymmärtää häntä ja nyt hän puolestaan saattoi ilmaista

ajatuksiansa pojalleen.

Oliko sitte mikään ihme, että hän talonpoikais-naisissa, yksin

äideissäkin harvinaisella lämmöllä sulki hänet syliinsä, kuin he

joutuivat hänen huoneesensa. Tuvassa oli hän ainoastaan pudistanut

pojan kättä ja toivottanut hänelle tervetuloa. Vaan kohtapa Leena

Pullinen kuitenkin ihmeekseen ja kauhukseen huomasi, että hänen

Tobiaansa oli jääkylmä siihen katsoen, joka äidin mielestä yksin oli

tarpeellinen. Hän ei voinut sitä selittää eikä uskaltanut kysyä.

Haihtuneet olivat kaikki hänen unelmansa saada joku, joka ymmärtäisi

häntä, ottaisi osaa hänen ajatuksistaan ja huolistaan. Hän turvautui

taas postilloihinsa ja rukouskirjoihinsa, mutta se suola oli Tobiaasta

tullut mauttomaksi. Tobias kummasteli itsekin, että tämä sana, joka

Adamin suussa oli ollut kuin jyrinä pilvissä ja toisin ajoin kuin

aaltojen hiljainen loiske kukkarantaa vasten, että se sana nyt täällä

hänen äitinsä suussa oli niin tyhjä, niin viaton, niin ihan mitätön.

Hän oli tottunut työntekoon, vaan nyt olivat enimmät ulkotyöt

pienellä tilalla jo tehdyt, niin että jäljellä oli vain puotityötä,

ja se ei suinkaan ollut houkuttelevaa. Tinkiä penni penniltä

talonpoikais-ukkojen ja -ämmäin kanssa oli sekä vaikeaa että

vastenmielistä. Sitä paitsi istui äiti vanhus siellä seuraten

silmillään kaikkia poikansa liikkeitä ja ikään kuin tahtoen tunkeutua

hänen salaisimpain ajatustensa perille. Äiti suri, sen näki poika. Hän

suri, että pojan vallaton, raitis, uhkamielinen nuori tahto oli tullut

välinpitämättömäksi, väsyneeksi; ja tuo äänettömyys sitte, tuo toivoton

äänettömyys se rasitti äitiä enimmän.

Vanhempi Tobias oli kuten tavallista poissa, tällä kertaa Pietarissa

koettamassa jos mahdollista saada kumppaninsa Bitshokin avulla

venäläisiä ratsuväen hevosia kesälaitumelle hoidettavaksi Tervolaan.

Nuori Tobias oli ensin kotiin tultuaan vähän kainostellut Annia ja

Viskari ukkoa. Mitä Anniin koskee, muuttui se tunne tuota pikaa

toiseksi vahvemmaksi: suruksi. Sillä pian hän kaikesta huomasi, että

Anni oli mennyttä häneltä.

Kylässä oli näet suuri muutos tapahtunut Tobiaan poissa ollessa.

Seurakunta oli ollut kuin umpi lammikko, joka taholta korkean metsän

suojassa, joka ei päästänyt pienintäkään tuulen henkäystä värisyttämään

sen pintaa. Brandt oli aivan vainonnut kaikkia hengellisen elämän

ilmauksia, jotka eivät liikkuneet oikeauskoisuuden hengessä. Nyt olivat

pastori Helmin opetukset ensin herättäneet jonkinlaista mielenkiihkoa,

ja jonkun ajan kuluttua oli huomattu joidenkuiden raittiiden

tuulahdusten silloin tällöin väräyttäneen lammikon pintaa ja panneen

sen peilikirkkautta aaltoilemaan. Muutamat hihhulisaarnaajat olivat

matkalla pitäneet pari hengellistä esitelmää paikkakunnassa ja siitä

oli tullut levottomuutta sekä heikkoja elämän ja liikkeen merkkejä.

Anni oli niitä, joihin herätys oli syvimmin koskenut. Tobias näki hänen

nyt olevan samassa hengellisen heräämisen tilassa, kuin hän itse oli

kokenut, mutta hän katseli sitä ikään kuin vuorelta alas laaksoon.

Kaikki oli niin pientä ja pikkumaista. Mitäpä siitä olisi apua, mitä

oli hän itse voittanut sillä kaikella, kuin oli kokenut? Ei niin

mitään, ainoastaan kyllästystä. Anni kartteli häntä, hän kun nähtävästi

sitä paitsi oli vakuutettu, että äiti Leena ei suopein silmin katsellut

heidän avioliittoansa.

Eräänä iltana vähän ennen Juhannusta Tobias istuessaan puodin

rappusilla ja mitään ajattelematta heitellessään jyviä äitinsä

kaakottaville kanoille ja odottaessaan ostajia näki vanhan vihamiehensä

Matti Reijosen auttelevan Annia kaivolla. Matilla näytti olevan paljo

sanomista tytölle. Silloin tällöin pysähtyi häneltä vesikiulu puoli

tiehen kaivoon, hän kuiskaeli kiireesti ja näytti tahtovan taivuttaa

häntä. He seisoivat kaivolla mäen rinteessä kuin varjokuvat kirkkaan

keltaista iltataivasta vasten. Hän ei nähnyt heidän kasvojansa, vaan

ainoastaan heidän kuvansa ja liikkeensä tarkkapiirteisinä taivasta

vasten; silloin tällöin kantoi tuuli jonkun epäselvän äänen puheesta

hänen luoksensa. Tuntui ikään kuin pistosta, niin että Tobias kädellään

koski rintaansa. Viikkokausia kestäneen henkisen tyynen jälkeen raivosi

nyt mustasukkaisuus hänessä, ajoi ylös hänen elämänsä henget ja sytytti

liekitsevän tulen hänen rintaansa. Hän nousi äkisti ylös ja äitinsä

kummastukseksi liikkui sukkelammin kuin pitkään aikaan; hänessä näytti

nyt olevan enempi elämää ja vilkkautta. Kuin hän kuuli tuvan ovessa

käytävän, juoksi hän ihan juoksemalla puotikammarista tupaan.

"Anni", sillä hän se oli, "Anni", sanoi hän, "minun pitää saada puhella

sinun kanssasi; tule tänä iltana ... tiedäthän, sinne pellolle."

Paljopa kuitenkin tarvittiin nähdä vaivaa ja käyttää paljo houkuttelua

ja monta hellää sanaa, ennenkuin Anni viimein taipui tulemaan.

Oli Juhannuksen aaton aatto. Aurinko oli laskeutunut, päivä lopussa ja

kesäyö levitti salaperäistä hämyänsä yli maiden ja metsäin. Harvain

koivujen alla ja yli heleän vihreiden ketojen liiteli kevättuuli

lauhkeana ja mielistelevänä keveillä siivillä ja kuljetti kanssansa

tuoksua, joka herätti helliä muistoja kuluneista keväistä ja uljaita

unelmia urhakoista ja voimakkaista ajoista. Tobias käveli yksin ja

kärsimättömänä pellon pientarella. Tänä iltana tahtoi hän lopettaa

taistelun, jota oli niin kauan kestänyt hänen sisällänsä. Hän oli

kyllästynyt omaan horjuvaisuuteensa, nyt se piti tulla ratkaistuksi:

joko, taikka. Varovasti astui hän pellon poikki, pitkin ojan reunaa

kiviraunion luo, jossa kasvoi vaapukisto vanhan yksinäisen tuomen

vieressä. Sinne hän kävi istumaan voikukille ja mintuille ja istui niin

hiljaa ja ääneti, että ruisrääkkä, joka oli vaiennut hetkiseksi,

jälleen alkoi vetää rumaa virttänsä. Nyt kuului rapinaa: se on hän,

ajatteli Tobias. Ei, se oli vain tarhakäärme, joka tulla livahti

rauniosta ja sukkelaan kuin leimaus sieppasi sammakon sekä yhtä

kiireesti jälleen katosi kivien alle. Mutta nyt kuuluu hiipiviä

askelia, astua heilutellen tuli Anni häpeissään ja hidastellen pitkin

ojan vartta. Viimein seisoi hän siinä hänen edessään ja itsepäisesti

maahan katsoen kävi istumaan vähän matkan päähän ja sanoi kiireisesti:

"Täti odottaa minua, minun täytyy joutua. Sano pian, Tobias, mitä

tahdoit sanoa; luulenpa, että vanhus minut jo näki, kuin nousin

veräjästä."

"Oh, rakas Anni, mitä sinä huolit vanhuksesta. Älä nyt ole yhtään

peloissasi. Oletko jo unhottanut, että me olemme täällä tavanneet

toisiamme useammasti kuin yhden kerran? Ja oletko unhottanut, mitä

olemme luvanneet toinen toisellemme juuri täällä?"

"Älä sinä niitä", vastasi Anni hätäisesti ja siirtyi vielä etemmäksi

pois. "Mikä on ollut, se on mennyt. Sinun lähdettyäsi on täällä paljon

muuttunut. Minä olen puhunut veljien ja vanhimpain kanssa. Heidän

sanansa ovat polttaneet minun omaatuntoani kuin nuolet. Minä olen

katunut ja tunnustanut, minä olen kuunnellut sanaa..."

Siitä Tobias kiivastui. Sana -- pitikö sitte tuon sanan aina olla hänen

ja hänen onnensa välillä? Hän oli tehnyt vain kierroksen ja seisoi nyt

taas siinä, josta oli lähtenyt.

Katkeraa puhetta tulvi hänen suustansa. Anni kuunteli, vaan eivät hänen

katkerat eikä hellät sanansa näyttäneet mitään vaikuttavan häneen. Kuin

Tobias viimein vähän rauhoittui, vastasi hän sentään hiukan lempeämmin:

"Sitä paitsi ei äitisi koskaan suostu siihen, jota sinä nyt ehdotat.

Samoin isäsikin ajattelee, että minä olen liian mitätön ja köyhä

rikkaan Tobiaan pojalle. Mitä varten sitte sotia vastaan, kärsiä häpeää

ja pilkkaa, kantaa surua ja..."

"Anni, Anni!" huusi samassa äiti Leena pihasta.

Anni hypähti ylös, oli sitte hetkisen epätietoinen, viimein kiersi

kätensä Tobiaalle kaulaan, suuteli häntä kerran tulisesti ja riensi

pitkin ojaa viljan suojassa pihaan päin.

Tobias oli yksin, ympärillä yhtä hiljaista kuin äsken. Siten istui hän

tuntikausia unteloisena ja välinpitämättömänä, mutta kuin päivän ensi

vilauksesta leivo lensi korkealle kirkkaan keltaiselle taivaalle ja

herätti uinahtavan maailman iloisen kevätpäivän tuhansiin toimiin,

silloin hän toivottomana heittäytyi pitkäkseen ruohokkoon ja itki,

kuten itketään parasta nuoruuden unelmaansa. Kyyneleet vähitellen

helpottivat hänen mieltänsä, hän nousi hitaasti ylös ja astui

väsyksissä kotiin, jossa päivän elämä jo oli alkanut. Musti haukahteli

ja tuuhealla hännällään hyväili vanhaa Mattia, joka juuri tuli ulos

rappusille, ojenteli ruumistaan, haukoitteli ja meni talliin ruokkimaan

hevosia. Tobias hiipi niin salaa kuin mahdollista tallin ylisille ja

paneutui pitkäkseen ummehtuneille menneenkesäisille heinille. Mutta

tuskin hän ehti saada kiinni laiminlyödyn yöunen päästä, kuin hänet jo

herätti kovaääninen puhelu ja hälinä.

Vanha Tobias Pullinen oli palannut kotiin ja hänen kanssansa oli tullut

hevoskauppias Ivan Bitshok, harjaksien ostaja, tatarilainen Kuffein

Holam ja yksi rakuuna. Kuin Bitshokilla oli tuttuja ratsumestareja,

tallimestareja, eläinlääkärejä ja tavallisia sotamiehiä Pietarin

ratsurykmenteissä, oli Tobiaan onnistunut saada kuusitoista

rakuunahevosta kesälaitumelle. Se ei ollut minkään mitätön asia, maksu

oli melkoinen ja hän itse sai käyttää hevosia koko kolme kuukautta.

Muutamat niistä olivat valjaiden lyöttämiä, toiset olivat saaneet

kavionsa rikki Pietarin kivikaduilla ja niiden piti nyt kengättöminä

kävellä koko kesä pehmoisilla nurmikoilla; toiset olivat kipeinä

kosteista talleista ja niiden piti hengitellä raitista ilmaa kankailla

ja ylävissä aituuksissa. Se oli rahanansio ihan Tobiaan mielen mukaan.

Vahinko vain, että Bitshokin ja tatarilaisen ei käynyt kauan viipyä

Tervolassa. Jo seuraavana päivänä aikoivat he lähteä pohjoiseen päin

hevosrikkaasen Karjalaan ja Savoon.

Mutta jos heidän vierailunsa olikin lyhyt, niin piti sen tulla sitä

iloisemmaksi. Anni sai pitää kahvia yhtä päätä lämpöisenä ja nuoren

Tobiaan käskettiin toimittaa oikein kunnollinen juhannuskokko meren

rannalle. Siinä puheltiin ja laskettiin leikkiä, muisteltiin vanhoja

hevoshistorioita, koristellen niitä uusilla mahtisanoilla ja

sukkeluuksilla, ja väliin aina ryypättiin sekakuppeja rommista,

airakista ja viinasta; "vinterska" ja "tuvantakainen" tuoksuttivat

sakeaa savua, ilo oli korkeimmillaan. Vielä suuremmaksi oli se kasvava.

Karl Napoleon Jurvelin ajoi pihaan, huiskuttaen jo matkan päästä paksua

protokolla-tukkua. Senaatin päätös rajariidassa oli tullut ja Pullisen

eduksi. Oikeastaan ei siitä mitään voittoa ollut, sillä keräjöiminen on

kallista ja asia itsessään oli arvoton, mutta olihan kuitenkin

näytetty, että oltiin oikeassa ja Brandt oli kukistettu ainakin tässä

asiassa, ja se maksoi tietysti jotain sekin.

Nuori Tobias oli hyvästi tehnyt tehtävänsä, suuri kokko oli kasattu

vuorelle järven rannalle ja ylimpänä komeili siinä pari tervatynnyriä;

nyt vain odoteltiin hämärää, jolloin se voitaisiin uhrata liekeille.

Heti kuin aurinko oli laskeutunut; kokoutui seudun nuoriso sinne.

Tobias ja hänen vieraansa tulivat ensinnä kovaäänisinä ja iloisina,

edeltä astumassa rakuuna, soittaen harmonikalla, ja Jurvelin, yhä vielä

pitäen protokolleja kädessään ja laulaen renkutuksia. Bitshok tarjosi

olutta, Pullinen ja Reijonen samoin. Ilo oli yleinen. Kokon sytytettyä

ammuttiin tuon tuostakin, kaksi viulua ja harmonikkaa koetti nuorison

toivon mukaan pitää yllä tanssimusiikkia. Leena äiti, joka oli koko

ajan näyttänyt hyvin totiselta, sai myöskin osansa yleisestä ilosta.

Matti Reijonen oli puhemiehen kautta kosinut Annia, ja nyt, kuin olut

irroitteli kielet, tuli asia kaikille tietyksi ja siitä innokkaasti

puhelivat sekä nuoret että vanhat.

Leenaa oli pitänyt hyvin levottomana se ajatus, miten hänen poikansa

ottaisi vastaan sen uutisen, mutta suureksi ihmeekseen hän ei huomannut

mitään; asia ei näyttänyt poikaan koskevan ollenkaan; vastoin äitinsä

luuloa oli hän iloinen kuin kärppä, myöhemmin illalla pauhaavakin, jopa

vähän tunkeileva.

"Kas tuoss' on poika, jossa on vilkkautta", sanoi Ivan Bitshok nuoresta

Tobiaasta. "Se on oikea vikurivarsa. Anna hänet minulle oppiin, minä

tarvitsen sukkelaa ja teräväpäistä miestä, joka voi puhella

talonpoikain kanssa siellä ylämaassa. Minä osaan opettaa hänelle,

millainen hevosen pitää olla ja mihin mikin kelpaa, niin että viekkain

kalmukkikaan ei sitte voi pettää häntä."

"Jos hän tahtoo lähteä", vastasi Pullinen ilostuneena, "niin ei minusta

vastusta. Hän vetelehtii täällä kotona, kun on liian vähä tekemistä;

ota hänet vain, niin saa hän oppia jotain kunnollisesti."

Vilkkaasti ja iloisella mielellä keskusteltiin asiaa, Jurvelin

tarjoutui tekemään välikirjaa, mutta sen jyrkästi esti venäläinen, joka

pelkäsi kaikkia "suomalaisia papereja" enemmän kuin mitään räkätautia,

köhää, pattia tai hevosruttoa.

"Ehei. Ei tarvita mitään paperia; sanasta miestä, sarvesta härkää. Minä

annan viisitoista markkaa kuussa, kaksi paria saappaita, kahdet

rukkaset, kaiken ylöspidon ja kaksi prosenttia voitosta. No, lyö tuohon

käteen!"

Tobias löi, otti pestin ja niin se asia oli päätetty.

Tobias hengitti helpommin. Siten kuin asiat nyt olivat kääntyneet

kotona, hänen olikin paras päästä pois kokonaan. Iloissansa maisteli

hän olutta ja sekakuppeja enemmän, kuin hän oikeastaan sieti, ja uuden

toimensa alkoi hän siten ensimmäisellä päihtymyksellä. Niin päättyi

juhannusaatto Tervolan talossa.

Seuraava päivä oli lähtöpäivä. Vanha Tobias oli juro ja surumielinen.

Näytti ihan siltä, kuin hän olisi mieluisimmin tahtonut vaihtaa

poikansa kanssa ja vaihtaa hiljaisen Tervolan kokonansa tuohon

matkustelevan kauppiaan ammattiin. Leena itki eikä ollut tointua

ollenkaan; hän otti pitkät ja kyyneliset jäähyväset pojalta ja antoi

hänelle virsikirjan, muutamia markkoja ja monta varoitusta ja hyvää

neuvoa. Anni näytti karttelevan serkkuansa niin paljon kuin

mahdollista, ero oli kylmä, melkein vihamielinen. Niinpä istuttiin

kärryihin. Jurvelin läksi mukaan. Tatarilainen tarttui ohjaksiin, vielä

yksi "jääkää hyvästi" ja yksi piiskaryyppy, ja Tervola katosi

ensimmäisen mäen taa.