VII.

Pari viikkoa oli kulunut siitä merkillisestä kääntymyspäivästä; Adam

Pihlhjerta oli ahkerasti käyttänyt tätä aikaa herätyssaarnain ja

rukousten pitoon sekä veisuusen. Laestadiuksen postillasta oli hän

lukenut voimakkaimmat kappaleet. Vähitellen oli hän alkanut

kuulijoillensa istutella hihhulien opin uskonkappaleita ja ilokseen

huomannut heidän yhä enemmän vakaantuvan opissa. Tosin oli sellaisiakin

pilkkaajia, joihin mitkään vakuutukset eivät pystyneet, mutta kuin enin

osa sentään oli Adamin uskolaisia, niin hän ei pitänyt lukua heistä.

Päin vastoin oli se toiselta kannalta katsoen helpompikin hänelle. Hän

saattoi nyt oikein persoonallisesti kääntyä muutamien harvain puoleen,

oikein maalata heidän syntinsä ja kauhistuttaa uskovaisia. Tobias oli

melkein hurjan haaveksivasti kiintynyt tämän lahkon oppiin. Hänellä kun

oli kevyt mieli, niin jotenkin vähä voi hänet herättää ja vetää

mukaansa, ja se usein auttoi hänet pahimpain vaikeuksien yli. Tosin

pienetkin ikävyydet samasta syystä tekivät hänelle elämän

tukalammaksi, kuin olisi ollut tarpeen. Nyt kuitenkin pitkän

levottomuus-, kärsimys-ja ahdistusajan jälkeen Adamin sanat olivat

saattaneet hänet sellaiseen tilaan, että elämä hymyili hänelle,

levottomuus oli karkoitettu ja rauha asui taas hänen sielussansa. Sen

sopusoinnun tunnossa kirjoitti hän äidilleen kirjeen, pyytäen, kuten

Adam oli neuvonut yleisin sanoin, hartaasti anteeksi, luvaten parantua

sekä kuvaten mielensä muutoksen ja uskonsa ja luvaten kohta palata

kotiin. Hän tahtoi ainoastaan saada loppuun työnsä, jonka oli alkanut,

kuulla Adamin saarnoja ja selityksiä ja sitte kevätpuoleen palata. Hän

pyysi myöskin kertomaan terveisiä isälle.

Yksi, johon hengen voima ei vähääkään koskenut, oli lihava kestkievari.

Hänen hitaassa sielussaan ei ollut mitään pohjaa, johon sana olisi

voinut sattua, ei ollut mahdollinen karvaimmillakaan sanoilla,

järkevimmilläkään syillä herättää häntä, lyödä kipunoita hänen

sielustansa. Se oli samaa kuin lyödä puuvillaan tai untuviin, ei siitä

ollut mitään hyötyä, siinä ei näkynyt edes lyönnin merkkejäkään. Hän ei

ruvennut edes vastustamaankaan tätä liikettä ennen, kuin kuukauden

lopulla, kuin hän suureksi peljästyksekseen huomasi oluen ja viinan

menekin melkoisesti vähenneen. Ei kukaan tahtonut juoda hänen

houkuttelevia tavaroitansa, kaikkein vähimmin, kuin profeetta itse asui

hänen tykönänsä. Se oli toki liikaa. Nyt hän vähitellen kuohutti

mielensä suutuksiin. Se viha kohtasi ensin vesitautista vaimoa ja

Kaisua, jotka molemmat olivat sydämmestään ja sielustaan suostuneet

Adamin oppiin. Kaksikymmenvuotisen rauhallisen elämän jälkeen alkoivat

nyt vanhoilla päivillä avioriidat. Vaimo puolusti Adamin korkeaa

lähetystä ihmetyöllä, jonka Hän oli tehnyt, kuin antoi hänelle voimaa

käydä.

"Älä lörpöttele", tiuskasi kestkievari, "kyllä sinä voit astua, kuin

vain viitsit; mutta sinä et viitsi; älä hulluttelekaan ihmeistä."

Kuitenkaan ei hänellä ollut ryhtiä eikä voimaa estää rukous-,

veisuu- ja ripityskokousten pitoa kolmekin kertaa viikossa hänen

tuvassaan. Adamilla kun oli suuri kyky hallita ja vallita, niin hän

olisi tuota pikaa ottanut koko isännyyden häneltä, jos hän ei olisi

Kaisun ja vesitautisen tähden ja Tobiaan hartaasta pyynnöstä viimein

päättänyt muuttaa pois kestkievaritalosta kalastajan mökkiin joen

suuhun.

Muutamien päiväin kuluttua siitä, kuin Tobias muutti pois

kestkievarista, tuli mies anniskelutupaan, joka oli suuri huone,

sievistetty helakan sinisillä seinäpapereilla ja koristettu muutamilla

Iljinin kivipainon tuotteilla sekä asetuksilla ja hintaluetteloilla.

Tämän kaiken päälle olivat kärpäset, savu ja ruuan katku levittäneet

keltaharmaata ja siten hiukan himmentäneet muuten kirkasta väriä. Mies

kävi hyvin varmasti ja arvonsa tuntevasti istumaan paraasen paikkaan ja

esitti itseään isännälle Viipurin läänin kuvernöörin määräyksellä.

Juodessaan väkevää rommitotiansa aukoi hän ja silitti kiiltäväksi

kulunutta polveaan vasten erään paperin, katsoa tirkisteli ja luki

hyvin arvokkaasti näin:

"Sitten kuin nimismies ... piirissä Viipurin lääniä on Kuvernöörin

virastolle ilmoittanut, että niin suuri joukko irtainta väkeä,

veijareita y.m. on kokoutunut ... aseman seuduille, että hänen on

mahdoton yksinään yllä pitää järjestystä siinä laajan piirinsä

osassa, Kuvernöörin virasto täten määrää entisen lääninkanslistin

Karl Napoleon Jurvelinin auttamaan piirin vakinaista nimismiestä

pitämään yllä järjestystä varsinkin siinä sanotun piirin osassa,

joka on huvilanomistajille palstoitettu, ja saa Karl Napoleon

Jurvelin" j.n.e., j.n.e.

Karl Napoleon Jurvelin nuolasi ohuita huuliansa, tirkisteli, kuten

hänellä oli tapana, imi voimakkaasti piippuaan, käänsi kokoon

määräyksensä ja katsoi mahtavasti kestkievariin; siitä katseesta voi

kuka hyvänsä nähdä "katsos minua, sellainen mies minä olen".

Kestkievari kumarsi ja moneen kertaan toistelluilla korusanoilla lausui

olevansa vakuutettu, että herra Karl Napoleon Jurvelin juuri oli sopiva

mies siihen hankalaan toimeen ja että hän saattaisi koko kunnan

kiitollisuuden velkaan, jos hän voisi toimittaa, paitsi muita, erään

Adam Pihlhjertan, irtolaisen ja veijarin, kiinni vahingoittamasta

ihmisiä.

"No, sille me kyllä opetamme, mistä David olutta osti", sanoi Jurvelin

päättäväisesti, heilautti polvensa ristiin toisen päälle ja koetti

näyttää uhkaavalta ja arvokkaalta. "Vai on hän niin häijy. Pohjalainen!

niinkö? tappelee ja pauhaa, vai onko hän uusmaalainen, itsepintainen ja

kiukkuinen, vai ehkä Kuopiosta, juoppo ja kavala!"

Kestkievari tuskin ehti vastata, kuin kyytimies äkisti syöksyi sisään,

huutaen: "isäntä, isäntä sauna palaa, tulkaa kaikin mokomin ulos!"

"No, ijankaikkinen isä, sauna, voi minua onnetonta, sauna, minun uusi

saunani!"

"Ei uusi, vaan vanha."

"No mutta, sinä kirottu, sano sitte heti, vanha sauna; palakoon se, ei

se minuun koske. Mutta kuulepas, kuka on tehnyt tulta siihen

harakanpesään? eihän siellä ole kukaan kylpenyt kuukausiin."

"Adam, se saarnaaja, hänhän se aina kylpee yksinään."

"Kas niin, joko se taas on hän vehkeilemässä. Piru vieköön sen

vitsauksen; mutta miksi hän ei kylve yhdessä kuten muut ihmiset. Siinä

nyt kuulette, herra nimismies."

"Kylpee yksinään, kylpee yksinään, nyt ei ole oikein asiat", mutisi

Jurvelin.

Nimismies ja kestkievari riensivät tulipalon paikalle. Sauna oli pieni

rakennus, jo ihan hajoamassa, katto tuohista ja risuista, joita

alhaalla tukemassa oli räystäslauta. Harjalla riu'ut ulottuivat yksi

tai kaksi jalkaa ylemmäksi kattoa, joten se näytti kyhmyselkäiseltä

eläimeltä, jolla oli harja pystyssä. Mustaa savua tulla tuprueli

porstuasta, liekit jo pyrkivät ylös ja koettivat nuoleskella

kattotuohia. Koko joukko ihmisiä oli saapunut katsomaan paloa, mutta

ryhtymättä vielä mihinkään tulen sammutustoimeen. Koko sauna oli ihan

rappiolla, joten siitä ei ollut mitään vahinkoa, jos se paloikin.

Nimismies kuitenkin ajatteli toisin. "Pian toimittakaa vettä!" huusi

hän, "tuuli puhaltelee kylään päin, ja jos se kiihtyy, niin tulee tästä

kokkoa enempikin." Hitaasti lähdettiin vettä noutamaan, saatiin

muutamia kiuluja ja korvoja, ja nuoremmat miehet alkoivat laimeasti

sotia tulta vastaan.

"Mutta missä on Adam?" kysyi kestkievari.

"Hän on saunassa."

"No hänpä on lämmittänyt itselleen saunan kuumaksi", sanoi kestkievari

vastahakoisesti. "Adam, missä sinä olet? tule pois, Adam!"

Adam pisti päätänsä ulos ikkunasta ja näytti hyvin peljästyneeltä.

"Porstua on tulessa, minun vaatteeni ovat jo palaneet ja ikkuna on

liian pieni, minä en mahdu ulos; paras on minun olla täällä, missä

olen", mutisi hän vielä hitaasti ja veti päänsä pois. Tobias juoksi

heti esiin, siepattuaan jostakin käsillä olevan kirveen, rikkoi ikkunan

kehyksen ja, savun tuprutessa yhä mustemmin sekä kipunain lennellessä

kuin ilotulituksesta taivasta kohti, paukutteli pihtipieliä, jotka, jo

vanhat ja hauraat, helposti murtuivat ja putosivat rymähtäen sisään.

"Tule nyt ulos, Adam!" huusi hän. Liekki leimusi jo katolla, mutta ei

mitään Adamia näkynyt. Tobias ja kaksi rohkeinta nuorta miestä ryömi

ikkunasta sisään, ja heti nostettiin voimaton, puoleksi tukehtunut Adam

ulos; mutta tuskin saatiin Adamin leveä, alaston ruumis lasketuksi

maahan, kuin ihmetyksen ja peljästyksen huuto sai jokaisen unhottamaan

tulipalon ja katselemaan alastonta, puoli kuollutta miestä. Hänen

leveässä, vahvalihaksisessa seljassaan oli veripunalla kirjoitettuina,

että hän oli tehnyt jonkin häpeällisen rikoksen. Selkä oli kirjavanaan

punaisia ja sinipunaisia naarmuja ja arpia haavoista, joita piiskarin

raipat olivat siihen piirrelleet. Nyt, kuin kuumuus oli vetänyt enemmän

verta ihoon, näytti melkein siltä, kuin vanhat haavat olisivat jälleen

auenneet ja tiukkuneet verta.

"Ahaa, poikaseni!" sanoi Jurvelin tyytyväisesti, "niinkö sinun asiasi

ovatkin; no, nyt minä kyllä näen, minkä tähden mies kylpee yksinään

ihan kuin herroiksi. Mutta toimittakaa nyt pian vettä!"

Mitään veden tuontia ei siitä tullut, sillä nyt oli katto jo tulen

vallassa, ja levitellen sysimustia savupilviä käpristyivät tuohet

torvelle, rätisten kuin rasva tulessa, ja mahtavat tulikielet nousivat

kohti taivasta. Kaikki peräytyivät etemmäksi ja Adam Pihlhjerta heräsi

täyteen tajuunsa. Yksi silmäys vain, yksi katsaus Tobiaasen, joka

seisoi vieressä, kasvot välinpitämättöminä, jopa halveksivankin

näköisinä, niin Adamille selvisi kaikki ja hän käsitti, että kaikki nyt

oli hukassa. "Miksi ette antaneet minun kuolla ja palaa? se olisi ollut

paljon parempi", mutisi Adam.

"Mitä hän sanoo?" tiedusti v.t. nimismies. "Kas niin, toimittakaa

miehelle vaatteita, niin saamme hänet sinne, jonne hän kuuluukin." Adam

istui nurmikolla, kädet silmäin edessä. Kaksi polttavaa kyyneltä

vierähti alas hänen punaisilta, paisuneilta poskiltansa, hänen

ohauksensa sykkivät kuin vasaroilla kalkutellen, ja korvansa suhisivat,

kuin ennen sinä hirmuisena päivänä, jolloin piiskarin raipat turmelivat

hänen ruumiinsa. Liekin leimutessa kohti taivasta ja rätisten

heitellessä kipunoita astui Adam, muutamia lainavaatteita yllään,

nimismiehen ja eräiden pahimpain vihamiestensä saattamana rantaan päin

pukeutumaan asunnossansa, kalastajan majassa.

Jo oli ilta ja kyläläiset palasivat töistään. Jokainen sai nähdä Adamin

hänen horjuen astuessaan joen suuta kohti jäljessä koko joukko

uteliaita. Hänen häpeänsä oli tietty kaikille, yksin lapsetkin

osoittelivat häntä. Lehmät, jotka märehtien seisoivat tarhoissaan,

käänsivät hitaasti päitään ja pitkään katsoivat pahantekijää. Kanat,

jotka jo olivat kokoutuneet yöksi porraspuille, kuuntelivat tämän

surullisen jonon kulkua ohitse, karitsat ja lampaat hymähtivät

peloissaan pakoon makuultansa tien varrelta ja koirat, jotka eivät

kärsi mitään tavatonta, haukkuivat raivoisasti. Siinä astui Adam

toivottomuudesta ja kalvavasta surusta raskain askelin, mutta enimmän

hän kuitenkin suri rakkaan opetuslapsensa kovaa ja halveksivaa

käytöstä. Adamin ja hänen vartiainsa siten astuessa yhä edelleen levisi

tuli leviämistään. Nyt vasta alkoivat talonpojat ajatella tulen

sammuttamista ja kiiruhtivat huimaa vauhtia palopaikalle, niin että

kuin Adam viimein saapui asunnollensa, oli häntä saattamassa ainoastaan

v.t. nimismies yksinään. Nimismiehelle, joka ei tuntenut Adamia, oli

perin vastenmielinen tämä olo kahdenkesken tuon toivottomuuteen

saatetun pahantekijän kanssa, jonka paksut, vahvat käsivarret ja

rintalihakset osoittivat hänellä olevan karhun voiman. Tuskaisella

mielellä katsahti hän omiin heikkoihin käsivarsiinsa, jotka eivät

olleet koskaan pidelleet muita aseita kuin myrkkyistä kynää. Päästyä

kalastajan majalle sanoi nimismies sen tähden ihan siivosti ja

säveästi: "minä menen sisään ja annan sinulle vaatteesi tänne ulos."

Hän näet viisaasti arvikoitsi, että alaston mies ei voisi paeta eikä

tällä tavalla myöskään tuvasta ottaa hyökkäysaseita. Mutta Adam oli

murtunut, isku oli sattunut liian kovasti, hänen ylpeytensä oli

kukistunut ja sydämmensä haavoittunut; häntä nimismiehen ei tarvinnut

peljätä. Hän ääneti puki yllensä välttämättömimmät vaatteet, jotka Karl

Napoleon Jurvelin heitti hänelle ulos puoli avoimesta ovesta, ja

seurasi vartiaansa takaisin läpi kylän. Kuin he nyt astuivat

kestkievarin ohitse, seisoi lihava isäntä tyttärensä Kaisun kanssa

pihalla, repi pitkää ohutta tukkaansa, itki, kiroili ja rukoili. Hänen

kattonsa harjalla oli leikittelemässä sinipunaisia tulia, ne

hypiskelivät yli päreiden ja lautain kuin varpuset, tarttuivat kiinni

milloin mihinkin loistaviin pikku pisteihin, jotka kasvoivat nopeasti

punaisiksi, suhiseviksi liekeiksi. Ilman palokaluja, ilman vettä ei

siinä voitu mitään tehdä. Kuin kestkievari huomasi Adamin ja

nimismiehen, leimahti hänen vihansakin ilmi tuleen; raivosta kalpeana

juoksi hän hihhulin luo, pui nyrkkiä hänen silmäinsä edessä ja huusi

kovemmin kuin liekkien kohina ja rätinä: "Kirottu, kirottu sinä

valeprofeetta, sinä hylkiö, Siperian asukas. Katso, mitä olet tehnyt.

Sinä tapoit minun kotikäärmeeni, minun kotitonttuni." Ja nyyhkyttäen

vaipui hän maahan, mutisten: "minun onneni, minun onneni on ainiaaksi

hävinnyt, nyt kostaa käärmekuningas."

Ja samassa ikään kuin vahvistaakseen hänen sanojansa tuli Tobias ynnä

pari muuta miestä ulos palavasta tuvasta, kantaen raskasta taakkaa. Se

oli vesitautinen. Kauhistuen tulipalosta oli hän pudonnut tuolistaan

alas, ja kuin ihmisiä sitte tuli auttamaan häntä, makasi hän suorana

lattialla; hänen leukansa riippui velttona ja muoto oli tummansininen;

hän oli kuollut.

"No hyvä kestkievari, mitä te siinä loruatte käärmeistä, ei teidän pidä

huolia sellaisista taikatempuista", sanoi v.t. nimismies lohdutellen.

"Ja teidän vaimonne sitte, sitä tietähän meidän kaikkein pitää käydä;

jospa vain kaikki pääsisimme niin nopeasti tästä murheen laaksosta",

selitteli hän. Sairashan se vaimonne kuitenkin oli jo monta vuotta,

niin että paras olikin, että Herra korjasi hänet. Mutta mitenkä,

tottahan kaikki on palovakuutettu?"

"Vakuutettu! Minulla oli kaikki vakuutettuna kymmenen vuotta; sitte

tuli tuo Belialin mies, ja mitä luulette hänen sanoneen? Synti on

vakuuttaa, sanoi hän, uskovaiset vakuuttavat Jumalan tykönä. Tulee

ottaa vastaan niin onni kuin onnettomuuskin, Herra suojelee omiansa.

Niin, hiisi tietköön, mitä kaikkea hän sanoi. Ja minä taivuin vaimoni

tahtoon, ja nyt, niin nyt on Herra..." Sanoja puuttui sukkelapuheiselta

mieheltä ehkä nyt ensi kerran elämässään. Adam kuunteli synkkänä hänen

puhettansa ja astui hitaasti ja vaiti eteen päin. Samassa hypähti

kestkievari ylös, sieppasi suuren kiven maasta ja kiroten heitti

profeettaa, jolle se sattuikin selkään. Mutta Adam kuiskasi hiljaa:

"Herra, anna heille anteeksi."

Kymmenen minuutin kuluttua istui hän jo vankeudessansa.

Miten oli kaikki muuttunut niin lyhyessä ajassa! Vielä tuntikausi sitte

astuskeli hän vapaana ja toimi Jumalan valittuna miehenä, suosittuna ja

kunnioitettuna näiden ihmisten keskellä, jotka kaksi tai kolme

kuukautta sitte eivät tienneet hänen nimeänsä, ja nyt -- vankeudessa.

Kuka oli syynä, missä oli vika? Eikö hän ollut vilpittömästi palvellut

Jumalaa, eikö hän ollut katunut rikoksiansa, rakastanut sanaa enemmän

kuin muut, puhunut parannuksesta ja uskosta, puhtaista tavoista ja

velvollisuuden täyttämisestä. Missä sitte oli syy, että Jumala nyt

vihastui häneen ja sysäsi hänet niin syvälle. Ja Adam kävi istumaan,

mietti ja ajatteli, lujasti päättäen saada selkoa niiden tapausten

syystä, kuin hän äsken oli kokenut. Hän muuttui nyt ankaraksi ja

lahjomattomaksi tuomariksi itseänsä kohtaan. Kaikki hänen omantuntonsa

väärä ja vilpillinen viisasteleminen saatettiin heti vaikenemaan. No

niin, nuoruutensa rikosta, pikastuksissa tehtyä murhaa taikka vain

murhaa, kuten tuomari sitä sanoi, hän oli katunut monta pitkää,

tuskallista vuotta. Sen tähden oli hän elänyt vankeudessa ja

millaisessa vankeudessa, varkaiden, kunniattomain konnain kanssa, joka

seura olisi voinut kokonaan turmella hänet. Kahdesti oli hän paennut

vankeudesta tuon jumalattoman seuran tähden. Kumpaisenkin kerran oli

hänet saatu kiinni, hän oli saanut raippoja, hän oli ainiaaksi

häväisty, hän ei voinut kuten muut näyttää ruumistansa toisille

ihmisille, sen hän oli tietänyt jo ennen ja nyt katkerasti kokenut.

Sitte hän oli anonut siirtoa Siperiaan ja tavannut siellä uskonveljiä,

joiden oppiin hän oli kiintynyt kauan pidätetyn sielun-elämän koko

voimalla. Eräänä soveliaana hetkenä oli hän karannut, vapaus, tuo

vapaus oli houkutellut häntä liian kovasti ja Jumalahan oli antanut

hänelle anteeksi, miksipä eivät ihmisetkin antaisi. No niin, olihan

kaikki siihen asti selvää; mutta mitenkä ihmiset antaisivat hänelle

anteeksi, hehän eivät tienneet hänen rikostansa eikä rangaistustansa,

hän ei ollut ilmaissut kumpaakaan. Kas, siinäpä se olikin kipeä kohta.

Tunnustakaa seurakunnalle, oli hän itse julistanut. Eikö varsin moni

ollut tunnustanut hirmuisia tekoja hänelle, mutta hän itse, hän oli

ollut vaiti. Nyt tuli rangaistus. Ja Adamin omatunto huusi kovasti ja

saarnasi hänelle: Mitä sinä olet tehnyt, sinä omatekoinen pappi, sinä

saastaisia aseita käyttänyt sotamies. Mitenkä nyt käypi kaikille niille

tunnustajille, jotka sinä olet kääntänyt oppiisi. Nyt he kaikki

luopuvat ja paatuvat yhä enemmän, ja tämä Tobias, sinun rakkain

opetuslapsesi, minkä vaikutuksen hänen nuori mielensä saa sinun

valheellisuudestasi, sinun ulkokultaisuudestasi. Sinä olet rakastanut

vapautta, valtaa sielujen ylitse enemmän kuin totuutta. Adam oli

sortunut, hänen voimakas sielunsa maahan lyöty kuin viljavainio ankaran

raesateen perästä, hänen hengellinen ylpeytensä oli kukistunut. Hän oli

seisonut ihmisjoukon keskellä kuin yksinäinen mänty kallion raossa. Nyt

tuli myrsky ja mänty murtui. Kuinka olikaan hän voinut olla niin sokea,

niin heikko ja niin yksinkertainen. Mitäpä siitä olisi ollut, mitä se

olisi vahingoittanut häntä, jos hän olisi uskovaisilleen tunnustanut

vikansa. Ei ainoakaan heistä olisi pettänyt häntä. Vaan hän ei ollut

uskaltanut, hän ei ollut tohtinut. Ja Adamissa syttyi sellainen inho

itseänsä vastaan, että hän hetkisen ajatteli itsemurhaa. Mutta vain

lyhyen hetken, sitte hän laskeutui polvilleen ja kilvoitteli kovan

kilvoituksen. Tuntikausia kuului hänen huokauksiaan ja valitustaan,

mutta kuin nuori päivä nousi punakkana ja ruusuisena ja katsahti hänen

vankeuteensa, silloin oli taistelu lopussa. Levollisesti kuin lapsi

laskeutui hän vuoteelleen, päättäen rohkeasti ja kärsivällisesti ottaa

vastaan kaikki, mitä Herra oli lähettävä hänelle. Hänen viimeiset

sanansa ennen nukkumista olivat: Siperiaan, takaisin Siperiaan, sen

rangaistuksen minä olen rehellisesti ansainnut.

* * * * *

Kuin kestkievaritalo oli pohjaa myöten palanut ja tuli hyvästi

sammutettu, istui Karl Napoleon Jurvelin tilapäisessä asunnossa ja

kirjoitti kuumeen tapaisella kiireellä kaksi kirjettä, virkakirjeen ja

toisen yksityisemmän. Viimemainittu oli edellisen avain ja kuului näin:

P. V. Etpä usko, miten onnellisena hetkenä minä saavuin tänne.

Kuten tiedät, määrättiin minut, huolimatta vihamiesteni

selkkauksista ja vehkeistä kuvernöörin virastossa tänne pitämään

kurissa kaikkia niitä veijareja ja konnia, joita vanhalla herra

nimismies M:llä ei ole aikaa eikä halua hoidella. Samana päivänä,

kuin saavun kestkievariin juomaan tavallista iltatotiani

(ohimennen sanoen, miten kelvotonta talonpoikaisrommia niillä

täällä on, väkevää kuin hiisi, mutta paljon sokurin ja vähän veden

kanssa käy sitä sentään juoda), niin minulla on onni nipistää

kiinni eräs pahimpia veijareja, kuin koskaan on ollut liikkeellä.

Täällä on hän ihan vanhan herra M:n nenän edessä liikkunut

vapaasti kuukausia ja vehkeillyt aika lailla; ollut olevinaan

pyhä, saarnannut ja pitänyt hyviä päiviä uskonveljiensä ja

kestkievarin kustannuksella. Tietääksesi, millainen lintu hän on,

panen tähän hänen ansioluettelonsa, jonka suurella vaivalla ja

viekkaudella sain kiristetyksi hänestä esiin. Kotoisin Alavudelta,

vaikka sanoen olevansa Pyhtäältä tai Virolahdelta, nimeltään

Aleksander Ylistalo, nyt liikkunut Adam Pihlhjertan nimellä

(mukama viisastelija), syytetty ja tuomittu murhasta

kuokkavieras-tappelussa arvoisassa kotiseuduissaan, saanut

raippoja karkaamisesta (monta kertaa), itse pyytänyt siirtoa

Siperiaan, sieltä palaamassa karkulaana, mutta monen kujeen ja

paljon tekopyhyyden jälkeen joutunut ystäväsi ja veljesi v.t.

nimismiehen Karl Napoleon Jurvelinin kynsiin. Ensimmäisenä

päivänä, kuin sanottu K.N.J. oli virkansa toimituksessa. No,

mitäs arvelet? Jos siitä et voi keittää hyvää pääkirjoitusta tai

romaania sanomalehteesi, niin olet ihan kelpaamaton kirjailijaksi.

Sinä saatat juuri käyttää tilaisuutta hyväksesi ja kehua minun

uutteruuttani tai kirjoittaa jotain muuta kaunista, niin siitä

ehkä tulisi lahjapalkkio minulle ja totia viljalti sinulle. Se

tekisi kelvottoman hyvää kaikille minun vihamiehilleni, jotka ovat

vehkeilleet minua vastaan aina siitä takavarikko-jutusta asti.

Ikään kuin ei yhdeksänkymmentä yhdeksän sadasta olisi tehnyt

samoin kuin minä, myöskin itse ukko M.; mutta sen asian tiedät

sinä yhtä hyvin pohjaa myöten kuin sinun totinen ja uskollinen

ystäväsikin

Karl Napoleon Jurvelin, v.t. nimismies.

J. K. Jos kuulet jotain lääninkansliassa lausuttavan minun

käytöksestäni, niin ilmoita se parilla rivillä minulle.

* * * * *

Kevät oli kulunut edelleen. Meri oli sulana paitsi rannoista.

Metsistä ja maista alkoi hajuta voimain kuohuntaa, jotka nyt heräsivät

kesätyöhön. Muuttolinnut olivat tulleet suurin parvin, kuten niitä joka

vuosi lentää Itä-Suomen vanhan pääkaupungin ja sen läheisen saariston

ylitse pohjoista kohti. Tästä kautta kulkevat tuhannen tuhannet, jotka

Afrikasta pitkin Rhônen ja Rhenin laaksoja, Helgolannin ja Ruotsin

ylitse sekä pitkin Suomenlahden rantoja tulevat synnyinpaikoilleen,

Saimaan ja Päijänteen vesistöjen rannoille. Tästä kautta kulkevat

nekin, jotka Ayräpäänseljän poikki ja Laatokkaa pitkin pyrkivät

Vienanjoen varsille, Vienanmeren rannoille ja Novaja Semljan jäisille

harjuille. Tästä ne kulkevat laulaen ja viserrellen, kevättä ja kesää

siipien alla. Kurki tunnetaan kiilan muotoisista parvista, joutsen

vaihtelevista sävelistä ja metsähanhi siitä, että ne lentävät alempana

kuin muut, jota vastoin ylimpänä sinitaivasta vasten leivot liitelevät

pohjoista kohti.

Kuin luikko matkallansa laskeutuu illan suussa aalloille haurasten

jäälauttojen viereen ja kajuttelee soinnukkaita viuluääniään pitkin

meren pintaa, silloin hylkeet, soitannollisimmat kaikista

imettäväisistä, tulevat lähelle. Vihellellen ja laverrellen, ikään kuin

matkiakseen muhkean linnun ääntä, sukeltelevat ne lepäävän lintujoukon

lähellä ja hyvillään kuuntelevat niiden ihmeellisiä, samalla uhkaavia

ja sulavia ääniä.

"Nälkäinen kuin muuttolintu", on saaristossa puheenpartena, sillä

linnut pitkällä matkallaan syövät tuskin mitään ja näyttävät

lepäävänkin ainoastaan sen verran, kuin on ihan välttämätöntä. Ne

tulevat myöhään illalla ja lentävät taas pois heti auringon nousun

jälkeen.

* * * * *

Ankarain mielenliikutusten jälkeen, joita Tobias nyt oli kokenut, hänen

oli vaikea saada selville ajatuksiansa. Väsyksissä omista ajatuksistaan

ja tulipalon sammutusponnistuksista oli hän käynyt levolle aikaisin ja

heti nukkunut. Auringon noustessa hän heräsi ja synkät ajatukset,

joista hän illalla oli päässyt unen helmoihin, heräsivät hänen

kanssansa ja alkoivat taas vaivata häntä kysymyksillä, jotka

lakkaamatta kieppuivat samassa piirissä. Adam Pihlhjerta -- kuinka se

oli mahdollista -- pahantekijä -- rangaistu, törkeä pahantekijä! Hän

heittelehti vuoteellaan, mutta viimein, kuin uni yhä etemmäksi pakeni

auringon säteitä ja ulkoa kuuluvaa lintujen laulua, nousi hän ylös,

pukeutui ja meni alas rantaan. Tuuli uinaili vielä, mutta merellä

vieriskeli edellisten päiväin kevätmyrskyjen jäljeltä pitkiä, heikkoja

maininkeja, jotka ikään kuin uteliaasti etsiskellen kiipesivät pitkin

hiekka- ja kivisärkkiä. Noin puolen virstan päässä näkyi kaksi suurta

parvea muuttolintuja, villijoutsenia ja hanhia, jotka kumpaisetkin

erikseen uivat kuin suuret valkoiset untuvat teräskirkkaassa vedessä;

jotkut makasivat, nokka siiven alla, toiset puhdistelivat

höyhenpukuansa, vaan enin osa uiskenteli levottomasti edes takaisin,

kutoen tummia juovia meren kirkkaasen, välkkyvään pintaan. Lähempänä

rantaa uiskentelivat vilkkaammat allit ja telkät, välistä nousten ylös

vedestä, räpytellen ja roiskuttaen suolaisia vesihelmiä ylt'ympäri.

Joutsenet, hanhet ja telkät olivat hiljaa kuin sopimuksesta; vaikka ne

ahkerasti liikkuivat, ei kuitenkaan kuulunut mitään ääntä. Tobias

laskeutui kulolle ja nojasillaan katseli harvinaista näytelmää,

välkkyvää auringon valoa, leikkiviä laineita ja vilkasta elämää, vaan

ei mikään voinut hajoittaa hänen synkkiä ajatuksiansa. Tämä suuresti

armoitettu sielu, kuinka häpeällisesti hän oli pettänyt heitä kaikkia,

hän, joka vaati syntien tunnustusta, miksi hän itse oli ollut vaiti? Ja

Tobias tunsi, miten usko ja luottamus, joka hänessä oli leimahtanut

ilmi kuin tuli oljissa, kasvanut kuin koivun lehti kevätyönä, kuin

tuomen kukka toukokuun sateen jälkeen, miten se sammui, lakastui,

kuihtui, ja hän taas jäi yksin, ilman uskoa ja vakuutusta. Miten jonni

joutavalta ja kurjalta näytti hänestä elämä nyt, ja sen tunteen

vaikutuksesta heitti hän kiven liuskareen, jolla oli leikitellyt, kauas

mereen. Se lenti suhisten ilmassa ja putosi lähelle allien ja telkkäin

parvea, jotka olivat uineet lähemmäksi rantaa. Heti paikalla kuului

heidän varoitushuutonsa ja hanhien etuvartiat sitä toistelivat.

Siivekäs joukko nousi vedestä, hanhet ja joutsenet juosten vähän matkaa

pitkin pintaa ja räpytellen valkosiivillään. Saatuaan ilmaa allensa

nousivat ne kaikki purjehtivaan pakoon, ja suhisten kuin myrsky

metsässä katosivat kaukaiset matkustajat pois näkyvistä pohjoista

kohti.

"Perkele!" kuului kirous Tobiaan takaa. Kuin hän hitaasti nousi ja

kääntyi katsomaan, seisoi v.t. kruununnimismies Karl Napoleon Jurvelin

siinä täysissä metsästystamineissa, pyssy kädessä ja koko joukko kuvia

Adamin ja Tobiaan entisestä asunnosta.

Jurvelin, niin äkkiarvaamatta tavattuna luvattomasta linnustuksesta,

ensin hämmästyi, mutta kohta jälleen selvisi ja näytteli ihan

sotkeutumatta ilveilyä, joka osoitti hänen olevan tottunut

selvittäytymään pahimmistakin pulista.

"Kuka sinä olet? arvattavasti myöskin veijari samaa lajia, kuin se,

jonka nipistin kiinni eilen. Sinä olet kaiketi myöskin linnustamassa,

yhden samanlaisen minä jo sain kiinni. Missä sinun pyssysi on? Puhu

heti totta."

Tobias teki selon itsestään.

"Vai Pullinen, Tervolan Tobias Pullisen poika. Vai niin, kyllä minä

tiedän. No, mitä sinä täällä teet? Ah, nyt jo johtui mieleeni.

Kuulepas, Toppi, lähde sinä täältä kotiisi ja sukkelammin kuin

tavallista."

Kotiin, niin kotiin, ja Tobias tunsi lämpöistä koti-ikävää ruumiissansa

virtailevan. "Kyllä, vastasi hän, minä lähden jo tänä päivänä."