VI.

Vammeljoki on pieni mitätön puro, mutta juuri ennen pääsöänsä mereen

paisuu se leveäksi ja syväksi ja voimakkaasti murtautuu harjanteen

poikki, joka on Äyräpäänseljän viimeisiä jyrkkiä ja korkeita haaroja.

Vammeljoki tekee täällä pitkän, virtapaikalta syvän lahden, joka on

väärän sarven muotoinen. Suun kummallakin puolella on korkeilla

rannoilla kauniita huviloita raittiin ja runsaan vihreyden keskellä.

Kuin Vammelsuusta -- se on lahden nimi joen suun paikoilla --

matkustetaan kaakkoon päin pitkin hyvästi hoidettua vierutietä, on

kuljettava kymmenen tai kahdentoista virstan matka pitkin meren rantaa

viiden sadan tai enintään parin tuhannen askeleen päässä siitä. Tällä

rannikolla on pietarilaisten suosittu huvilakaupunki ja kylpypaikka

Terijoki, parin virstan päässä saman nimisestä asemasta. Meren ja

maantien välinen maa on jaettu pikku palstoihin. Niiden omistajilla on

siellä huvila toisensa vieressä, joista enimmät ovat rakennetut siihen

omituiseen puumalliin, jota sanotaan venäläiseksi, vaan joka on

suureksi osaksi saanut koristeitansa muun muassa suomalaisten kansain

ompelus- ja kangaskaavoista. Siellä on hakaristi, kaksoisristi,

nelikulma ja tähti, eli lyhyesti sanoen kaikki ne muodot, jotka

ennen muinoin pronssikaudella ja sitä ennen ovat olleet enimpäin

kansakuntain yhteisenä koristusaarteena. Toisellakin puolen tiestä on

huviloita, mutta toistaiseksi ei niin paljo eikä yhtä komeita kuin

uutisrakennukset merenrannalla. Sillä kaikki nämä huvilat ovat

uutisrakennuksia. Kymmenen vuotta sitte kasvoi rantavehnä

häiritsemättömän rehevänä hiekassa meren rannalla ja suikertelevat

variksenvarvut menestyivät hyvin mäntyjen keskellä. Urosteyrit pitivät

ritaritaistelujansa pienillä aukeilla, joita metsänhakkuu oli tehnyt,

ja oratuomien ja sanajalkojen välissä pyyteli tarhakäärme sisiliskoja

ja hiiriä. Nyt siellä kyllä on satakin komeaa huvilaa ynnä kasino eli

ravintola. Onpa sinne syntynyt pieni kesäteaatterikin tekemään

paikkakuntaa viehättävämmäksi. Mutta Terijoen suurin viehätys ja

kauneus on meri ja merenranta, tämä komea ranta ilman mitään kallioita

ja saaria, joka hienohiekkaisena ja loivana ulottuu Suomenlahdelle päin

ja muutaman sadan sylen leveydeltä seuraa merenpintaa ainoastaan

muutaman kyynärän syvyydessä, kunnes se äkkijyrkästi painuu

Suomenlahden pohjaa kohti. Se on siis oikea uimaranta, sellainen kuin

Ostendessa ja Trouvillessa. Näköala rantaäyräältä on viehättävä.

Etelästä päin näkyy tornirikas Kronstadt kuin varjokuva opaalin

karvaista taivasta vasten, ja sen takaa hieno savun karvainen juomu: se

on Inkerinmaa. Pohjoiseen päin tekee jyrkkä hietaranta viehättävän

kaaren nientä kohti, jossa Vammelsuun tullipaikka on yksinään äärimpänä

ulkona kuin kalalokki kuohuissa. Lännessä meri, ei koskaan

yhdennäköinen, aina uusimuotoinen, milloin välkkyvän kirkas kuin

juokseva metalli, milloin aaltojen ja kuohun vallassa.

Siinä on lavein näköala, kuin missään on Suomen manterelta. Saaria ja

luotoja tapaamatta voi tästä purjehtia Nargön ja Vironmaan välitse ihan

suoraa suuntaa Itägötinmaan rikkaalle rannalle.

Nyt oli ranta autiona, huvilat tyhjinä, ikkunat ja ovet lukittuina.

Villiviini kuistien ympärillä oli kääritty oljilla ja niinimatoilla;

kaprifolium makasi havujen ja lumen peitossa, nähden unta kesätuulista

ja linnun laulusta, auringon valosta ja helteisistä heinäkuun päivistä.

Ruusupensaat seisoivat okaisina, varret yhteen sidottuina. Mutta kuin

kesä tulee ja Pietarin kaunis maailma levittelee suurten humisevain

honkain alla riikinkukon-purstoansa harsopuvussa, kevyessä kuin

hämähäkin verkko, karttuunissa, kirjavassa kuin meissen-poslini,

suojana japanilaisia päivänvarjoja, suuria kuin jättiläistulpaanit,

omituisia Trouvillen hattuja, sekä kuka missäkin tallipojan puvussa

kuin hieno-ihoisia, mustasilmäisiä naisia ja hoikkia, kaunisvartaloisia

nuoria miehiä kävelee huolellisesti puhdistetuilla käytävillä ja

harvaruohoisilla nurmikoilla; silloin antaa viiniköynnös varjoa,

kaprifolium suloisinta tuoksuansa ja ruusupensas koreilee kauneimmassa

kukoistuksessaan. Mutta siihen oli vielä pitkä aika, sillä nyt oli

vasta aikainen kevät, niin aikainen, että vielä ei ollut kuulunut

leivoakaan.

Vielä oli meri jäässä, kuin nuori Tobias Pullinen tuli tänne hevosineen

isänsä vanhalta ystävältä etsimään työtä. Ja työtä täällä oli

enimmäkseen talvet päästään, sillä useampia kuin yksi huvila kasvoi

lumeen meren rannalle tai maantien varrelle. Siellä oli aina kelpo

miehelle ja kestävälle hevoselle rahan ansiota puun, kiven tai muiden

rakennustarpeiden vedossa. Se huvilan (eli datshan, kuten niitä sillä

paikkakunnalla sanotaan) rakennus, jossa Tobias sai työtä, oli lähellä

Vammelsuuta, korkealla mäellä, josta oli laaja näköala meren jäälle.

Työmiesten joukossa oli kirvesmies, joka sanoi itseään Adamiksi, ja

sitä paitsi hänellä oli korea nimi Pihlhjerta, niin että hän varmaankin

oli jonkin vanhan aatelissuvun[2] jälkeläinen. Hän oli luonteeltaan

kummallinen, umpimielinen, jollaisia ei monta tavata näillä seuduin.

Hän oli enimmäkseen ääneti, ei oikeastaan sen tähden, että se olisi

ollut hänen luonteensa mukaista, vaan koska hänen koko sielunsa oli

kiintynyt yhteen ainoaan asiaan: uskonnon mietiskelemiseen. Huomaava

tarkastaja saattoi nähdä hänen usein työssäkin ajattelevan ihan toisia

asioita, kuin hänen kätensä tekivät. Hän enimmäkseen mietiskeli

vaikeimpia uskonnollisia asioita, ja jos joku alkoi puhetta mistään

sille alalle kuuluvasta kysymyksestä, silloin Adam Pihlhjerta puhui,

puhui niin, että lihava kestkievari, jonka talossa hän asui, hänen

vesitautinen vaimonsa ja heidän pyöreä, punakka tyttärensä Kaisu,

joilla kaikilla oli tavattoman sukkela kieli, ihan peloissaan

pakenivat. Adam oli paljon kuljeksinut maailmassa; Pietarissa hän oli

kuullut metodisteja, Ruotsin Pohjanmaalla laestadilaisia, Vaasassa ja

Lohtajalla hihhuleja. Kaikilla näillä lahkoilla, jotka koskettelemalla

ihmisen tuntoa tärisyttävät koko hermostoa, saadakseen aikaan

herätystä, on suunnaton valta yksinkertaisten luonteiden yli.

Adamiinkin olivat nämä opit vaikuttaneet ihan sydämmen pohjaan asti.

Heräys oli eräässä rukouskokouksessa tullut hänelle sellaisella hengen

voimalla, että hän oli mielenliikutuksen kiihkossa huutanut veljille:

minä näen Jumalan pyhyydessänsä. Vaahto oli juossut häneltä suusta, ja

tunnottomana oli hänet kannettu pois huoneesta. Sittemmin hän oli ollut

vanhimpain hihhulien luona opissa, tutkinut Laestadiuksen postillaa ja

raamatusta varsinkin vanhan testamentin profeettoja ja ilmestyskirjaa.

Hänellä kun luonnostaan oli terävä järki, vilkas mielikuvitus ja

tunteellisuus, niin hän tuota pikaa oli ylennyt etevimmäksi sen lahkon

saarnamiehistä. Veljien lähettiläänä ja apostolina oli hän kulkenut

pitämässä rukouskokouksia, antanut anteeksi syntejä ja kätten päälle

panemisella vuodattanut pyhän hengen moneen sataan innokkaasen

uudesti-syntyneesen.

Adam oli suurikasvuinen, vahvaruumiinen mies ja pinnalta

karkeatekoinen, mutta sisältä ihan toista lajia. Hänellä oli sukkela

ymmärrys ja kekseliäs kieli, paljo raamatun taitoa sekä kykyä käyttää

ajatusvoimaansa johtopäätöksiin yhtä viisaasti kuin kuudennentoista

vuosisadan skolastikot. Väitellessä uskosta, sen olemuksesta,

herätyksestä, vanhurskauttamisesta ja muista sellaisista asioista pani

hän usein varmimmatkin papit ahtaalle. Hän oli peljättävä vastustaja,

oikea perustusten järkyttelijä, mutta verraten mitätön, milloin hänen

tuli tyynesti vaikuttaa hengen palveluksessa, kehoittaa, rohkaista,

virvoittaa ja lohduttaa; sillä hänen sielunsa oli niin täynnä mietteitä

uskosta, oikeasta uskosta ja uskon oikeasta olemuksesta, että siihen

tuskin jäi mitään tilaa rakkaudelle.

Tämän apostolin kanssa sai Tobias yhdessä asua renkituvan vieressä

pienessä huoneessa, joka oli täynnä metsästys- ja kalastuskaluja,

verkkoja ja rysiä, sampanjapullon kaltaisia kapeita ja tiheitä

nahkiaismertoja sekä linnustuskuvia. Siinä oli telkkäin, kuikkain,

koskeloiden, metsähanhien, lokkien, allien, heinäsorsien ja kaikkein

merilintujen kuvia, monta kappaletta kutakin seinillä, orsilla, uunin

reunuksella ja ikkunanlaudoilla. Niitä vourattiin kesät päästänsä

pietarilaisille huvilinnustajille.

Tottunut tutkimaan sydämmiä, tarkastamaan ihmisten puheita ja niistä

tekemään johtopäätöksiänsä heidän sisällisestä sielun elämästään,

käsitti Adam Pihlhjerta heti, että hänen nuori kumppaninsa Tobias

Pullinen ei suinkaan ollut säännöllisessä mielen tilassa. Eräänä iltana

hihhuli katsoi sopivaksi tehdä rynnäkköä muutamilla raamatun lauseilla:

"katso, nyt on otollinen aika, nyt on autuuden päivä"; "kolkuttakaa,

niin teille avataan" j.n.e.

Mutta häntä kohtasi vastustus, niin kiivas, että Adam vähäksi ajaksi

ihan ällistyi. Monivuotiset kärsimykset ja orjuus ikeen alla,

kirkkoherra Brandtin vääryys, Anni, jonka hän katsoi ainiaaksi

kadottaneensa, mustasukkaisuus, aiottu meno Venäjän uskoon, kaikki nyt

kokoutui Tobiaan ja sanan välille, jota kohtaan nuorukaisessa paloi

oikea viha.

Adam hymyili itsekseen tyytyväisesti. Sellaisen raivokkaan vastustuksen

syynä täytyi olla syvä sydämmen suru. Sellaisia hehkuvia ja tulisia

luonteita kuin Tobias ei ollut vaikea koota Herran viinamäkeen.

Kylmäin, hiljaisten luonteiden oli vaikein löytää ahdasta porttia, joka

vie elämään. Hän antoi Tobiaan olla rauhassa pari päivää, mutta alkoi

rynnäkön toisesta kohdasta, josta oli huomannut Tobiaan syttyvän kuin

sähkökipinästä, ja se kohta oli valtionkirkon papit.

Kuin Adam ryhtyi siihen asiaan ja luki kaikki kammottavat sanat, kuin

profeetat olivat lausuneet Baalin papeista, ja niitä nyt sovitti Herran

viattomiin palvelijoihin, silloin Tobiasta värisytti; Adamin puheen

kammottava hehku ja raamatun mahtavat sanat pakottivat hänet

äänettömäksi, sillä hän tunsi, että tämän miehen kanssa ei käynyt

leikitellä, ja huomaamattansa hän alkoi kartella häntä.

Talvi oli vähitellen kulunut, päivät oli tulleet pitemmiksi, ihanat

auringonlaskut hehkuvain punapilvien taa ja purpuraliekkejä ylös

keskitaivaalle asti, se kaikki ennusti kevään tuloa. Talvi oli ollut

vähäluminen. Huhtikuun aurinko oli sulattanut pois senkin vähän. Jää

oli hauras ja vanhuudesta heikko, rannoilta täynnä suuria, mustia

reikiä. Varikset olivat nyt enää ainoat, kuin uskalsivat mennä jäälle

kalastelemaan avannoista. Etempänä kuohuivat jo vapaina aallot

korkeaksi kasautunutta ajojääreunaa vasten, joka välkkyi auringon

paisteessa niin, että silmiin koski sitä katsella. Siellä täällä

suojapaikoissa, joihin aurinko paahtoi kuumimmasti, olivat katinnauris,

nokkoset, kevätsipulit ja muutamat muut kylmää pelkäämättömät kasvit

uskaltaneet pistäytyä esiin.

Adam oli joka ilta ja joka pyhä, välistä arkipäivinäkin saarnannut ja

puhunut milloin missäkin, milloin työmiehille salvoksella, milloin

kalastajille rantakylässä, milloin rautatien-väestölle asemalla. Yksin

lihavalle, puhlakalle kestkievarillekin ja hänen vesitautiselle

vaimollensa oli hän esittänyt uskonoppiansa. Vaimo, joka jo oli ehtinyt

elämän siimesrinteelle, oli liiallisesta kahvinjuonnista ja muusta

hyväin päiväin pidosta heikko, niin että häntä kuljeteltiin tuvassa

yksinkertaisessa pyörätuolissa. Lihava tytärnahjus Kaisu, joka näytti

kerran tulevan äitinsä vertaiseksi äsken mainitussa kohdassa, ei

myöskään päässyt kuulematta hänen puheitansa. Vaan Adamin sanat alussa

olivat kuin kivistöön kylvetyt. Näytti ihan siltä, kuin tämä

vastahakoinen suku ei ollenkaan olisi kyennyt ottamaan vastaan hänen

kylvöänsä. Myöhemmin kevättalvella, varsinkin sitte, kuin hän oli

asemamiehien joukosta saanut hartaan liittolaisen, Ivar Lehtisen, oli

kuitenkin aina joku tuntenut Herran sanan voimaa. Mutta suurta

kokousta, jota hän innokkaimmin toivoi ja joka hänelle olisi ollut

erittäin tärkeä, hän ei ollut saanut aikaan. Hän ei ollut voinut tehdä

suurta rynnäkköä, ei isoa hengellistä valloitusta. Nämä kaupustelevat

maanviljelijät olivat nähneet minkä mitäkin ja liikkuneet kuka

missäkin, niin että heistä ei ollut niin helppo saada selkoa kuin

yksinkertaisemmasta ja luonnollisemmasta sisämaan kansasta.

Oli lauantai-ilta. Työväki oli kokoutunut kestkievariin, sillä sen

isäntä oli jonkinlainen asiamies. Hän oli suostunut maksamaan

päiväpalkat työväelle, ja puolen tunnin päästä oli se maksu tapahtuva.

Paitsi työväkeä oli sinne kokoutunut joukko muitakin, sillä ilta oli

kaunis ja kestkievaritalo kyläläisten kokouspaikka kävelyillä joutavina

iltoina. Oli sinne tullut paljo vaimoväkeäkin, toivoen saavansa jo

kauan luvattua tilapäistä tanssia. Kestkievarin suuressa tuvassa istui

nyt kuitenkin vain viisi kuusi henkilöä. Etimpänä ikkunan edessä istui

vesitautinen pyörätuolissaan, jota vastoin Adam seisoi uunin edessä,

tirkistellen tuleen ja tuon tuostakin sivellen tuuheaa, pörhöistä

tukkaansa niskasta ylös päin. Kestkievari järjesteli pöydällä

kopeekoita, ruplia ja joitakuita sekaan eksyneitä markkoja yhtä

korkeihin kasoihin ja samalla lörpötellen minkä mitäkin joutavaa. Muuta

ääntä ei kuulunut tuvassa. Uunituli ja ilta-aurinko taistelivat

vallasta suuressa huoneessa, ja nähtävästi oli tuli pian voittava,

sillä ilta-auringon valo väheni, mutta tulen hehku kasvoi kasvamistaan.

Kestkievarin yhä ladellessa ajatuksettomia, mitään tarkoittamattomia

sanoja tuli lihava ja rehevä Kaisu, kantaen pienessä kupissa äsken

siivilöityä maitoa. Hän meni uunin luo, jossa Adam seisoi, ja pani

maitokupin uunin alle komeroon. Kotoinen tarhakäärme oli taas alkanut

kesäelämäänsä. Se oli jo viikon päivät joka ilta madellut esiin

tavallisesta reiästään uunin alta ja oli epäilemättä tuleva tänäkin

iltana. Toiset eivät tuota huomanneet miksikään, mutta Adam, joka

käärmettä katsoi perkeleen, maailman ja meidän oman lihamme kuvaksi,

lohikäärmeeksi, kiusaajaksi paratiisin yrttitarhassa, hän, joka oli

raamatusta oppinut koko semiläiskansan kiihkeällä vihalla vainoomaan

tuota ihan viatonta ja hyödyllistä eläintä, kiihtyi kovin, että voitiin

kärsiä sellaista petoa, vieläpä elättääkin sitä.

Kestkievari hymyili mahtavasti ja alkoi uutta lorua käärmeistä ja

tarhakäärmeistä.

"Niin, kussakin maassa on omat tapansa; eikö teidän pitäjässänne ole

tarhakäärmeitä? Me uskomme käärmeen tuovan onnea taloon. Ettekö te,

Adam Pihlhjerta, ole kuullut puhuttavan käärmeiden kuninkaasta ja

valtakunnasta? Vai ette!

"No, olkaa nyt hiljaa pari minuuttia, niin saatte kuulla sen tarinan,

ja jos olette oikein hiljaa, niin saatte nähdä käärmeen itsensäkin;

kyllä se tulee, aurinko on jo laskeutunut.

"Niin, nähkääs, siellä käärmeiden valtakunnassa asuu käärmeiden

kuningas.[3] Hänellä on päässä jalokivistä säteilevä kultakruunu. Jos

uudenkuun aikaan mennään ulos koiran kanssa, jolla on ruskeat pilkut

silmäin päällä, niin välistä se näyttäytyy. Käärmekuningas on

onnettomuuksien, kipujen ja kuolemantautien valtias. Kuin hän syksyllä

kutsuu kokoon suomuksiset alammaisensa ja jokukaan niistä jää

tulematta, niin hän ottaa selon, onko sitä pahoin kohdeltu siinä

talossa, jossa se on asunut, ja jos niin on, lähettää hän tauteja ja

onnettomuutta siihen taloon. Sen tähden, kun käärme on kerran tullut

meille, syötämme me häntä hyvin, varsinkin rieskamaidolla, jota joka

ilta pannaan sen reiän luo. Kahdeksantoista vuotta on meidän

kotikäärmeemme juuri auringon lasketessa, jos vain on hiljaista, tullut

tuosta reiästä. Kahdeksantoista vuotta on minulla ollut onnea ja

menestystä ja -- mutta kas, tuossahan tuo onkin meidän pikku

kotikäärmeemme. Terve tuloa, terve tuloa käärmehinen, kotitonttu ja

onnen tuoja." -- Ihan oikein, kestkievarin hiljaa puhellessa ja

kaikkein hiljaa kuunnellessa hänen taikauskoista tarinaansa, hänen

pitkiä lauseitaan, monia sanojaan ja laveita toistelujaan oli

tarhakäärme tullut esiin kolostaan. Pieni pää, kuun muotoiset pilkut

silmäin takana, liikkui edes takaisin ikään kuin tähystellen. Käärme

matoi hitaasti ja rapisten, sillä nyt oli sillä ensimmäinen nahan

vaihdosaika; nahka oli jo repaleina vatsapuolelta. Se asettui kiemuraan

ja siten nosti noin kolmannen osan pääpuoltansa ylös ja taivutti sen

maitokupin laidan ylitse. Kaksihaarainen kieli liikkui koko ajan kuin

kellon heiluri taikka haparoivan hyönteiset tuntosarvet. Käärme painoi

osan päästänsä maitoon ja alkoi imeä sitä. Adam, joka seisoi ihan uunin

vieressä ja oli hyvin liikutettuna kuunnellut kestkievarin kertomusta

ja nyt inhokseen nähnyt tuon matelevaisen, polkasi yht'äkkiä kenkänsä

kannan käärmeen reikään, sieppasi nopeasti kuin leimaus peljästynyttä

ja sihisevää petoa niskasta ja kiroten sinkautti sen palavaan tuleen.

Julmissa tuskissa väännähti elukka pari kertaa, sitte oli kaikki

lopussa, ainoastaan musta, haikuava juomu hehkuvilla hiilillä osoitti

paikkaa, jossa yksi elämä oli tuskiinsa sulanut.

Vihan puna nousi kestkievarin lihavalle, kiiltävälle otsalle. Hän

yritti juuri niin pontevasti, kuin saattoi, ojentamaan onnensa merkin

tuhoajaa, kuin Adam kovalla äänellä huusi hänelle: "Sinä, Belialin

poika! Herran Jumalasi olet sinä unhottanut; mutta kuten Baalin papit

palvelet sinä huoneessasi käärmettä, sitä vanhaa perkelettä, jonka

vaimon siemen on rikki polkeva. Kuinka sanoo Herra: 'Ei sinun pidä

tekemän sinulles kuvaa eikä minkään muotoa, niitten, kuin ylhäällä

taivaassa ovat, eli niitten, jotka alhaalla ovat maan päällä, eikä

niitten, jotka vesissä maan alla ovat. Ei sinun pidä kumartaman eikä

myös palveleman niitä; sillä minä Herra, sinun Jumalas, olen kiivas

Jumala.' 'Katso, minä annan tulla pahuuden sinun päälles, ja otan sinun

sukukuntas pois, ja teen sinun huonees niin kuin Jerobeaminkin huoneen

ja niin kuin Besan, Ahian pojan huoneen sen vihoittamisen tähden, kuin

sinä vihoittanut olet. Ja minä lähetän sinulle rangaistuksen ja sinun

palvelijais ja sinun kansas päälle, ja minä lyön sitä ruttotaudilla,

että sen täytyy hukkua maan päältä.'"

Nämä hirvittävät sanat, noukitut kirous- ja uhkausrikkaista Israelin

kansan historiakertomuksista, vaikuttivat yhtä hyvin nyt kuin

muinoinkin.

Kestkievari oli vaiti; hänen lihava ihonsa muuttui talin karvaiseksi.

Hänen vesitautinen vaimonsa katsoa tuijotti peljästyksissään

lainsaarnaajaan. Mutta lihava Kaisu, jonka veltot hermot olivat

upoksissa kalpean lihan sisässä, parahti säikäyksestä ja painui

hysteerisen itkun voimasta penkille uunin viereen. Toisia se itku vielä

enemmän säikytti ja vavisten sanoivat muutamat: "Adam on oikeassa, Adam

on oikeassa."

Hyväksyminen innostutti hihhulia. Hän sivalsi kädellään pörhöistä

tukkaansa niskasta ylös päin, astui keskelle lattiaa, ummisti silmänsä

puoleksi ja sinkautteli tottuneella kielellä Herran rangaistuksia kuin

tulisia nuolia syntistä kansaa vastaan. Kova puhe ja parahdus

houkutteli sisään nekin naiset ja työmiehet, jotka olivat seisoneet

ulkona.

"Mitä varten te tulitte tänne?" jatkoi hän. "Te olette tulleet

tanssimaan ja elämään haureudessa, juomaan tuota perkeleen polttavaa

juomaa, joka nyt kutittaa teidän kitaanne ja kurkkuanne, mutta joka

viimeisenä päivänä polttaa teitä kuin tuliset käärmeet korvessa, kuin

helvetin kuumin hehku. Te tulette tänne palvelemaan Babelin Beliä, sitä

suurta porttoa, kumartamaan käärmeitä ja kaikkea kuin matelee synnin

liassa ja loassa. Mutta mitä olette löytäneet täällä? Jumalan

palvelijan, Herran profeetan olette löytäneet niin, kuin Ahab muinoin

kerran löysi Jumalan-miehen Eliaan. Sillä Jumalasta minun puheeni on;

hänen sanaansa minä perustun. En minä puhu itsestäni, vaan Herra on

käskenyt. Eikö sanota Psaltarissa (116:10): niinä uskon, sen tähden

minä puhun; ja eikö Herra itse sanonut: menkää ulos kaikkeen maailmaan

ja saarnatkaa minun evankeliumiani! Ja kuinka sanoo apostoli (Room.

10:8): Se sana on juuri sinun tykönäs, nimittäin sinun suussas ja

sydämmessäs; tämä on se sana uskosta, jota me saarnaamme. Kelle antoi

Jesus pyhän Hengen? Antoiko hän sen leviitoille, antoiko hän sen

kirjanoppineille? Ei, ja tuhat kertaa ei, vaan hän antoi sen meille

uskovaisille, meille, jotka tunnustamme häntä. Meillä on pyhä Henki,

minulla, sinulla, teillä kaikilla, jos te vain uskotte. Ei hän sitä

antanut farisealaisille, ei kirjanoppineille, noille ylpeille

virkapapeille, joita Helsinki nyt, kuten muinoin Jerusalem, sulloo

meille. Ne ovat palkkapaimenia, valkeiksi siveltyjä hautoja, ne ovat

sammakoita, jotka tulevat suuren lohikäärmeen suusta, uskottomia

paimenia, jotka näyttävät sitä tietä, joka vie kadotukseen, he ovat

astioita, täynnä saastaisuutta, mutta ulkoa kiiltävät ja kirkkaat. Ja

niin kuin minä viskasin käärmeen tuleen, niin Herran käsi heidät

viimeisenä päivänä heittää ijankaikkiseen pätsiin, ja siellä he

sulamistaan yhä sulavat eivätkä kuitenkaan kuole, sillä heidän vaivansa

elävät ijankaikkisesta ijankaikkiseen. Sinne hän lähettää teidätkin, te

kaikki uskottomat, jotka ette tunnusta, mitä minä nyt opetan."

Hänen äänensä jyrinä hiljeni ja pyhä kiivaus lauhtui. Hän pyyhki hikeä,

jota mielenliikutus oli nostanut hänen kasvoilleen, ja sanoi

lempeämmällä äänellä: "Niinpä tunnustakaa nyt syntinne, ripittäkää

itsenne ja tulkaa minun tyköni; minä, joka olen armoitettu ja täytetty

pyhällä Hengellä, annan teille anteeksi teidän syntinne. Mutta älkää

langetko polvillenne, sillä se on pakanain ja publikaanien tapa.

Seisokaa suorana ja kovalla äänellä tunnustakaa syntinne minulle,

Herran valitulle!"

Nyt eräs ratavartia, Adamin innokkaimpia oppilaita, astui profeetan

eteen ja ihmisjoukon sanomattomaksi hämmästykseksi lausui:

"Minä tunnustan syntini seurakunnan edessä. Herra, katso, palvelijasi

on rikkonut sinua vastaan. Kaksi vuotta sitte minä petollisesti anastin

tältä kestkievariltamme kahdeksan markkaa ja yhden ruplan. Kas, tässä

minä maksan ne sinulle takaisin."

Adam otti rahat, antoi ne kestkievarille, laski kätensä syntisen pään

päälle ja lausui:

"Mateus sanoo 9:nen luvun 6:ssa värsyssä: Teidän pitää tietämän ihmisen

pojalla olevan valta maan päällä synnit anteeksi antaa. Minä olen

ihmisen poika, isästä siinnyt ja vaimosta syntynyt, ja minä todistan,

että sinun syntisi ovat anteeksi annetut; ja katso, koska sinä olet

uskossa omistanut syntein anteeksi antamisen, vuodatan minä sinun

sieluusi pyhän Hengen; hän olkoon sinun kanssasi nyt ja aina.

"Tulkaa, tulkaa", jatkoi hän, "te eksyneet lampaat Israelin

sukukunnasta, tulkaa yhä useampia, sillä nyt on otollinen aika, katso,

nyt on autuuden päivä." Ja vesitautinen, jonka ei kukaan ollut moneen

vuoteen nähnyt liikahtavan tuolistansa omin voimin, sanoi nyyhkyttäen:

"minä tahtoisin tulla, mutta minun ruumiini on kuin pois kuihtunut."

Profeetta kääntyi häneen päin ja sanoi juhlallisen vakavasti: "nouse

ylös, tyttäreni, sinun uskos on tehnyt sinut terveeksi."

Ja sairas nousi varovasti paisuneiden jalkainsa varaan ja hoiperteli

väkijoukon kauhuksi lattialle.

"Ihme, katso ihmettä!" kuului ääniä, ja naiset panivat vavistuksissaan

kätensä ristiin. Adam astui ylevästi ja voittoisasti hänelle vastaan,

otti häntä kannattaen kainaloista ja sitte, kuin hän tunnusti myöneensä

miehensä tietämättä talon tavaroita ja laiminlyöneensä Jumalan sanaa,

antoi hänelle anteeksi ja talutti hänet takaisin paikalleen.

"Ihme, ihmetyö! Eikö hän totisesti ole Herran profeetta!" Ja liikutus

levisi kuin taudin rutto läsnäolijoihin. Yhä ylemmäksi nousivat laineet

sairaissa omissatunnoissa ja kuohuvissa sieluissa. Siitä tuli kauhun

juhla. Ahdistus jo ammoin sitte tehdyistä synneistä nosti hien otsalle

ja tunnustuksen huulille, ja siellä tunnustettiin syntejä, joita

tuntikausi sitte ei kukaan olisi ilmaissut, vaikka olisi uhattu kiskoa

kieli suusta. Synnit, jotka äsken näyttivät niin mitättömiltä, niin

ihan joutavilta, kaikki ne nyt nousivat ylös ajan pimeydestä ja

tomustuneen unhotuksen peitosta. Jokainen muisti nyt pelolla,

joka melkein näytti mielipuolisuudelta, noita syntejä, jotka ennen

olivat olleet keveät kuin untuvat voikukan siemenkoterossa, kuin

hiirenherneet lasten helminauhassa. Nyt, nyt olivat ne tästä hirveästä

kuritussaarnasta kasvaneet suuriksi, raskaiksi kivenmöhkäleiksi, jotka

painoivat ja rasittivat syntisen sielua. Ja runsaasti vuodattaen

katkeria kyyneleitä täytyi heidän tunnustaa ja saada syntiselle

sydämmelleen helpotusta anteeksiantamisen voimasta. Sill'aikaa kuin

muutamat itkien polvillansa vääntelivät käsiään, kiiruhti jo toisia

Adamin luo, joka liekitsevänä uskoninnosta sekä valtansa ja asemansa

tuntevana valtaavan levollisesti jakeli anteeksi antamisen suloista

palsamia murheellisille sieluille ja sairaille omilletunnoille. Ei

kukaan olisi tänä hetkenä voinut olla tunnustamatta tämän lahjakkaan

hengen arvokasta vakavuutta eikä hänen katseensa voimaa, joka kukisti

kaikki.

"Herran rauha olkoon teidän kanssanne! Autuas se ihminen, jolle Herra

ei lue hänen pahoja tekojansa, jonka hengessä ei mitään vilppiä ole.

Herran ääni käy voimassa. Hänen äänensä särkee Libanonin sedripuut ja

hyppyyttää niitä kuin vasikkaa sekä Libanonin ja Sirionin niin kuin

nuorta yksisarvista.

"Ja sinä, ylpeä Tobias!" Hän kääntyi, täynnä pyhää kiivautta, häneen

päin, osoitti häntä ja sanoi: "älä paaduta sydäntäsi tänään, vaan

muista, että helvetin koura on tarttunut sinuun ja kuoleman paula

pudonnut sinun päällesi!"

Tobiaan kasvot sävähtivät kalpeiksi kuin haamun, hän horjahti ja kaatui

kuin salaman lyömänä maahan, ryömi vavisten hihhulin luo ja sanoi

kuiskaamalla:

"Totisesti, minä olen suurin kaikista syntisistä; minä olen pettänyt

herran Sebaotin." Ja nyt hän kertoi, minkä vääryyden hän oli kärsinyt

kirkkoherra Brandtilta, että hän oli aikonut luopua lapsuutensa

uskonnosta, että ainoastaan isän uhkaus oli pidättänyt häntä siitä, ja

nyt -- Siinä keskeyttivät häntä nyyhkytykset, niin hillittömät, että

hänen oli mahdoton puhua enää sanaakaan. Kaikki mitä hän oli kärsinyt

ja rikkonut näinä viikkoina, kaikki, mitä hän oli kadottanut, lapsuuden

usko, äiti, Anni, kaikki tuli nyt yht'äkkiä hänen päällensä. Kaikkea

näkemään aukesivat kerrassaan hänen silmänsä.

Adam seisoi hetkisen hämmästyksissään, siinä oli tunnustus, jollaista

hän ei vielä koskaan ollut saanut keltään armon etsijältä. Hän vähään

aikaan ei tiennyt itsekään, mitenkä käsittäisi Tobiasta, mitenkä

antaisi hänelle anteeksi. Hetkisen hän oli epätietoinen, mutta hän

huomasi, miten kaikki ihmiset hehkuvin katsein tähystelivät hänen

kasvojansa; jos hän nyt oli neuvoton, niin heti meni hukkaan kaikki,

mitä hän oli voittanut taivaalle.

"Nouse ylös, poikani", sanoi hän hitaasti; "sinä olet lähempänä

vapahdustasi, kuin itse luuletkaan. Sillä autuas on se, joka ei vaella

jumalattomain neuvossa, eikä seiso syntisten tiellä, eikä istu, kussa

pilkkaajat istuvat. Siitä nyt näet, mitä ne ovat nuo valtionkirkon

papit? Susia lammasvaatteissa he ovat. He antavat kiviä leivän sijasta.

Sinä olet eronnut nyt heistä kaikista. Tule nyt Herrasi laumaan; me

yksin olemme oikeat uskovaiset. Täällä kuohuu Herran armon lähde. Sinun

syntisi annetaan sinulle anteeksi."

Ja ihastuksissaan, onnellisena nyt jo kuukausia kestäneiden

hengellisten tuskain jälkeen syleili nuorukainen Adamia.

"Autuus, autuus, armo ja vapahdus!" kuului ihmisjoukosta. Riemuiten

uskon kiivaudesta ja palavuudesta huutelivat he halleluja! ja hosianna!

jota paitsi kuului lyhyitä, kimakoita, hysteerisiä älähdyksiä ja

huokauksia sekä noita hih! ja hu! joista tämä lahko on saanut nimensä.

Huutaen Sebaot, Sebaot, ylkä tulee! alkoivat he veisata virttä, jossa

miesten passo-ääni jymisi kuin meren kohina, keskenkasvuisten poikain

terävät äänet kuin kalalokin kirkuna tuulella ja naisten kimakat

sopraanot kuin rantaraukan valitus. Monilla lirityksillä ja

hidastuksilla nousivat pyhät sanat ylös kohti kevätyön vaaleaa

taivasta:

Jumala ompi turvamme

Ja apu tuskissamme,

Siis hänehen me luotamme

Eläissä, kuollessamme;

Maa, meri, ilma pauhatkoot,

Maan alle vuoret vaipukoot,

Ei peljätä se meitä.

Maan perustukset tärisee,

Kun Herran ääni kaikuu,

Kuninkaat, vallat värisee,

Päämiehet maahan vaipuu;

Mutt' meill' on Herra Jumala,

Kuin vartioitsee laumaansa,

Päältämme vaarat torjuu.

Tuntikausi toisensa perästä kului rukoillessa, veisatessa ja sanaa

selittäessä. Myöhään sytytettiin viimeinkin kynttilät ja pyhiä

lupauksia otettiin ja annettiin. Moni oli ainoastaan peljästynyt, mutta

moni myöskin lämminnyt. Moni juomari palasi kotiinsa, mielessä luja

päätös lakata juomasta. Moni, joka oli luullut itseään valkoiseksi ja

puhtaaksi, näki, että hänessä olikin syntiä ja viheliäisyyttä, ja

monivuotiset vihat ja riidat sovittiin käden lyönnillä ja rauhan

suuteloilla. Onnellisina, tyytyväisinä ja paremmin varustettuina synnin

kiusauksia ja perkeleen viettelyksiä vastaan läksivät veljet ja sisaret

pois kukin kotiinsa. Yö levitti hämäräänsä ja uni vuodatti rauhaa

näihin sydämmiin, jotka äsken vapisivat Herran vitsan alla.

Hihhulisaarnaaja mennessään levolle sanoi iloisena ja tyytyväisenä:

"pyhä Henki on tehnyt tänään suuria ihmeitä."