V.

Oli enempi elämää ja hälinää kuin tavallisesti Viipurin

suurella kadulla. Vilkas ihmisjoukko aaltoili matalain yksin- ja

kaksinkertaisten kartanoiden välitse, pyrkien ylös jyrkkää "suurta

katua" ja sitte alas Saunalahden esikaupunkiin, jossa oli päivän suuri

tapaus, kaikkein hevosmiesten ikävöity vuosijuhla, kilpa-ajo tapahtuva.

Tällä kertaa oli viimeinkin taivas ollut armollinen urheilijoille, sitä

ennen tuon tuostakin kukistettuaan heidän toiveensa. Ilma oli kylmä ja

taivas kirkas. Ainoastaan muutamia pieniä, höyhenen kaltaisia pilven

repaleita uiskenteli ilmassa. Heikko vaikka näpistelevä pohjainen

tuulenhenki pudotteli tummista havupuista muutamia välkkyviä

lumiuntuvia, jotka hiljaa liitelivät ilmameressä ja puuteroitsivat

montakin jäistä partaa ja punakkaa nenää ja poskea.

Tuossa tuli reki, edessä kaksi suurta mustaa oritta, ajaen katua ylös.

Se oli hevosystäväin seuran puheenjohtaja, joka, säännöllinen kuten

aina, määrähetkelleen läksi radalle, ja ihmiset ihastellen katselivat

hänen orlovilaisiansa, jotka innosta pärskyen pitkillä tanssiaskelilla

lennättivät herraansa ylös jyrkästä mäestä, roiskuttaen möhjäistä lunta

molemmilla jalkakaduilla kävelijäin päälle. Sitte tuli sihteeri,

papereja kädessä, hätiköiden ihan viime silmänräpäyksessä, ja kiirehti

ajuria, joka oli päivän kunniaksi ottanut yllensä uuden poimuisen

kauhtanan. Väkijoukko kiiruhti askeliansa, ehtiäkseen ajoissa perille,

mutta sai vielä kerran mieluisen aiheen pysähtyä töllistelemään, sillä

Cloubergin kirjakaupan kulmasta kääntyi juuri Tobias Pullinen suurelle

kadulle kuuluisalla juoksijallansa Jalolla. Orit ylvästihe, heilautti

pari kertaa päätänsä ylös alas, hirnahti ja läksi huimaavaa vauhtia

ylös mäestä ja alas toiselle puolen, yli pitkän sillan ja ulos jäälle.

Siellä alhaalla jäällä oli jo koko toimikunta ynnä palkintotuomarit,

kruunun asiamies ja eläinlääkäri, kaikki koossa yksinkertaisella

lavalla. Se oli tehty höyläämättömistä laudoista radan toiselle

sivulle. Ympäröitynä matalaisilla käsipuilla ja koristettuna joka

kulmasta lipuilla sekä muutamilla havuköynnöksillä näytti se varsin

sievältä, vaikka sen lautalattia narisi ja paukkui asianomaisten

gummi- ja huopasaappaisten, tömisteleväin jalkojen alla. Lähelle lavaa

oli laitettu lautakoju piittinän, teen, lämmitetyn viinin ja muiden

lämmittäväin juomain anniskelua varten. Ympärillä joka taholla lainehti

elävä joukko hevoshuijareja, ajureja, parisniekkoja, asianharrastajia,

sanomalehtien uutisurkkijoita ja varsinkin paljo poikia, jotka eivät

suinkaan olleet vähimmin innokkaat tässä urheilujuhlassa. Kielten

seoitus oli suurenmoinen. Venättä, saksaa, suomea, ruotsia ja

mustalaista kuului sekaisin, kaikkia väärin, mutta kuitenkin

ymmärrettiin toinen toistansa niin käsittämättömän hyvin. Juoksijain

entisiä urhotöitä seliteltiin, niiden nykyisistä toiveista väiteltiin

kiihkeästi, kirouksia eri kielillä, hirnumisia ja tuhannen laista

hälinää levisi ilmaan, niin että olisi voitu luulla yht'äkkiä

joutuneensa ihan toisten ihmisten joukkoon kuin tyynimielisten,

hiljaisten suomalaisten, mutta nythän oltiinkin Viipurissa ja se on

sentään vielä tänäkin päivänä ihan toista kuin muussa Suomessa.

Yksin hevosetkin olivat vilkkaammat kuin tavallisesti, pärskyivät,

kuopivat lunta, huiskuttivat päätään ylös alas ja näyttivät melkein

tietävän, että tänään oli hankittava kunniaa ja mainetta itselleen ja

markkoja isännilleen.

"Tuossa tulee Jalo, Pullisen Jalo, ja se on hyvässä kunnossa; saas

nähdä, eikö Jalo pääse tänään ensimmäiseksi; nyt on kylmä ilma ja

silloin se on vaarallisempi kuin muuten", kuului sanoja ihmisjoukosta,

kuin Pullinen tyynesti ja varmasti ajoi lavan luo saamaan

numerolippuansa. Yleisö tunkeutui ihmetellen kauniin hevon ympärille,

muutamat tuntijat lausuivat mielipiteensä sen ansioista ja tohtori,

n.s. "hevosfennomaani", innokas kuten aina, selitti, että juuri siltä

pitää suomalaisen hevosen näyttääkin. Siinä on sekä jaloutta että

voimaa, kylliksi kokoa ja kaunis muoto. Kun sellaisia siitoseläimiä on

omassa maassa, niin on ihan väärin turmella rotua seoituksilla j.n.e.

Johtokunnan vanhin jäsen, ratsumestari, ilmoitti kuitenkin, että Jalo

suorassa polvessa johtui Haapaniemen rodusta "ja siinähän oli myöskin

seassa jaloa verta". Tohtori väitti vastaan ja luetteli Jalon isät ja

isoisät, äidit ja isoäidit, mutta ratsumestari ei antanut perää, vaan

väitteli kiihkeästi, ja niin molemmat herrat peräytyivät jälleen ylös

parvekkeelle, jossa, vilkkaista viuhtomisista päättäen, kiistaa

jatkettiin yhtä suurella innolla.

Ivan Ivanovitsh Bitshok, vanha Putshka, kuten suomalaiset häntä

nimittivät, pietarilainen hevosten ostaja ja parisniekka, pitkä,

punertava parta ja punaiset sorvan silmät, tuli Pullisen luo ja

tervehti vanhaa kauppaystäväänsä. Ainoastaan parta ja silmäin punainen

väri olivat perintönä venäläiseltä isältä. Korkeat sasupäät,

kuoppaposket, vinosilmät ja nelikulmaiset kädet, joiden lyhyet sormet

näyttivät kuin poikki leikatuilta, oli hän perinyt tatarilaiselta

äidiltään. Molemmat yhteensä olivat hänelle antaneet viekkautta sen

verran, että hän kykeni kenen rinnalle hyvänsä, jos oli tehtävä jokin

kuje hevoskaupassa. Bitshokia seurasi hänen ainainen lisäkkeensä

tatarilainen Kuffein Holam, hänen seurakumppaninsa, apulaisensa,

käskyläisensä ja kauppakumppaninsa.

"No, veliseni", sanoi Bitshok, "kuinka sinä voit ja hevosesi sitte? Myö

pois se nyt, veliseni! Minä maksan hyvästi, tarvitsen sitä pariksi

toiselle shvetkalle,[1] joka on kotona Pietarissa. Viis' sataa ruplaa,

ota pois rahat, kuin kerran tarjotaan. Harjakaiset minä annan, olutta

ja viinaa niin paljon, kuin sydämmesi haluaa." Ja Ivan Ivanovitsh veti

esiin paksun, rasvaisen lompakkonsa, vielä enemmän kiusatakseen

taivaankaaren värisillä sataruplaisilla ystävää Tobiasta.

"Älä lörpöttele turhia", vastasi Tobias tyynesti, veti kintaan pois

oikeasta käpälästään ja pudisti säveästi venäläisen ojennettua kättä,

yhä ahkeraan maiskuttaen ja imien sikariansa. Hän ei muuten ollut

tottunut sellaisiin kapineihin, vaan poltteli mieluimmin

piippunysällään Venäjän lehtiä, mutta nyt hän oli päivän kunniaksi

tuhlannut viisi penniä Villmannin prima-sikariin, ja se ei ollut,

varsinkaan vast'alkajalle, helppo pitää tulessa.

Hevosystäväin seuran puheenjohtaja ja neuvosmies Holm tulivat nyt

katselemaan Jaloa ja tervehtimään sen isäntää. Tobias ojensi känsäisen

käpälänsä kreiville, joka ylhäisesti pudisti sitä, samalla lausuen pari

huomiota Jalon kunnollisuudesta ja hyvin luultavista toiveista

kilpailussa.

Pullinen oli kreivin ja neuvosmiehen ruotsalaisesta keskustelusta

kuullut sanan tai pikemmin nimen, joka ihan sähkötti hänet. Neuvosmies

oli maininnut Vilpasta ja kreivikin oli toistanut sen nimen. Tobias

tunsi ilmasta, että Jaloa punnittiin Vilpasta vastaan; sillä jos oli

yhtään, joka voi kiistellä voitosta Jalon kanssa, niin oli se juuri

Vilpas. Aina varsasta asti oli Tobias tuntenut ja pitänyt arvossa

naapurinsa Vainikan paljon lupaavaa nuorta oritta, ja monta ja kiivasta

väittelyä olivat nämä molemmat naapurit ja vihamiehet kiistelleet

lemmikkiensä ansioista. Jalolla oli tosin puolellaan suurempi kokemus,

saavutettu monivuotisessa ajossa, mutta Vilppaalla oli sen sijaan

pontevuutta, niin että se kykeni panemaan parastansa ihan viime

henkäykseen asti. Niin kauan, kuin Vainikka itse ajoi Vilpasta, ei

ollut mitään vaaraa, koska Vainikka aina kadotti malttinsa ja ajoi

hevosensa neliseen, joka turmeli kaikki tyyni. Mutta tällä kertaa oli

hän jättänyt ohjat Tyllylän Kustaalle, joka oli kaikkein paraimpia

hevostuntijoita ja taitavimpia ajajia tuossa suurista hevoshuijareista

ja taitavista ajajista niin rikkaassa Mäntyharjussa, ja se asia se

saattoi Tobiasta vähän arvelemaan.

"Varo Vilpasta", oli kreivi sanonut mennessään takaisin lavalle, ja

vaikka Tobias näytti levolliselta kuten tavallisesti, oli hänellä

kuitenkin vastenmielistä epävarmuuden tunnetta. Hän pureksi sikariansa,

katseli sitä pari kertaa, sylkäsi pontevasti ja jätti Jalon ohjat erään

vieressä seisojan käteen, samalla kääntyen Bitshokin puoleen, joka yhä

vielä seisoi katselemassa oritta.

"Tule, Ivan, mennään katsomaan Vilpasta", sanoi hän iskien silmää

venäläiselle. Ivan iski silmää vastaan ja niin he menivät vähän matkaa

lavan ohitse siihen paikkaan, jossa ihaileva ihmisjoukko oli Vilppaan

ympärillä piirinä, vielä tiheämpänä kuin Jalon ympärillä jos

mahdollista.

Vilpas näytti olevan kaikkein paraimmalla pyhätuulellaan. Se päristeli,

kuopi kiihkeästi kavioillaan ja hieroi silloin tällöin päätänsä

Tyllylän Kustaan turkin hihaan. Kustaa seisoi levollisena, ohjakset

huolettomasti kädessä, taputti välistä Vilpasta kaulalle ja piti koko

ajan piippunykäänsä uskollisesti suupielessä.

Nyt tunkeutuivat Tobias ja venäläinen esiin ihmisjoukon lävitse.

Venäläinen antoi heti kättä Tyllylän Kustaalle, jota hän nyt jo oli

monta vuotta tavannut jok'ainoilla markkinoilla, missä vain itse oli

ollut, ja alkoi vilkkaasti puhella, johon ajaja kuitenkin aina vastasi

jotenkin yksikantaan. Hänen huomionsa oli näet kiintynyt Pulliseen,

joka tarkkaan tutki Vilpasta, silloin tällöin vilaisten sen ajajaan.

"Tules tänne, Tobias", sanoi Bitshok. "Ottakaamme yhdessä ryyppy ennen,

kuin lähdette ajamaan. Se on Tervolan isäntä", esitti hän sitte.

"Hyvää päivää", sanoi Kustaa, veti kintaan pois ja ojensi kankeasti

kättänsä Tobiaalle, joka myöskin kohteliaisuudesta paljasti kätensä

revonnahka-rukkasesta ja sitte veltoin sormin tarttui tarjottuun

käteen. "Hyvää päivää", vastasi Tobias, syljettyään pois pari tupakan

sirpaletta, jotka olivat eronneet suuhun tuosta kiusallisesta ja

kulumattomasta sikarista. "Me kaksi tänään joutunemme kilpailemaan",

sanoi hän vähän ajan päästä.

"Niin taidamme joutua", sanoi Tyllylän Kustaa, oltuaan niin kauan

vaiti, kuin hänen arvonsa vaati, "ehkä otamme ensin vähän väkevää; ei

se haittaa pakkasessa." Ja hän pisti kätensä turkin alle ja veti sieltä

esiin vihreän pullon. Hän pyöristi suunsa O:ksi, kaatoi kulauksen O:hon

ja kuivasi sitte kätensä selkämällä harjaksista suutansa, maiskautti

kieltään kerran ja antoi sitte pullon Tobiaalle. Hän, käyttäen

hyväkseen hetkeä, jolloin tuo vastustaja purasi punasipulia palaksi

ryypyn päälle, niuhasteli ryypätessään. Viimeksi joutui pullo Ivanille,

jolla ei ollut mitään syytä paheksia viinaa; hän pitikin pulloa

suullansa niin kauan kuin mahdollista.

"No, veliseni", sanoi Ivan, "mitä luulet Vilppaasta, juokseeko se

hyvin?"

"Sepähän kohta saadaan nähdä", vastasi Tyllylän Kustaa. "Enhän minä

liene suotta tullut Viipuriin asti ajamaan sitä."

"Kyllä se lempo juoksee", sanoi Tobias Pullinen, "ja kyllä minä saanen

tänään vihellellä ensimmäistä palkintoa, mutta eipä maksa vaivaa olla

levoton ennen aikojaan. Tule nyt ottamaan lasi lämmintä punssia tai

rommia, Tervolan isäntä se tarjoaa nyt tämän kerran."

Vilppaan ohjakset jätettiin moneen kertaan varoitellen toiselle

miehelle, ja hevosmiehet menivät vajaan, jossa juomatavaroita

anniskeltiin. Kolme lasia täytettiin höyryävällä lämpöisellä punssilla

ja tyhjennettiin heti.

Lämmintä se oli ja hyvää myöskin, mutta hyi, niin lemmon imelää! sanoi

savolainen, ja toiset yhtyivät lausuntoon.

Ivan toimitti tuota pikaa esiin kolme uutta lasia, jotka kaadettiin

täyteen konjakkia.

Tyllylän Kustaa arveli siitä tulevan jo melkein liian paljo näin

aamupäivällä, mutta Tobias kannatti Ivanin ajatusta, että raukka se

oli, joka ei sietänyt kolmea lasia. Sitenpä katosi laseista

konjakkikin, jonka jälkeen vielä tuli rommia ja viinaa ja viimein

virvoitukseksi vähä olutta. Silloinpa jo soi kellokin lavalla merkiksi,

että kilpailu oli alkava; jokainen riensi paikallensa.

Ensimmäinen pari, kuin läksi kilpailemaan, ei saanut aikaan mitään

innostusta. Ne olivat kaksi jotenkin hyvää ja jotenkin yhtä nopeaa

tammaa. Sitte tulivat Poku ja Valtti. Yleisö polki yhä kovemmin

jalkojaan pysyäkseen lämpöisenä ja palkintotuomarit seurasivat

esimerkkiä, jota paitsi he kaksitellen vielä kävivät pienessä

lautakojussakin, jossa kaikki kädet olivat ahkerassa anniskelutyössä ja

lämmitetyllä viinillä oli hyvä menekki. Yht'äkkiä tuli vaja tyhjäksi.

"Jalo ja Vilpas!" huudeltiin kaikkialla. "Nyt sitä koetellaan." Kaikki

tunkeutuivat aitausta vasten, niin että poliisin täytyi tulla pitämään

tietä auki lähtöpaikoissa. Tuossa ne jo tulivat. Ensin Vilpas

jäntevillä tanssiaskelilla, harmaan täplikäs karva loistavana auringon

paisteessa. Vilkas, kirkas katse, kauniisti kaareva kaula, kuivat,

kaunisasentoiset jalat, kaikki osoitti pontevuutta ja kestävyyttä.

Ihmetteleviä huudahduksia kuului joka taholta Tyllylän Kustaan ajaessa

radan toiselle puolelle melkoista punakampana kasvoiltaan, kuin

pakkasesta yksinään olisi voinut tulla.

Sitte Tobias ajoi määräpaikkaan Jalollansa, jonka leveä rinta, kookas

runko, vahvat jalat ja sysimusta, välkkyvä karva tekivät erittäin

edullisen vaikutuksen katsojiin. Jalo seisoi tyynenä, katsellen

ympärilleen, nähtävästi tajuten, mitä oli tuleva. Ainoastaan, maltiton

kuolaimien pureksiminen ilmasi, että hänkin halusi lähteä, ja kuin

ensimmäinen soitto kuului lavalta, hörkisti se korviaan, nähtävästi

valmiina heti paikalla panemaan parastansa.

Toinen soitto. Heti sitte kolmas, ja samassa oltiin jo menossa. Jalo

lensi ensi askeleesta asti kaunista juoksua ja uskomatonta vauhtia.

Vilpas sitä vastoin koetti syöksyä tielle jo toisen soiton perästä,

nousi ajajan pidättäessä pystyyn ja menetti siten jo lähtöpaikassa pari

sekuntia. Toivon pettymyksen murinaa kuului yleisön joukosta eikä

ensimmäinen puoli virstaa myöskään korottanut Vilppaan toiveita, sillä

Tyllylän Kustaa, käsittäen, että kaikki nyt riippui siitä, jos sai

oriin jälleen rauhoitetuksi, pidätti sitä ja lisäsi vain vähitellen

vauhtia. Jalo enemmän lensi kuin juoksi. Ilman yhtään harha-askelta,

ilman yhtään yritystä nelistämään kului ensimmäinen virsta 1 minuutissa

52 sekunnissa. Kaikuva hurraa palkitsi Pullista, joka vain kouristi

lujemmin ohjaksia mennä suhahtaessaan lavan ohitse. Vilpas tarvitsi

tasan kaksi minuuttia ensimmäiselle virstalleen, mutta sen vauhti

nähtävästi kiihtyi, eikä tyyni mäntyharjulainen sen takana vähääkään

hätiköinyt, vaikka vastustaja olikin niin paljon voitolla.

Toinenkin virsta sujui paremmin Jalolta, vaikka erotus nyt oli

melkoista pienempi. Tobias oli jo päästänyt muutamia varoitushuutoja,

joihin Jalo oli vastannut hännän heilautuksella ja joka kerran vähän

enentänyt vauhtia, mutta eipä sen juoksussa enää ollut ihan yhtä suurta

jäntevyyttä, niin että Tobias tuon tuostakin vilkasi radan toiselle

puolelle, jossa hänen vastustajansa lensi yhä parempaa vauhtia, mitä

pitemmälle ehdittiin.

Katsojain kiihko oli nähtävästi ylimmillään. Päät kurkottuivat eteen

päin, vetoja lyötiin, kehoitushuutoja kuului, kuin hevoset vuorotellen

syöksyivät lavan ohitse, ja mitä enempi kului kolmatta virstaa, sitä

vilkkaammiksi tulivat viittaukset, sitä kovemmaksi hälinä.

Vilpas oli nähtävästi korvannut koko sen ajan, jonka oli jäänyt

jäljelle ensimmäisellä virstalla, eikä vielä näkynyt mitään vähenemistä

sen vauhdissa. Tyllylän Kustaa istui vielä yhtä tyynenä, vaikka,

melkoista punakampana, mutta ei uskaltanut kiirehtiä hevostansa, vaikka

hänellä olikin siihen hyvä halu. Tobias Pullisella sitä vastoin sekä

oli halua että uskallusta sitä tyydyttääkin. Hän nyki ohjaksilla, ärjyi

kovasti ja piti siten Jaloansa sellaisessa vauhdissa, että, kuin

ainoastaan viimeinen puoli virstaa oli jäljellä, Vilpas vielä oli pari

hevosen pituutta jäljempänä. Kukapa tietää, miten tämä kilpailu olisi

päättynytkään, jos hänen vastustajansa olisi ottanut hiukan vähemmän

juoksevaa painolastia. Kuten nyt oli, alkoivat juomatavarat vaikuttaa

Tyllylän Kustaasen. Hän ärjäsi kerran Vilppaalle, ja hepo syöksyi

muutamia sekunteja melkoista tulisemmalla vauhdilla eteen päin. Ajaja

näki jo voiton häilyvän lähellä, kiirehti vielä orittansa ja -- se oli

liiaksi. Se hypähti neliseen, ja paha nelistäminen se olikin, sekunti

toisensa perästä kului hukkaan, niin että sen loistava vauhti

viimeisten parin sadan sylen matkalla ei enää voinut tehdä mitään

muutosta. Jalo pääsi matkan päähän ensimmäisenä juuri kaksi sekuntia

ennen kilpaveikkoansa, ja katsojat tervehtivät sitä pauhuisella

riemulla.

Mutta Tobias Pullinen pyyhki hikeä otsastaan ja päätti tavalla tai

toisella saada haltuunsa Vilppaan, sillä hän käsitti, että korkeintaan

yhdessä vuodessa oli Vainikan orit ehdottomasti kehittyvä etevämmäksi

Jaloa.

Mielten kiihko laimeni nyt nähtävästi, varsinkin kuin pohjatuuli alkoi

yhä pahemmin näpistellä ja pudistaa lumihiutuvia pilvettyneeltä

taivaalta. Palkintotuomarit ottivat vähä väliä lämmikettä ylhäällä

lavallansa ja kääriytyivät väristen yhä paremmin kukin varainsa mukaan

supi-, saukon-, näädän- tai bisami-turkkeihin. Osa ajajista sitä paitsi

luopui ihan viime hetkenä, niin että kilpa-ajot loppuivat paljon

lyhemmässä ajassa, kuin alussa oli luultu.

Pullinen ja Ivan Ivanovitsh palasivat yhdessä kaupunkiin ja tekivät

sotajuonen. Ivan oli saava Jalon 650 ruplasta, jos hän niin huokeasta

kuin mahdollista, enintään 300 ruplasta osti ja Pulliselle luovutti

Vilppaan. Molempain kauppaystäväin tuli myöhemmin iltasella saapua

Imatran ravintolaan; nyt oli Tobias kutsuttu johtokunnan päivällisille

seurahuoneelle.

Pullisen kunnianhimoa ja turhamaisuutta tyydytti tuo, että sai

vertaisena istua herrain pöydässä, mutta mikään huvi se tosiaan ei

ollut. Syömään veitsellä ja kahvelilla, jopa kahvelilla yksinäänkin

ruokaa, jota olisi paras ollut syödä lusikalla, siihen hän kyllä olisi

sentään taipunut, mutta häntä kainostutti, että ei ollut muiden

vertainen siinä vaikeassa taidossa. Istua vakavan penkin sijasta

horjuvalla Wienin-tuolilla, joka uhkasi joka hetki pudottaa lattiaan,

syödä kuusi seitsemän ruokalajia, jotka eivät oikeastaan maistuneet

ollenkaan ruualta ja juoda monta lajia joutavaa viiniä, heikompaa kuin

kalja, toista toisensa perästä ja lyhyessä ajassa, eikä, kuten

talonpojilla on pidoissaan tapana, aina parin tunnin päästä kutakin, se

tosiaan ei ollut hauskaa. Sitä paitsi häntä vaivasi tuo enemmän tai

vähemmän teeskennelty veljellinen ja vertainen puhetapa, jota

herrasmiehet seurustellessaan alempisäätyisten henkilöiden kanssa

tavallisesti käyttävät. Tobiaalla oli tarkka silmä huomaamaan; hän näki

kaikki ja oli itsekseen äkeissään tuosta pintapuolisesta

veljellisyydestä. Viimein vielä yksi asia teki seurustelun

herrasmiesten kanssa hänelle vaikeaksi ja vastenmieliseksi. Hän oli

omissa asioissaan, maa- ja hevoskaupassa sekä maanviljelyksessä,

taitava mies. Niistä asioista hän puhui hyvästi ja perinpohjaisesti;

mutta hän ei osannut herrain tavalla ilman mitään vaikeuksia vaihtaa

lakkaamatta puheen ainetta, keskustella jostakin asiasta, heti

seuraavana silmänräpäyksenä laskea leikkiä toisesta, muutella puhetavan

luonnetta eikä äkisti löytää vastausta tai sen tapaista mitä

kirjavimpiin kysymyksiin. Hänen järkensä oli kyllä valpas ja terävä,

mutta tottumusta sitä käyttämään hänellä ei ollut. Siitä hänelle tuli

tunne, että häntä ehkä katsottiin tyhmäksi, tietämättömäksi ja

taitamattomaksi. Kuitenkin oli, kuten sanottu, hänen turhamaisuutensa

tyydytetty, mutta kuin hänen maljansa oli juotu, puhevalta julistettu

vapaaksi ja eräs johtokunnan jäsen neljännen ruoka- ja viinilajin

jälkeen fanfarin sijasta hirnui ja muka leikillisillä sanoilla esitti

naisten maljan, katosi Tobias täältä Imatran ravintolaan.

Tobias astui ravintolan petollisia puurappusia ylös toiseen kertaan ja

saapui pieneen, ahtaasen huoneesen, joka oli sekä anniskeluhuoneena

että etehisenä. Hän tervehti isäntää kättä pudistellen, sillä hän oli

täällä kuin kotonaan, ja kysyi Bitshokia; hevoskauppias ei ollut vielä

tullut. Ravintosali oli jotenkin pitkä, mutta matala nurkkahuone.

Kilpa-ajon johdosta oli sinne kokoutunut koko joukko miehiä, jotka

haamujen tavalla liikkuivat huonosta tupakasta ja vielä huonommasta

väkiviinasta löyhkävässä ilmassa. Tobias astua heilutteli sisään ja

tarkasteli häliseviä vieraita. Etimpänä ikkunan vieressä tapasi hän

miehensä, Karl Napoleon Jurvelinin, joka poltellen ja tuolilla kiikkuen

istui väkevän rommitotin ääressä. Pöydän laitaa vasten makasi toinen

mies. Tobias ei kuitenkaan voinut makaajasta nähdä muuta kuin

vanukkeisen, pellavatukkaisen pään, joka lepäsi kymmenen

kirjoitusmusteisen sormen päällä. Makaajankin edessä oli pöydällä suuri

lasi höyryävää rommitotia.

"No viimeinkin saa nähdä Tervolan isäntää, palkinnon saajaa, voittajaa

Tobias Pullista", sanoi Karl Napoleon Jurvelin mielistellen ja

silmillään tirkistellen. "Juommekos yhdessä jonkun lasin -- kuules,

kyyppäri, tuo lasi -- suuri -- jotakin väkevää -- rommitotia, eikö niin

-- entä tupakkaa -- onko Pullisella tupakkaa; ehkä sikareja. Kuten

näette, poltan minä piippua." Ja Jurvelin pisti piippuun, maistoi

lasistansa, imeskeli puolipitkää luu- ja sahviaani-vartista piippuansa

ja tirkisteli kumppaniaan viekastelevasti ja ystävällisesti.

"Kiitoksia kysymästä, kyllä toti ja tupakka tarpeen ovat, mutta, herra

tuomari, mitenkähän meidän juttumme luistavat?" sanoi Tobias, käyden

pöydän viereen hajasäärin tuolille istumaan, kädet selkänojan varaan.

"Se juttu kalavedestä meidän provastimme, sen kirotun Brandtin kanssa

tulee nyt takaisin kihlakunnan-oikeuteen. Sitä toista juttua rajasta

olemme jatkaneet senaattiin, vaikka te niin varmaan luulitte sen

päättyvän meidän eduksemme hovioikeudessa."

Tämä niin sanottu tuomari, entinen keräjäkirjuri, sittemmin

lääninkanslisti ja nimismies, erotettu kaikenlaisten kujeiden tähden,

ja nyt viinaviskaali, punastui vähän; hän huomasi Tobiaan kuulustelleen

asioitansa muilta "tuomareilta", ehkäpä oikealtakin tuomarilta, ja hän

alkoi pehmoisella ja mielistelevällä, mutta sentään arvokkaalla

puhetulvalla torjua vaaraa ihan alussa. Taputtaen Tobiasta leveälle

polvelle ja voimakkaille olkapäille sanoi hän:

"Voi, hyvä isäntä, nyt te olette ihan eksyksissä, joku lienee teitä

petellyt. No, juokaahan, juokaa pohjaan asti, ketä te nyt olette

tavanneet?"

"Syöteriä itseään."

"Häntäkö!" sanoi Jurvelin tirkistellen ja nauraen lyhyesti ja

mahtavasti, "no, se juuri onkin oikea mies tähän asiaan, hän kyllä

maalaa asiat teille niin mustiksi kuin mahdollista, hänhän se on koko

ajan neuvonut hyvää ystäväänsä, papin asiamiestä, mikä sen nimi nyt

onkaan, sen pienen tuomarin, jolla on kultasankaiset silmälasit? No,

samapa se nyt on. Ne kaksi oikein sopivat yhteen."

Tobiasta ei ollut niin helppo pettää. Jos pellavapää ei olisi alkanut

liikkua eikä johtaa puhetta toisaalle, niin olisi Karl Napoleon

Jurvelin luultavasti jo nyt saanut tehdä loppusuorituksen. Pellavapää

oli tällä välin herännyt, horjuen noussut kapeiden, sisään painuneiden

olkapäiden varaan, ja katseli kalpeilla, uneliailla silmillä, joita

osaksi vielä peittivät raskaat, punaiset silmäluomet, joka olikin ainoa

puna hänen olutkeiton karvaisissa kasvoissaan.

Jurvelin, käyttäen tilaisuutta hyväkseen, esitti ystävänsä,

sanomalehden toimittajan, maisteri Valkosen. "Te puhuitte Brandtista,

kuulin minä", sanoi Valkonen, nyykäyttäen päätään ja kursailematta.

"Katsokaas, tämän paikan tukisti hän minulta paljaaksi -- katsokaa." Ja

Valkonen käänsi syrjään pellavapivoansa ja näytti ohaukseltaan

kymmenpennisen suuruista paljasta paikkaa. "Rahjus, sanoi hän vain ja

niin jauhoi juuri tuosta ja otti koko tukun hiuksia ja siitä asti ne on

poissa. Se oli perhanan väkevä mies. Minä en osannut kristinuskoani, en

tiennyt, miten pitkä ja leveä Noakin arkki oli."

"Niin, se Brandt", pisti väliin Jurvelin ja alkoi tehdä hänen

ansioluetteloansa.

"Emmeköhän kirjoita häntä mustaan kirjaan", sanoi uutisten urkkija,

entinen ylioppilas, sillä siksi tosiaankin supistui sanomalehden

toimittaja ja maisteri. Hän otti käsille pienen muistikirjan ja

kirjoitti talteen minkä mitäkin, käytettäväksi joskus Tervolan

kirjeesen.

"No, mihinkä te isäntä nyt aiotte kilpa-ajoihin, Hämeenlinnaan, arvaan

minä", sanoi Jurvelin.

"Eipäs", vastasi Tobias, jolle rommi, kuumuus ja jutut jo alkoivat

nousta päähän. "Minä lähden kotiin, pistäytymään postillani luona --

niin totisesti, kotiin minä lähden -- piru on siellä merrassa. Minä

sain kirjeen eukoltani, oikean epistolan. Brandt ei ole päästänyt

poikaani ripille tänä vuonna. Poika on raivoissaan ja tahtoo lähteä

kotoa rajan toiselle puolen, ja katsokaa, mitä hän kirjoittaa." Ja

Tobias löi likaisen, monin tavoin taitellun kirjeen pöytään. "Hän menee

venäjän uskoon, äitinsä uskoon."

"Kas sitä pahusta. Luopua isäinsä uskosta. No, te kaiketi pidätte hänet

kurissa, toivon minä. Kyllä minä pudistelen hänestä ne ajatukset --

kyllä minä hänet opetan. Jospa hän vielä -- Ja se Brandt sitte, se se

vasta on Herran palvelija, se on kaikki hänen syynsä."

Päästäkseen onnettomain juttujen selityksistä kiihotteli Jurvelin

Pullista Brandtilla ja rommitotilla, ja ennen kuin Tobias nousi pois

pöydästä, oli viinaviskaalilla kädessään ylimääräisenä hyvikkeenä

viisikolmatta markkaa.

Pullinen oli hyvin varovainen juomingeissa, vaan tällä kertaa hän

Jurvelinin yllytyksestä oli ottanut lasin liiaksi. Vaan kuin viimein

Bitshokin sorvansilmät loistivat tupakan savun lävitse salin toisesta

päästä ja venäläinen alkoi puhella hevoskaupoista, selvisi Tobias

kerrassaan, ja kuin nämä hevosmiehet viimein erosivat, oli Tobias

tehnyt hyvän kaupan. Jalo oli myöty, mutta tulevaisuudesta kajasteli

uusia voittoja, sillä Vilpas oli hänen.

* * * * *

Seuraavana päivänä sanoi Tobias jäähyväset Bitshokille, Tyllylän

Kustaalle, Karl Napoleon Jurvelinille ja varsinkin Jalolle, sovitteli

Leenalle ostamansa kahvit reenpohjaan, valjasti Vilppaan ja läksi

viimeinkin ajamaan kotia kohti. Oli jo pimeä, kuin hän ajoi omaan

pihaansa. Ei ketään ollut ottamassa isäntää vastaan, ei koiraa eikä

renkiä. Hän sen tähden itse riisui Vilppaan, vei sen talliin ja meni

tupaan. Sekin oli pimeä, ainoastaan hiillos liedessä levitti epävarmaa

valoa suureen tupaan.

"Mitähän täällä lienee tapahtunut, koska koko talo on kuin kuollut",

mutisi Pullinen itsekseen, sytytti piippunsa ja lämmitteli käsiään.

Viimein tuli vanha Viskari. "No, kas isäntä, no sepä nyt, emme me vielä

tänään odottaneet teitä."

"Sen kyllä näen. Mitä tämä on, missä on Leena ja missä kaikki ihmiset?

Tässä minä olen jo odotellut hyvän hetken."

"Reijosessa, naapurissamme on koko kylä koolla, naiset ja lapset. Vanha

Reijonen ja hänen vaimonsa ovat kuolemaisillaan."

"Kuolemaisillaan, mitä sinä sanot, mitä on tapahtunut?"

"He ovat rokossa."

"No, eivätkö he ole rokotetut."

"Mitä rokotetut!" ja vanhus nauroi ylenkatseellisesti; "tietysti ne on

rokotetut, mutta mitä se auttaa, kun sallimus kerran on määrännyt, että

heidän pitää kuolla rokkoon, ja sen tähden he kuolevat rokkoon, ei

siinä auta mikään rokotus eikä tohtoritkaan."

Nyt kuului kovaa töminää ja puhetta porstuasta, tupaan astui Leena ja

muu kotiväki.

Lamppu sytytettiin, tervehdittiin toisiansa, Tobias kertoi kilpa-ajon

päätöksen, Leena ja nuori Tobias hyvin harmissaan kertoivat, mitenkä

provasti, haettuna vanhan Reijosen kuolinvuoteelle, juuri äsken oli

ankarimmasti ajanut pois kaikki, jotka olivat kokoutuneet ripitystä ja

ehtoollisen jakoa katsomaan, ja sen tähden vain, että muka tauti oli

tarttuvainen. Mitä kullakin oli lähinnä mieltä painamassa, ei ollenkaan

puhuttu. Vasta sitte, kuin illallinen oli syöty ja isäntäväki joutui

omaan huoneesensa, puheltiin siitä asiasta. Ja Leena se saattoi

tahtonsa hyväksytyksi. Nuori Matti Reijonen oli ehkä jo huomenna saava

haltuunsa isänsä tilan ja epäilemättä hankkiva vaimon niin pian kuin

mahdollista, ja Anni olisi juuri sopiva vaimo hänelle. Se olisi

kaikissa tapauksissa paras myöskin Tobiaalle, joka näytti mieltyneen

tyttöön; hän toki voi saada ihan toisenlaisen morsiamen, tuoda kotiin

kylän rikkaimman perinnöttären, tytön, joka oli yhtä rikas kuin

kelvollinenkin, ja Leena kyllä tiesi, että tytön puolelta ei ollut

mitään estettä. Tobias nyt kävellä turjotti uhkamielisenä, nolona ja

alakuloisena kodissa, hänen pitäisi päästä jonnekin muuanne unhottamaan

rippikoulussa tapahtunutta häpeää ja... Leena oli suunninnut kaikki

selväksi, niin että vanhan Tobiaan väitteet, joita ei ollutkaan monta

eikä nekään pitäviä, raukesivat kerrassaan, ja niin päätettiin, että

pojan piti jo huomenna lähteä joksikin ajaksi palvelukseen etäisen

sukulaisen ja vanhan tutun luo, joka oli kestkievarina jossakin

Pietarin puolisessa rajapitäjässä, sitäkin mieluisemmin sinne, koska

Tervolan kyläläisten oli käytävä kyydissä juuri siellä.

Seuraavana päivänä lähetettiin Tobias ulos maailmaan sanallakaan

mainitsematta tuon pikaisen matkan syytä, jonka sentään tiesivät

kaikki, joihin se lähimmin koski. Kuin hän sanoi jäähyväset äidilleen,

Annille, vanhalle Viskarille ja jo istui reessä, sanoi hänen isänsä

kovaan: "hoida hevosta, sanon minä sinulle, ja pidä hyvä käytös," ja

lisäsi sitte hiljempaan: "jos menet Venäjän papin luo, niin piru sinut

perii." Katkeralla mielellä läksi Tobias ajamaan ja viimeksi näki Annin

itkuiset kasvot. Hän oli liian nuori, tunteakseen tässä elämänsä

käänteessä kyllästystä, hän toivoi vielä siksi paljon, että muutos

olisi tuntunut edes raskaaltakaan, mutta hän tunsi sydämmensä

syvyydessä, että suuri vääryys oli tehty hänelle. Se oli ensimmäinen

hallayö, kuin nyt kylmi ja kärvensi hänen sielunsa runsasta orasta.