IV.

Alkoi hämärtää. Lyhyt talvipäivä tuskin ehti sammua, niin kuu jo

levitti kylmää valoansa valkoisille kinoksille ja mustille tuville.

Kuin kuun valo hiipi ikkunasta tupaan, ryömi Matti makuultaan uunin

laidalle, laskeutui varovasti maahan ja kävi piippu suussa istumaan

uunin viereen.

Hänen siinä istuessaan ja katsellessaan, mitenkä kuunvaloinen ikkunan

kuva hitaasti siirtyi pitkin lattian rakoa, tuli Anni tupaan, otti

lampun hyllyltä ovensuu-seinältä ja sytytti sen. Anni oli

yhdeksäntoista ikäinen tyttö, ei erittäin kaunis, vaan muuten

muodoltaan hyvin miellyttävä. Hänen silmäyksessään, kuin hän

hyväntahtoisesti katsoi kehen hyvänsä, oli syvällisyyttä ja lämpöä,

jota harvoin tavataan vaaleissa sinisilmissä. Hitaasti, vaan varmasti,

teeskentelemättömällä, luonnollisella suloudella, jota on jokaisessa

nuoressa ja terveessä ruumiissa, teki hän askareitansa, puhalteli

hiillosta, pani laulaa hyräillen enemmän puita uuniin ja läksi jälleen

ulos.

Lamppu valasi kirkkaasti suuren tuvan mustuneita seiniä, pitkiä

penkkejä ja valkoista pöytää. Orsilla riippui pitkissä vartaissa

reikäleipiä, niiden päällä oli tarvepuita kuivamassa sekä pari nurin

käännettyä, äskettäin nyljettyä vasikannahkaa, joiden hännät heiluivat

ilman vedossa; muutamia paria suksia sekä oljista, helmistä ja

kirjavista tilkuista tehty leikkikalu, kruunu nimeltään, jollainen

usein jouluna ripustetaan kattoon koristukseksi. Lyhyesti sanoen: talon

varasto kaikkea, joka lähinnä tarvitsi emännän katsomista ja tuvan

lämpöä, oli kasattu ylös orsille. Nurkassa, mustuneessa hirressä

riippui myöskin uusi petroleumilamppu.

Vanha Matti katsoi itsekseen ihmetellen valon lähdettä. Hän mietiskeli

mielessään suurta mullistusta, jonka sellainen pieni kalu kuin lamppu

oli saanut aikaan. Matti oli vanha, kokenut mies, joka oli nähnyt

paljon maailmassa. Hän oli kuten enimmät paremmista talollisistamme

monipuolinen ja tietorikas mies. Hän tiesi, mihin kaski oli kaadettava,

hän tiesi, milloin se oli poltettava, kynnettävä, kylvettävä ja

korjattava. Eikä hän sitä ainoastaan tiennyt, vaan hän osasi tehdäkin

sen omin käsin. Hän tiesi, missä maassa ruis, vehnä, tattari, herneet

paraiten menestyivät ja mitä ne tarvitsivat viihtyäkseen. Hän osasi

nikkaroida pyttyjä, tynnyrejä, korvoja, rekiä ja keveitä kärryjä. Jos

siksi tuli, osasi hän kengittää hevosenkin yhtä hyvin, kuin hoitaa

veneensä, kutoa nuottaa, verkkoja, rysiä ja laittaa katiskoita,

mertoja. Hän oli suuri metsämies, joka syksyin keväin tappoi teyrejä,

metsoja ja sorsia joukottain. Hän tunsi kukat, sienet, puut ja tiesi

mihin niitä voitiin käyttää. Hänen ryppyiset, muhkuraiset, ruskettuneet

kätensä osasivat tehdä melkein mitä hyvänsä, ja sittekin hän

kuusikymmen-vuotisen, toimeliaan elämään jälkeen oli vain loinen. Hän

oli kuullut kerrottavan suuresta maasta kaukana lännessä päin, jossa

osattiin pitää paremmassa arvossa, mitä hyvä, terve järki ja vahvat

kädet voivat saada aikaan. Mutta hän sekä oli liian vanha että siksi

kirjan taitamaton ottamaan sanomalehdistä ja kirjoista tarkkaa selkoa

siitä asiasta, joten niin kauas lähtö oli jäänyt tekemättä. Niinpä hän

nyt oli loisena, Leena Pullisen kaikki kaikissa ja neuvonantaja, isä

Tobiaan kuljeksiessa matkoillansa.

Mutta Matti Viskari osasi paljon enemmänkin, kuin tässä on lueteltu,

enemmän kuin hänen kaltaisensa yleensä. Häntä ei suotta sanottu

tietäjäksi. Hän paranteli hevosia ja ihmisiä voiteilla, ja kuin ne

eivät auttaneet, runoilla ja loitsuilla, joita hän oli oppinut

äidiltään, koko kihlakunnassa laajalti kuuluisalta runojen laulajalta.

Mitä hän uskoi? Kuten enimmät talonpojat, jotka eivät ole minkään

erityisen ajatussuunnan vallassa jonkin lahkon tai eläväuskoisen

valtion papin johdolla, oli hän sallimuksen palvelija. "Se on sallittu"

oli hänen suuri uskon- ja vapahduskaavansa. Se antoi hänelle

horjumattoman tyyneyden kaikissa elämän vaiheissa.

Siinä hän nyt istui ja pöllytteli keveitä, sinisiä savupilviä ja

katseli niiden harmahtavien utujen lävitse, ihmetellen ja iloiten

lampun valon kirkkautta. Hän muisti, mitenkä hän poikana ison uunitulen

valossa lohkoi ja kiskoi pihkaisia männyn pölkäreitä, joita kesällä

huolellisesti valikoitiin välttämättömäksi talvivaloksi: päreiksi.

Miten päre savusi ja leimusi, sammui ja jälleen sytytettiin, miten

hiilet putosivat sihisten ja savuten alas vesiastiaan. Kolmekymmentä,

viisikymmentä kertaa illassa täytyi sytyttää päre valasemaan

äidin kehruuta ja isän veistelyä. Sitte muisteli hän ratisevia

talikynttilöitä, hyvin harvinaisia vieraita; ne ratisivat suolaisesta

talista ja levittivät talin haikua joka kerran, kuin niitä niistettiin.

Kuin päivä sammui lumipilviin jo kello kahden aikaan, ei ollut

iltapuhteeksi muuta kuin vähä kylän juoruja ja välttämättömimpiä

käsitöitä. Hänellä sitä paitsi oli äidin suuri varasto loitsurunoja,

jotka hän oppi jo lapsena ja sitte unta, tuota pitkää talvityötä, jonka

valon puute oli tehnyt välttämättömäksi. Mutta nyt! Ja Matti ajatteli

sitä nousevaa nuorisoa, joka nyt sai lukea ja opiskella iltapuhteina.

"Hoh hoo", huokasi hän, "kuudenkymmenen vuoden perästä kyllä Tervolan

kylä, on taas toisen näköinen."

Nyt Matti heräsi unelmistaan. Sisään astui nuori Tobias ja hänen

ainainen kumppaninsa ja vihamiehensä, oikeammin kilpakosijansa Matti

Reijonen. Missä vain Anni oli ulkotöissä, siellä myöskin nämä molemmat

nuorukaiset olivat lähellä häntä ja toinen toistansa, kateellisesti

pitäen toisiaan silmällä. Kilpaveikkojen jäljestä tuli muutamia muitakin

sekä nuorempia että vanhempia tyttöjä ja poikia aattoa viettämään.

Annikin tuli nyt tupaan, seisattui lieden luo ja ryhtyi illallisen

puuhiin. Muut istuivat ääneti penkeillä, ainoastaan hiljaista puhetta

kuului silloin tällöin suuressa tuvassa, sillä tupakammarissa kuului

Leena Pullinen veisaavan virttä, eikä nuoriso, varsinkaan nuori Tobias

ollut ihan varma, eikö ilta ilon ja huvin sijasta ehkä päättyisi

jollakin peljätyllä postillalla. Mutta nyt Anton, joka äskettäin oli

suorittanut asevelvollisuus-palveluksensa loppuun, astui tupaan,

nauraen, nosti kaksi sormea ohaukselle tervehdykseksi ja lausui

kovasti: "Jumala varjelkoon." Hänet otettiin ilolla vastaan ja nyt piti

hänen kyllä jo kymmenennen kerran tehdä selko kasarmielämästä,

päälliköistä, herroista, Viipurin loistosta ja komeudesta sekä

palvelustytöistä. Hänen havaintojensa tulos oli, että kyllähän

muuten kasarmielämää sietäisi, mutta se siisteys se on ihan tappaa

ihmiset. Juuri kuin oltiin paraassa puheen vauhdissa, tuli Leena

virsikirjoineen, tervehti ääneti ja vakavasti, astui Annin luo ja sanoi

puoliääneen: "keitä nuorille kahvia -- paljo sikuria", lisäsi hän

kuiskaamalla.

"Vai niin, saadaanko kahvia; no, kuulehan vain!" virkkoi Tobias, ollen

kiihkeä torjumaan ehkä uhkaavaa virsien lukemista, sillä äiti Leenalla

oli kuten sanottu virsikirja kädessä; "rupeemmeko arvuuttelemaan? Onko

ketään, joka tahtoo lähteä Hymylään?"

"Sinä, Anton, rupeet arvaamaan, taikka Anni, tahdotko?" virkkoi hän

hidastellen.

"Niin, ruvetkaamme arvuuttamaan, mutta ei Annia arvaamaan, hän arvaa

kaikki, ei siitä tule mitään Hymylään menoa."

"Viskari ukko, teidän pitää kysyä", vaadittiin nyt. "Niin, ukon pitää

kysyä. Sinä Tobias, kun olet isäntä, arvaa sinä ensin."

"Olkoon menneeksi, minä arvaan", sanoi Tobias, "mutta vasta

kolmannelta, kuin en arvaa, lähden minä Hymylään."

Kaikki kokoutuivat hyvin innoissaan ukon ympäri. Hän istui kumarassa,

vasen kyynyspää polvella, poltellen ja syljeksien ahkerasti.

Ukko mietti hetkisen ja lausui sitte arvoituksen.

"Herrain herkku, pappein paras ruoka, ei vadilla kanneta eikä pöydälle

panna."

Kaikki näyttivät miettivän, kunnes joku tytöistä hihitti: "minä tiedän;

minä myös", sanoi kohta toinen nauraen.

"Minä myös", sanoi nuori Tobias tyynesti, "se on rintamaito."

"Oikein, pikku Toppi, et sinä olekaan niin tyhmä, kuin näytät. No mutta

mikäs tämä on:

"Tulinen mies, tamminen turkki, toran tuottaa tupaan, tappelon talon

pihalle."

"Se on viina, viinalekkeri", sanoi Tobias. "Niin, viina se on;

kelvottoman taitava panemaan arvoituksia tuo Matti."

"No mutta", jatkoi Matti, lyöden kovasti polveensa, "mikäs tämä on:

"Nauraa, nauraa, pitkin seinää ojennaksen."

Nyt loppui Tobiaan viisaus.

"Kas niin, joko alkaa Topin silmät Hymylään päin pyöriä. Saadaanpahan

vielä nähdä. Mitähän Matti nyt keksii koetellakseen sinun järkeäsi."

Niin pantiin arvoitus toisensa perästä, ja tuota pikaa olikin Tobiaalla

jo kolme arvoitusta arvaamatta. "Hymylään, hyys, hyys Hymylään!" huusi

nyt iloinen nuorisojoukko.

Nauraen ja hälisten vietiin Tobias tuvan nurkkaan ja puettiin siellä

niin hullunkurisesti kuin mahdollista. Hatuksi pantin kiulu alas suin,

esiliina sidottiin selkään nutuksi, virsut pistettiin käsiin kintaiksi,

tukaksi ja parraksi soviteltiin tappuroita kuontalosta. Sill'aikaa kuin

Matti ja Anni täten koristelivat Tobiasta, peräytyivät kaikki muut

toiseen nurkkaan, joka muka oli Hymylä. Sotilas Anton lausui nyt

seuraavat säkeet, jotka muuten aina vaihtelevat puvun mukaan, joka

Hymylään menijällä on yllä:

Käykää, lapset, katsomaan,

Mitä Halli haukkuu

Luppakorva lupsottaa.

Sitä Halli haukkuu,

Luppakorva lupsottaa:

Tuolta tulee Tolvasen repukka;

Kiulu on hattuna,

Virsut kintaina,

Kapusta korjana,

Hiiri hevosena,

Koiranhäntä ruoskana,

Kissa kyytijänä,

Pysy ei tiellä, soilla rehmää,

Mudassa on yltä päältä.

Pian, pian ovi kiinni

Ennen kuin hän tänne ehtii!

Anton oli panevinaan oven salpaan. Nyt Tobias tuli naurettavassa

puvussaan, tömisti lattiaa ja huusi kovasti: avatkaa, hölmöläiset,

matkamies on tulossa. Kuin hän sitte kertoi matkansa vaikeuksia ja mitä

hänellä oli asiaa, avasivat hymyläiset viimein oven.

"Vai niin, sinä tahdot vastausta kolmeen arvoitukseen; no, ovatko ne

sitte niin vaikeat, annas kuulla. Vaan tiedä, että täällä Hymylässä

ollaan viisaita, ei maksa vaivaa tulla täältä joutavia kyselemään,

muuten ajetaan kerrassaan ulos häpeämään."

"Niin", sanoi Tobias, "mikä se on, joka: nauraa, nauraa, pitkin seinää

ojennaksen?"

"No mutta, hyvä matkamies", vastaavat hymyläiset yhteen suuhun. "Sehän

on ihan yksinkertaisin asia maailmassa; se on seinänrako. Etkö näe,

miten se nauraa?"

"Kyllähän tuon näen", sanoi Tobias nauraen. "Entä ne toiset

arvoitukset?" Ja Tobias luetteli ne.

Nyt hymyläiset ihmeestä löivät kätensä yhteen ja päivittelivät niin

suurta tietämättömyyttä. He ääneensä julistivat, että Tobias oli tyhmin

ihminen maan päällä, kun ei osannut vastata niin yksinkertaisiin

arvoituksiin. Hän on ihan paranematon, sanottiin, ja ulos hänet pitää

ajaa. Ja Tobias ajettiin aika vauhtia ulos tuvasta. "Mene kotiisi

Tervolaan ja sano, että heidän ei pidä liiaksi vaivata sinun järkeäsi,

se on pääsi päällä ja irtaallaan siinäkin."

Nyt kuuluu leikkiin, että kuin vieras on ajettu tuvasta, hänen pitää

palata tavallisessa puvussaan, tuoda terveisiä Hymylästä ja kertoa,

mitä kaikkea hän on kokenut matkallaan. Kostaakseen hymyläisille pitää

hänen hullunkurisesti kuvata niiden henkilöiden luonteita, vikoja ja

omituisuuksia, jotka äsken hymyläisinä pilkkasivat häntä.

Kun nuori Tobias oli sukkelasanainen ja säälimätön poika, selväjärkinen

ja sukkelaälyinen, odottivat kaikki suurta huvia hänen kertomuksestaan.

Mutta Tobias ei pitänytkään kiirettä takaisin. "Juoksepas katsomaan,

missä nuori isäntä viipyy", sanoi joku tytöistä; "ja Viskari ukko,

missä hän sitte on?" Anni riensi etsimään heitä. Hän tiesi serkkunsa

mielenlaadun ja luuli hänen pahastuneen pilan teosta ja poistuneen koko

leikistä. Sen tähden hän tahtoi houkutella häntä jälleen sisään. Turha

vaiva, porstua oli tyhjä, pieni tupa samoin, ja Anni palasi suureen,

lämpöiseen tupaan sumupilvessä, joka hänen edeltään ja jäljestään

vyöryi sisään. Kädet käärittyinä pummuliseen esiliinaan sanoi hän

väristen:

"Siellä yhä pakastuu ulkona. Merkillistä kuitenkin, ei siellä näkynyt

mitään Tobiasta. Mutta minusta ikään kuin kuuluu kulkusien helinää, ne

on meidän kulkuset." Ja hän juoksi ikkunan luo, huokui siihen, kunnes

sai pienen reiän jäähän lasiin asti ja katsoi siitä ulos pitkin lumista

lakeutta, näkemättä kuitenkaan mitään. "Ei siellä ketään näy", sanoi

hän; "no, tulkaa nyt kahville, lapset; pahin sille, joka jää ilman."

"Olkoon hän missä hyvänsä", sanoi Matti Reijonen iloissaan, että oli

päässyt kilpaveljestään ainakin vähäksi aikaa. "Kylläpähän pian palaa,

kuin kylmä aikaa puristella. Kas niin, kuka nyt rupee arvaamaan? Sinä

Anton. Kuka arvuuttaa? Sinä Anni." Ja kohta oli taas leikki

meneillään. Naurua ja iloa keskeyttivät ainoastaan silloin tällöin

korkeimmat sävelet Leena Pullisen veisatessa virsiä viereisessä

huoneessa. Mutta Tobias oli poissa eikä ollenkaan palannut.

* * * * *

Kuin Tobias ajettiin aika vauhtia ulos tuvasta pimeään porstuaan, hän

oli vähällä juosta suoraa päätä vanhan Matin syliin.

"No, no, ei kiireellä kauas juosta", mutisi vanhus, "tule nyt tänne

pieneen tupaan, minulla on tärkeätä sanottavaa sinulle."

"Eihän tuolla niin kiire liene", sanoi Tobias iloisena leikistä, "minun

pitää palata sisään, kuin vain saan nämä koristukset pois yltäni." Ja

hän aluksi viskasi virsut käsistään nurkkaan. "Tulehan sisään, niin

saat kuulla, miten minä löylytän Matti Reijosta. Saat kuulla, että hän

kyllä saa omansa takaisin; minä nyt tunnen olevani oikein sillä päällä,

tule pois tupaan." Ja innoissaan tempasi hän poikki esiliinan nauhan.

"Ei, pikku Toppi, kullakin asialla on oma aikansa; nyt on leikki

lopussa ja tosi alkaa."

"Olethan sinä juhlallinen kuin pappi pyhäaamuna", sanoi Tobias, vähän

oudostuen Matin vakavaa ääntä. "Mitä se nyt sitte on?"

Matti ja Tobias astuivat kyynärän korkuisen kynnyksen ylitse pieneen

tupaan. Siellä oli pimeä kuin säkissä, paitsi juuri uunin edessä, josta

hiilistä levisi milloin enempi, milloin vähempi veripunaista valoa

lähimmille esineille, ja tuvan perällä ikkunan edessä, josta sinertävää

hämärää, kylmää kuin jää, vähän tuli muuten pimeään huoneesen.

"No, kuulehan nyt. Provasti Brandt huomenna ei hyväksy sinua ripille.

Sinä et pääse ollenkaan tänä vuonna."

"Mitä sinä lörpöttelet!" sanoi Tobias äkäisesti.

"Minä lörpöttelen, mitä tiedän. Lukkari kävi täällä tänään." Ja Matti

kertoi nyt nuorukaiselle kaikki, mitä lukkari oli sanonut.

Tobias suuttui niin, että kalpeni; hän tahtoi puhua mutta kieli ei

totellut. Niinpä hän purskahti kovasti itkemään. Nyyhkytysten välillä

mutisi hän:

"Ja Matti ja Anni. Ja Matti pääsee myöskin ja ... ja provasti, se

vanha..."

"Ei sinun vielä pidä uskoa, että kaikki on ihan hukassa. Lukkari neuvoi

kuten sanottu sinua puhuttelemaan provastia ja kappalaista",

rauhoitteli Matti.

"Provastia en koskaan. Minä lähden kappalaisen luo, sen minä teen. Minä

ajan heti Helmin luo."

"Ihan niin, kärsi pahaa, toivo parempaa. Minä jo valjastin valmiiksi

hevosen. Kello on nyt seitsemän paikoilla. Aja sinä heti apupapin luo,

hän kyllä tekee, mitä voi. Hevonen odottaa. Riennä vain pois, ennenkuin

toiset tulevat sinua etsimään."

Tobias puki tuota pikaa päällysvaatteet yllensä, juoksi ulos, hyppäsi

rekeen, läjäytti hepoa ja katosi.

Kuin Matti ehti porstuaan, oli hän jo poissa.

Ja Matti meni talliin illastamaan hevosia.

Suuressa tuvassa kesti leikkiä vielä kotvasen. Mutta kuin ei Mattia

eikä Tobiasta näkynyt, vaan Leenan veisuuta yhä kuului viereisestä

huoneesta, alkoivat nuoret toinen toisensa perästä erota pois leikistä.

Matti Reijonen oli saanut käsiinsä harmonikan, tuon julman soittimen,

joka karkoittaa viulun niin, kuin viulu on karkoittanut kanteleen

kaikista näistä seuduista, ja päästeli oven suussa palkeestansa

suloisimpia pianissimo-ääniä, mutta ilman menestystä. Anni ei kuullut

koko soittoa. Hän ja pari muuta tyttöä olivat pitkässä puheessa

pukeutumisesta huomenna kirkkoon; he väittelivät kiivaasti, mikä sopisi

pukuun, mikä ei. Viimein hävisi Matti Reijonen oven suusta ja heti

läksivät muutkin. Anni väänsi lamppua alemmaksi ja sammutti sen, joten

tupa tuli pimeäksi, paitsi minkä kuun valo ja uunin punottava hiillos

sitä valasivat. Hän alkoi riisuutua, kampasi tukkansa ja ihmetteli

itsekseen koko ajan, missähän Matti ja Tobias olivat. Laitettuaan

vuoteensa sänkyyn, joka seisoi korkeilla jaloilla tuvan nurkassa,

pistäytyi hän ryijyn alle. Nyt tuli Mattikin alusvaatteisillaan

pienestä tuvasta ja kiipesi uunille.

"Missä ihmeellä Tobias on?" sanoi Anni. "Minä en ole nähnyt häntä siitä

asti, kuin hänet ajettiin ulos Hymylästä."

Matti oli jo nukkunut eikä kuullut enää sanaakaan.

Silloin aukesi kammarin ovi ja Leena astui tupaan, yllä topattu hame ja

paita.

"Oletteko sammuttaneet tulen ja panneet pellin kiinni?"

"Oh en", sanoi Anni, hyppäsi ylös kuin orava, kaatoi kauhallisen vettä

hiilille, livahti takaisin sänkyynsä ja nukkui ajatellessaan, missä

ihmeellä se Tobias niin kauan viipyi.

* * * * *

Nuori Tobias oli synkissä mietteissä lähtenyt ajamaan pastori Helmin

luo. Hänellä oli aina lapsuudesta asti ollut kauas pyrkivä

mielikuvitus. Onnet ja onnettomuudet, ilot ja vastoinkäymiset

suurenteli hän mielikuvituksessaan semmoisiksi, että niillä ei ollut

vastaavaisuutta todellisuudessa. Sen tähden hän aina ajelehti

luonnottomuuksien välillä, ilo oli hänellä ylellinen ja alakuloisuus,

milloin se hänet tapasi, teki hänet tosiaan surkuteltavaksi ihmiseksi.

Nyt tämä oli arveluttava tapaus; olihan hänelle suuri vastoinkäyminen,

jos häntä ei päästetty keväällä ripille. Anni oli häntä vanhempi ja

olipa jo montakin häntä tähystelemässä; ehtoollispakko rasitti Tobiasta

kuin lyijykuorma. Ja sitä raskaammalta se vielä tuntui, kuin hänen

täytyi omassatunnossaan myöntää, että hän, kuten pastori Helm oli

selittänyt, ei ollut käyttänyt hyväkseen rippikouluansa. Hän tunsi

mielessään milloin katkeraa omantunnon vaivaa, milloin uhkaa ja

suuttumusta. Nyt hänelle johtui mieleen kaikki lapsuutensa aikaiset

kärsimiset. Hän muisti, miten häntä kuuden, seitsemän vuoden ikäisenä

äitinsä pitkät aamu- ja iltarukoukset, virren veisuut ja saarnat olivat

kiduttaneet. Vilkkaalle pojalle oli vaivaksi, sietämättömäksi

rangaistukseksi tuo istuminen kuulemassa raskautetun ja etsivän

sydämmen kysymyksiä ja huudahduksia, jotka eivät tavanneet mitään

kaikua hänen sielunsa pohjalla. Ja tätä uskoa, josta kaikki ne kirjat

puhuivat, hän ei ollenkaan tarvinnut, sillä ken elää vain hetkeksensä,

kuten suvenkorento, hän ei tarvitse mitään uskoa, ja juuri sellaista

elämää lapsi elää. Sydämmensä syvyydessä tunsi hän inhoa ja vihaa tuota

sanaa kohtaan, joka oli orjuuttanut hänen lapsuutensa ja joka nyt

painajaisena rasitti hänen nuoruuttansa. Siten hän saapui apulaisen

pappilaan. Tobias sitoi hevosensa kiinni vajaan ja astui levottomana,

ahdistuksissaan kyökkiin. Hän seisoi hyvän aikaa, kenenkään juuri

huomaamatta ja itse esittämättä asiaansa. Sisäpiika, hienopukuinen ja

viehkeilevä helsinkiläisneiti, joka huonosti osasi suomea, kysyi

viimein äreästi, mitä hän tahtoi.

"Puhutella pastoria."

"Pastori ei ole kotona, hän on matkustanut pois."

"Milloin hän palaa?"

"Milloinko hän palaa?" Ja piika nauroi mahtavasti. "Hänkö palaa. Niin

hullu hän toki ei liene koskaan. Hän läksi Helsinkiin ja siellä hän

pysyy, toivon minä, ainakin niin kauan, kuin minä palvelen tätä

herrasväkeä."

Siitä odottamattomasta vastauksesta Tobias tosiaankin ällistyi.

"Katsohan tuota talonpoikaa", sanoi tyttö hihittäen, "ihanhan hän

töllistelee kuin hassu."

Tobias oli jo väsyksissä levottomuudesta, jota oli kärsinyt. Saamansa

vastaus ja pilkka lisäksi lopetti kerrassaan hänen rohkeutensa ja

kärsivällisyytensä. Häpeissään, neuvottomana, suruissaan ja katkeralla

mielellä pujahti hän ulos ovesta, heittäytyi tenhottomasti rekeen ja

läksi ajamaan hurjaa vauhtia kappalaistalosta kotia kohti. Päästyään

ensimmäiseen tiehaaraan pysäytti hän; tienviitta osoitti toisella

haarallaan Tervolan kylään ja toisella suureen pappilaan. Hetkisen hän

oli epätietoinen, vaan mitenkä olikaan, niin hän käänsi hevosen

pappilan tielle. Hänen alakuloisuutensa oli alkanut paisua salaiseksi,

kuohuvaksi vihaksi. Maksoi mitä hyvänsä, hänen piti puhutella itse

Brandtiakin. Hän rohkasihe, läjäytti hevosta ja kohta hän oli pappilan

rappujen edessä. Kuin hän tarttui oveen, putosi hänen rohkeutensa alas

saappaanvarteen. Hän rohkasihe kuitenkin uudestaan ja seisoi heti

kyökissä. Kuin Tobias astui sisään, nousi kirkkoherran emännöitsijä

kehräämästä, varjosti kädellään ja katsoi terävillä, kylmillä

silmillään tulijaa.

"Mitä on asiana?"

"Minä tahtoisin päästä kirkkoherran puheille!"

"Ei hän ota ketään vastaan näin myöhään, senhän tiedätte vanhastaankin.

Jos olette hakemassa sairaan luo, niin menkään pyytämään kappalaista."

"Hän on matkustanut pois", sanoi Tobias, katsoen neuvottomasti alas.

"Minun täytyy saada puhutella kirkkoherraa."

Emännöitsijä nousi levottomasti ylös. Hän kyllä tiesi kappalaisen pois

matkustaneen; mutta nyt päästää ketään kirkkoherran luo, siitä ei

voinut olla puhettakaan. Toiselta puolen loukata noin vain Pullista,

kylän mahtavinta miestä, saattoi ehkä tuottaa arveluttavia ikävyyksiä.

No, voi hän nyt ehkä tämän kerran; vaan ei, ja kiivaasti sanoi hän:

"Ei, kirkkoherran puheille ei kukaan pääse tänä iltana; menkää vain

takaisin samaa tietänne ja jättäkää meidät rauhaan."

Samassa aukesi sisemmän huoneen ovi ja vanha Brandt katsoi, silmät

veristyneinä ja harhailevina, kyökkiin ja kysyi sammaltaen:

"Mitä täällä pauhataan näin juhlan aattoiltana?"

Kuin hänen vavahtelevat silmänsä viimein huomasivat Tobiaan, näkyi

niissä vilahdukselta tahdon ponnistusta ja ryhdin tavoittelemista. Hän

ojensihe suoremmaksi ja sanoi tylysti:

"Mitä sinä tahdot?"

"Puhua kirkkoherralle huomeisesta ripille menosta."

"Turha vaiva sinulle; tule tänne tulevana vuonna, niin saatamme puhella

siitä asiasta."

Viha, joka Tobiaassa jo oli lauhtunut, heräsi tästä pilkallisesta

puheesta jälleen. Vanha kunnioitus oli kuitenkin syvällä ja se pidätti

jonkun verran kiihkoa ja kiivautta; jurosti vastasi hän, että hän ei

aikonut palata vuoden päästä, että hän osasi osattavansa yhtä hyvin

kuin muut; jos tahdottiin käyttää oikeutta, niin piti hänet hyväksyä,

jos ei, niin hän kyllä tiesi, mihin kääntyi, päästäkseen kaikista

selkkauksista.

"No, mihin sitte?" kysyi Brandt mahtavasti.

"Menen vaikka Venäjän papin luo!"

Siitä röyhkeästä vastauksesta oli kirkkoherra ihan selvitä konjakin

sumuistansa, niin hän suuttui. Sillä totta puhuaksemme, hän, provasti

Brandt, rehtori, joka oli kukistanut lukemattomia poikia, seisoi

voimattomana tämän "joko tahi" edessä. Raivoissaan valitsi hän ainoan

keinon, kuin hänellä nyt oli jäljellä. Hän ajoi Tobiaan ulos aika

vauhtia.