III.

Oli ensimmäinen kova katovuosi, kuin Suomi sai viisikymmen-luvun

koskipaikoilla kärsiä. Pitkä, säälittävä ihmisjono virtasi pohjoisesta

päin. Köyhiä tuli kuin varpusia talvella, viluissaan ja nälissään kuin

susi salolla. Silmät kuopallaan ja kasvot kalpeina tulivat ihmiset

etelään päin sitä suuremmin joukoin, mitä etelämmäksi ehtivät. Kuin

nämä pohjoisen, idän ja lännen nälkäiset matkalaiset saapuivat

isänmaansa portille, Viipuriin, menossa suureen leipämaahan, Venäjälle,

silloin teitä oli paljo kuin Egyptin heinäsirkkoja. Ja vanha kaupunki

avasi porttinsa selki seljalleen; joka talossa, sekä rikkaan

tukkukauppiaan että köyhimmän porvarin tykönä oli yksi tai useampiakin

syömässä armeliaisuuden katkeria paloja. Eräänä päivänä tuli koulun

rehtorin kyökkiin vaimo, kantaen kolme- tai viisivuotista lasta

käsivarrellaan.

"Mistä sinä olet?" kysyi rehtorin rouva.

"Pohjanmaalta."

"Mikä on nimesi?"

"Anni."

"Missä on miehesi?"

"Hän jäi jäljelle vai lieneekö mennyt edelle, en tiedä. Oli kylmä

talvipäivä kolme viikkoa sitte, tuli tuisku ja myrsky pohjatuulella. Me

astuimme järven jäätä, mieheni edeltä, minä lapsen kanssa perästä;

jompikumpi meistä eksyi talvimyrskyssä. Minä astuin, astuin koko

päivän, ja yön tullen saavuin mökkiin. Armeliaat ihmiset hoitelivat

meitä. Siitä asti en ole nähnyt miestäni. Nyt en tiedä, elääkö hän

vielä vai onko jo kuollut."

Vaimo puhui levollisesti niin kuin sellainen, joka on lakannut jo

toivomasta; hänen kyyneliensä lähde oli kuivanut. Kuoleman koura oli

painanut merkkinsä häneen.

Rehtorin rouva käski antaa lämmintä keittoa vaimolle. Hän ainoastaan

maistoi sitä, ruoka häntä oksetti. Lämmiteltyään itseänsä ja pikku

tyttöänsä, saatuaan tavallisen antimen läksi hän kiittäen ja Jumalan

siunausta toivottaen jälleen ulos. Tuskin ehdittyään pihalle vaipui hän

lapsineen kinokseen. Kuin ihmisiä riensi häntä auttamaan, oli hän jo

kuollut. Samassa talossa asui venäläinen pappi, köyhä tämän maailman

tavaroista, vaan rikas armeliaisuudesta. Hän ja hänen vaimonsa ottivat

lapsen hoitoonsa. Ei kukaan tiennyt, mistä lapsi oli. Oliko hän

kastettu? Mikä hänen nimensä oli? Kuinka vanha hän oli? Ei mitään

paperia ollut äiti vainajalla, joka olisi ilmaissut, mistä ja kuka hän

oli. Ja pappi otti tyttöä kädestä ja meni hänen ja vaimonsa kanssa

kirkkoon, kutsui lukkarin, kellonsoittajan ja tuohusten myöjän

kummeiksi; lapsi sai astua suureen kasteammeesen, pappi piti kiinni

hänen suutansa ja nenäänsä ja painoi häntä kolme kertaa kasteveden

pinnan alle, ja kuin hän nousi ylös, oli hänen niemensä Helena Ivanovna

ja hän oli oikeauskoinen "pravaslava".

Pienokainen, siinnyt kurjuudessa ja syntynyt köyhyydessä, kasvoi

kauniiksi, vaan raskas- ja synkkämieliseksi lapseksi. Harvoin näkyi

hänen suunsa vetäytyvän hymyyn, ja jo lapsena osoitti hän

ominaisuuksia, jotka oikeastaan kuuluvat vaurastunempaan ikään. Muun

muassa oli hän erittäin säästäväinen. Kuin Leena, joksi tyttöä

sanottiin, kasvoi nuoruuden ikään, tuli hänestä hoikka, mustasilmä

tyttö, ja kuin hän rupesi rakentamaan avioliittoa, valitsi hän

miehekseen iloisimman, sukkelasanaisimman ja veitikkamaisimman

velikullan, kuin hänen vertaistensa joukosta oli saatavana vanhassa

kauppakaupungissa, ja se oli Tobias Pullinen.

Tobias palveli siihen aikaan linnan päälliköllä. Hänen pyöreä, punainen

ja valkoinen muotonsa, hänen siniset, iloiset ja veitikkamaiset

silmänsä, hänen leikinlaskunsa, laulunsa, hullunkuriset puheenpartensa

ja iloiset arvoituksensa sekä lihavat, pehmoiset lihakset suun

ympärillä, jotka, kuin hän vähänkin nauroi, tekivät, muodon niin

hyvänluontoisen ja hupaisen näköiseksi, kaikki se oli lumonnut Helenan.

Kuin Tobiaalla sitä paitsi oli yllä vähävenäläinen, pitkä kauhtana,

punainen vyö vatsan kohdalla, litteä kuskinhattu päässä ja suuri joukko

riikinkukon höyheniä törröttämässä sen päälaella, niin se kaikki

kokonaan voitti pikku Leenan, ja siitä tuli häät kaksine vihkimisineen

ja kaikkine juhlallisuuksineen ja taikuuksineen, kuin venäläiset ja

suomalaiset kansantavat sellaisissa juhlatiloissa käyttävät. Kohta

häiden jälkeen -- Leena oli silloin vasta 17 vuoden ijässä -- peri

Tobias ihan äkkiarvaamatta pienen tilan Tervolasta ja muutti sinne.

Kuin tila oli pieni, ainoastaan neljän tynnyrin kylvö, avasi hän

maakaupan. Se menestyi hyvin, hän kun oli siihen aikaan ainoa kaupan

harjoittaja koko pitäjässä. Muutamissa vuosissa pääsi hän varakkaaksi

mieheksi, josta suurin kiitos tuli Leenan säästäväisyydelle tai

ahneudelle, kuten naapurit sanoivat. Jos Tobias olisi hoitanut

puotiansa ja pientä maanviljelystänsä kunnollisesti, olisi hän

epäilemättä ollut oikein rikaskin, mutta hän oli joutunut erään kiihkon

valtaan, jota kyllä käy käsittää vanhassa kuskissa. Hän oli

hevoskauppias. Hän osti, möi ja huijasi hevosia, oli kaikissa

kilpa-ajoissa Kuopiossa, Viipurissa, Hämeenlinnassa, jopa Vaasassakin.

Jokainen urheilija koko maassa tunsi iloisen hevoskauppiaan Tobias

Pullisen, ja monta sukkelaa kujetta kerrottiin hänestä, miten hän osti

huokeasta ja möi kalliista sekä petteli venäläisiä hevoskauppiaita ja

suomalaisia urheilijoita. Niin ihan eheä hänen hyvä nimensä ja

maineensa ei ollut, vaikka kukaan ei juuri tiennyt mitään erittäin

pahaakaan rikosta, mutta maljojen ja konjakin ääressä vilkkaan

kilpa-ajon jälkeen ei pidetty niin tarkkaa lukua, ja kuin Tobias itse,

milloin joku viittasi sinne päin, ei ollut lainkaan arkaluontoinen,

niin sai kaikki mennä kaupalleen.

Näin ollen jätti hän kotinsa ja talonsa kaikkineen oman onnensa nojaan,

ja onnipa oli, että hänen vaimonsa kovin kourin piti kiinni vaivalla

ansaituista markoista eikä oikeastaan koskaan ilmaissut Tobiaalle,

minkä verran hän oli pannut talteen arkun pohjalle.

Siellä istui Helena eli Leena, kuten häntä sanottiin, eräänä

maanantaina aamupäivällä puotikammarissaan tuvan ja puodin välillä.

Pieni huone se oli, täpö täynnä tavaraa: suuri joukko vesirinkelejä

(barashki), yksi säkki kahvia ja yksi laatikko teetä, jotka arat

tavarat olivat imeneet itseensä hajua ja makua Kurkijoen piiskoista,

venäläisistä hevoskaluista, valkoisista saappaista ja muista

juhtinahalta hajuavista tavaroista. Vaikka Leena oli tullut

lihavammaksi ja pulleammaksi kuin ennen, olkapäiltään ja rinnoiltaan

pyöreämmäksi, hänen mielensä ei siltä ollut tullut keveämmäksi,

pikemmin päin vastoin: hän oli epätasainen ja levoton. Hän sitä paitsi

kärsi kiusallista yksinäisyyden ikävää. Mies poissa, poika melkein

täys'kasvuinen, kasvanut pois hänen hoidostaan vaikka ei siltä hänen

ajatuksistaan. Vaikka hän hyvin lämpimästi rakastakin poikaansa, niin

hän kuitenkin tunsi hänelle siipien jo siksi kasvaneen, että hän kohta

kyllä oli kyllin voimakas lentämään ulos maailmaan. Yhtään tytärtä ei

ollut eikä ketään sukulaisia. Vaimolleen seuraksi oli kyllä Tobias

ottanut taloon sisarensa tyttären Annin, reippaan ja kauniin tytön,

mutta Leena ei niin pian kiintynytkään uusiin henkilöihin. Monta vuotta

kului ennen kuin hän oppi katsomaan tyttöä sukuun kuuluvaksi. Mutta

olipa hänellä muunkin kuin vain sukulaisten ja seuran puutetta, sillä

hänellä, kun oli kasvatettu Venäjän uskoon, ei ollut pappia eikä

kirkkoa likimailla. "Sinun Jumalasi" ja "meidän Jumalamme", kuten

tavallisessa puheessa sanottiin ja vielä tavallisemmin Suomen ja

Venäjän Jumala, olivat kumpikin saaneet sijaa hänen sydämmessänsä. Hän

ei voinut uskonlauseiden ja jumalanpalvelus-menojen eikä inhimillisten

lisien takaa nähdä ainoaa, ijankaikkista Jumalaa; hänen sydämmensä oli

runneltunut äärettömässä ja hyödyttömässä taistelussa ja pelossa.

Säästäväisyys ja työnkiihko johtivat hänet huomaamattansa alamäen

rintaan, joka oli nimeltä rahan hankinta. Kuin kaikki muu petti taikka

oli mahdoton arvata ja mahdoton selittää, kuin kaikki uskon ja

uskottomuuden tutkistelut näyttivät hänestä hetteeltä, johon hän sitä

syvemmälle vaipui, mitä kovemmin ponnisteli vastaan, silloinkin oli

olemassa yksi, joka oli todellinen ja selvä, ja se oli hopeamarkka.

Sillä oli lumoava loiste, siinä oli heleä ääni sekä kotona että ulkona

maailmassa. Kokoomishimo oli hänessä tuollainen syvään juurtunut

kiihko, jota ei mitkään rukoukset, ei mikään katumus eikä parannus

voinut koskaan karkoittaa.

Leena istui, kuten edellä mainittiin, puotikammarissaan maanantaina

aamupäivällä, Marian ilmestyspäivän aattona. Työ oli jo melkein

lopetettu. Leena mietiskeli kauppaliikkeen tilaa. Kuten useimmilla

maakauppiaillamme, salli Leena Pullisenkin harjautunut muisti, jota

mitkään hyödyttömät ja tarpeettomat koulutiedot eivät haitanneet, hänen

ilman mitään kirjoja saada tuota pikaa selon asiain tilasta. Hän muisti

kaikki ostohinnat pennilleen, muisti päivät, milloin mikin tavara oli

tuotu, ja osasi ihan paikoilleen sanoa, minkä verran hän oli voittanut

siloista, kulkusista, nuorasta ja tupakasta. Ei mitään kassakirjaa, ei

muistikirjaa eikä päiväkirjaa tarvittu, kaikki oli kuin vaskeen

piirrettynä tuohon suunnattomaan muistiin, joka usein hämmästyttää ja

kummastuttaa tuomaria ja pappia maalla. Kuin liikkeen tarkastus

päättyi, muuttui Leenan pyöreä muoto tyytyväisen näköiseksi; hän oli

hyvillään voitosta. Palveltuaan täten mammonaansa otti hän vanhan

suomalaisen virsikirjansa ja luki hyvin hartaasti puoliääneen erään

noista vanhoista suomalaisista virsistä, joissa on pahimpia

kielivirheitä vääräin vertausten, ajatuksettoman sekamelskan ja rumain

sanojen kanssa sekaisin. Saatuaan virren loppuun meni Leena tupaan

etsimään kälynsä tytärtä Annia, apulaistansa taloustoimissa. Suuri tupa

oli tyhjä ja siistitty pyhäksi. Ainoastaan kissa istui siellä, pesi

silmiänsä ja ennusti vieraita, ja Musti uunin vieressä uneksi

metsästysaikojen iloja. Uunin päältä näkyi kaksi suurta raudoitettua

saappaan kantaa, ja pohjaa. Matti Viskari se siellä ylhäällä maaten

piti pyhää.

"Matti, oletko nähnyt Annia?" kysyi Leena. "Missä on Anni, ja Tobias

sitte? Minä mielelläni lukisin heille postillasta."

"Kussa kipu, siinä käsi, siinä silmä, kussa armas", vastasi Matti.

"Onko tuo mikään vastaus!"

"Kun on oikein kylmä, lentää pyy välistä lääväänkin."

"Niin niin, hyvä Matti, se on totta. Minun olisi pitänyt arvata tämä

ennen, kuin otin Annin taloon. Onko siinä nyt vaimo Tobiaalle, joka ei

ole vielä päässyt ripillekään, ja tyttö köyhä kuin kirkonhiiri!"

"Ei haittaa, emäntä. Köyhästä naimaan, pohatasta hevosen ostoon. Kust'

on mieli muuttununna, sieltä hoiva huolittava. Kaikkea katua saapi,

vaan ei nuorra naimistansa, ja tarves on talossa vaimo, vaikka vettä

keittäkähän."

"Voi niitä lapsia, niitä lapsia."

"Niin, se on kyllä totta. Huoli linnun pojistansa, vaiva vaimon

lapsistansa."

"Minun pitää tehdä loppu tästä, jos vain saisin puhella mieheni kanssa

ja kysyä, mitä hän arvelee asiasta."

Kun Matti nyt ainoastaan mörähtämällä ilmasi kyllä kuullensa emännän

sanat, mutta ei katsonut saattavansa enää mitään lisätä, läksi Leena

karjottaan etsimään Annia.

Tuskin ehti Leena poistua, kuin ovi aukesi ja sisään astui varovasti

kyynärän korkuisen kynnyksen yli vanha jäykkäsääri mies, yllä musta,

pitkä nuttu, päässä nahkalakki, joka, kuten mies itsekin, näytti vähän

herrasluokkaan kuuluvalta. Se oli lukkari Jäppinen. Hänen käytöksessään

oli vähän ahdistusta ja arkuutta. Häntä oli monta Herran vuotta

komentanut kirkkoherra, joka ei voinut sietää hänen herrasmaisuuttansa.

Lukkari oli siitä kasvatuksesta saanut ihan omituisen käytöksen, jossa

näkyi sekaisin pelkoa ja teeskenneltyä varmuutta. Hän oli kyllä vanha

tuttu talossa, mutta, koska hänen luonteessaan ei ollut itsenäisyyttä,

uskalsi hän kirkkoherralta ainoastaan salaa hiipien käydä Pullisessa.

Nähtyään tuvan tyhjäksi kysyi hän puoli ääneen:

"Onko siellä ketään uunilla?"

"Hyvää tekee lämmin vanhoille luille", vastasi Matti Viskari.

"Sinua minä juuri etsin. Tule alas, tietäjä Matti, minulla on jotakin

ilmoitettavaa sinulle, jotain hyvin tärkeää."

Ukko laskeutui varovasti alas porraspuuta myöten, jona oli

kaksituumainen lankku ja siinä sydämmen muotoisia reikiä läpi

sahattuina.

"No, mitä nyt?" sanoi hän, pudistaen lukkarin kättä ja pistäen sitte

nuuskaa nenäänsä.

"Niin, kas se on siten, että -- niin, kurjamaista se on, että mitään

sellaista voi tapahtua, mutta niin se on -- että meidän kirkkoherra --

niin, mitäpä siitä maksaa suuttua. --"

"No, puhu suusi puhtaaksi, lukkari!" sanoi Matti, viisailla silmillään

tarkkaan tähystellen kirkon palvelijaa. "Puhu vain suoraan. Me emme

odota mitään hyvää siltä taholta."

"Niin, suoraan sanoen, kirkkoherra Brandt ei aio päästää Tobiasta

ripille."

"No, mitä lempoa sitte!"

"Hän sanoo nuoren Tobiaan viime lauantaina kiroilleen ja pauhanneen ja

näyttäneen pahaa sydäntänsä ihan kirkkoherralle itselleen. Tahdotko

nuuskaa, Matti?"

Matti veti nuuskaa hitaasti pahkuraiseen ja kulmikkaasen nenäänsä ja

kiroili niin, että lukkari vanhus, muistaen virka-asemansa, katsoi

olevansa velvollinen ojentamaan häntä.

"Ole vaiti, lukkari", sanoi Matti jyrkästi. "Mitä nyt on tehtävä? Anna

nyt hyvä neuvo, tämä on sinun asiasi, tässä pitää sinun osata neuvoa."

Ja Matti kynsi korvansa taustaa.

Lukkari ei ollut millänsäkään ukon pauhaamisesta, sanoi vain: "Ei ole

muuta kuin yksi keino. Tobias tänä päivänä menköön kappalaisen Helmin

luo, kuuletko, tänä iltana vielä, sillä kappalainen lähtee pois

huomeisaamuna aikaisin, paha kyllä. Jos hän rupee puolustamaan teidän

Tobiastanne, niin se ehkä auttaa, sillä näetkös, minä olen huomannut,

että kirkkoherra ikään kuin vähän pelkää häntä, vaikka muuten ei näytä

pelkäävän itse paholaistakaan."

"Kiitoksia, lukkari, minä kyllä kerron nuorelle Tobiaalle, mitä sinä

olet sanonut, ja täällä tehdään mitä suinkin voidaan. Hyvästi nyt. Minä

pidän pyhää tänään, näetkös." Ja Matti kiipesi jälleen ylös uunille,

paneutui syrjälleen ja oli jo suloisen unen helmoissa, kuin Leena

lasten kanssa ehti takaisin tupaan. Leena vei kammariinsa nuoret ja

kohta kuului sieltä yksitoikkoista, juhlallista, puoleksi laulavaa

ääntä, joka on niin tavallinen kansassa, kuin se lukee hengellisiä

kirjoja.