II.

Kirkkoherra Brandt oli viimein palannut kotiinsa matkaltaan. Vielä

hänessä kiehui viha äskeisestä kohtelusta, jota oli saanut kärsiä.

Niinimatoilla päällystetty kuomureki oli rikki, hevonen vahingoittunut,

ehkäpä pahastikin, ja ajokalut turmiolla. Lisäksi oli vielä

kahdekstoista-vuotinen nuorukainen sanonut häntä "kirotuksi

vetelykseksi". Miten kovasti se pojan haukkuminen pastori Brandtia

suututti, voidaan arvata, kuin tiedetään hänen olleen ylämaassa jonkun

yläalkeiskoulun rehtorina siihen onnelliseen aikaan, jolloin herrat

opettajat saivat kenenkään estämättä mielin määrin käyttää patukkaa.

Rehtorina hän oli heilutellut vitsoja rautakädellä; kaikki pojan

nimelliset olivat hänen mielestään olemassakin ainoastaan patukkaa

varten, ja poikia olivat kaikki niin kauan, kuin rehtorilla oli valtaa

heidän ylitsensä. "Rahjus" oli alkusanana joka kuritukseen.

Rehellisesti oli hän antanut ruumiin kärsiä sielun kykenemättömyydestä

ja "Rahjus"-nimellä tunsi häntä useampi kuin yksi suomittu ja

tukisteltu koulupoikaparvi. "Rahjus" oli alkuaan ollut Venäjän kielen

ja historian opettaja. Eräässä niistä lukemattomista opetussuunnitelman

muutoksista ja koulun rääkkäyksistä, jotka maamme on jaksanut kestää,

täytyi Rahjuksen ottaa osakseen katkismuksen ja biblian-historian

opetus. Samaan aikaan hän peri Tervolan kylästä pienen maatilan, ja

silloin sen pitäjän, jossa Tervola oli, kirkkoherra Blom jo oli vanha

ja halvattu. Se kaikki näytti rehtorista sallimuksen viittaukselta ja

hän päätti antautua pappisuralle, aikoen ajan tullen hakea vanhan Blomin

paikkaa hänen kuoltuaan. Silloin oli puute papeista ja Rahjus saattoi

tutkinnoistaan lausua samaa kuin eräs hänen edelläkävijänsä: "Tosin

minä häpesin tuomiokapitulin edessä tunnin tai pari, mutta siitä

minulla on koko ikäni kunniaa ja hyötyä." Koko ihmiselämän uuttera

pyrintö, jos se ei tavoittele ihan mahdottomia, kantaa ehdottomasti

hedelmää, varsinkin jos pyrintöä kannattamassa on hyvä luonnollinen

ymmärrys, säännöllisyys, säästäväisyys ja mahtavia ystäviä. Kaikkea

sitä oli tässä, ja ennen, kuin kymmenen vuotta ehti loppuun kulua, oli

Brandt kirkkoherrana siinä seurakunnassa, jossa hänellä oli maatilansa,

Honkasyrjä, ainoastaan niukan peninkulman päässä pappilasta.

Koulupatukkaa hän ei ottanut mukaansa ainoastaan kuvaannollisessa

merkityksessä. Hän oli pitäjän hirmu, järjestyspiru, jonka vertaista

tuskin löytyi muualta. Kirkonkirjat eivät olleet koskaan ennen

paremmassa kunnossa. Puoli väkisin sai hän toimeen kansakoulun, joka

sitte oli parempi kaikkea kiitosta. Lahkolaisten opin levittelyt esti

hän armottomasti. Jos hän kuuli sanankaan jostain nuorten vehkeilystä,

matkusti hän heti sinne, piti ankaraa tutkintoa syyllisten kanssa ja

tuota pikaa olivat käsillä kuulutus, käsikirja ja Herran siunaus, jos

vähintäkään epäilyttävää oli tapahtunut. Tietysti kirkon johtajat,

asiain näin ollen, lämpimästi suosivat tätä voittoisan seurakunnan

edustajaa. Mutta kirkkoherra Brandtin ansioluettelo ei vielä ole

lopussa. Enemmin kuin kirkkoherra, enemmin kuin ennen rehtori oli hän

maanviljelijä. Kiihkoisa rakkaus maahan, maanviljelykseen oli

houkutellut hänet pappisuralle. Samoin kuin hän oli muokannut

koulupoikia ja seurakuntalaisia, samoin hän oli myöskin muokannut

isiltä perittyä maata. Suot ja rämeet olivat kuivina, hietapellot

savitettuina, ojitettuina ja salaojitettuina, kuohusavi seoitettuna

suomudalla, niityt ja pellot tiukkuivat lihavuudesta; kaikki, mitä

pontevuus, työ ja taito voivat tehdä taistelussa kovaa luontoa,

oikullista ilmanalaa ja koleita kivikkoja, soita ja hietikkoja vastaan,

sen oli kirkkoherra Brandt rehellisesti tehnyt. Sen hän tiesi itsekin,

eikä mikään maan päällä eikä taivaassa häntä ilahuttanut niin kuin

hänen hyvin hoidetun talonsa kiitteleminen. Vaikka hän olikin pappi,

niin hän kuumana elokuun päivänä vaarallisten öiden aikoihin

kävellessään niityillänsä ja nauttiessaan kukoistavan apilaan imelää

tuoksua, humaliston maustinhajua ja sitä tuoksua, joka raskaana,

täyteläisenä ja suloisena kuin jalon viinin höyry liiteli

tattarivainioiden päällä, tavallisimmin lausui: "Jos vain Herra pysyy

puolueettomana, niin kyllä minä elän maanviljelykselläni."

Mutta vaikka kirkkoherra Brandt piti kurissa laumansa ja maansa, niin

oli sentään jotakin, jota hän ei ollut koskaan saanut kukistetuksi:

konjakki ja Tobias Pullinen. Kuin alkoi lähestyä kello kahdeksan aika,

nousi hänen sielussaan himo, jonka hän kaksi kolmekymmentä vuotta sitte

luuli milloin hyvänsä voivansa kukistaa vain tahtonsa pontevuudella.

Kymmenen viisitoista vuotta myöhemmin, vaimonsa kuoltua, huomasi hän,

että se himo ei antanutkaan itseänsä kukistaa, että se oli tullut

vahvaksi ja vaativaksi. Hän tahtoi järjestellä sitä puhelemalla

"tavallisesta iltatotista ja yhdestä päivällisryypystä". Ei mikään

auttanut. Viisi vuotta sitte huomasi hän joutuneensa taistelussa yhä

taa päin. Himo yllätti hänet kuin rehtori syypään yliluokkalaisen:

"rahjus", sanoi se, otti häntä kiinni korvasta ja talutti konjakin luo.

Oltuaan päivällä ankara ja jäykkä tuli hän kello kahdeksan suutuksiinsa

ja oli äkeissään kaikkiin ja itseensäkin, kunnes hän kello yhdeksän jo

oli voimaton raukka, jolla vain oli yksi asia selvillä: että ei

kenenkään ihmisen, ei edes vanhan emännöitsijänkään, joka oli niin

monta vuotta ollut hänen palveluksessaan, pitänyt näkemän häntä siinä

alennuksen tilassa. Hän istui siellä yksinään lukittujen ovien takana,

joi konjakkiansa ja kauhukseen näki konjakkipullon kauniin kuvaleiman

kulkevan kiinalaisena väriloistona veristyneiden silmien editse.

Keskeltä tuota värien leikittelyä, joka tanssivan hyttysparven tavalla

milloin liiteli ylös, milloin pois iltatuulen mukaan, milloin taas

palasi heiluen ja häilyen ylös alas, näki hän välistä kalpeat naisen

kasvot, joiden syvistä silmäkuopista tummat silmät pelkäävästi

katselivat häneen. Voi niitä lempeitä, hirmuisia silmiä! Hellittämätön

uutteruus, pontevuus ja työ olivat kauan pitäneet poissa niitä muistoja

ja näkyjä, sitte oli konjakki ajanut niitä pakoon monta vuotta ja nyt,

nyt olivat ne tuossa taas.

Tobias Pullinen, hänen naapurinsa, oli toinen, joka ei taipunut

kirkkoherran alammaisuuteen. Se oli ehkä pahaksi Tobiaalle itselleen,

mutta niin se kuitenkin oli.

Kirkkoherra Brandt astui tampuriinsa, mielessä luja päätös manuuttaa

ilman mitään keräjiin nuori Tobias haukkumisesta ja huolimattomasta

ajosta maantiellä. Etehisessä oli vastassa vanha emännöitsijä ja kertoi

kappalaisen Helmin olevan sisällä odottamassa kirkkoherraa. Se ei ollut

mikään tervetullut uutinen, sillä Brandtin kappalainen oli mies ihan

toista tekoa. Vanha Rahjus ei koskaan voinut vetää yhtä köyttä eikä

tasan hänen kanssansa, tämän, kuten Brandt tavallisesti häntä nimitti,

Kristuksen kavaljeerin kanssa, sillä hän oli hieno ja siisti mies ja

sitä paitsi, mikä Brandtin mielestä oli vieläkin pahempi,

"lahkolainen", hän kun näet ajatteli itse. Brandt kuitenkin meni

kansliaansa, suureen, aution näköiseen, tupakan savusta mustuneesen

huoneesen. Neljä mustaa kaappia, kaikki eri muotoiset ja eri korkuiset,

seisoi toista sivuseinää vasten, yksinkertainen honkapöytä ikkunan

edessä, muutamia tuoleja ja tavattoman pitkä nahkasohva hienojen,

laihain jalkojen päällä, siinä koko kalusto. Ei mitään kartiineja, ei

yhtään peiliä, ei yhtään taitotekoista koristusta, niin että tulijassa

ei mikään laimentanu autiuden vaikuttamaa kammon tunnetta.

Tyytymättömänä ja ärtyisenä astui kirkkoherra Brandt huoneesen ja sai

töin tuskin hillityksi mieltänsä, jota ponnistusta sentään helpotti se

varma tieto, että kappalainen Helm oli jo seuraavana päivänä lähtevä

pois pitäjästä ja nykyisestä virastaan.

"Terve tuloa, terve tuloa", mutisi hän epäselvästi. "No veli", lisäsi

hän sitte, "nyt olet päättänyt rippikoulun tässä pitäjässä, no,

millaisiksi olet huomannut rippikoululapsesi?"

Pehmoisella, miellyttävällä äänellä vastasi Helm kirkkoherran

kysymykseen luonnollisella kielellä, jossa ei ollut mitään mehukkaita,

raamatusta lainattuja ja jokapäiväisen elämän toimiin sovitettuja

lauseita eikä sanoja:

"Kuten, setä, tiedätte, ovat mielipiteemme tästä asiasta perin

erilaiset. Kuin minä nyt luultavasti viimeistä kertaa puhun tästä

teidän kanssanne, niin täytyy minun sanoa, että ainoastaan vähäisessä

osassa lapsista on herännyt syvempää käsitystä meidän uskonoppimme

perustotuuksista. Kun täällä on niin mainio kansakoulu, ovat nämä

rippikoululapset muodollisesti paremmin valmistuneita, kuin minä

missään muualla olen tavannut, mutta ehkä myöskin sen kansakoulun

tähden on tieto eli ulkonainen taito hidastuttanut heidän sisällistä

kehitystänsä."

"Tieto on voima", vastasi kirkkoherra lyhyesti ja jyrkästi.

"Niin kyllä", vastasi Helm, "mutta se ei kuulu tähän. Minä tahdoin vain

sanoa, että uusi syntyminen, sydämmen kääntyminen, joka yksin oikeuttaa

nauttimaan pyhää ehtoollista, näyttää tapahtuneen vain ani harvoissa

rippikoululapsissa, ja minä olen onnellinen, että te, setä, päästätte

ne nuoret enkä minä. Tämä on ensimmäinen rippikoulu, kuin olen pitänyt,

ja minun täytyy tunnustaa, että se olisi minulle sielun-kilvoittelu,

ankara sisällinen taistelu, jota minä en pakene, jos se pannaan minun

kannettavakseni, mutta minä kiitän Jumalaa, joka ei vielä ole pannut

sitä minulle; ehkä minä vast'edes varmemmasti ja siis levollisemmin

hoidan tätä tointani, josta on suuri edesvastaus."

Nyt toi emännöitsijä totivettä, konjakkia ja sokuria. Kirkkoherra,

vanha ja virkaansa tottunut, hymyili vain pilkallisesti, mutta ei

vastannut mitään kappalaisen puheesen.

"Tahdotko totia?" kysyi hän. Samaa oli hän kysynyt jo ennenkin joka

ilta niin kauan, kuin oli tätä kappalaistansa tavannut eli lähes neljä

kuukautta. Ja hän oli aina saanut saman vastauksen: "Kiitoksia, setä,

minä en nauti väkeviä juomia."

"Sinä olet yhä kuin hihhulit; etkö muista, miten kävi häissä Kaanaassa?

Mutta palataksemme aineesemme", sanoi kirkkoherra tehdessään totia,

"siis sinä luulet, että ainoastaan harvat ovat sellaisessa sielun

tilassa, kuin sinä vaadit voidaksesi heitä hyväksyä."

"Niin."

"Kuten jo itse sanoit, ovat meidän mielipiteemme tästä asiasta perin

erilaiset. Ihmisen sielun elämä on salattu, se on seitsemällä sinetillä

lukittu kirja, et sinä enkä minä voi sitä tuomita" -- kirkkoherra juoda

kulautti lasista -- "ainoastaan autuuden ehtojen tietoa ja taitoa me

voimme arvostella, vaan mikä menee sen ylitse, ei ole ihmisen vallassa.

Muuten se nuorison tunnetulva, jota enimmät hihhulipapit osaavat saada

aikaan oppilaissansa" -- kirkkoherra rykäsi paljon sanovasti -- "yhtä

helposti herää, kuin nopeasti haihtuukin, ja se on vaarallinen, jopa

ihan epäsiveellinenkin."

Kirkkoherra puhuessaan astuskeli hitaasti edes takaisin pitkin lattiaa,

joi totilasinsa loppuun ja teki uutta. "No hyvä, veli, kutka sinusta

ovat ne valitut lampaat, jotka otat oikealle puolellesi?"

Helm punastui vähän vertauksesta, joka hänestä tuntui Jumalan pilkalta;

hän luetteli muutamia rippikoululapsia.

"No, entä vuohet?"

Taaskin punastui Helm ja luetteli koko joukon nimiä.

"Mutta jos otat taidon mittakepiksi, kutka silloin seisovat vasemmalla

puolellasi?"

Taas luetteli Helm muutamia.

"Hyvä, pane vuohien joukkoon lisäksi vielä nuori Tobias Pullinen."

"Tobias", vastasi Helm, "hän on pään puolesta lahjakkain, eikä

ainoastaan pään puolesta, hänellä on myöskin pohjaltaan lämmin ja,

kuten maailma sanoo, hyvä sydän, mutta hän on lellitelty ja ylpeä. Hän

osaa biblian-historiansa ja katkismuksensa kannesta kanteen. Jos tieto

on koskaan oikeuttanut sen kalliin armon-välikappaleen käyttämiseen,

josta nyt on puhe, niin hänellä on siihen varma oikeus."

"Siirrä sinne Tobias Pullinen", sanoi Brandt nyt jo hyvin

suutuksissaan, "se on paatunut poika. Mitä sinä olet kylvänyt, on

hänessä joutunut kivistöön. Ylpeys ja talonpoikaiskopeus ovat hänessä

paisuksissa, häntä täytyy masentaa." Ja kaikki kirkkoherran

rehtorikiihkot joutuivat kuohuksiin muistellessa rekeä, hevosta ja

kaluja. Toti teki myöskin tehtäväänsä ja yhä kiukustuneempana lateli

hän kovia sanoja Tobiaasta ja hänen isästään, siitä vanhasta

juttupukarista ja riitasankarista.

"Minä en voi", vastasi Helm, "tehkää se itse, tutkikaa itse lapsia,

arvostelkaa, minkä verran minä olen työtä tehnyt ja minkä verran armoa

Herra on antanut tulla minun vähäiselle työlleni; käyttäkää mitä

mittakeppiä hyvänsä, minä pesen käteni. Jos ainoastaan tietoa

arvostellaan, silloin on Pullinen ensimmäinen, ja tietoahan te olette

puolustaneet. Muuten on teillä ja vanhalla Pullisella, kuten minulle on

kerrottu, asioita keskoisina kihlakunnan- ja hovioikeudessa. Pelkäänpä

seurakuntalaisten katsovan kostoksi, jos Tobias hyljätään ja muita

hyväksytään, ja se saa aikaan suuttumusta, ehkä valituksiakin."

"Niinpä valittakoot", sanoi kirkkoherra äkeissään, "minä pysyn

sanoissani. Enkö minä ihan äskettäin tavannut sitä poikaa maantiellä

kiroilemassa ja haukkumassa kuin oikea hevoshuijari ja maantieveijari

ihan kuin isänsäkin. Eikö hän sanonut minua 'kirotuksi vetelykseksi',

rikkonut hevoskalujani, turmellut hevostani, särkenyt rekeäni ja..."

"Siispä, setä, kuitenkin arvostelette häntä sieluntilansa,

mielenlaatunsa mukaan."

"Minä teen niin", sanoi kirkkoherra, nyt vuorostaan hän vähän

punastuen, "minä teen niin tämän kerran, minulla on omat syyni ja minä

vastaan niistä."

"Ruoka jäähtyy", sanoi nyt kirkkoherran emännöitsijä, vanhan puolinen

vaimo, silmissä kova ja ankara katse.

"Tahdotko syödä illallista minun kanssani?"

"En, tiedättehän, setä, miten meillä on kotona, kaikki jo kokoon

pantuna, ehkä jo huomenna lähdemme Viipuriin. Vaimoni tulisi

levottomaksi, jos nyt viipyisin poissa. Minä saan sen tähden vielä

viimeisen kerran kiittää ja sanoa, hyvästi."

"No hyvästi, hyvästi sitte, kiitos itsellesi." Ja herrat erosivat,

kylmäkiskoisesti kättä antaen, ilman mitään "älä unhota".