I.

Oli satanut lunta lauantaista aamupuolelta asti. Ensin oli lumi

pohjoistuulella tullut pyöreinä, kovina jyvinä. Torstaina kääntyi tuuli

itäiseksi ja lumi muutti muotoa. Komeita, täydellisiksi kehittyneitä

jääkristalleja putoili väristen alas harmaalta taivaalta, joka raskaana

ja synkkänä ikään kuin painui litteäksi maata vasten. Mutta kuin

etelätuuli alkoi puhallella perjantaiaamuna, silloin tuli lumi alas

suurina liuskareina kuin pehmeät untuvat, ja tiheään, yhä tiheämpään

putoili lumihöytäleitä niin, että kylät, metsät, pellot ja niityt,

kaikki peittyivät valkoiseen pimeään. Suuret höytäleet asettuivat alas

pehmeästi kuin niittyvilla, kuin äsken munasta päässeen linnun

untuvat. Etelätuuli puserteli ja liotti niitä niin, että ne nyt, vaikka

olivat tulleet alas pehmeinä kuin untuvat, sulloutuivat kokoon

kinoksiksi, raskaiksi kuin lyijy. Kaikki katosi niiden kuolettavan

painon alle. Vanhat männyt seisoivat kuin mahtavan suuret sateenvarjot

lumiaavikolla. Nuoret puut sitä vastoin olivat lumen painosta joko

taipuneet taikka katkenneet latvasta, ja mäntymetsää oli siten monen

tuhannen markan edestä turmeltunut. Mutta sitkeät kuuset, sekä vanhat

että nuoret, notkistivat oksiansa ja pistivät menneenkesäisiä

latvojansa rohkeasti esiin kinoksesta. Kaikki tiet olivat lumen

vallassa ja ihan tukossa. Ainoastaan aidan seipäät seisoa törröttivät

yhtenä valkoisena ja yhtenä mustana rivinä pitkin kujosia, osoittaen,

missä polku oli haudattuna.

Lauantaiaamu valkeni, ja silloin taas puhalsi raikas pohjatuuli,

laisten pois raskaat, harmaat pilvet ja paljastaen säteilevän, kirkkaan

taivaan.

Tervolan kylässä oli nyt iloa ja elämää aamuhetkenä. Tuvat seisoivat

puoli ikkunoihin asti lumessa. Kansakoulu tuolla alhaalla mäenrinteessä

oli melkein kokonaan lumen sisässä. Pihoissa ja poluilla kaaleli ja

rehmi nyt ukkoja, miehiä ja poikia lumikinoksissa, ahkerasti

lapioimassa pois enintä tuiskulunta. Kaikki iloitsivat, että viimeinkin

taas näkivät aurinkoa, joka oli niin kauan ollut sumujen ja pilvien

peitossa. Miehet ja naiset pääsivät nyt jälleen ulos tuvan pimeydestä

ja pojat ummehtuneesta koulusalista.

Erittäin voimakkaasti ja pontevasti tehtiin lumenlapioismistyötä

maakauppias Tobias Pullisella. Tuskin sai piha jotakuinkin puhtaaksi

lumesta ja tiet luoduksi talliin, lääviin ja aittoihin, kuin emäntä

astui ulos tuvan rappusille ja käski poikia ja miehiä lapioimaan pois

lunta kauppapuodin rappusien edestä, puhdistamaan kylttiä ja avaamaan

tavarahuoneen ikkunanluukkuja. Sillä emännällä, Leena Pullisella, oli,

paitsi kestkievarin hoidon ja emännyyden velvollisuuksia, myöskin

velvollisuus hoitaa miehensä Tobiaan kauppapuotia, milloin Tobias oli

-- ja se olikin hyvin tavallista -- kauppamatkoillaan ja kilpa-ajoissa

lähikaupungeissa.

Vanha loisukko, Matti Viskari, ruskea ja vakoinen kuin patvimalja, vaan

vilkkaat silmät nelikulmaisessa, omituisesti kaavaillussa muodossa,

meni nyt parin nuoren miehen kanssa asuinkartanon toiselle puolelle,

josta maantie kulki ihan ohitse, ja ryhtyi käskettyyn työhön. Matti

lakasi ensin kyltin puhtaaksi lumesta, niin että jokainen taas voi

lukea siitä kirjoituksen: "Tobias Pullisen kauppapuoti". Nimen alla

näkyi sokuritoppa ja sen toisella puolella Tollander ja Klärichin La

Ferme-puntteja, tarkasti kuvattuina tulipunaisiksi, kuten ovatkin.

Toiselle puolelle oli maalaistaiteilija jostakin äkillisestä mieleen

johtumuksesta kuvannut kukon kirjavimmassa väriloistossaan. Kuin puodin

rappuset olivat puhtaat lumesta ja ikkunanluukut auki, astui Leena

Pullinen alas. Siinä hän seisoi, yllä yksinkertainen pummulimekko,

hykistellen ja vähän väristen, mutta näytti sittekin olevan hyvin

tyytyväinen.

"No, Matti Viskari, mitä luulet: tuleeko vielä lunta vai eikö?"

Vanhus katsoi miettivästi ensin taivaalle, sitte alas taivaan rantaan.

"Lumi luikon siiven alla, talvi joutsenen takana, ja pakkanen pyryn

perästä, pohjatuuli sitä paitsi", sanoi hän, "niin kyllä siitä

pysyväinen kylmä tulee. Jumala armahtakoon metsälintuja silloin, koska

kaikki ruoka on hangen alla."

"Matti, voit mennä naapureihin ja kutsua hevosia lumireen eteen ja

miehiä lapioimaan teitä. Vie kappa kauroja teyreille koivikkoon. Se

tekee hyvää heille ja meille."

"No, sepä oli kelpo teko; kiitoksia emäntä; kyllähän metsäkanat itse

tulevat tänne kiittämään kestityksestä. Mutta mitä kutsuntaan tulee,

niin minä jo aamuhämärissä kävin naapurissa, sillä katsokaas, aamusta

päivä jatkuu, ja tuollahan tulee jo Rouhiainen ruunansa kanssa.

Kallonen on jo täällä liinakkotammansa kanssa ja..."

"Hyvä, hyvä", keskeytti emäntä, "oppia ikä kaikki; sitähän minä aina

olen sanonut, että vanha on aina viisas. Hyvä, niin saamme maantien

auki kirkkoajaksi eikä kenenkään tarvitse sanoa, että Tervolan

kyläläiset eivät tee tehtäväänsä. Mutta kuulehan nyt, ukko; kuin väkeä

tulee, niin katso poikaa, nuorta Tobiasta; tiedäthän, hän on vallaton

ja pikainen luonnostaan ja..."

"Niin, sitä on helpompi sanoa kuin tehdä, sen kyllä tiedätte, hyvä

emäntä. Kuin nuori Tobias pääsee hevosten ja ruoskien pariin, silloin

hän on kuin noiduttu; mitä voin minä, vanha talonvahti, tehdä hänelle.

Vanhan Tobiaan pitäisi kohta palata kotiin; häntä kyllä tarvitaan.

Sillä isännän askeleet pellon lihoittaa, ja sitä paitsi nuori herra ei

tottele ketään meitä, ja kohta kyllä kasvaa hän isäntääkin ylpeämmäksi.

Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee."

Leena Pullinen huokasi; hänen kasvonsa synkistyivät ja hän vastasi

hiljaa: "Niin, kyllä isän pitäisi tulla kotiin, mutta mitä sille voi;

kauppamatkat ... no, talvikeräjiin hän kyllä on kotona." Ja Leena meni

kiireesti sisään, päästäkseen puhelemasta asiasta, joka näytti koskevan

häneen vastenmielisesti.

Viskari ukon ajatukset kulkivat nyt sitä uraa eikä vanhuksen ollut

helppo päästä toiselle suunnalle. Hän lakasi lakasemistaan ja vielä

kauan sen jälkeen mutisi hän puoliääneen itsekseen: "No, no, ei vesa

kauas kannosta kasva... Keräjiin -- tietysti hän silloin tulee;

keräjäasiatpa ne yksin pitävätkin häntä Tervolassa, kiinni talossa ja

kodissa -- mutta kas viisaus ja viekkaus, ne eivät ole sama asia. Vaan

mitä ne minuun koskevat!" Ukko lakasi ja loi lunta, ja vähitellen

kääntyivät ajatukset toisaalle, sillä viimein kirkastui hänen synkkä

muotonsa, ja kuin puodin edusta oli puhdas lumesta, pisti hän

tyytyväisesti lapion kinokseen ja sytytti piippunsa.

Tuskin ehti vanhus saada lunta luoduksi ja piippuansa sytytetyksi, kuin

jo Tervolan nuoria miehiä ja hevosia oli koko joukko koolla Pullisen

puodin rappusten edessä.

Siinä puheltiin ja loruttiin kaikista mahdollisista hupaisista

onnettomuuksista, joita oli suunnattoman lumentulon tähden tapahtunut

sekä tuvissa että karjotoissa; miten sepän katto oli pudonnut pajaan,

miten Jussi ja -- tiedättehän kyllä, kuka -- olivat lumen vankeina

karjotassa. Siinä oli iloa ja laverrusta, kunnes nuori Tobias,

kahdeksantoista ikäinen nuorukainen, talutti sinne isänsä mustanruskean

oriin, koko paikkakunnassa ja läänissä kuuluisan Jalon. Kaunis hepo

kaarsi kaulaa, pudisti päätä, nousi pystyyn ja nosti nuoren Tobiaan

korkealle ilmaan kuin lapasen. Mutta poika oli sitkeä, itsepäinen ja

vahva, ja hiljaista juoksua riensivät hevonen ja kesyttäjä takaisin

pihaan, molemmat muhkeat katsella nuoruuden ja voiman kukoistuksessa.

Sillä Tobias oli tosiaan muhkea velikulta, kähärätukka ja sinisilmä,

lanteet hoikat ja solakat ja hartiat leveät.

"No, oletko sinä ihan hulluna?" sanoi ukko Viskari; "aiotko oritta

lumireen eteen; onko se sopiva ajopeli sellaiselle elukalle? Ja vielä

päälliseksi nyt maaliskuussa ja kaikki tammat ympärillä."

"Mitä se teihin koskee, orit on minun. Isä antoi sen minulle

syntymäpäivänäni ja ulos sen pitää päästä. Etkö näe, että se tulee

vääräsääreksi ainaisesta tallissa seisomisesta. Tuokaas tänne lumireki,

pojat!"

"Sinun -- kyllä kai. Jospa isäntä sen kuulisi. Mutta kyllä minä kerron

emännälle."

"Tarpeetonta, vanhus. Äiti tietää sen, jo minä itse kerroin hänelle."

"Niinpä hän itse vastatkoonkin siitä isännälle, sillä kyllä minä

tiedän, että hän aivan raivostuu."

Ja "latinan A", joksi lumirekeä välistä leikillä sanotaan, kaivettiin

ylös lumesta ja eteen valjastettiin ensin neljä hevosta, niiden eteen

kolme, sitte kaksi ja etupäässä ylvästeli Jalo yksinään. Poikia nousi

hevosten selkään. Vanhemmat miehet istuivat lumireellä, piippunysät

suussa. Matti Viskari, Leena Pullisen kaikki kaikissa, antoi miehille

lapioita; nuoraa ja pari kirvestä otettiin mukaan.

"No, joko kaikki ovat valmiit?" huusi Tobias etupäästä, jossa hän kuin

ruhtinas istui Jalonsa seljässä. "Ole varoillasi, Jussi, minä

tarkoitan: varo tammaasi; vie pois se varahevosten joukkoon!"

Tobias, rikkaan maakauppiaan ja lautamiehen poika, koetti itse

anastamallaan oikeudella johtaa koko retkeä. Se suututti vanhusta niin,

että hän istuinpaikaltansa lumireeltä huusi:

"Vaiti, penikka, ja odota, kunnes aikaihmiset pääsevät järjestykseen.

Missä on varahevoset? Kuka niitä ratsastaa?"

"Täällä", kuului vastauksia eri tahoilta.

Viimein oli kaikki järjestyksessä. Pojat maiskauttivat suullansa ja

nostivat piiskojaan; lumireki nytkähti; liikkeelle lähdettiin halki

avaraa lumilakeutta huudellen ja nauraen, kulkusia helisemässä ja

kaikuva aisakello. Se oli kirjava taulu; tummankarvaiset hevoset, pojat

lammasnahkaturkkeineen ja turkkilakkeineen, sekä vanhat ukot,

sudennahkalakit alas vedettyinä pakkasesta punakoille mutta

tyytyväisille kasvoille; sillä vaikka lumireen veto saattoi, kuten nyt,

olla hyvin raskastakin työtä, niin oli se sentään miellyttävänä

vaihteena talvitöiden yksitoikkoisuudessa. Siinä istuivat nyt miehet

"latinan A":lla, lapiot pystyssä, kuin merimiehet osoittamassa kunniaa

airoilla. Koko jonon edellä juoksivat ja hyppivät villahäntäinen Musti,

sepelikaula Nopa ja Vahti kovasti haukkuen! Missä lunta oli paksulta,

niin että hevoset kaaloivat mahaa myöten, siellä kulki lumireki

raskaasti kuin vieru savisella pellolla; mutta missä ylävämmillä tai

muuten tuulen käyvillä paikoilla lunta oli ohuelti, siellä huutaen ja

hoilaten laskettiin neliseen, niin että lumi ryöppysi ja kietoi

läpinäkyvään verhoon sekä ihmiset että hevoset. Auringon säteet

taittuivat tuossa valkosauhussa välkkyviksi kimalluksiksi, ja kehyksenä

seisoivat mäntyjen tummat rungot valoisan, väririkkaan taulun

ympärillä.

Niin tekivät miehet matkaa lumireellä virstan toisensa perästä. Tobias

ja Jalo olivat sekä lämpöiset että hikiset; oriin karva oli tullut

vielä tummemmaksi ja kiiltävämmäksi, vaahto valui sen suusta, kuin se

pureksi kuolaimia. Tobiaan posket hehkuivat innosta ja huvista. Mutta

juuri silloin, kuin lumireki oli kovimmassa vauhdissaan, kuului matkan

päästä kirkasta, yksitoikkoista kellon kalahtelemista, osoittaen, että

joku matkustavainen astuttain kaalatti pitkin tietä.

"Seis!" huusi vanha Matti, "tulee vastaan matkustavaisia; tie on

kaita."

"Ei, ajetaan vielä vähä matkaa, matkustaja on vielä kaukana",

vastasivat Tobias ja pojat, kiiruhtaen huohottavia hevosia. Vanhuksen

vastusteleminen ei kuulunut siinä hälinässä. Nyt olivat hevoset

vauhdissa. Yhä likemmäksi lähestyi lumireki sitä paikkaa, jossa

matkustaja näytti tien polvekkeessa olevan kiini lumessa. Nyt ei enää

ollut aikaa pysäyttää hevosia. Ei ollut muuta keinoa kuin kääntää

syrjään niin hyvin, kuin kävi päinsä. "Pois tieltä, kirottu vetelys,

pois tieltä, jaarikka", huusi nuori Tobias ensin suutuksissaan, sitte

peloissaan, "pois tieltä, maantieveijarit!" Mahdotonta, matkustaja

raskaine, niinimatoilla peitettyine kuomuineen ei päässyt mihinkään,

eikä aikaakaan, niin lumireki jo törmäsi kuomurekeen. Kuomureki

sysäytyi ylös hangelle, siivet ja aisat katkeilivat ja matkustajan

hevonen vahingoittui rinnasta. Siinä oli selviämätön sekasotku hevosia,

ajokaluja ja miehiä, kaikkia ryöppyävän lumen vallassa. Keskellä

sekamelskaa alkoi Jalo tulla levottomaksi. Kuin kuomureen ovi viimein

saatiin auki ja neuvoton kuski veti matkustajan sieltä ulos, oli hän

puoli tukeuksissa suuttumuksesta ja ilman puutteesta. Hänet huomattiin

itse kirkkoherraksi. Saatuaan viimein kyllin hengitetyksi alkoi hän:

"Vai niin, kirottu vetelys, sanotko sinä vetelys minulle,

kirkkoherralle. Kirottu juttupukarin sikiö, vai niin, olenko minä

maantieveijari, kyllä minä sinut opetan, Tobias. Sinä olet ihan isäsi

kaltainen!" Nyt hän näki hevosestansa verta vuotavan: "Tämä kyllä tulee

maksamaan isällesi"; ja kirkkoherra veti ahnaasti ilmaa, ollen

tukehtumaisillaan suuttumuksesta ja mielenliikutuksesta. "Ja sinä,

Viskarin Matti, tietäjäksi sinua muka pitää sanoa; kyllä kai sinä olet

viisas mukamas..." Samassa riuhtasi Jalo, kirkkoherra kaatui lumeen

eikä siinä enää ollut aikaa haukkumisiin, neuvomisiin eikä uhkaamisiin.

Hevoset riisuttiin, kuomureki nostettiin tielle, käsikirja,

ehtoolliskalkki ja lautanen, jotka olivat vierähtäneet pois

laatikostansa, etsittiin lumesta, kuivattiin huolellisesti ja pantiin

takaisin paikoilleen. Kirkkoherran vahingoittunut hevonen siirrettiin

varahevosten joukkoon ja hän sai lainaksi Kallosen ruunan. Moneen

kertaan vakuuttaen kyllä pitävänsä muistissaan Pullisen sikiötä läksi

kirkkoherra viimein jatkamaan matkaansa.

Nuori Tobias oli hämillään; hän ja Jalo joutuivat varaväkeen. Hyvin

arvelutti tuo kaikki, että oli kohdellut pahoin kirkkoherraa juuri nyt,

kuin isällä oli niin monta juttua vireillä häntä vastaan, juuri nyt,

kuin rippikoulu oli päättymäisillään, ja että hän vielä oli sanonut

kirkkoherraa kirotuksi vetelykseksi. Mitähän Elsa sanoisi asiasta, jos

rippikoulun käynnin täytyisi keskeytyä. Vanha Matti lausui nyt ilmi

viisautensa, supistettuna sananlaskun muotoon ja höystettynä

voimasanoilla nykyajan nuorisosta. Paitsi sananlaskua: "ei hoppu

hyväksi liene eikä kiire kunniaksi" tuiskutteli hän niin paljon sekä

neuvoja että nuhteita nuorelle Tobiaalle vasten silmiä, että hän

häpeissään ja suutuksissaan jäi kauas jäljelle hevosista ja ihmisistä.

Paluumatka tehtiin paljon vähemmällä vauhdilla ja ilolla. Sekä ihmiset

että eläimet olivat väsyksissä raskaasta työstä ja pakkasesta. Kotiin

päin nyt pyrittiin noin peninkulman pituiselta matkalta. Kuin ehdittiin

suurten koivujen kohdalle, jotka täynnä patvipahkuroita, myhkyräisinä,

alastomina, vitsaisina ja paimenpoikain veitsen jäljistä arpisina

seisoivat lumessa, pysähtyi jono. Viskari nousi ylös, kaaloi hangessa

metsikköön ja ripoitteli kauroja teyreille, jotka siellä joka kevät

joukottain kuhertelivat rakkautensa aamulaulua, taistelivat

kaksintaisteluja odotellun kumppanin tähden ja vuodattivat sydänverensä

lumeen.

Sitte taas jatkettiin matkaa. Pakkanen alkoi kiristyä kovemmaksi.

Variksia tuli suuret parvet metsästä kyliin päin. Harakat lentelivät

etujoukkona lumireen edellä, räkättivät, istahtivat keikailevasti,

naurettavan teeskentelevästi, pursto myötätuuleen, välkyttivät

mielistellen metallivärejänsä auringon paisteessa, hypähtivät ja

lensivät vähän matkaa, aina pysyen pyssyn kantaman päässä edellä

lumireestä. Mutta sen jäljelle leveään vakoon, jonka lumireki avaa

valkoiseen kenttään, miesten poltellen ja lörpötellen rientäessä kotiin

päin, kokoutuu joukko pieniä, puoli paleltuneita sirkku ja varpus

raukkoja. Tuossa sirisee pulmunen, muuten arka, kaino ja kaukana

pysyvä; nyt hän nälissään lentää räpyttelee pitoihin; hänen siipensä

välkkyvät kuin jääsirpale auringon valossa. Toiselta taholta tulee

keltasirkku, salon lapsi; tsitsitsi, kuuluu hänen suruinen laulunsa ja

joka tsi-ääntä seuraa siipien rävähdys, joka häntä vie yhä likemmäksi

matkan päätä. Tilhi tunkeutuu esiin. Varmana kuin viina-asiamies

laskeutuu hän alas paikallensa. Pienet, viluiset jalat potkivat ja

raapivat ahkerasti; pikku kuvut täyttyvät, mutta juuri, kuin ruoka

maistuu paraiten, tulee eräs kerskaileva vieras, ahne ja väkevä,

talvella oleskeleva valtateiden varsilla, kesällä saloilla. Pois

tieltä, pikku elävät: hohkanärhi itse, sinivalkoiset koristeet

olkapäillä, raapii ravintoa ja lämmittää jalkojaan lämpöisessä hevosen

sonnassa. Luonnon suuressa taloudessa, joka ei tiedä jätetuotteita, ei

mitään joudu hukkaan; kaikella on oma tarkoituksensa.