-- Niin...
-- Tule sisään.
Christophe meni ja asettui samaan nojatuoliin, jossa hän oli istunut
ennen Georges Jeanninin tuloa; ikkunan ääressä, nojaten päätään
tuolin selustaan katseli hän vastapäätä näkyviä kattoja ja punertavaa
iltataivasta. Hän ei huomannutkaan nuorukaista. Georges oli etsivinään
jotakin pöydältä, vilkaisten silloin tällöin salaa Christopheen.
Christophen kasvot olivat liikkumattomat; laskevan auringon säteet
valaisivat hänen poskipäitään ja otsaa. Georges meni vaistomaisesti
toiseen huoneeseen, -- sänkykamariin, -- etsiäkseen muka sieltäkin.
Sinne oli Christophe äsken kirjeineen sulkeutunut. Kirje oli siellä
yhä, vuoteessa, joka oli epäjärjestyksessä ja jossa näkyi vielä hänen
ruumiinsa painama kuoppa. Maassa, matolla oli kirja, siihen pudonneena.
Se oli auki, lehdet olivat siltä kohdalta rypistyneet. Georges otti
kirjan, ja luki Uudesta Testamentista Magdalenan ja Kristuksen
kohtauksen haudalla.
Georges meni takaisin etumaiseen huoneeseen, liikutteli siellä täällä
esineitä, jotta olisi näyttänyt luonnolliselta, ja katseli uudestaan
Christophea, joka ei ollut hievahtanut paikaltaan. Hän olisi tahtonut
sanoa Christophelle, kuinka syvästi hän häntä sääli, mutta Christophe
loisti sellaista valoa, ettei Georges tuntenut sanojensa tässä olevan
laisinkaan paikallaan. Hän itse olisi paremmin tarvinnut lohdutusta.
Hän virkkoi arasti:
-- Minä menen nyt.
Christophe vastasi päätänsä kääntämättä:
-- Näkemiin sitten, ystäväni. Georges lähti ja sulki hiljaa oven.
Christophe istui kauan niin. Yö tuli. Hän ei kärsinyt tuskaa, hän
ei miettinyt mitään, hän ei nähnyt sielussaan mitään selviä kuvia.
Hän oli kuin väsynyt ihminen, joka kuuntelee suurta, epämääräisenä
kuuluvaa musiikkia, koettamatta sitä ymmärtää. Yö oli jo myöhä, kun hän
nousi lopen uupuneena paikaltaan. Hän heittäysi sänkyynsä ja nukkui
raskaaseen uneen. Sinfonia humisi yhä hänen sielussaan...
Ja nyt näki hän _hänet_, sielunsa rakastetun... Grazia ojensi hänelle
käsiään, hymyili ja sanoi:
-- Nyt olet tulen piiristä päässyt.
Silloin Christophen sydän suli. Kuvaamaton rauha levisi tähtisiin
avaruuksiin, jotka ilmojen musiikki täytti liikkumattomilla ja syvillä
utuaalloillaan...
Kun hän heräsi (päivä oli tullut), oli omituinen onni yhä jäljellä, ja
siinä noiden kuultujen sanain kaukainen hohde. Hän nousi vuoteesta.
Hänen sielussaan kohosivat hiljaisen ja pyhän haltioitumisen siivet.
...Or vedi, figlio,
tra Beatrice e te è questo muro...
Beatricen ja hänen väliltään oli poistunut muuri.
Jo kauan sitten oli enemmän kuin puolet hänen sieluaan ollut toisella
puolella sitä. Mikäli ihminen elää, mikäli hän luo ja rakastaa
ja kadottaa niitä, joita rakastaa, sikäli pääsee hän yhä enemmän
kuolemasta. Aina, kun uusi isku meihin lyö, kun teemme uuden työn,
vapaudumme itsestämme, pelastumme työhön, jonka olemme luoneet, siihen
sieluun, jota olemme rakastaneet ja joka on meidät jättänyt. Viimein
ei Rooma ole enää Roomassa; parhain puolemme on ulkopuolella meitä.
Ainoastaan Grazia oli häntä enää pitänyt muurin tällä puolen. Ja nyt
hänkin... Nyt oli portti suljettu tuskien maailmaan päin.
Christophelle tuli pyhän haltioitumisen aika. Hän ei tuntenut enää
minkäänlaisten kahleiden painoa. Hän ei odottanut enää mitään miltään,
Hän ei riippunut enää mistään kiinni. Hän oli vapautettu. Taistelu
oli päättynyt. Tultuaan kamppailujen kehästä ja siitä piiristä, jossa
vallitsi sankariponnistusten Jumala, _Dominus Deus Sabaoth_, näki hän
jalkainsa edessä Palavan Pensaan soihdun hälvenevän yöhön. Kuinka se
oli jo kaukana. Silloin kun se oli hänen polkuaan valaissut, luuli hän
saapuneensa jo melkein huipulle. Ja minkä matkan olikaan hän vaeltanut!
Kuitenkaan ei huippu nyt tuntunut sen läheisemmältä. Hän ei saavuttaisi
sitä koskaan, (sen hän viimein hyvin näki), vaikka hän samoaisi
kokonaisen iankaikkisuuden. Mutta kun on päässyt valkeuden piiriin
ja tietää, ettei jätä jälkeensä rakkaitaan, ei iankaikkisuus heidän
kanssaan kuljettaessa ole liian pitkä.
Hän sulki ovensa. Kukaan ei tullut siihen kolkuttamaan. Georges oli
tyhjentänyt yhdellä kertaa koko saalinsa maljan; kotiin palattuaan
hän rauhoittui, eikä seuraavana päivänä enää asiaa ajatellut. Colette
oli matkustanut Roomaan. Emmanuel ei tiennyt mitään tapahtumasta, ja
kun hän oli aina epäluuloinen, pahastui hän nyt, koska Christophe ei
tullut hänen luokseen vastavierailulle, eikä kirjoittanut Christophelle
riviäkään. Christophea ei häirinnyt mikään hänen mykässä ja monet
päivät kestävässä vuoropuhelussaan rakkaansa kanssa, jota hän nyt
kantoi sielussaan kuin raskas nainen kantaa kallista taakkaansa. Sitä
liikuttavaa puhelua eivät mitkään sanat olisi tulkitsemaan pystyneet.
Tuskinpa pystyi siihen edes musiikki. Kun Christophen sydän oli täynnä,
ylitsetulvivan täynnä, kuunteli hän liikkumatta, silmät suljettuina sen
laulua. Tai antoi hän, istuen pianon ääressä tuntikausia, sormiensa
puhua. Tänä ajanjaksona improvisoi hän enemmän kuin koko elämässään.
Hän ei kumminkaan kirjoittanut ajatuksiaan. Mitä varten hän olisi sen
tehnyt?
Monen viikon kuluttua lähti hän liikuskelemaan ja tapaamaan toisia
ihmisiä; kukaan hänen läheisimmistäänkään ei tiennyt, mitä oli
tapahtunut, paitsi Georges. Ja improvisoimisen demooni oli hänen
sielussaan vielä jonkin aikaa. Se tuli siihen hetkillä, joina
Christophe saattoi sitä kaikkein vähimmin odottaa. Eräänä iltana
Coletten luona asettui Christophe pianon ääreen, ja soitti melkein
kokonaisen tunnin, antautuen täydellisesti, unohtaen, että salonki oli
täynnä vieraita ihmisiä. Heillä ei ollut halua nauraa. Nuo hirvittävät
sävelet masensivat heidät ikeensä alle ja myllersivät heidän sielunsa
pohjia myöten. Nekin, jotka eivät ymmärtäneet niiden sisällystä,
tunsivat sydämessään kouristuksen; ja kyyneleet olivat tulleet Coletten
silmiin... Kun Christophe lopetti, käännähti hän yhtäkkiä ihmisiin
päin; ja nähdessään heidän liikutuksensa hän kohautti hartioitaan, --
ja nauroi.
Christophe oli päässyt sille asteelle, jossa tuskakin on voimaa, --
voimaa, jota hän hallitsi. Hän ei ollut enää tuskan vallassa, vaan
tuska hänen; se saattoi tempoa ja ravistella vankilansa ristikoita: hän
piti sen häkissä.
Tältä kaudelta ovat Christophen kaikkein syvimmin järkyttävät ja
samalla onnistuneimmat teokset: muuan kohtaus Evankeliumista, --
Georges tunsi sen:
_"Mulier, quid ploras?" -- "Quia tulerunt Dominum meum, et nescio ubi
posuerunt eum."_
_Et cum haec dixisset, conversa est retrorsum, et vidit Jesum stantem:
et non sciebat quia Jesus est._
-- Sarja traagillisia _liedejä_ Espanjan kansanomaisten laulajain
sanoihin, muun muassa eräs kaamean synkkä rakkaudenlaulu, ikäänkuin
musta liekki:
Quisiera ser el sepulcro
Donde á ti te han de enterrar,
Para tenerte en mis brazos
Por toda la eternidad.
("Tahtoisin olla hauta, johon sinut suljetaan, pitääkseni sinut
sylissäni tuomiopäivään asti.") sekä kaksi sinfoniaa, nimeltä _Rauhan
Saari_ ja _Scipion Uni_, joissa toteutuvat läheisemmin kuin missään
muissa Jean-Christophe Krafftin sävellyksissä hänen aikansa kaikkein
kauneimmat avut: Saksan syvätunteinen ja perinpohjainen ajatus
varjostavina laskoksina, Italian intohimoinen melodia ja Ranskan vilkas
äly, rikas hienoista rytmeistä ja vivahtelevista harmonioista.
Tätä "entusiasmia, jonka epätoivo toi suuren surun hetkellä", kesti
parisen kuukautta. Ja sen jälkeen Christophe otti jälleen paikkansa
elämässä, varmoin askelin ja voimakkain sydämin. Kuolon tuuli oli
puhaltanut pois viimeisenkin pessimismin usvat, stooalaisen sielun
harmauden ja mystillisen puolihämärän haavekuvat. Taivaankaari oli
syntynyt pilviin, jotka haipuivat. Taivaan katse hymyili hattarain
lävitse entistä puhtaampana, ikäänkuin kyynelten pesemänä. Se oli
vuoriston tyyntä iltaa.