Ero yhä vain lisää niiden valtaa meihin, joita rakastamme. Sydän
säilyttää heistä ainoastaan sen, mikä meille on rakasta. Jokainen
kaukaiselta ystävältä tuleva sana saa hiljaisuudessamme uskonnollisen
ja hartaan kaiun.
Christophen ja Grazian kirjeenvaihto muuttui sävyltään sellaiseksi
syvän vakavaksi kuin kaikkien todella rakastavien parien, joita ei enää
uhkaa rakkauden vaarallinen koettelemus, vaan jotka ovat päässeet sen
ohitse, tuntevat itsensä varmoiksi tiellään ja kulkevat käsi kädessä.
Kumpikin heistä oli kyllin vahva auttaakseen ja ohjatakseen toista,
kyllin heikko antaakseen toisen auttaa ja ohjata itseään.
Christophe matkusti takaisin Parisiin. Hän oli päättänyt olla sinne
enää palaamatta. Mutta mitäpä päätöksistä! Hän tiesi tapaavansa siellä
vielä edes Grazian varjon. Ja olosuhteet tekivät hänen tahtoaan
vastaan salaliiton hänen salaisen oman halunsa kanssa: ne näyttivät
hänelle uuden velvollisuuden, mihin hänen oli sitouduttava Parisissa.
Colette, joka oli perillä kaikista hienoston juoruista, oli ilmoittanut
Christophelle, että Christophen nuori ystävä, Georges Jeannin, näytti
aikovan tehdä hullutuksia. Jacqueline oli aina ollut kovin heikko
poikaansa kohtaan, eikä koettanutkaan enää häntä pidättää. Hänellä oli
itsellään omituinen taitekautensa: liikaa huolta itsestään voidakseen
välittää pojasta.
Siitä surullisesta seikkailusta saakka, joka oli rikkonut Jacquelinen
avioliiton ja murtanut Olivier Jeanninin mielen, oli Jacqueline
viettänyt sangen kunniakasta ja syrjään vetäytynyttä elämää. Hän
pysyi erillään Parisin hienostosta, vaikka se oli uudestaan alkanut
lähennellä häntä, pantuaan hänet ulkokultaisesti joksikin aikaa
ikäänkuin karanteeniin. Ne lähentelyt Jacqueline torjui jyrkästi.
Tekoaan hän ei hävennyt tuollaisten ihmisten edessä laisinkaan;
mielestään ei hän ollut mistään tilivelvollinen heille: sillä he olivat
vieläkin huonompia kuin hän; sitä, minkä hän oli tehnyt rehellisesti,
tekivät puolet noista hänen tuntemistaan naisista salaa, kotilieden
suojelevan varjon alla. Jacqueline kärsi ainoastaan siitä, että hän
oli tehnyt pahaa parhaalle ystävälleen, ainoalle, jota hän maailmassa
tosiaan oli rakastanut. Hän ei antanut itselleen anteeksi, että hän oli
hukannut sellaisen sydämen keskelle näin köyhää maailmaa.
Hänen katumuksensa ja tuskansa voima raukesi vähitellen. Ei jäänyt
jäljelle muuta kuin sanaton kärsimys, nöyryyttävä halveksima häntä
itseään ja muita ihmisiä kohtaan, ja äidinrakkaus. Tähän tunteeseen
keskittyi Jacquelinen koko kaipuu rakastaa; se teki hänet suhteessa
poikaan aivan aseettomaksi ja neuvottomaksi; hän ei osannut vastustaa
ainoaakaan lapsensa oikkua. Puolustaakseen heikkouttaan Jacqueline
koetti vakuuttaa itselleen, että hän muka sovitti siten rikostaan
Olivier-vainajaa vastaan. Hänen kiihkeitä hellyydenkausiaan seurasi
aina väsynyt välinpitämättömyyden aika; milloin kiusasi hän poikaansa
vaativalla ja levottomalla rakkaudella, milloin näytti hän kyllästyvän
poikaansa ja antoi hänen tehdä, mitä hän vain tahtoi. Jacqueline
huomasi kyllä, että hän oli huono kasvattaja, ja se oli hänestä
tuskallista; mutta hän ei siitä sen kummemmaksi muuttunut. Jos hän
joskus (sangen harvoin) yritti noudattaa kasvatusperiaatteissaan
Olivier Jeanninin käsityksiä, oli tulos surkea; moinen moraalinen
pessimismi ei sopinut Jacquelinelle enempää kuin pojallekaan. Kaiken
kaikkiaan ei hän tahtonut pojalleen muuta auktoriteettia kuin
hellyytensä. Eikä hän ollutkaan väärässä: sillä heidän välillään,
vaikka he niin suuresti toisiaan muistuttivatkin, ei ollut muita
yhdyssiteitä kuin sydämen. Georges Jeannin tunsi vain äitinsä
fyysillisen viehätyksen; hän rakasti hänen ääntään, liikkeitään,
eleitään, hänen sirouttaan ja rakkauttaan. Mutta sielultaan tunsi hän
olevansa hänelle vieras. Tämän huomasi Jacqueline vasta sitten, kun
nuoruuden ensimäinen tuulenpuuska vei pojan hänen luotaan. Silloin hän
sitä kummasteli, ja hän suuttui, ja piti siihen syynä toisten naisten
vaikutusta; tahtoessaan sitä vaikutusta hävittää hän yhä vain karkoitti
poikaansa loitommalle. Totuus oli se, että he olivat tosin aina eläneet
yhdessä ja toistensa rinnalla, mutta kumpikin omissa erilaisissa
sielullisissa askareissaan: siten he olivat tottuneet väheksymään
kaikkea sellaista, mikä heitä erotti toimistaan, ja pitämään liian
tärkeinä kaikenlaisia pintapuolisia sympatioja tai antipatioja:
kun nyt lapsesta (tuosta luonteeltaan sekalaisesta oliosta, jonka
huokosista tuntui vielä naisen tuoksu) nyt kehkeytyi mies, ei näistä
pintaseikoista jäänyt enää jälkeäkään. Ja nyt sanoi Jacqueline
katkerana pojalleen:
-- En tiedä, kehen sinä tulet. Sinä et muistuta isääsi etkä minua.
Täten näytti hän pojalleen vieläkin ilmeisemmin kaiken, mikä heitä
erotti toisistaan; ja Georges oli siitä huomiostaan ylpeä, joskin
samalla kuumeisen levoton.
Kaksi toistaan seuraavaa sukupolvea tuntee terävämmin kaiken, mikä
niitä toisistaan erottaa, kuin seikat, jotka ovat niille yhteisiä;
niiden kummankin täytyy vakuutella itselleen oman olemassaolonsa
tärkeyttä, vaikka ne joutuisivatkin silloin tekemään väärin toiselle
tahi valhettelemaan itselleen. Mutta tämä ristiriita ei ole yhtä
suuri kaikkina aikakausina. Klassillisina kausina, tuollaisina, joina
toteutuu joksikin aikaa jonkin sivistysmuodon täydellinen tasapaino,
-- noilla ylätasangoilla, joita jyrkänteet ympäröivät, -- ei erotus
korkeustasojen, sukupolvien, välillä ole varsin tavaton. Mutta
renessanssin tai dekadenssin aikoina jättävät nuoret miehet, jotka
kiipeävät ylös huimaavaa rinnettä tai laskeutuvat siitä alas, kauas
jälkeensä ne, jotka kulkevat heitä ennen. -- Georges kiipesi ikäistensä
kanssa nyt ylös vuorelle päin.
Hänessä ei mikään puoli, ei älyllinen eikä luonteesta johtuva
ominaisuus, ollut kehittynyt toisia suuremmaksi: mikään
hänen tasamittaisista taipumuksistaan ei kohonnut elegantin
keskinkertaisuuden tasoa korkeammalle. Ja kuitenkin oli hän nyt,
elämäntaipaleen alussa, huomattavastikin muutaman askelman ylempänä
kuin hänen isänsä, joka oli kuluttanut äärettömän määrän älyn ja tarmon
voimia lyhyen elämänsä matkalla.
Tuskin olivat pojan järjen silmät auenneet, kun hän jo huomasi
ympärillään sen häikäisevien valojen puhkaisemien varjojen paljouden,
sen suunnattoman määrän kaikkea sekä tietoista että pelkästään
aistimuksellista, ne toisilleen viholliset totuudet ja ristiriitaiset
erehdykset, joiden usvassa hänen isänsä oli koko ikänsä harhaillut,
mutta samalla Georges huomasi myöskin, että hänen vallassaan oli ase,
jota nuo varjot eivät olleet ennen tunteneet: hänen voimansa...
Mistä se oli hänelle tullut?... Se on rodun ylösnousemuksen
mysteerioita. Rotu saattaa olla jo menettänyt kaikki voimansa ja
nukkuu; ja sitten se herää kuin vuoriston kevätvirta ja kuohuu taas
yli äyräittensä!... Mitä aikoi hän tällä voimallansa tehdä? Käyttääkö
sitä vuorostaan tutkiakseen modernin ajatuksen selvittämättömiä
tiheikköjä? Se ei häntä viehättänyt. Hän tunsi niissä piilevän uhkaavia
vaaroja. Ne vaarat olivat murskanneet hänen isänsä. Mieluummin hän
olisi pistänyt moisen traagillisen metsän tuleen kuin matkinut isänsä
yritystä ja tunkeutunut sen sisään. Hän oli tuskin vilkaissut noihin
viisauden tai pyhän hulluuden kirjoihin, joista Olivier oli juopunut:
niitä olivat Tolstoin nihilistinen sääli, Ibsenin synkkä ja hävittävä
ylpeys, Nietzschen raivonvimma, Wagnerin sankarillinen ja aistillinen
sensualismi, -- tuskin hän oli sen tehnyt, niin hän käänsi niistä
kasvonsa pois sekä suutuksissaan että kauhuissaan. Hän vihasi sitä
realististen kirjailijain sarjaa, joka oli puolen vuosisataa tappanut
taiteen iloa. Georges ei kuitenkaan osannut häivyttää jäljiltään hänen
kehtoaan aikoinaan ympäröineen suruisen unen varjoja, hän ei tahtonut
katsoa taakseen; mutta hän tiesi hyvin, että varjo oli hänen takanaan.
Ollen liian terve löytääkseen lasku väylää levottomuudelleen edellisen
aikakauden laiskasta skeptisismistä inhosi hän sellaisten kuin Renanin
ja Anatole Francen dilettantismia, tuota vapaan älyn turmeltuneisuutta,
ilotonta naurua, ironiaa, jossa ei ollut suuruutta: sellainen on orjien
arvoista häpeällisyyttä, orjien, jotka leikkivät kahleillaan jaksamatta
niitä katkaista.
Georges oli liian voimakas tyytyäkseen epäilykseen ja liian heikko
luodakseen itselleen varmuutta; ja kuitenkin hän sitä varmuutta
tahtoi. Hän kyseli sitä, rukoili, vaati sitä itselleen. Mutta väärät
suuret kirjailijat, yleisönsuosion kahmijat, menestystä vaaniskelevat
valheajattelijat käyttivät hänen laistaan voittamatonta ja hätäistä
kaipuuta väärin: he löivät rumpua ja reklameerasivat yhä vain kukin
yleislääkettään. Puhujapukkinsa laudalta huusi jokainen Hippokrates,
että hänen eliksiirinsä oli ainoa oikea, ja parjasi toisten rohtoja.
Heidän kaikkien salaiset keinot olivat yhtä kehnoja. Kukaan näistä
kaupustelijoista ei ollut viitsinyt nähdä vaivaa keksiäkseen uusia
lääkkeitä. He olivat ainoastaan kaivaneet laatikoistaan vanhoja,
väljähtyneitä pulloja. Yhden patenttilääkkeenä oli katolinen
kirkko; toisen laillisesti rajoitettu kuningaskunta; kolmannen maan
klassilliset traditsionit. Olipa sellaisiakin kujeilijoita, jotka
kaiken pahan voiteeksi neuvoivat palautumista latinalaisuuteen. Toiset
pöyhistelivät aivan vakavasti ja hölmöihin vaikuttaenkin julistamalla
tunnukseksi jotakin muka _välimereläisen hengen_ valtaa. (He olisivat
saattaneet jollakin toisella hetkellä puhua yhtä hyvin jostakin
_atlantisesta hengestä_.) Pohjolan ja idän barbaareja vastaan he
asettivat muhkeasti uuden roomalaisen imperiumin perilliset... Sanoja,
sanoja, ja lainattuja sanoja. Kokonainen vanha kirjasto, jota he nyt
myöskentelivät taivasalla. -- Nuori Jeannin kulki niinkuin kaikki
muutkin hänen toverinsa kaupustelijan luota toisen luokse, kuunteli
heidän kehuskelujaan, antoi heidän joskus houkutella itsensä, pistäysi
markkinakojuun, ja tuli sieltä takaisin pettyneenä ja hiukan häpeissään
siitä, että oli tuhlannut rahaansa ja aikaansa noita kuluneihin
trikoihin puettuja vanhoja klovneja ihaillakseen. Ja niin suuri on
kuitenkin nuorison kuvitteluvoima, niin vahva on nuoriso uskossaan
varmuuden saavuttamiseen, että Georges antoi puijata itsensä yhä
uudestaan, aina, kun joku uusi toivojenkauppias lupasi jotakin uutta.
Hän oli aitoranskalainen: hänen luonteensa oli tyytymättömästi tutkiva
ja synnynnäisesti järjestystä rakastava. Hän tarvitsi päällikköä eikä
voinut hyväksyä heistä ainoaakaan: hänen armoton ironiansa hylkäsi
heidät kaikki.
Odottaessaan sellaista miestä, joka antaisi hänelle pulman avaimen...
hänellä ei ollut aikaa odottaa. Hän ei ollut luotu etsimään totuutta
kaiken ikänsä, niinkuin hänen isänsä oli tehnyt. Hänen nuori kärsimätön
voimansa vaati purkautua tekoihin. Johonkin suuntaan tuli hänen saada
päättää. Toimia, käyttää elämänsä tarmoa! Hän sai ensin ajanvietettä,
puuskittaista ja intohimoisesti innostuttavaa, matkailusta,
taidenautinnoista ja varsinkin musiikista, jota hän oli ahtanut itsensä
täyteen. Kun hän oli kaunis poika, varhain kehittynyt ja viettelyksiin
taipuisa, oli hän aikaisin huomannut myöskin rakkauden maailman, mikä
on päältä katsoen niin lumoava; ja siihen hän heittäytyi runollisella
ja herkkusuisella ilolla. Sitten kyllästyi tuo naivi ja hävyttömyyteen
saakka täyttymätön keruubi naisiin: hän tarvitsi toimintaa. Nyt
ryhtyi hän raivoisalla kiihkolla urheilemaan. Hän koetteli kaikkia
urheilualoja. Hän kävi uutterasti miekkailukoulussa, boksausmatcheissa;
hän oli Ranskan juoksu- ja korkeushyppymestari, jalkapalloilujoukkueen
johtaja. Eräiden hänenlaistensa rikkaiden ja hurjapäisten nuorten
hupsujen kanssa hän kilpaili uhkarohkeissa automobiilimatkoissa,
niin järjettömissä, että siinä leikittiin tosiaan hengellä. Viimein
hän jätti uuden lelun vuoksi kaiken edellämainitun. Hänelle tuli
lentokonekuume niinkuin suurelle yleisön laumallekin. Reimsin
ilmailujuhlissa, ympärillään kolmesataatuhatta muuta samanlaista
ihmistä, hän kirkui ja itki ilosta. Hän tunsi uskonriemussaan olevansa
yhtä kokonaisen kansakunnan kanssa; ihmislinnut, jotka lensivät hänen
ja tuon lauman päitten ylitse, veivät heidät matkassaan; ensi kertaa
suuren vallankumouksen aamunkoitosta asti kohottivat nuo yhteen
kasaantuneet ihmiset nyt silmänsä taivasta kohti ja näkivät sen
aukenevan heille. -- Nuori Jeannin julisti äitinsä kauhistukseksi, että
hän aikoi yhtyä ilmanvalloittajien riveihin. Jacqueline rukoili häntä
jättämään moisen vaarallisen kunnianhimon. Hän kielsi poikansa siitä.
Georges piti itsepintaisesti päänsä. Christophe, josta Jacqueline
luuli saavansa liittolaisen, tyytyi siihen, että antoi nuorukaiselle
ainoastaan joitakin varovaisia neuvoja, tietäen muuten varmasti, ettei
Georges, niitä tottelisi: (sillä hän itsekään ei olisi pojan asemassa
niitä totellut). Christophe ei luullut olevansa oikeutettu estelemään
nuorukaisen voimien tervettä ja normaalia kehitystä, vaikka hän olisi
siihen pystynytkin, -- ei silloinkaan, kun nuo toimettomuuteen kahlitut
voimat ehkä saattoivat vapaaksi rynnätessään kulkea omaa hävitystään
kohti.
Jacqueline ei jaksanut alistua siihen, että näki poikansa yhä enemmän
luisuvan hänestä erilleen. Turhaan hän oli uskotellut luopuneensa
kokonaan rakkaudesta: hän ei voinutkaan elää ilman rakkauden
kuvitelmaa; kaikki hänen tunteensa, kaikki hänen tekonsa olivat sen
kuvitelman värittämät. Kuinka monet äidit kohdistavatkaan poikiinsa
koko sen salaisen sisällisen lämmön, jota he eivät ole saaneet antaa
avioliitossa, -- eivätkä avioliiton ulkopuolella! Ja kun he sitten
näkevät, miten helposti pojat pääsevät heistä irti, ja ymmärtävät
yhtäkkiä, etteivät he ole pojilleen tarpeellisia, niin tulee heille
melkeinpä samanlainen murros kuin heille tuli ennen muinoin, kun
rakastaja heidät petti: tulee aivan kuin hyljätyn rakastuneen
katkeruus. -- Tällaisen uuden sielullisen romahduksen sai Jacqueline
nyt kokea. Georges ei sitä yhtään huomannut. Nuoret miehet eivät
aavista, minkälaisia sydämentragedioja heidän lähistöllään saattaa
kehittyä: heillä ei ole aikaa jäädä niitä katselemaan; eivätkä he
tahdokaan niitä nähdä: itsekkyyden vaisto varoittaa heitä ja käskee
heitä kulkemaan suoraan, kääntämättä päätään oikealle tai vasemmalle.
Jacqueline kärsi tämän uuden tuskansa yksinään. Hän ei päässyt siitä
ennenkuin se oli kalvanut itsensä loppuun. Ja kalvanut ja hävittänyt
myöskin hänen rakkautensa. Hän rakasti kyllä yhäti poikaansa, mutta
kaukaisella tavalla, siten, että hän nyt oli saanut silmänsä auki
ja tiesi itsensä hyödyttömäksi ja oli välinpitämätön itsestään ja
pojastaan. Niin meni häneltä kokonainen synkkä ja surkea vuosi
kenenkään sitä edes aavistamatta. Ja sitten täytyi tuon onnettoman
sydämen, joka ei voinut kuolla eikä elääkään ilman rakkautta, keksiä
itselleen jokin uusi rakkaudenkohde. Jacqueline joutui silloin
omituisen intohimon valtaan, joka tulee hyvin usein naisille, ja
varsinkin kaikkein jaloimmille ja vaikeimmin saavutettaville naisille,
tulee syksyisen kypsyyden iässä, jos he eivät ole poimineet kyllikseen
elämän kauniita hedelmiä. Jacqueline tutustui erääseen naiseen, joka
lumosi hänet heti kohta, kun he tapasivat toisensa ensi kertaa,
mystillisellä viehätysvoimallaan.
Tuo nainen oli nunna, suunnilleen Jacquelinen ikäinen. Hänen
ammattinaan oli kristillinen hyväntekeväisyys. Hän oli kookas,
lujatekoinen, lihavahko; ruskeaverinen; kasvot kauniit ja
jyrkkäpiirteiset, silmät vilkkaat ja terävät; leveä ja hieno suu
hymyili alinomaa; leuka mahtavan voimakas. Älyllisiltä lahjoiltaan
hän oli huomattava; sydämeltään ei laisinkaan sentimentaali; hän oli
talonpoikaisen ovela ja raha-asioissa selväjärkinen; ja kaikkeen
edellämainittuun yhtyi hänessä etelämaalainen mielikuvitus, joka on
taipuisa näkemään asiat suuresti, mutta pystyy samalla, milloin se on
välttämätöntä, näkemään ne tarkassa ja selvässä mittakaavassa; rehevä
sekoitus ylevää uskonnollista mystisismiä ja vanhan nurkkanotaarin
viekkautta. Sisar Angèle oli tottunut hallitsemaan ja käytti valtaansa
luontevasti. Jacqueline jäi heti kiinni. Hän innostui pyhästi jaloon
aatteeseen. Ainakin uskoi hän innostuneensa. Sisar tiesi kyllä, mihin
moinen intohimo oikeastaan perustui; hän oli tottunut herättelemään
sellaisia intohimoja; hän ei ollut muka sen syitä huomaavinaan, mutta
käytti sitä kylmästi laupeuden hyväksi ja Jumalan kunniaksi. Jacqueline
antoi rahansa, antoi tahtonsa ja sydämensä. Hän oli armelias ihminen,
ja hän uskoi pyhään asiaan, uskoi rakkaudesta.
Piankin huomattiin, mihin lumoihin hän oli joutunut. Hän yksinään ei
sitä aavistanutkaan. Hänen poikansa holhooja tuli levottomaksi. Georges
oli liian antelias ja huimapää välittääkseen yleensä raha-asioista;
mutta nyt hän kuitenkin näki, minkä vaikutuksen alaiseksi hänen äitinsä
oli joutunut, ja hän ällistyi. Liian myöhään koetti hän päästä äitinsä
kanssa entisiin läheisiin väleihin: hän huomasi, että heitä erotti jo
kokonainen maailma. Hän syytti siitä vehkeilijän salaisia juonia; hänet
valtasi suuttumus tuota nunnaa kohtaan, ja samoin myöskin Jacquelinea,
-- suuttumus, jota hän ei suinkaan salannut; hän ei hyväksynyt sitä,
että vieras oli anastanut hänen äitinsä sydämen, sillä hän oli pitänyt
sitä luonnollisena omaisuutenaan. Hän ei ajatellut, että jos se sydän
oli häneltä mennyt, johtui se siitä, että hän itse oli sen hylännyt.
Georges ei koettanutkaan valloittaa kärsivällisesti paikkaansa
takaisin, vaan oli taitamaton ja loukkaava. Äiti ja poika, molemmat
kiihkeitä luonteita, vaihtoivat keskenään kiivaita sanoja; juopa yhä
vain syveni. Sisar Angèle sai lopullisenkin vallan Jacquelineen;
ja Georges lähti pois, oman onnensa nojaan. Hän heittäytyi suin
päin touhuavaan ja huikentelevaan elämään. Hän pelasi ja menetti
suuria summia; hän oikein rehenteli kaikenlaisilla päähänpistoilla,
sekä omaksi huvikseen että uhmatakseen tuota äitiä, jolla oli omat
kummalliset oikkunsa. -- Georges tunsi Stevens-Delestradet. Colette
oli hyvinkin huomannut moisen kauniin miehen ja koettanut häneen
viehätyksensä tehokkuutta, sillä viehätyshalu ei hänestä loppunut
milloinkaan. Hän oli perillä kaikista Georges Jeanninin tyhmyyksistä;
ne huvittivat häntä. Mutta kun hän oli pohjaltaan järkevä ja todella
hyvä ihminen, vaikka nämä ominaisuudet piilivätkin hänessä turhamaisen
pinnan alla, niin ajatteli hän myöskin, mikä vaara nuorta huimapäätä
uhkasi. Ja koska hän tiesi erinomaisesti, ettei hän suinkaan itse
pystyisi poikaa siitä varjelemaan, ilmoitti hän asiasta Christophelle;
ja Christophe riensi hätään.
Christophe oli ainoa olento, jolla oli hiukan vaikutusta nuoreen
Jeanniniin. Se vaikutus oli kylläkin vähäistä ja ainoastaan
hetkittäistä, mutta sitäkin ihmeellisempää, kun siihen oli vaikea
ymmärtää syytä. Christophe oli jo tuota edellistä sukupolvea, jota
kohtaan Georges ja hänen toverinsa tunsivat kiivasta vastahakoisuutta.
Hän oli sen tuskien täyttämän ja levottoman aikakauden korkeimpia
edustajia, jonka taide ja aatteet herättivät heissä epäluuloa ja
vihamielisyyttä. Christopheen eivät pystyneet ne pikku profeettain
uudet evankeliumit eivätkä vanhain kamasaksain amuletit, joita nuorille
tarjottiin maailman-, Rooman ja Ranskan pelastamiseksi ehdottomasti
auttavina keinoina. Christophe pysyi yhä edelleen vapaa-ajattelijana:
vapaana kaikista uskonnoista, vapaana kaikista puolueista, vapaana
kaikista isänmaista; ja sellainen katsomus ei ollut enää muodissa, --
tai ei vielä ollut tullut muotiin uudestaan. Ja lisäksi: niin erillään
kuin hän elikin kaikista kansallisuuksia koskevista kysymyksistä, oli
hän Parisissa kuitenkin ulkomaalainen, vieläpä aikana, jolloin kaikkien
maiden synnynnäiset asukkaat pitivät toisten maiden kansalaisia
pelkkinä barbaareina.
Ja kuitenkin kunnioitti tuo nuori Jeannin, iloinen, kevyt ja
vaistomaisesti kaiken sellaisen vihamies, mikä saattoi tehdä hänet
surulliseksi tai ajattelevaksi, -- hän, joka tavoitteli kiihkeästi
nautintoja, syöksyi rajuihin leikkeihin ja antoi aikansa iskusanain
helposti itsensä pettää, -- hän, jonka lujat lihakset ja aivojen
laiskuus tekivät hyvin taipuvaiseksi _Action françaisen_, Ranskan
kansalliskiihkoisten, kuningasmielisten ja imperialistien tylyihin
oppeihin -- (Georges ei pohtinut, mitä ne opit olivat) -- kuitenkin
kunnioitti hän pohjaltaan ainoastaan yhtä ihmistä: Christophea. Hänen
aikaiskypsät kokemuksensa ja hänen äidiltä peritty hieno vaistonsa
olivat näyttäneet hänelle (hänen elämänhaluaan silti muuttamatta),
miten vähän arvoa tuolla maailmalla oli, jota ilman hän ei voinut
elää, ja miten paljon parempi Christophe oli kuin se. Georges koetti
nyt turhaan huumata itseään liikunnolla ja touhulla: hän ei voinut
kieltää ominaisuuksia, jotka oli perinyt isältään. Olivier Jeanninista
johtui, että hänelle tuli silloin tällöin yhtäkkiä epämääräinen ja
pian haihtuva levottomuus, kaipuu löytää ja määritellä toiminnalleen
tarkoitus. Ja isästä oli ehkä lähtöisin se mystillinen vaistokin, joka
veti häntä Olivier Jeanninin rakastamaa ihmistä kohti.
Georges kävi usein katsomassa Christophea. Kun hän oli avosydäminen
ja hiukan löyhäsuinen, puhui hän aina asioistaan. Hän ei välittänyt
ajatella, oliko Christophella aikaa häntä kuunnella. Christophe
kuunteli kuitenkin eikä ilmaissut koskaan kärsimättömyyttään. Joskus
hän oli vain hajamielinen, jos vieras tuli keskellä hänen työtään. Sitä
ei kuitenkaan kestänyt kuin hetkisen; Christophen ajatus liiti muualle,
lisäsi joskus uuden piirteen tai vivahteen hänen sisäiseen työhönsä;
sitten se palasi jälleen Georges Jeanninin asiaan, eikä Georges ollut
huomannut sen poistumista. Christophea huvittivat tällaiset ajatusten
karkuretket, aivan kuin ihmistä, joka tulee toisten luo sisään
varpaisillaan kenenkään kuulematta. Mutta pari kertaa Georges huomasi
kuitenkin hänen menettelynsä ja huudahti loukkaantuneena:
-- Mutta ethän sinä minua kuuntelekaan!
Silloin Christophe häpesi; ja lauhkeasti lähti hän nyt kulkemaan
kärsimättömän kertojan perästä ja oli entistä tarkkaavampi saadakseen
vikansa anteeksi. Georges Jeanninin jutuilla oli kylläkin hauskuttavat
ja hassunkuriset puolensa, eikä Christophe voinut olla nauramatta
jotakin ylen riehakasta kuullessaan: sillä Georges kertoi kaikki; hän
oli niin suora, että toinen tuli aivan neuvottomaksi.
Aina ei Christophe kuitenkaan nauranut. Nuorukaisen käytös oli hänestä
usein tuskastuttava. Christophe ei itsekään ollut mikään pyhyys; hän
ei uskonut olevansa oikeutettu saarnaamaan moraalia toisille. Georges
Jeanninin lemmenseikkailut, häikäilemätön tapa, millä hän hävitti
hullutuksiin varojaan, eivät loukanneet Christophea pahimmin; ei,
vaikeinta oli hänestä antaa anteeksi sitä keveyttä, jolla Georges
suhtautui kaikkiin vikoihinsa: toden totta, ne eivät häntä painaneet;
hän piti niitä ihan luonnollisina. Hänellä oli toisenlainen käsitys
moraalista kuin Christophella. Georges oli noita nuoria miehiä,
jotka eivät näe sukupuolten välisissä suhteissa juuri muuta kuin
iloittelevan leikin, ilman moraalin vivahdustakaan. Jonkinmoinen
nuoruus ja huoleton hyvyys riittävät heistä kunnon miehen koko
elämänohjeeksi. Georges ei Christophen omantunnon-aprikoimisia ottanut
liioin varteensa. Christophe vihastui. Vaikka hän kuinka koetti olla
tyrkyttämättä toisille omaa katsantokantaansa, suvaitsevainen hän
ei ollut; eikä hänen entinen kiivautensa ollut vielä kuin puoleksi
masentunut. Se purkausi yhä ilmi silloin tällöin. Hän ei saattanut
olla halveksimatta likaisina hävyttömyyksinä eräitä Georges Jeanninin
kepposia, ja hän ilmaisi nuorukaiselle ajatuksensa suoraan. Georges
ei ollut sen maltillisempi kuin hänkään. Heidän välillään syntyi tuon
tuostakin rajuja kohtauksia. Sellaisten jälkeen eivät he nähneet
toisiaan viikkokausiin. Christophe ajatteli kyllä, ettei suuttuminen
ollut omiaan muuttamaan Georges Jeanninin elämää, ja että on väärinkin
koettaa sovittaa menneen sukupolven moraalia toisen sukupolven
moraalisten aatteiden mittoihin. Mutta Christophe ei voinut itselleen
mitään: heti seuraavan kerran kiivastui hän uudestaan. Kuinka
osaisikaan ihminen epäillä uskoa, jonka puolesta hän on elänyt koko
ikänsä? Helpompi olisi luopua vaikka hengestään. Mitä auttaa pakottaa
itseään ajattelemaan toisin kuin ajattelee, ainoastaan ollakseen toisen
ihmisen näköinen tai säästääkseen häntä? Siten hävittää itsensä, eikä
siitä ole toisellekaan apua. Ensimäinen velvollisuutemme on olla sitä,
mitä olemme. Uskaltaa sanoa: "Tuo on hyvä, tuo on paha". Heikoille
tekee enemmän hyvää, jos on itse vahva, kuin tekeytymällä heikoksi
kuten he ovat. Olkaa anteeksiantavia jo tapahtuneita heikkouksia
kohtaan, jos tahdotte. Mutta älkää koskaan kohdelko kursaillen vikaa,
jonka valtaan toinen aikoo heittäytyä...
Niin, mutta Georges ei kysynytkään Christophelta neuvoa siihen nähden,
mitä hän aikoi tehdä: -- (tiesikö hän sitä itsekään?) -- Hän ei
puhunut mistään ennenkuin se oli jo tehty. -- Mitäpä voi silloin enää
muuta kuin katsella tuota lurjusta sanattomana ja moittien, kohauttaa
olkapäitään ja hymyillä, aivan kuin vanha eno, joka tietää, ettei hänen
neuvojaan kuitenkaan kuunnella.
Tällaisina päivinä saattoi heidän välillään tulla tuokion hiljaisuus.
Georges katseli Christophea silmiin, ja niiden katse näytti ikäänkuin
tulevan jostakin hyvin kaukaa. Ja hän tunsi itsensä aivan pikku pojaksi
noiden silmien edessä! Hän näki itsensä sellaisena kuin hän oli, näki
vanhan ystävänsä läpitunkevan katseen kuvastimesta, josta nyt vilkkui
pureva ilme; eikä Georges silloin ollut itseensä kovinkaan tyytyväinen.
Christophe käytti harvoin häntä vastaan niitä tietoja, jotka Georges
oli hänelle itsestään antanut; olisi saattanut luulla, ettei hän noita
asioita muistanutkaan. Kun he olivat olleet hetken vaiti ja puhelleet
ainoastaan täten silmillään, Christophe pudisti leikillisesti päätänsä;
sitten hän alkoi kertoa jotakin juttua, millä ei näyttänyt olevan
mitään yhteistä nuoren Jeanninin äskeisten juttujen kanssa: jotain
oman elämänsä muistelmaa tai jotakin aivan vieraita ihmisiä koskevaa,
toritapausta taikka kuvitelmaa. Ja silloin näki Georges, että hänen
eteensä nousi vähitellen, nousi uudessa valossa, joko suututtavana
tai naurettavana, hänen oma kaksoisolentonsa (hän tunsi erinomaisesti
itsensä siinä), joka teki aivan samanlaisia erehdyksiä kuin hän itse.
Mahdotonta oli olla nauramatta sille ja omalle surkealle muodolleen.
Christophe ei lisännyt juttuun selittelyjä. Ja vielä enemmän kuin
itse tarina tehosi kertojan mahtava leppoisuus. Hän puhui itsestään
aivan kuin vieraista ihmisistä, yhtä vapaasti ja yhtä lauhkealla ja
kirkkaalla huumorilla. Sellainen tyyneys tehosi Georges Jeanniniin.
Sitä hän oli tullutkin hakemaan. Kun hän oli päässyt loruavan rippinsä
taakasta, tuntui hänestä kuin hän olisi saanut kesäisenä iltana
heittäytyä suuren puun varjoon ja oikoa siinä jäseniään. Polttavan
päivän kuumeinen häikäisy sammui. Hän tunsi rauhan suojaavien siipien
leviävän ylitseen. Lähellä Christophea, tuota miestä, joka kantoi
niin levollisesti raskaan elämänsä kuormaa, oli hän turvassa omilta
kiihkoiltaan. Christophea kuunnellessa tuli hänelle rauhallinen olo.
Georges ei itsekään usein häntä kuunnellut; hän antoi ajatustensa
kierrellä sinne tänne; mutta minne ne samosivatkin, ympäröi häntä
Christophen nauru.
Siitä huolimatta jäivät vanhan ystävän aatteet hänelle vieraiksi.
Georges ihmetteli, kuinka Christophe saattoi tyytyä sellaiseen
sielulliseen yksinäisyyteen, olla kiintymättä ainoaankaan
taiteelliseen, poliittiseen, uskonnolliseen puolueeseen, mihinkään
inhimilliseen ryhmään. Hän kysyi Christophelta: "eikö Christophe
tuntenut koskaan tarvetta vetäytyä ja sulkeutua johonkin leiriin?"
-- Sulkeutua! sanoi Christophe nauraen. Eikö ulkopuolella sitten ole
hyvä olla? Ja sinäkö puhut tällaisesta salpojen taakse menemisestä,
sinä, ulkoilman mies.
-- Ah, sielullinen salpojen takana oleminen ei ole sama kuin jos
ruumiillisesti pantaisiin salpojen taakse, vastasi Georges. Ajatus
tarvitsee varmuutta; sen täytyy saada liikkua toisten kanssa, turvautua
periaatteisiin, jotka kaikki saman ajan ihmiset ovat hyväksyneet. Minä
kadehdin entisiä klassillisen ajan ihmisiä. Ystäväni ovat oikeassa, he,
jotka tahtovat palauttaa muinaisen kauniin järjestyksen.
-- Uitettu kana! sanoi Christophe. Kuka sinuun on työntänyt tuollaista
toivottomuutta?
-- Minä en ole toivoton, intti Georges vastaan. Kukaan meistä ei ole!
-- Kaipa te olette, koska pelkäätte itseänne, virkkoi Christophe. Mitä
kummaa, te tarvitsette järjestystä, ettekä osaa itse sitä itsellenne
luoda? Teidän tarvitsee mennä riippumaan isoäitienne hameissa! Hyvänen
aika, käykää omin jaloin.
-- Täytyy olla juuret syvällä kiinni, vastasi Georges, ylen ylpeänä
tuosta keppihevosestaan, joka oli hänen aikansa uutta keksintöä.
-- Pitääkö puu istuttaa laatikkoon, jotta sen juuret olisivat syvällä?
Vastaapas siihen? Tuossa on maata kaikille puille. Tunge siihen
juuresi. Löydä omat lakisi. Etsi omasta olemuksestasi.
-- Ei siihen ole aikaa, sanoi Georges.
-- Sinä pelkäät, vastasi Christophe.
Georges kiivastui eikä sitä myöntänyt; mutta lopulta hän kuitenkin
tunnusti, ettei hänellä ollut mitään halua tuijottaa oman itsensä
syvyyksiin; hän ei ymmärtänyt, mitä iloa sellaisesta voisi olla: jos
kumartui katselemaan tuohon mustaan kuiluun, saattoi siihen suistua.
-- Pidähän minua kädestä, sanoi Christophe. -- Ja hän huvittelihe
avaamalla luukkua, jonka alla hänen realistisen ja traagillisen
elämänkäsityksensä näyt olivat. Georges heittäytyi takaisin. Christophe
sulki nauraen luukun.
-- Miten te jaksatte elää tällä tavoin? kysyi Georges.
-- Elänpä vain, ja olen onnellinenkin, sanoi Christophe.
-- Minä kuolisin, jos minun olisi pakko nähdä aina tuollaista.
Christophe taputti häntä olalle:
-- Kas sellaista atleettia!... No niin, älä sinne katsele, ellet
tunne pääsi kestävän. Mikään ei sinua lopultakaan siihen pakota. Käy
eteenpäin, poikaseni. Mutta tarvitsetko välttämättä jotain isäntää,
joka merkitsee leiman lapaasi niinkuin naudalle? Mitä tunnuslausetta
odottelet? Kauan sitten on signaali annettu! On kaikunut käsky:
"Satulaan". -- Ratsuväki rientää! Älä välitä muusta kuin omasta
hevosestasi. Pysy paikallasi! Täyttä laukkaa!
-- Mutta minne minä olen menossa? kysyi Georges.
-- Sinne, minne eskadroonasi: maailmaa valloittamaan. Vallatkaa ilma,
kukistakaa elementit, tunkeutukaa luonnon viimeisiin varustuksiin,
ajakaa tieltänne aika, karkoittakaa kuolema...
"_Expertus vacuum Daedalus aera_..."
... Latinalaisuuden sankari, tunnetko tämän, sanopas? Pystytkö
selvittämään minulle edes mitä se merkitsee?
"_Perrupit Acheronta_..."
... Siinä on onnellinen osanne. Teille, te _conquistadores_!
Christophe näytti niin selvästi uuden sukupolven osalle annetun
sankarillisen toiminnan velvollisuuden, että Georges kysyi
hämmästyneenä:
-- Mutta jos te vanhat olette tätä mieltä, miksi te ette tule meidän
kanssamme?
-- Siksi, että meillä on toinen tehtävä. Mene poikaseni, tee työsi.
Irtaudu minusta, jos voit. Minä jään tänne, ja valvon... Oletko
lukenut sen Tuhannen ja yhden yön sadun, jossa vuorenkorkuinen haltia
on suljettuna pieneen lippaaseen, Salomonin sinetillä lukittuun?...
Se haltia on täällä, sielumme pohjassa, sielun, jota sinä pelkäät
kumartua tarkastelemaan. Minä ja minun aikalaisemme olemme kuluttaneet
elämämme kamppailussa sen kanssa; me emme ole häntä voittaneet;
hänkään ei ole voittanut meitä. Nyt me levähdämme hetkisen, hän ja me;
ja me katselemme toisiamme, vihaamatta ja pelkäämättä, tyytyväisinä
otteluun, jonka olemme kestäneet, ja odotamme aselevon loppumista.
Käyttäkää te aselevon aikaa kartuttaaksenne voimianne ja kootaksenne
maailman kauneutta. Olkaa onnellisia, nauttikaa tyynentuokiosta. Mutta
muistakaa, että kerran täytyy teidän tai niiden, jotka ovat poikianne,
kerran täytyy teidän palata voiton juhlastanne siihen paikkaan,
jossa nyt olen ja ryhtyä uudestaan taisteluun, uusilla voimilla,
tuota vastaan, joka on tuossa ja jota minä pidän silmällä. Ja sitä
aselepojen katkomaa taistelua kestää, kunnes toinen taistelevista
(ja ehkäpä molemmatkin) on murskattu. Teidän tulee olla väkevämpiä
ja onnellisempia kuin me olimme... Toistaiseksi urheile, jos mielesi
tekee; karaise lihaksiasi ja sydäntäsi; äläkä tuhlaa hullun tavoin
kärsimättömästi paisuvia voimiasi joutavuuksiin: sinä olet sellaisen
ajan lapsi, että niille voimille (ole varma siitä!) löytyy kyllä
paikkansa.
Georges ei pitänyt muistissaan paljoakaan siitä, mitä Christophe
hänelle puhui. Hänen tajuntansa oli melkoisen avoin Christophen
ajatuksille; mutta ne ajatukset menivät toisesta korvasta sisään ja
tulivat toisesta ulos. Hän ennätti tuskin alas kadulle, kun jo unhotti
kaikki. Siitä huolimatta säilyi hänessä jonkinlainen hyvinvoinnin
tunne vielä sittenkin, kun syy, josta se oli aiheutunut, oli jo
pitkän aikaa haihtunut. Hän kunnioitti Christophea. Hän ei uskonut
sellaiseen, mihin Christophe uskoi. (Pohjaltaan hän nauroi kaikelle,
hän ei uskonut mihinkään.) Mutta siitä huolimatta olisi hän halkaissut
pään jokaiselta, joka olisi uskaltanut puhua pahaa hänen vanhasta
ystävästään.
Nuorukaisen onneksi ei juuri hänelle satuttu puhumaankaan Christophesta
pahaa: muutoin olisi hänellä ollut paljon tekemistä.
Christophe aavisti hyvin, minnepäin ajantuuli kiepahti. Ranskan nuorten
musiikki-ihanteet erosivat suuresti hänen ihanteistaan; mutta vaikka se
seikka yhä vain lisäsi Christophen sympatiaa noita ihanteita kohtaan,
eivät nuoret puolestaan suinkaan suhtautuneet häneen samoin. Christophe
oli joutunut muotiin yleisön keskuudessa, eikä se ollut omiaan tekemään
hänelle suopeiksi nälkäisimpiä noista nuorista; heillä ei ollut
vatsassaan paljoa, ja heidän torahampaansa olivat siis sitäkin pitemmät
ja purevammat. Christophe ei pahastunut heidän häijyydestään.
-- Miten sisukkaita ne ovat! sanoi hän. Niille tulee hampaita,
piskuisille...
Hän piti heistä melkeinpä enemmän kuin eräistä toisista rakeista, jotka
mairittelivat häntä sen vuoksi, että hän oli saanut menestystä, --
tuollaisista, joista d'Aubigné sanoo: "_Kun talonkoira on työntänyt
kuononsa voipyttyyn, tulevat ne onnitellen nuoleskelemaan sen viiksiä_".
Christophe oli saanut uuden kappaleen Oopperaan. Tuskin se oli
hyväksytty, kun alettiin sitä harjoittaa. Eräänä päivänä huomasi
Christophe sanomalehtien hyökkäyksistä, että erään nuoren säveltäjän
teos, joka oli päätetty esittää, oli lykätty epämääräiseen aikaan
sen tähden, että hänen, Christophen, ooppera pääsisi nyt lavalle.
Artikkelin kirjoittaja oli vihastunut tällaisesta mahtiaseman
väärinkäytöstä, josta hän syytti Christophea.
Christophe tapasi Oopperan johtajan ja sanoi hänelle:
-- Te ette ilmoittanut minulle, miten asianlaita oli. Tällainen ei
sovi. Te esitätte ensin oopperan, joka on hyväksytty ennenkuin minun.
Johtaja huudahti hämmästyksissään, alkoi nauraa, kieltäytyi
tottelemasta, imarteli ylenpalttisesti Christophea, hänen ylevyyttään,
hänen teoksiaan, hänen nerouttaan; puhui ylen halveksivasti tuon toisen
säveltäjän työstä, vakuutti, ettei sillä ollut mitään arvoa ja ettei se
tuottaisi kolikkoakaan.
-- No, miksi te sitten sen hyväksyitte?
-- Ihminen ei saa aina tehdä, mitä tahtoo. Täytyy silloin tällöin
näennäisesti antaa myöten yleiselle mielipiteelle. Ennen muinoin
nuo nuoret saivat kiljua mielin määrin, kukaan ei heitä kuunnellut.
Nyt ovat he keksineet sen keinon, että usuttavat meidän kimppuumme
kansallismielisen sanomalehdistön, joka alkaa rääkkyä kavallusta ja
haukkuu meitä huonoiksi ranskalaisiksi, jos emme kovaksi onneksemme voi
innostua mokomaan nuoreen kouluun. Nuori koulu! Kyllä kai!... Sanonko
teille suoraan? Siitä olen saanut tarpeekseni! Ja yleisökin samoin.
Nuorilla on aina huulilla tuo _Oremus_!... Se ikävystyttää meitä...
Ei verta suonissaan; pikku pastoreita, jotka messuavat meille; kun
he tekevät lemmenduettoja, ovat ne kuin mikäkin _De profundis_...
Jos olisin niin hullu, että ottaisin lavalle kaikki näytelmät, jotka
minulle tyrkytetään, ajaisin teatterini konkurssiin. Minä otan muutaman
harvan niistä: se riittää puolestani. -- Puhutaanpa oikeista asioista.
Te saatte aina täydet huoneet...
Ylistykset alkoivat jälleen.
Christophe keskeytti hänen juttunsa jyrkästi ja sanoi vihoissaan:
-- Minä en anna puijata itseäni. Nyt, kun olen vanha mies ja saanut
itseni "läpi", käytätte te minua nuorten murskaamiseksi. Silloin,
kun minä olin nuori, olisitte murskanneet minut yhtä hyvin kuin nyt
heidätkin. Te joko esitätte heti tuon pojan oopperan, tahi minä otan
omani teiltä pois.
Johtaja kohotti kätensä taivasta kohti ja sanoi:
-- Ettekö ymmärrä, että jos tekisimme niinkuin tahdotte, näyttäisi
siltä kuin myöntyisimme heidän sanomalehtihyökkäystensä vuoksi?
-- Mitä se siihen kuuluu? virkkoi Christophe.
-- Miten tahdotte! Te saatte siitä kaikkein ensimäisenä kärsiä.
Nuoren säveltäjän työ otettiin harjoitettavaksi keskeyttämättä
Christophen oopperan valmistuksia. Toisen ooppera oli kolmi-, toinen
kaksinäytöksinen; päätettiin esittää ne samana iltana. Christophe
tapasi tuon nuoren suojattinsa: hän oli halunnut itse ensimäisenä
ilmoittaa hänelle tämän hyvän uutisen. Nuorukainen vakuutteli
vakuuttamasta päästyään ikuista kiitollisuuttaan.
Tietystikään ei Christophe saanut aikaan sitä, että nuoren miehen
oopperan valmistus olisi ollut mallikelpoinen. Tulkinta ja
näyttämöasetus tuli hieman laiminlyödyksi. Christophe ei tiennyt siitä
mitään. Hän oli pyytänyt päästä kuulemaan eräitä nuorukaisen teoksen
harjoituksia; hänenkin mielestään oli kappale jotakuinkin heikko,
niinkuin hänelle oli sanottu; hän oli tohtinut antaa pari kolme
neuvoa: ne oli otettu epäsuopeasti vastaan; Christophe oli pysynyt
mielipiteessään eikä sitten ollut enää sekaantunut asiaan. Sitäpaitsi
oli johtaja vaatinut tulokasta hiukan lyhentelemään kappalettaan,
jos hän halusi saada sen ajoissa esitetyksi. Tekijä suostui ensin
helposti tähän uhraukseen, mutta sittemmin näytti se tuntuvan hänestä
tuskalliselta.
Ensi iltana ei vasta-alkajan teoksella ollut yhtään menestystä;
Christophen ooppera herätti suurta huomiota. Silloin alkoivat eräät
sanomalehdet mustata Christophea. He puhuivat salajuonesta; tahdottiin
muka murskata nuori ja suuri ranskalainen taiteilija, väitettiin, että
hänen teostaan oli silvottu saksalaisen mestarin mieliksi, Krafftin,
jonka vihjailtiin kadehtivan halpamaisesti kaikkia uusia kykyjä.
Christophe kohautti hartioitaan ja ajatteli:
-- Hän vastaa kyllä.
"Hän" ei vastannut. Christophe lähetti hänelle erään leikkeleen noista
sanomalehdistä lisäten siihen:
-- Oletteko lukenut tämän?
Toinen kirjoitti hänelle nyt:
-- Syvästi valitettava asia! Tuo sanomalehtimies on aina ollut niin
arkatuntoinen minusta! Minä olen vilpittömästi pahoillani. Parasta on
olla sellaisesta välittämättä.
Christophe nauroi ja ajatteli:
-- Se raukka on oikeassa.
Ja hän heitti tämän muiston "unhon kuiluun", niinkuin hänen oli tapa
sanoa.
Mutta kävipä nyt niin, että Georges, vaikka hän luki sanomalehtiä
sangen harvoin ja silloinkin huonosti kaiken muun paitsi urheilua
koskevat artikkelit, sattui nyt näkemään juuri rajuimmat hyökkäykset
Christophen kimppuun. Hän tunsi tuon sanomalehtimiehen. Hän meni
kahvilaan, jossa tiesi hänet varmasti tapaavansa, tapasikin hänet
siellä, antoi häntä korville, joutui kaksintaisteluun hänen kanssaan ja
raapaisi kelpo tavalla miekallaan hänen toista olkapäätään.
Seuraavana päivänä, aamiaisella istuessaan, sai Christophe kuulla tämän
tapahtuman erään ystävän kirjeestä. Se oli hänestä kauheaa. Hän jätti
aamiaisensa kesken ja juoksi Georges Jeanninin luokse. Georges tuli
itse avaamaan, Christophe ryntäsi sisään kuin myrskynpuuska, tarttui
poikaa kaksinkäsin käsivarsiin, ravisteli häntä vihoissaan ja alkoi
häntä vimmoissaan haukkua.
-- Hölmö! huusi hän; sinä olet mennyt tappelemaan minun puolestani!
Kuka sinulle siihen on antanut luvan? Nulikka, nuori nallikka, sekautua
minun asioihini! Enkö minä osaa itse hoitaa itseni, sanopas? Tämä
nyt on kaunista! Mokomalle konnalle sellainen kunnia, että tappelit
hänen kanssaan. Sitä hän juuri tahtoi. Sinä olet tehnyt hänestä
sankarin. Tolvana! Ja jospa olisi käynyt niin... (Olen varma, että
heittäydyit siihen aivan tosissasi, niin päätön kun olet)... jos olisit
haavoittunut tai vaikka kuollut!... Onneton: silloin en olisi antanut
sinulle anteeksi eläessäni!...
Tämän uhkauksen kuullessaan nauroi Georges haljetakseen; ja sitä
ilonpuuskaa kesti niin, että kyyneleet tippuivat hänen silmistään:
-- Ah, vanha ystäväni, kuinka olet hassu?! Sinä olet verrattoman
koomillinen! Haukut minua siitä, että sinua puolustin. Toisen kerran
hyökkään sinun kimppuusi. Ehkäpä silloin syleilet minua.
Christophe tukki suunsa; hän syleili Georges Jeanninia, suuteli häntä
kummallekin poskelle, ja suuteli uudestaan, ja sanoi:
-- Rakas poikani!... Anteeksi. Minä olen vanha hölmö... Mutta tämä
uutinen sai minut aivan sekaisin. Mikä päähänpisto tapella! Kannattaako
tuonlaisten kanssa tapella? Lupaa heti paikalla, ettet enää koskaan
rupea sellaiseen.
-- Minä en lupaa mitään, sanoi Georges. Minä teen, mitä tahdon.
-- Mutta minä kiellän sinua, kuuletkos! Jos yrität, minä en tahdo enää
sinua nähdä, minä panen vastalauseen lehtiin, minä sinun...
-- Teet tietysti perinnöttömäksi.
-- Mutta kuulehan nyt, rakas Georges... Mitä sellainen toimittaa?
-- Kunnon ystäväni, sinä olet tuhat kertaa parempi kuin minä, sinä
tiedät paljon enemmän maailman asioita kuin minä; mutta nuo lurjukset
tunnen minä paremmin kuin sinä. Ole huoletta, tämä tepsii; he
kääntelevät vasta kuusi kertaa suussaan myrkyllistä kieltään ennenkuin
pistävät sen ulos häväistäkseen sinua.
-- Mitä minä noista pässeistä? Minä välitän vähät siitä, mitä he
sanovat.
-- Mutta minä välitän siitä paljon. Pidä sinä huolta omista asioistasi.
Sen jälkeen vartioi Christophe, ettei mikään uusi artikkeli herättäisi
Georges Jeanninin epäluuloa. Oli koomillista nähdä häntä seuraavina
päivinä kököttämässä kahvilan pöydän ääressä ja nuuskimassa
sanomalehdet, joita hän ei tavallisesti koskaan lukenut, alusta
loppuun; jos hän olisi niistä löytänyt jonkin hävyttömän kirjoituksen,
olisi hän ollut valmis tekemään mitä hyvänsä (vaikkapa tarvittaessa
halpamaisen kepposenkin), estääkseen noita rivejä joutumasta Georges
Jeanninin nähtäville. Viikon kuluttua hän rauhoittui. Poika oli
oikeassa. Hänen ensimäinen varoituksensa näytti antaneen haukkujille
miettimisen aihetta. -- Ja vaikka Christophe olikin ärtynyt nuorelle
huimapäälle ystävälleen, joka oli vienyt häneltä seitsemän, kahdeksan
työpäivää, myönsi hän itselleen, ettei hänellä lopultakaan ollut
oikeutta häntä läksytellä. Hän muisti, kuinka hän itse aikoinaan, eikä
siitä vielä ollut varsin pitkälti, oli tapellut Olivier-ystävänsä
puolesta. Ja hän oli kuulevinaan Olivier Jeanninin äänen:
-- Annahan olla, Christophe, minä maksan lainani takaisin!
Jos Christophe kuittasi helpolla hyökkäykset häntä vastaan, niin oli
moinen ironinen välinpitämättömyys kaukana eräästä toisesta. Tämä oli
Emmanuel.
Europalaiset aatteet kehittyivät huimaa vauhtia. Saattaisi sanoa,
että niiden kiito lisääntyi sikäli kuin mekaaniset keksinnöt ja
uudenaikaiset moottoritkin. Sellainen ennakkoluulojen ja toivojen
varasto, joka riitti ennen ruokkimaan ihmiskuntaa kaksikymmentä vuotta,
paloi nyt viidessä vuodessa loppuun. Henkiset sukupolvet laukkasivat
yhä perätysten ja usein toistensa päälle. Aika toitotti hyökkäykseen.
-- Emmanuel oli sivuutettu.
Emmanuel, Ranskan tarmon laulaja, ei ollut koskaan kieltänyt
mestarinsa, Olivier Jeanninin, idealismia. Niin kiivas kuin hänen
kansallistuntonsa olikin, yhtyi siihen hänessä moraalisen suuruuden
jumaloiminen. Se, että hän julisti runojensa mahtavalla äänellä
Ranskan triumfia, johtui siitä, että hän ihaili isänmaassaan, jopa
pitäen asiaansa selvänä kuin uskonkappaletta, nykyisen Europan
korkeinta aatteellisuutta, Athene Nikeä, voitollista Oikeutta, joka
musertaa Väkivallan. -- Ja nyt oli Väkivalta, Voima nostanut päänsä
keskellä sitä Oikeutta itseään ja se paljastui siinä kaikessa hurjassa
alastomuudessaan! Uusi sukupolvi, vankka ja sotakuntoinen, kaipasi
taistelua, ja sen katsantokanta oli jo ennen voittoa voittajan. Se
ylpeili lihaksistaan, laajentuneesta rintakehästään, halustaan ja
kyvystään nauttia, yli laajan maan lennättävistä petolinnun-siivistään;
se tahtoi iskeä ja koetella kynsiään. Kansan pään panivat aivan
pyörälle sellaiset urotyöt kuin huimat lentoretket Alppien ja merten
poikki, sankarisatuja muistuttavat ratsumatkat halki Afrikan erämaiden,
nuo uudet ristiretket, jotka olivat melkeinpä yhtä mystillisiä ja
yhtä paljon aineellisiin etuihin liittyviä kuin aikoinaan jotkin
Filip-Augustin ja Villehardouin'in. Nämä nykyajan lapset, jotka eivät
ole nähneet sotaa muuta kuin kirjoista, saattoivat koristaa sen
helposti kaikenlaisella kauniilla. He alkoivat uhkailla hyökkäilyillä.
He olivat väsyneitä rauhaan ja aatteisiin, he ylistelivät "taistelujen
alasinta", jolla aktiivinen toiminta oli kerran takova verisin
käsin ehyeksi Ranskan mahdin. Reaktsionista inhoittavaa aatteiden
väärinkäyttöä vastaan julistivat he ihanteiden halveksumista
uskonkappaleenaan. He oikein rehentelivät kehumalla tavallista,
ahdasta kylmää järkeä, väkivaltaista realismia, sellaista häpeämätöntä
kansallista itsekkyyttä, joka tallaa jalkoihinsa muitten kansojen ja
ihmisyyden oikeuden, jos isänmaan suuruuden etu sitä vaatii. He olivat
kansanvallan vihaajia, demokratian vastustajia, -- ja epäuskoisimmatkin
heistä veisasivat ylistysvirsiä vanhaan katoliseen uskoon palaamiselle,
koska oli muka käytännöllistä "kanavoida absoluuttinen", sulkea ääretön
lujan järjestysvallan ja auktoriteetin vartioitavaksi. Eivätkä he
tyytyneet lauhkeita entisajan "lavertelijoita, tuulentupia rakentavia
idealisteja", humaanisia ajattelijoita ainoastaan halveksimaan; ei,
he pitivät heitä oikeinpa pahantekijöinä. Emmanuel oli näiden nuorten
mielestä niitä. Hän kärsi heidän kohtelustaan julmasti, ja hänen
oikeutettu suuttumuksensa oli suuri.
Koska Christophe niinkuin hänkin, -- ja vielä enemmän kuin hän, -- oli
tuon vääryyden uhrina, tunsi Emmanuel nyt sympatiaa häntä kohtaan.
Ynseydellään oli hän katkaissut välinsä Christophen kanssa ja estänyt
häntä käymästä luonaan. Nyt esti ylpeys häntä ilmaisemasta katumustaan
siten, että hän olisi mennyt Christophea noutamaan. Mutta sattumalta
tapasi hän sitten kerran Christophen, ja silloin hän itse alkoi ensin
häntä lähentyä. Ja kun hänen arka epäluulonsa pääsi siinä tilaisuudessa
kohta rauhaan, ei hän enää salannutkaan iloaan, kun Christophe piankin
tuli häntä katsomaan. Siitä lähtien tapasivat he toisiaan usein, joko
Christophen tai Emmanuelin luona.
Emmanuel ilmaisi Christophelle katkeruutensa. Hän oli ensinnäkin
syvästi loukkaantunut eräistä arvosteluista; ja kun Christophe
ei näyttänyt olevan niistä kylliksi huolissaan, luetti Emmanuel
hänellä eräitä lehtien artikkeleita, jotka koskivat Christophea
itseään. Niissä väitettiin, ettei Christophe osannut muka taiteensa
aakkosiakaan, ettei hänellä ollut aavistusta harmoniasta, että
hän oli varastanut ammattiveljiensä aatteita; kaiken kaikkiaan:
että hän oli musiikkitaiteen häpeä. Häntä mainittiin nimellä: "Tuo
vanha kuohupää"... Ja sanottiin: "Me olemme saaneet sellaisista
suonenvetoisista sielunvääntelyistä tarpeeksemme. Me olemme järjestys,
järki, klassillinen sopusuhtaisuus..."
Christophea huvitti tämä suuresti.
-- Niin pitää ollakin, sanoi hän. Nuoret miehet heittivät meidät vanhat
suohautaan... Minun aikoinani tosin odotettiin, että mies täytti
kuusikymmentä vuotta ennenkuin häntä pidettiin ukkona. Nyt menee kaikki
kiireemmin... Langaton lennätin, ilmalaivat... Entiset sukupolvet
väsähtävät nopeammin... Nuo nuoret poloiset, heillä ei ole pitkää
aikaa! Kiiruhtakoot siis meitä halveksimaan ja pöyhistelemään itse
armaassa auringonpaisteessa!
Mutta Emmanuelin luonne ei ollut näin terve. Hänen ajatuksensa oli
pelkäämätöntä, mutta sairaloiset hermot kiduttivat häntä; hänen
sielunsa oli palava, mutta ruumis riisitaudin kalvama; hänen olisi
pitänyt saada taistella, mutta hän ei ollut luotu taistelua varten.
Eräiden arvostelujen vihamielisyys haavoitti häntä sydämenpohjiin asti.
-- Ah, huudahti hän, jos arvostelijat tietäisivät, mitä pahaa he
tekevät taiteilijoille tuollaisilla väärämielisillä sanoilla, joita he
ajattelemattomasti kylvävät, niin he häpeäisivät ammattiaan!
-- Sen he tietävätkin, hyvä ystäväni. Se on heidän elämänsä kannustin.
Täytyyhän heidänkin saada elää!
-- He ovat pyöveleitä. Ihminen on verissään elämästä, siitä, että hän
on taistellut kuolemaan asti taiteen puolesta. Sen sijaan, että he
ojentaisivat meille kätensä ja puhuisivat heikkouksistamme armeliaasti,
auttaisivat meitä veljellisesti korjaamaan puutteitamme, seisovat he
siinä kädet taskussa ja katselevat, kuinka me vieritämme kivikuormaamme
mäkeä ylös, ja sanovat: "Ei osaa..." Ja kun työ on tehty, tietävät
toiset: "Kyllä, mutta hän ei nouse mäkeä sillä tavoin kuin pitää
nousta." Kun taas toiset itsepintaisesti yhä jankkaavat: "Ei hän
olekaan noussut!..." Hyvä, etteivät vieritä kiviä kintuillemme meitä
kaataakseen!
-- No, on heissä hyviäkin ihmisiä; ja miten paljon hyvää he voivatkaan
tehdä! Ilkeitä nautoja on kaikkialla; sellainen ei johdu ammatista.
Sanopas, tunnetko sinä mitään pahempaa kuin taiteilijan, jossa ei ole
hyvyyden rahtua, joka on turhamainen ja kiukustunut, jolle koko maailma
on pelkkää saalista, joka hänen täytyy saada kynsiinsä, muuten hän
katkeroituu? Ihmisen on pukeuduttava kärsivällisyyden rintarautaan.
Ei ole pahaa, jossa ei olisi jotain hyvää. Kohtuuttominkin arvostelu
on meille hyödyksi. Se on meille kannustin; se ei anna meidän
laiskehtia matkalla. Joka kerta, kun luulemme päässeemme matkan päähän,
pureksii se ajokoira koipiamme. Eteenpäin! Kauemmaksi! Korkeammalle!
Se väsyy ennen minua ajamasta kuin minä kulkemasta sen edessä.
Muistele aina arabialaista sananlaskua: "_Hedelmättömistä puista ei
välitetä; ainoastaan niitä kiitetään, joiden otsaa kultaiset hedelmät
kruunaavat_"... Surkutelkaamme niitä taiteilijoita, joita säästetään!
He jäävät laiskotellen puolitiehen istumaan. Kun he tahtovat jälleen
nousta paikaltaan, eivät heidän kangistuneet jalkansa enää jaksakaan.
Eläkööt ystäväni vihamiehet! He ovat tehneet minulle elämässäni enemmän
hyvää kuin vihamieheni, nimittäin ystävät!
Emmanuelin täytyi väkisinkin hymyillä. Sitten hän sanoi:
-- Eikö sinusta kuitenkin ole kovaa, että nuoret rekryytit, jotka
ovat ensimäisessä taistelussaan, läksyttävät sinua, sellaista vanhaa
sotaurosta?
-- He ovat minusta hauskoja, vastasi Christophe, Tuollainen ylpeys
on nuoren ja kiehuvan mielen merkki, elämänhalun, joka tahtoo päästä
liikkeelle. Minäkin olin ennen muinoin sellainen. He ovat maaliskuista
rankkasadetta maan uudistuessa keväällä... Läksyttäkööt meitä vain!
He ovat kuitenkin kaikitenkin oikeassa. Vanhain on mentävä nuorten
kouluun! He ovat käyttäneet meitä itse kehittyäkseen. He ovat
kiittämättömiä: niin täytyy ollakin. Mutta meidän ponnistuksistamme
rikastuneina pääsevät he tosiaan pitemmälle kuin me; he toteuttavat
sen, mitä me olemme yrittäneet. Jos meissä vielä on jäljellä hiukkakin
nuoruutta, niin oppikaamme vuorostamme heistä ja koettakaamme itse
uudistua. Ellemme sitä voi, vaan olemme jo liian vanhoja, niin
riemuitkaamme heistä! On ihanaa nähdä, kuinka ihmishenki, joka tuntuu
jo väsyneeltä, alkaa kukkia uudestaan; ihanaa nähdä noiden nuorten
väkevää optimismia, heidän toimivaan seikkailuun pyrkivää elämäniloaan;
ihanaa nähdä sukupolvien syntyvän uudestaan maailmaa valloittamaan.
-- Mitä he olisivatkaan ilman meitä? Se elämänilo on lähtöisin meidän
kyynelistämme. Se pöyhkeä voima on entisen polven kärsimysten kukka.
_Sic vos non vobis..._
-- Vanha sananlasku erehtyy. Itseämme varten me olemme tehneet työtä
luodessamme uuden ihmisrodun, joka sivuuttaa meidät. Me olemme
keränneet sille sen säästöt, me olemme suojelleet sitä hatarassa
hökkelissä, jonka läpi kaikki viimat vinkuivat; meidän täytyi nojautua
koko ruumiillamme ovea vastaan, ettei kuolema olisi päässyt sisään.
Meidän kätemme raivasivat riemukujan, jota pitkin poikamme marssivat.
Meidän tuskamme on pelastanut tulevaisuuden. Me olemme kantaneet
liitonarkin luvatun maan kynnykselle. Se menee siihen maahan, heidän
kanssaan, ja meidän voimallamme!
-- Muistanevatko he koskaan niitä, jotka ovat pyhää tulta kantaen
samonneet halki erämaan, samonneet kuljettaen mukanaan rotumme jumalia
ja heitä, rotumme lapsia, nyt miehiksi varttuneita? Me olemme saaneet
osaksemme kärsimyksen ja kiittämättömyyden.
-- Suretko sitä?
-- En. On juovuttavaa ajatella, miten traagillisen suurta on uhrata
uudelle, meidän aikamme synnyttämälle tulevaisuudelle sellainen mahtava
aikakausi kuin meidän oli. Nykypäivien ihmiset eivät osaisi enää
nauttia kieltäytymisen ylpeästä ilosta!
-- Me olemme olleet onnellisempia. Me olemme nousseet Nebon vuorelle,
jonka harjalta näkyy Kaanaanmaa, minne jalkamme eivät koskaan
satu. Mutta me nautimme tästä näystä enemmän kuin ne, jotka sinne
pääsevät. Kun laskeutuu tasangolle, niin kadottaa käsityksen tasangon
äärettömyydestä, silmä ei näe kaukaista ilmanrantaa.
Sen rauhoittavan voiman, mikä Christophella oli Georges Jeanniniin ja
Emmanueliin, sai hän rakkaudestaan Graziaan. Se rakkaus johti hänet
väkisinkin kiintymään kaikkeen nuoreen, tuntemaan ainaista sympatiaa
kaikkia uusia elämän muotoja kohtaan. Mitkä olivatkin maailmaa
uudistavat voimat, hän liittyi niihin, rakasti niitä silloinkin, kun
ne taistelivat häntä vastaan; hän ei pelännyt uusien demokraattisten
tapahtumien lähentymistä, sellaisten, joista keskustellessaan
kourallinen etuoikeutettuja päästeli ahnaan lokin itsekkäitä huutoja;
hän ei ollut suinkaan epätoivoinen eikä siis takertunut mihinkään
vanhentuneisiin taiteen isämeitiin; hän uskoi varmasti, että
satumaisista visiooneista, tieteen ja työn toteutetuista unelmista,
puhkeaisi ilmi entistäkin voimakkaampi taide; hän tervehti ilolla
elämän uutta aamuruskoa, vaikka vanhan maailman kauneus olisikin sen
koittaessa kuoleva.
Grazia tiesi, miten terveellinen hänen rakkautensa oli Christophelle,
ja sen vaikutusvoiman tunto nosti hänet yläpuolelle hänen omaa itseään.
Kirjeillään hän viittoi selvän tien ystävälleen. Ei silti, että hän
olisi ruvennut naurettavasti ohjailemaan häntä taiteessa: hän oli
siihen liian hieno ja älykäs ja tunsi omat heikkoutensa. Mutta hänen
suora ja puhdas äänensä oli äänirautana, jonka mukaan Christophe
viritti sielunsa. Kun Christophe vain kuvittelikin kuulevansa,
miten se ääni hänen ajatustaan toisti, niin ei hän ajatellutkaan
mitään sellaista, joka ei ollut oikeaa, puhdasta ja toistamisen
arvoista. Kauniin soittimen ääni on musiikkimiehelle ikäänkuin kaunis
ruumis, jossa hänen haaveensa saavat todellisuuden ilmenemismuodon.
Kahden toisiaan rakastavan sielun mystillistä yhteensekaantumista:
kumpikin riistää toiselta, mitä toisella on parhainta; mutta sen hän
tekee antaakseen toiselle tuon parhaan takaisin oman rakkautensa
rikastuttamana. Grazia ei pelännyt sanoa Christophelle, että hän
rakasti häntä. Kaukainen välimatka teki hänen puheensa vapaammaksi,
samoin kuin varmuuskin, ettei hän koskaan olisi Christophen. Tällainen
rakkaus, jonka uskollinen hartaus oli tarttunut myöskin Christopheen,
oli Grazialle voiman ja rauhan lähde.
Sitä voimaa ja rauhaa antoi Grazia muille enemmän kuin hänellä
itsellään oli. Hänen terveytensä oli murtunut, hänen henkinen
tasapainonsa oli pahoin vaarassa. Hänen poikansa tila ei parantunut.
Kaksi vuotta oli hän elänyt ainaisen kuolemanpelon vallassa, pelon,
jota Lionello häijyillä kujeillaan aiheettomasti lisäsi. Lionello oli
saavuttanut virtuoosin taidon pitää vireillä rauhattomuutta niissä
ihmisissä, jotka häntä rakastivat; hänen joutilaat aivonsa olivat
erinomaisen kekseliäät pitämään valveilla heidän mielenkiintoaan ja
kiusaamaan heitä: se kekseliäisyys oli muuttunut hänessä oikeaksi
maniaksi. Ja traagillisinta oli, että kun hän näytteli tautia, tauti
kehittyikin tosiaan; kuolema tuli ovelle. Silloin kävi niinkuin
saattoi aavistaakin: Grazia, jota poika oli kiusannut vuosikausia
teeskentelemällä kipeää, oli lakannut hänen tautiinsa uskomasta
silloin, kun tauti kiihtyi huippuunsa. Ihmisen tunteilla on rajansa.
Grazia oli saanut valheen tähden tuhlata saalinsa voimia. Nyt, kun
Lionello puhui totta, luuli Grazia hänen ainoastaan kujeilevan. Ja kun
sitten perästä päin totuus tuli ilmi, niin myrkyttivät tunnontuskat
Grazian elämän.
Lionellon häijyys ei ollut vähentynyt. Vaikkei hän rakastanut ketään,
ei hän sallinut kenenkään läheisistään rakastaa muita kuin häntä;
kateudesta oli tullut hänen ainoa intohimonsa. Hän ei tyytynyt vielä
siihen, että oli saanut äitinsä erilleen Christophesta; hän olisi
tahtonut pakottaa Grazian lopettamaan ystävyyssuhteensa Christopheen.
Jo aikaisemmin oli hän tavalliseen aseeseensa, -- tautiin, --
turvautuen saanut Grazian vannomaan, ettei hän koskaan menisi uudestaan
naimisiin. Nyt hänelle ei enää riittänyt pelkästään se lupaus. Hän
ryhtyi vaatimaan, ettei äiti saisi kirjoittaa Christophelle. Tällä
kertaa nousi Grazia vastarintaan ja kun itsevaltainen vääryys sai hänet
täten viimein kapinaan ja vapaaksi, niin sanoi hän Lionellolle suorat
sanat hänen valheistaan, niin ankarat, että hän sittemmin syytti niistä
itseään kuin rikoksesta: sillä ne saattoivat Lionellon sellaisen raivon
valtaan, että hän tuli tosiaankin sairaaksi. Se sairaus paheni yhä, kun
äiti ei saattanut sitä uskoa. Silloin toivoi Lionello vimmoissaan, että
hän kostoksi kuolisi. Hän ei aavistanut tämän toivomuksensa piankin
täyttyvän.
Kun lääkärin täytyi ilmaista Grazialle, että hänen poikansa oli
kuoleman oma, löi se tieto Graziaan kuin salama. Hänen tuli nyt
kuitenkin salata epätoivonsa, voidakseen pettää lastaan, joka oli
häntä itseään niin usein pettänyt. Lionello aavisti kyllä, että
leikki oli tällä kertaa totta; mutta hän ei tahtonut sitä uskoa, ja
hänen katseensa kerjäsi nyt äidin silmistä samanlaista valheesta
moittivaa katsetta, joka hänet oli saanut vimmoihinsa, kun hän todella
valhetteli. Tuli sitten hetki, jolloin hänen oli mahdotonta enää olla
epätietoinen totuudesta. Se oli kauheaa hänelle ja hänen vaalijoilleen:
hän ei tahtonut kuolla...
Nähdessään poikansa viimein nukkuvan kuoleman unta, ei Grazia huutanut,
valitusääntä ei päässyt hänen huuliltaan; tuttavat ja läheiset
kummastelivat hänen hiljaisuuttaan; hänellä ei ollut enää voimaa
kärsimykseen; hän kaipasi ainoastaan yhtä: saada hänkin vuorostaan
nukkua. Kuitenkin puuhaili hän edelleen kaikissa elämän tehtävissä,
näöltään yhtä tyynenä kuin ennenkin. Muutaman viikon kuluttua palasi
hymykin hänen huulilleen, mutta hiljaisempana kuin ennen. Kukaan ei
aavistanut hänen sielunsa suurta lohduttomuutta. Christophe kaikkein
vähimmin. Grazia oli kirjoittanut Christophelle ainoastaan uutisen
kuolemantapauksesta, puhumatta hänelle mitään itsestään. Christophen
levotonta hellyyttä tulviviin kirjeisiin ei hän vastannut. Christophe
tahtoi tulla hänen luokseen: Grazia pyysi häntä olemaan yhä vain
Parisissa. Parin kolmen kuukauden päästä saivat Grazian kirjeet saman
vakavan ja kirkkaan sävyn kuin ennenkin. Hänestä olisi ollut rikollista
sälyttää Christophen kannettavaksi oman heikkoutensa taakka. Hän tiesi,
minkälainen voimakas kaiku hänen tunteillaan aina oli Christophessa ja
miten suuresti Christophe tarvitsi hänen tukeaan. Grazian ei tarvinnut
pakottaa itseään tähän menettelyyn. Häntä auttoi siinä hänen tavallinen
henkinen kurinsa. Ainoastaan kaksi seikkaa antoi hänelle tässä
elämänväsymyksessä voimia elää: rakkaus Christopheen ja fatalismi, joka
oli sekä surussa että ilossa hänen italialaisen luonteensa pohjana.
Se fatalismi ei ollut mitenkään älyllistä: se oli eläimen vaistoa,
sellaista, joka kuljettaa lopen väsynyttä juhtaa eteenpäin, kuljettaa
niin, ettei se tunne uupumustaan, tylsässä unessa, tuijottavin silmin,
ja saa sen unohtamaan tien kivet ja oman ruumiinsa, kunnes se kaatuu
maahan. Sellainen fatalismi piti pystyssä Grazian ruumista. Rakkaus
tuki hänen sydäntään. Nyt, kun hänen oma elämänsä oli kulutettu
loppuun, eli hän Christophessa. Kuitenkin karttoi hän suuremmalla
huolella kuin koskaan ennen ilmaista kirjeissään, miten syvästi hän
Christophea rakasti. Se johtui varmaankin siitä, että rakkaus oli nyt
entistä suurempi; mutta myöskin siitä, että häntä esti rusentavana
velvollisuutena pikku vainajan kielto, joka julisti hänen tunteensa
rikokseksi. Ja siispä Grazia vaikeni, ja hän pakotti itsensä olemaan
kirjoittamatta Christophelle muutamaan aikaan rakkaudestaan.
Christophe ei ymmärtänyt, mikä tähän vaikenemiseen oli syynä. Joskus
hän tosin hätkähti, kun oli Grazian tyynessä ja näköjään kylmässäkin
kirjeessä yhtäkkiä huomaavinaan intohimolta vivahtavan äänen. Se sai
hänet suunniltaan; mutta hän ei uskaltanut siitä Grazialle puhua;
tuskin tohti hän sitä edes itsekään huomata; hän oli kuin ihminen, joka
pidättää hengitystään eikä uskalla hisahtaakaan pelosta, että hänen
kaunis kuvitelmansa katoaisi. Hän tiesi, että tällaiset äänen vivahteet
varmasti pyyhittäisiin tahallisella kylmyydellä pois seuraavassa
Grazian kirjeessä... Seurasi jälleen tyyni... _Meeresstille_...
Georges ja Emmanuel olivat paraikaa Christophen luona. Oli iltapuoli
päivää. He juttelivat kumpikin omista huolistaan: Emmanuel
kirjallisista pettymyksistään ja Georges jostakin epäonnistumisestaan
urheilukilpailuissa. Christophe kuunteli heitä lauhkeasti ja laski
heistä leppoisaa leikkiä. Ovikello soi. Georges meni avaamaan. Coletten
palvelijatar toi emännältään kirjeen. Christophe asettui ikkunan
eteen sitä lukemaan. Hänen ystävänsä jatkoivat pakinoimistaan; he
eivät nähneet Christophea, sillä hän istui heihin selin. Hän poistui
huoneesta; he eivät sitä huomanneet. Ja kun he sen sitten huomasivat,
ei se heitä hämmästyttänyt. Mutta Christophe viipyi niin kauan, että
Georges meni viimein ja naputti toisen kamarin oveen. Ei kuulunut
vastausta. Georges tunsi vanhan ystävänsä omituisuudet eikä yrittänyt
uudestaan. Muutaman minutin kuluttua tuli Christophe takaisin. Hän
näytti kovin tyyneltä. Hyvin väsyneeltä, hyvin lempeältä. Pyysi
anteeksi, että oli jättänyt heidät, ja alkoi jatkaa keskustelua siitä
paikasta, mihin se oli katkennut, puhuen heidän huolistaan sillä
tavoin, että he tulivat jälleen rohkealle mielelle. Heitä liikutti
hänen äänensä sävy, vaikkeivät he tienneet, mistä syystä.
He lähtivät hänen luotansa. Georges meni sieltä Colettea katsomaan. Hän
tapasi Coletten kyyneleiden vallassa. Heti, kun Colette näki hänet,
juoksi hän hänen luokseen ja kysyi:
-- Kuinka hän kesti tämän iskun? Ystäväraukka! Se on julmaa!
Georges ei hänen sanojaan ymmärtänyt. Ja silloin ilmoitti Colette
hänelle lähettäneensä kirjeessä Christophelle tiedon, että Grazia oli
kuollut.
* * * * *
Grazia oli lähtenyt pois ennättämättä sanoa jäähyväistä kenellekään.
Jo kuukausia oli hänen elämänsä ollut melkein juuriltaan raastettua;
pieninkin henkäys pystyi kaatamaan hänet. Sen päivän edellisenä iltana,
jolloin vanha katarri uudistui ja teki hänestä lopun, oli hän saanut
Christophelta hyvän kirjeen. Grazia oli siitä aivan heltynyt. Hän olisi
tahtonut kutsua Christophen luokseen; hän tunsi, että kaikki muu,
kaikki, mikä heitä erotti toisistaan, oli valhetta ja rikollista. Mutta
hän tunsi itsensä niin väsyneeksi, että jätti kirjoittamisen seuraavaan
päivään. Sinä päivänä oli hänen jäätävä vuoteeseen. Hän aloitti
kirjeen, mutta ei jaksanut sitä lopettaa: hänen päätänsä huimasi,
ajatukset pimenivät; sitäpaitsi arkaili hän puhua sairaudestaan, sillä
hän pelkäsi häiritsevänsä Christophea. Christophella oli paraikaa
erään koraali- ja sinfoniatyön harjoitukset, sävellyksen, joka oli
kirjoitettu Emmanuelin sanoihin: aihe haltioi syvästi heitä molempia,
sillä se symbolisoi hiukan heidän kummankin omaa kohtaloa: runoelma
oli nimeltään Luvattu Maa. Christophe oli puhunut usein tästä
sävellyksestään Grazialle. Ensimäisen esityksen piti olla seuraavalla
viikolla... Ei saanut tehdä Christophea rauhattomaksi. Grazia oli
sattunut hiiskumaan kirjeessään, että hän oli hiukan vilustunut. Sekin
oli hänestä nyt liian suorasukaista. Hän repi kirjeen, eikä hänellä
ollut voimaa alkaa uutta. Hän ajatteli, että hän kirjoittaisi toisen
illalla. Illalla oli jo liian myöhäistä. Liian myöhäistä kutsuttaa
Christophea luokseen. Liian myöhäistä hänelle kirjoittaa... Kuinka
nopeasti kaikki voi käydä! Muutama tunti hävittää sellaisen, minkä
muodostamiseen vuosisatoja on mennyt... Grazia tuskin ehti antaa
tyttärelleen sormuksen, joka hänellä oli sormessa ja pyytää Auroraa
jättämään sen hänen ystävälleen. Siihen saakka eivät Auroran ja äidin
keskinäiset välit olleet ennättäneet aueta kovin läheisiksi. Nyt, kun
Grazia lähti pois, katseli hän kiihkeän kaipaavasti toisen, jäävän,
kasvoja; hän takertui Auroran käteen, jossa hänen oman kätensä lämpö
säilyisi; ja hän ajatteli iloiten:
-- Minä en katoa aivan kokonaan.
"Quid? hic, inquam, quis est
qui complet aures meas tantus
et tam dulcis sonus!..."
(Scipion uni.)
Voittamaton osanotto kiidätti Georges Jeanninia Christophen luokse
heti, kun hän lähti Coletten kotoa. Jo kauan sitten oli hän saanut
tietää Coletten löyhästä suusta, mikä paikka Grazialla oli hänen
vanhan ystävänsä sydämessä; jopa oli hän -- (nuorisohan ei kunnioita
liioin mitään) -- joskus ilakoinutkin asialle. Mutta tällä hetkellä
tunsi hän ylevää tuskaa, kun ajatteli, mitä sellainen tapaus mahtoi
merkitä Christophelle; ja hän tahtoi juosta hänen luokseen, sulkea
hänet syliinsä, sääliä häntä. Kun hän tiesi, miten kiivas Christophe
oli tunteissaan, niin alkoi Christophen äskeinen rauhallisuus pelottaa
häntä. Georges soitti Christophen ovikelloa. Sisältä ei kuulunut
hiiskahdusta. Hän soitti uudestaan, ja kolkutti ovea sillä tavoin kuin
Christophe ja hän olivat keskenään sopineet. Kuului tuolin kolinaa, ja
sitten läheneviä, hitaita ja raskaita askeleita. Christophe avasi oven.
Hänen kasvonsa olivat niin tyynet, että Georges, joka aikoi heittäytyä
hänen syliinsä, jäykistyi paikalleen; hän ei tiennyt, mitä sanoa.
Christophe kysyi lempeästi:
-- Sinäkö se olit, ystävä. Unohtuiko sinulta jotain?