NELJÄS OSA

Kulo, joka kyti Europan kansojen metsässä, alkoi loimahdella liekissä.

Jos sitä koetettiin yhtäällä sammuttaa, syttyi se kauempana uudestaan;

savupilviä pyöritellen ja kipeniä sataen hyppäsi se paikasta toiseen

ja poltti kuivat risut. Etuvartiotaistelut idässä ennustivat jo suurta

kansojen sotaa. Koko Europa, vielä eilen kuin kuollut puu, skeptillinen

ja apaattinen Europa joutui tulen kynsiin. Taistelunhimo valtasi kaikki

sielut. Joka hetki oli sota puhkeamaisillaan. Sitä sammutettiin, se

syttyi taas. Mitättöminkin tekosyy voi sen saada aikaan. Maailma

tunsi olevansa sattuman vallassa, joka voisi päästää kamppailun

raivohenget irti. Se odotti. Kaikkein rauhallisimpiakin painoi kohtalon

välttämättömyyden tunne. Ja ideologit ylistelivät Proudhon-kykloopin

vankan varjon turvissa ihmisen ylevyyden korkeimpana ilmauksena sotaa...

Sellainen siis oli oleva lännen kansojen fyysillisen ja moraalisen

ylösnousemuksen lopputulos! Teurastukseen veivät niitä kiihkeän

toiminnan ja uskon virrat. Ainoastaan jokin napoleonilainen nero olisi

osannut antaa tälle sokealle tulvalle selvästi nähdyn ja hyödyllisen

päämaalin. Mutta toiminnan neroa ei näkynyt Europassa missään. Tuntui

siltä kuin olisi maailma valinnut kaikkein keskolaisimmat itseään

hallitsemaan. Ihmishengen älynvoima missä lienee ollut. -- Silloin

ei tiedetty muuta neuvoa kuin heittäytyä kosken vietäväksi. Niin

menettelivät sekä hallitsevat että hallittavat. Europa oli kuin

suunnaton asestettu yövartio.

Christophe muisti erään entisen samanlaisen odotuksen yön; silloin

olivat hänen lähellään Olivier Jeanninin huolestuneet kasvot. Mutta

sillä kertaa oli sodan uhka ollut vain ohitsemenevä ukkospilvi. Nyt se

synkensi varjollaan koko Europan. Ja Christophen sydänkin oli niistä

ajoista muuttunut. Nykyään ei hän voinut yhtyä tuollaiseen kansojen

keskinäiseen vihaan. Hänen mielialansa oli sama kuin Goethen vuonna

1813. Kuinka saattoi taistella, jos ei vihannut? Ja kuinka vihata,

kun ei ollut nuori? Hän oli jo päässyt pois vihan ilmakehästä. Mikä

noista suurista kansoista ei ollut hänelle yhtä rakas kuin toinenkin?

Christophe oli oppinut niiden kunkin ansiot, ja tiesi, mistä kaikesta

maailma oli niille jokaiselle kiitollisuuden velassa. Kun ihminen

on päässyt eräälle hengen kehitysasteelle, "_ei hän tunne enää

kansakuntia; hän tuntee vain naapurikansojen onnen tai onnettomuuden

aivan kuin omansa_". Ukkospilvet ovat silloin hänen jalkojensa

juuressa. Ympärillä on ainoastaan taivas, -- "_koko taivas, kotkan

valtakunta_".

Joskus Christophea kuitenkin vaivasi se kansalliskiihkoinen

vihamielisyys, joka ympäröi häntä. Hänelle osoitettiin Parisissa

liian selvään, että hän oli viholliskansaa; eikä edes sellainen

hänelle rakas olento kuin Georges jaksanut olla lausumatta hänen

kuultensa Saksasta ilettäviä mielipiteitä, jotka tekivät Christophen

surulliseksi. Silloin lähti Christophe joksikin aikaa pois Parisista;

hän otti tekosyykseen halunsa nähdä Grazian tytärtä; hän matkusti

muutamaksi ajaksi Roomaan. Mutta sielläkään ei ilma ollut kuulaampi.

Kansallisylpeyden paha rutto oli sinnekin levinnyt. Se oli aivan

mullistanut italialaisen luonteen. Ihmiset, jotka Christophe oli ennen

nähnyt välinpitämättömiksi ja veltonlauhkeiksi, haaveilivat nykyään

sellaisesta kuin sotakenttien kunniasta, tappeluista, valloituksista,

Rooman kotkista, jotka lentäisivät yli Libyan hietikoiden; he

luulottelivat joutuneensa takaisin Rooman keisariaikaan! Kummallisinta

oli, että kaikki toisilleen vastaiset puolueet, sosialistit yhtä hyvin

kuin kirkollismieliset ja monarkistitkin, hourailivat kaikki pyhässä

viattomuudessa samaa; yksikään niistä ei aavistanut olevansa uskoton

omalle asialleen. Siitä näkee, miten vähän valtiotaito tai inhimillinen

järki painavat, milloin suurten, tarttuvien intohimojen tuulet

puhaltavat kansojen yli. Ne intohimot eivät koeta suinkaan tukahduttaa

kunkin persoonallisia tunteita; ne vain käyttävät niitä omaksi

hyväkseen: kaikki suuntautuu samaan päätekohtaan. Teon aikakausina on

ollut aina niin. Henrik IV:n armeijoissa ja Ludvig XIV:n neuvostoissa,

jotka loivat Ranskan suuruuden, oli yhtä paljon järkeviä ja hartaasti

uskovaisia ihmisiä kuin niitäkin, joita kannusti turhamaisuus,

omanvoiton pyyde ja halpa epikuurolaisuus. Jansenistit ja libertinit,

puritaanit ja naisten liehakoitsijat ovat palvelleet yhteistä

tarkoitusta, omia persoonallisia vaistojaan tyydyttäessään. Tulevissa

sodissa riehuvat varmaankin internatsionalistit ja pasifistit yhtä

julmasti ja uskovat, niinkuin heidän Konventin aikuiset esi-isänsäkin,

tekevänsä sitä työtänsä kansojen ja ikuisen rauhan hyväksi.

Christophe katseli Janiculuksen terassilta hiukan ironisesti hymyillen

tuota samalla sekä yhteensulautumatonta että harmoonista kaupunkia,

sen hallitseman maailman symboolia: murenevia raunioita, "barokkeja"

fasaadeja, nykyaikaisia rakennuksia, sypressejä ja ruusuja sekaisin,

-- kaikkia vuosisatoja, kaikkia tyylejä, jotka olivat sulautuneet

voimakkaaksi ja kiinteäksi ykseydeksi älyllisen valon alla. Niin on

älyn säteiltävä taistelevaan kaikkeuteen olemuksensa järjestystä ja

valoa.

Christophe oleskeli Roomassa sangen vähän. Sen kaupungin vaikutus

häneen oli liian väkevä: hän pelkäsi sitä. Saadakseen sellaisesta

harmoniasta hyötyä täytyi hänen kuunnella sitä välimatkan päästä;

hän tunsi, että jos hän olisi sinne jäänyt, olisi häntä uhannut paha

vaara: se kaupunki olisi voinut niellä hänet niinkuin monet muutkin

muukalaiset. -- Silloin tällöin pistäysi hän myöskin Saksassa.

Mutta kuitenkin viehätti häntä eniten Parisi, huolimatta siitä,

että ranskalais-saksalainen yhteentörmäys kävi yhä uskottavammaksi.

Luonnollisestikin veti Christophea Parisiin hänen kasvattipoikansa

Georges. Mutta tällainen syy ei ollut ainoa. Toiset, älylliset, olivat

yhtä voimakkaita. Taiteilijan, joka oli tottunut täysin vapaaseen

hengenelämään ja ottamaan osaa koko ihmiskunnan kärsimyksiin, oli

enää vaikeaa mukautua asumaan Saksassa. Siellä ei kylläkään ollut

puutetta taiteilijoista. Mutta taiteilijoilta puuttui ilmaa. He olivat

aidatut erilleen muusta kansakunnasta; se ei välittänyt heistä;

muut hommat, yhteiskunnalliset tai käytännölliset, veivät koko

yleisön mielenkiinnon. Runoilijat sulkeutuivat halveksivan ärtyneinä

halveksittuun taiteeseensa; heistä oli kunnianasia leikata poikki

viimeisetkin siteet, jotka heitä yhdistivät heidän kansansa elämään;

he kirjoittivat ainoastaan harvoja ja valituita varten: he muodostivat

pienen, varsin lahjakkaan, ylen hienostuneen ja hedelmättömän

aristokratian; se ylimystö oli itsekin jakautunut keskenään

kilpaileviin yhtymiin, jotka pitivät kukin arvossa ainoastaan itseään;

he näivettyivät siinä ahtaassa tilassa, johon he olivat sulkeutuneet;

kun he eivät pystyneet laajentumaan, koettivat he kaivautua syvälle;

he käänsivät samaa maata kunnes siitä ehtyi kaikki voima. Silloin

vaipuivat he anarkististen unelmiensa horrostilaan eivätkä välittäneet

edes siitä, että olisivat puhuneet unelmistaan muille. Kukin kamppaili

yksinään, usvassa. Ei minkäänlaista yhteistä valoa. Jokaisen täytyi

odottaa valoa ainoastaan omasta itsestään.

Etelämpänä, Reinin toisella rannalla, Saksan läntisen naapurin maassa

puhalsi sen sijaan taiteessa silloin tällöin kollektivisen innostuksen,

huolestuttavien yleismaailmallisten aatteiden tuuli. Ja siellä loisti,

niinkuin ranskalaisten Eiffel-torni yli tasangon ja Parisin, kauas

klassillisen traditsionin koskaan sammumaton majakka, soihtu, joka oli

satojen vuosien työn ja kunnian saavutus ja siirtyi kädestä käteen,

orjuuttamatta tai pakottamatta katsontakantoja ja osoittaen niille

tien, mitä myöten tuhannet vuodet ovat kulkeneet; se yhdisti kokonaisen

kansan saman valon ympärille. Monikin saksalainen sielu, -- yössä

eksynyt lintu -- liiti kaikin voimin tätä etäistä majakkaa kohti. Mutta

kukapa ranskalainen aavistaa, miten suuri sympatia ajaa naapurikansan

jaloimpia henkiä Ranskaan? Sieltä ojennetaan ranskalaisille uskollisia

käsiä, jotka eivät ole vastuunalaisia politiikan rikoksista!... Ettekä

tekään, saksalaiset veljet, kuule, kuinka teille sanomme: "Kas tässä

kätemme. Valheiden ja vihan uhallakaan emme eroa toisistamme. Me

tarvitsemme teitä, te meitä, tarvitsemme rotujemme yhteisen hengen ja

suuruuden vuoksi. Me olemme lännen aatteiden siivet. Jos toinen niistä

katkaistaan, herpoaa toisenkin lento. Tulkoon vain sota! Se ei repäise

käsiämme irti toisistaan eikä estä meidän veljellisten aatteittemme

kiitoa".

Näin ajatteli Christophe. Hän tiesi, miten suuresti nämä kaksi kansaa

täydentävät toisiaan ja kuinka ontuvia niiden henki, niiden taide,

niiden pyrkimykset olisivat, jos: ne eivät auttaisi toisiaan. Hän, joka

oli syntyisin Reinin seuduilta, niissä noiden kahden kulttuurin virrat

sekautuvat toisiinsa, hän oli lapsesta asti aavistanut, että Ranskan

ja Saksan yhteys olisi kummallekin maalle välttämätöntä; se ajatus oli

selvinnyt hänen elämänsä varrella; hänen aarteittensa itsetiedottomana

pyrkimyksenä oli ollut pitää yllä noiden kahden vierusvaltion

tasapainoa ja kummankin voimakasta ryhtiä. Kuta enemmän hänellä

oli germaanilaisia unelmia, sitä enemmän hän tarvitsi latinalaista

älyllistä selvyyttä ja järjestystä. Siitä johtui, että Ranska oli

hänelle niin rakas. Siellä hän sai sen hyvän, että tiesi siellä

tuntevansa ja hallitsevansa itseään parhaiten. Ainoastaan Ranskassa hän

oli täydellisesti itseään.

Christophe oli oppinut hyötymään kaikista niistä henkisistä aineksista,

jotka koettivat häntä vahingoittaa. Hän sulatti itseensä vieraat

voimat. Kun väkevä sielu on täydessä kunnossa, nielee se kaikkien

muiden voimat, nekin, jotka ovat vihamielisiä sille, ja sulattaa ne

omaksi lihakseen. Tuleepa viimein sekin aika, jolloin häntä ei miellytä

muu kuin sellainen, joka on kaikkein vähimmän hänen kaltaistaan: sillä

siinä on hänelle kaikkein runsaimmin uutta ravintoa.

Ja Christophe piti tosiaankin enemmän hänen kilpailijoikseen

käsitettyjen taiteilijain töistä kuin matkijainsa: -- sillä hänellä

oli matkijoitakin. Hänen epätoivokseen sanoivat he olevansa hänen

oppilaitaan. He olivat kelpo poikia, kunnioittivat syvästi häntä,

ahkeria, siivoja, kaikilla hyveillä varustettuja. Christophe olisi

sydämensä pohjasta tahtonut pitää heidän sävellyksistään; mutta

-- (onneksi hänelle itselleen!) -- hän ei sitä voinut: ne olivat

hänestä ylen tyhjiä. Tuhat kertaa enemmän viehättivät häntä toiset

musiikkikyvyt, jotka olivat hänelle persoonallisesti antipaattisia

ja joiden taiteessa oli hänen taiteelleen vastahakoisia piirteitä...

Väliäpä siitä! Ne miehet ainakin elivät! Elämä jo yksinään on

sellainen hyve, että jos sitä ei kenellä ole, ei hän ole täysin

kunnon mies, vaikka hänellä kaikki muut hyveet olisivatkin; sillä

silloin hän ei vielä ole täysi mies. Christophe sanoi leikillään,

ettei hän tunnustanut oppilaikseen muita kuin ne, jotka taistelivat

häntä vastaan. Ja kun muuan nuori taiteilija tuli puhumaan hänelle

musikaalisesta kutsumuksestaan ja luuli saavuttavansa hänen suopeutensa

imartelemalla häntä, kysyi Christophe:

-- Siis sävellykseni tyydyttävät teitä? Tälläkö tavalla te ilmaisette

rakkauttanne tai vihaanne?

-- Niin, mestari.

-- No, pitäkää sitten suunne kiinni. Teillähän ei ole itsellänne

sanomista mitään.

Christophen kauhuntunne orjuutettuja sieluja kohtaan, noita, jotka

ovat luodut tottelemaan, hänen voittamaton kaipuunsa saada hengittää

sisäänsä toisenlaisia ajatuksia kuin hänen omansa olivat, vetivät

häntä kaikkein mieluimmin sellaisiin piireihin, joiden aatemaailma

erosi mitä jyrkimmän hänen omastaan. Hänellä oli ystävinä miehiä,

joille hänen taiteensa, hänen ihanneuskonsa ja moraalikäsityksensä

olivat pelkkiä kuolleita sanoja; heillä oli oma tapansa nähdä elämää,

rakkautta, avioliittoa, perhettä, kaikkia yhteiskunnallisia suhteita:

-- sangen kunnollisia miehiä, mutta he ikäänkuin kuuluivat jo toiseen

moraalisen kehityksen sukupolveen; ne sielulliset suuret tuskat,

joiden vallassa osa Christophen elämää on kulunut, näyttivät heille

olevan käsittämättömiä. Hyvä heille itselleen tietysti! Christophe

ei kaivannut saada heitä niitä ymmärtämään. Hän ei vaatinut, että

toisten olisi ollut vahvistettava hänen katsomustaan ajattelemalla

samaan tapaan kuin hän: hän oli omasta käsityksestään näet varma. Hän

tahtoi heiltä uusia ajatuksia niihin tutustuakseen, uusia sieluja niitä

rakastaakseen. Rakastaa, tuntea yhä lisää! Nähdä ja oppia näkemään.

Hän oli viimeisinä vuosinaan alkanut hyväksyä toisissa sellaisia

mielipiteitä, joita vastaan hän ennen muinoin oli taistellut, vieläpä

myöskin nauttia niistä: sillä ne olivat hänen mielestään osaltaan

merkki kaikkeuden hedelmällisyydestä. Hänestä oli Georges paras

sellaisena kuin hän oli, nimittäin sellaisena, ettei hän käsittänyt

elämää traagillisesti niinkuin Christophe itse. Ihmisyys olisi ollut

liian köyhää ja harmaanväristä, jos se olisi kokonaisuudessaan

pukeutunut samaan moraaliseen vakavuuteen ja sankarilliseen pakkoon,

johon Christophe oli haarniskoitunut. Maailma tarvitsi myöskin iloa,

kevytmielisyyttä, rohkeaa epäkunnioitusta epäjumalia kohtaan, kaikkia

epäjumalia, pyhimpiäkin. Eläköön "_gallialainen maailmansuola_"!

Skeptisismi ja usko ovat molemmat yhtä tärkeitä. Skeptisismi, joka

kalvaa eilispäivän uskoja, valmistaa huomisuskolle tietä... Kuinka

kaikki selvenneekin sille, joka on loitonnut elämästä ja näkee sen kuin

kauniin taulun: hän huomaa silloin maagillisen harmonian sulattavan

yhteen kaikki värit, jotka läheltä katsoen loukkasivat toisiaan!

Christophen silmät olivat auenneet sekä aineellisen että sielullisen

maailman äärettömälle moninaisuudelle. Se oli hänen suurimpia

voittojaan ensimäiseltä Italian matkalta. Parisissa oli hän antautunut

läheisesti varsinkin taidemaalarien ja kuvanveistäjien seuraan;

hänen mielestään ilmeni ranskalaisen hengen parhain puoli heissä.

Voitonriemuinen rohkeus, jolla he ajoivat takaa päämääräänsä ja

tempasivat valtoihinsa liikkeen ja elämää vapisevan värin, ja riipivät

verhoavat harsot elämän todellisuuden ympäriltä, saivat Christophen

sydämen paisumaan ilosta. Miten loppumattoman rikas on ihmisestä,

joka osaa nähdä, yksi ainoa valonpisara, yksi ainoa elämän sekunti!

Kuinka vähäpätöistä ovat ihmisten kiistat ja pauhaavat sodat tällaisten

ylimpäin hengen nautintojen rinnalla!... Mutta nekin kiistat ja

sodat ovat osaltaan sen nautinnon luojia. Täytyy antautua kaikkeen,

rohkeasti, iloisesti, heittää sekä kieltävät että myöntävät voimat

sydämemme sulattimoon, heittää siihen sekä meille vihamielinen että

puolellamme oleva, kaikki elämän metalli. Lopullisena tuloksena on

patsas, joka valmistuu hiljalleen sisässämme, hengen jumalainen

hedelmä; ja kaikki, mikä voi tehdä sen yhä kauniimmaksi vaikkapa

katkerain uhriemme kustannuksellakin, on hyvää. Mitäpä väliä teoksen

luojasta? Ei ole muuta olennaista kuin se, mitä luomme... Te ette saa

meitä käsiinne, te viholliset, joiden on mieli meitä vahingoittaa.

Iskunne eivät meihin ylety... Te tavoitatte tyhjää vaippaamme. Kauan

sitten olemme jo olleet muualla.

Christophen taiteellinen luomistyö oli saavuttanut kuulaamman muodon.

Se ei ollut enää kevätmyrskyä, ukkosenilmaa, joka kokoontuu, jyrähtää

ja yhtäkkiä katoaa. Se oli valkeita kesäisiä pilviä, kullalta

hohtavaa lumivuoristoa, suuria valolintuja, jotka hiljaa leijaillen

täyttävät avaruuden... Luoda! Kypsyviä viljoja elokuun tyynessä

auringonpaisteessa...

Ensin epämääräistä ja väkevää horrosta, hämärää täyteläisen rypäleen,

paisuvan tähkäpään iloa, raskaan naisen, joka kantaa kohdussaan kypsää

hedelmäänsä. Urkujen huminaa; pesän pohjalla hurisevain mehiläisten

laulua... Tuollaista tummaa ja kultaista musiikkia, kultaista kuin

syksyinen hunaja; vähitellen erottaa korva sitä johtavan rytmin; näkyy

planeettain tähtitanssi, se alkaa kieppua...

Silloin ilmestyy tahto. Se kavahtaa ohitserientävän, hirnuvan

unelmaratsun selkään, ja puristaa polvensa sen kupeisiin. Järki tuntee

sitä kiidättävän rytmin lait; se hallitsee epäjärjestykselliset voimat

ja määrää niille tien ja tarkoitusperän. Järjen ja vaiston sinfonia

muodostuu. Hämärä kirkastuu. Eteen aukeavalla, pitkällä, nauhana

ojentuvalla tiellä huomaa kahden puolen hohtavia nuotioita, joista

tulee luomistyössä vuorostaan nikamia pienten tähtimaailmain ketjuun,

maailmain, jotka yhtyvät kehäksi aurinkokunnan ympärille...

Taulun suuret piirteet on nyt vedetty. Nyt selvenevät sen muodot

epävarmasta hämystä. Yksityiskohdat tarkistuvat: värien harmonia ja

henkilöiden piirteet. Työn toteuttamiseksi tarvitaan olemuksen kaikki

varastot. Muistin suitsutusmaljakko on avattu, ja tuoksut alkavat

levitä. Henki päästää aistit valloilleen; se antaa niiden hourailla

haltioissaan ja on itse vaiti; mutta se lymyää vieressä, vaaniskelee

niitä ja valitsee niistä saaliinsa...

Kaikki on sitä myöten valmista; toiminnan sarja suorittaa aisteilta

vallatuista aineksista hengen käskemän työn. Vaaditaan suuri arkkitehti

ja hyviä työmiehiä, jotka osaavat ammattinsa eivätkä säästä voimiaan.

Katedraali kohoaa.

"Ja Jumala katsoi kaikkia tekojansa. Ja katso: ne _eivät olleet vielä

hyvät_".

Mestari silmäilee luomustaan; ja hänen kätensä täydentää harmonian...

Unelma on täyttynyt. _Te Deum_...

Kesän valkeat pilvet, suuret valon linnut, leijailevat hitaasti; ja

niiden siivet leviävät yli taivaan.

Christophen elämä ei kuitenkaan supistunut pelkästään hänen

taiteeseensa; kaukana siitä. Hänenlaisensa ihminen ei voi tyytyä

olemaan rakastamatta; eikä tyytyä pelkästään siihen tasasuuntaiseen

rakkauteen, minkä taiteilijan katsomus levittää yleensä kaikkeen: ei,

hänen täytyy saada rakastaa jotakin enemmän kuin muuta; hän tahtoo

antaa itsensä juuri valitsemilleen. Siinä ovat hänen elämänsä puun

juuret. Siten uudistuu hänen sydänverensä yhäti.

Christophen veri ei ollut lähelläkään ehtymistä. Hänen olemuksensa

uhkui rakkautta, ja se oli hänen paras ilonsa. Kaksinkertaista

rakkautta, Grazian tytärtä ja Olivier Jeanninin poikaa kohtaan. Hänen

ajatuksissaan he olivat aina yhtä. Hän oli pian todellakin heidät

yhdistävä.

Georges ja Aurora olivat tavanneet toisensa Coletten luona. Aurora

asui tuon serkkunsa kodissa. Hän oleskeli osan vuotta Roomassa, osan

Parisissa. Hän oli kahdeksantoista vuoden ikäinen, Georges viisi

vuotta häntä vanhempi. Aurora oli kookas, ryhdikäs ja elegantti;

pää pieni ja kasvot laajahkot; iho vaalea, päivettynyt; ylähuulessa

kuulsi hienon hienoa haituvaa; silmät kirkkaat, katse naurava eikä

ajatuksilla itseään vaivaava; leuka möyheänlainen, kädet ruskeat,

käsivarret lujat ja pyöreät; kaula kaunistekoinen; yleensä oli hän

iloisen, aineellisen ja ylpeän näköinen. Hän ei ollut laisinkaan

vilkasälyinen, ja sangen vähän sentimentaali. Äidiltään oli hän

perinyt kursailemattoman laiskuutensa. Hän nukkui silmiään avaamatta

yhtämittaa kello yhteentoista joka aamu. Loput aikaansa hän

kuljeskeli joutilaana, nauru suulla ja puoliuntelona. Christophe oli

antanut hänelle nimen _Dornröschen_, -- prinsessa Ruusunen. Aurora

muistutti hieman Christophen Sabinaa. Hän lauloi maata mennessään,

lauloi vuoteesta noustessaan; nauroi alinomaa, ilman mitään syytä,

lapsellista, hyvää naurua, nieleskellen nauruaan kuin olisi nikotellut.

Mahdotonta ymmärtää, missä hänen päivänsä menivät! Kaikki Coletten

yritykset kaunistella häntä tuolla teennäisyydellä, jolla yleensä

on helppo nuorten tyttöjen sieluja silata, olivat olleet turhia: se

lakkaus ei pysynyt. Aurora ei oppinut mitään; häneltä meni kuukausia

jonkin kirjan lukemiseen, jota hän piti sangen kauniina; eikä hän

sitten viikkoa myöhemmin muistanut lukemansa sisällöstä mitään, eikä

edes kirjan nimeäkään. Hän teki kursailematta oikeinkirjoitusvirheitä

ja tietoasioista puhuttaessa ylen hassunkurisia kompastuksia.

Oli virkistävää nähdä Auroraa, niin nuori, niin iloinen, niin

viattomasti vailla intellektualismia hän oli; hänen vikansakin,

hänen huolimattomuutensa, joka läheni välinpitämättömyyttä, ja hänen

naivi itsekkyytensäkin viehättivät. Aina oli hän aivan välitön. Ja

tuo pikku nainen, yksinkertainen ja laiska, osasi olla tarvittaessa

viattomalla tavalla kokettikin: silloin hän varusti koko olemuksensa

nuorten herrain ihailtavaksi; hän maalaili ulkoilmassa, soitti Chopinin

nocturneja, käveli runokirja kainalossa sitä ollenkaan lukematta,

puheli ihanteellisia asioita ja käytti yhtä ihanteellisia hattuja.

Christophe tarkkasi häntä ja nauroi partaansa. Hän tunsi sydämessään

Auroraa kohtaan isällistä anteeksiantavaa ja leikkisää hellyyttä. Ja

vielä jotain salaista ja pyhää tunnetta, joka kohdistui samalla siihen

ihmiseen, jota hän oli ennen muinoin rakastanut ja joka nyt tyttäressä

ilmestyi uudestaan, valmistuen toiselle rakkaudelle kuin hänen. Kukaan

ei aavistanut, miten syvä hänen kiintymisensä Auroraan oli. Ainoastaan

Aurora aavisti sen. Lapsesta asti oli hän nähnyt Christophen melkein

aina lähistöllään; hän piti Christophea omaan perheeseensä kuuluvana.

Kun Auroraa oli rakastettu vähemmän kuin hänen veljeään, oli hän

lähestynyt surussaan vaistomaisesti Christophea. Aurora ikäänkuin

tunsi Christophen kärsivän samantapaista surua; hän näkikin sen; ja

he ottivat osaa toistensa kovaan kohtaloon puhumatta toisilleen siitä

mitään. Myöhemmin oli Aurora huomannut, mitkä tunteet Christophea ja

hänen äitiään yhdistivät; Christophesta näytti siltä kuin olisi Aurora

salaisuuden tietänyt, vaikkeivät hän ja Grazia olleet sitä hänelle

koskaan ilmaisseet. Aurora käsitti, mitä ne terveiset tarkoittivat,

jotka kuoleva Grazia oli hänen kauttaan lähettänyt Christophelle,

ja mitä tuo sormus, joka nyt oli Christophen kädessä. Niin ollen

liittivät Auroraa ja Christophea toisiinsa salaiset siteet. Auroran

ei tarvinnut niitä selvästi ymmärtää; hän arvasi niiden vahvuuden.

Hän oli vilpittömästi kiintynyt vanhaan ystäväänsä, vaikkei hän ollut

esimerkiksi koskaan viitsinyt soittaa tai lukea hänen teoksiaan. Aurora

oli kyllä melkoisen musikaalinen; mutta ei edes niin utelias, että

olisi avannut sävellysvihon, jonka Christophe oli omistanut hänelle.

Aurorasta oli hauskaa tulla pakisemaan Christophen kanssa. -- Ja hän

tuli sinne vielä useammin, kun sai kuulla, että hän voi tavata siellä

Georges Jeanninin.

Olivier Jeanninin poikakaan ei ollut pitänyt Christophen seuraa ennen

niin mielenkiintoisena kuin nykyään.

Siitä huolimatta eivät nuoret pitkiin aikoihin aavistaneet oikeita

tunteitaan. He olivat tarkastelleet toisiaan ensin ivallisin silmin.

He eivät olleet yhtään samanlaiset. Toinen oli kuin elohopea, toinen

kuin nukkuva lammikko. Mutta ei kulunut kauan, niin elohopea koetti

näyttäytyä tyynemmältä, ja nukkuva lampi heräsi. Georges arvosteli

itsekseen Auroran pukuja, hänen italialaista makuaan, -- siinä

suhteessa vaivasi tyttöä pieni vivahteiden puute, jonkinlainen

mieltymys räikeihin väreihin. Aurora pilkkaili Georges Jeanninia,

matkien ilveilevästi hänen puhetapaansa, hätäistä ja koko lailla

mahtailevaa. Mutta toisilleen pilkallisinakin oli heidän hauska olla

toistensa seurassa... Oliko se ilveilemisen iloa vai todellista

seurusteluhuvia? He saivat mukaansa leikkiin myöskin Christophen, joka

ei hillinnyt heitä, vaan ärsytti heitä molempia sinkoamaan pikku nuolia

toisiinsa. Nuoret eivät olleet toistensa pistoksista millänsäkään;

mutta sitten he huomasivat, että he välittivät niistä paljonkin; ja kun

he kumpikaan eivät osanneet salata harmiaan, ei varsinkaan Georges,

niin alkoivat he heti, kun tapasivat jälleen toisensa, kostoksi

hämmästellä kiivaasti toisiaan. Pistokset olivat aina lauhkeita;

he pelkäsivät tehdä toisilleen todella pahaa; ja lyövä käsi oli

kummastakin niin rakas, että he iloitsivat enemmän saamistaan kuin

antamistaan iskuista. He tarkastelivat uteliaasti toisiaan, etsivät

toisistaan vikoja, ja löysivätkin pelkkää viehätystä. Mutta sitä ei

kumpikaan heistä itselleen tunnustanut. Kumpikin vakuutteli Christophen

kanssa kahden kesken joutuessaan, että tuo toinen oli hänestä

sietämätön. Siitä huolimatta he olivat valmiit käyttämään hyväkseen

jokaista tilaisuutta, milloin Christophe salli heidän tavata toisiaan.

Eräänä päivänä oli Aurora vanhan ystävänsä luona; siinä mainitsi

hän, että hän tulisi Christophea katsomaan jälleen seuraavana

sunnuntaiaamuna. Silloin töytäsi myöskin Georges sisään, töytäsi kuin

tuulenpuuska, tapansa mukaan, ja sanoi Christophelle, että hän tulisi

Christophen luokse sunnuntaina iltapäivällä. Sinä sunnuntaiaamuna

odotti Christophe Auroraa turhaan. Mutta myöhemmin, samaan aikaan,

jolloin Georges oli luvannut tulla, saapui myöskin Aurora, puolustellen

itseään, väittäen, ettei hän muka ollut päässyt aikaisemmin, ja

kaunistellen asiaansa oikealla pikku sepustuksella. Christophea huvitti

hänen viaton oveluutensa, ja hän virkkoi:

-- Se oli ikävä. Sinä olisit tavannut täällä Georges Jeanninin, hän

tuli tänne aamulla, me aterioimme yhdessä; hän ei voinut jäädä enää

iltapäiväksi.

Aurora oli niin pettynyt, ettei enää kuunnellut mitä Christophe hänelle

puhui. Christophe jutteli iloisesti kaikenlaista. Aurora vastaili

hajamielisenä; hän oli melkein vihoissaan Christophelle. Ovikello

soi. Georges tuli. Aurora vilkastui ja innostui. Christophe katseli

häntä naurusuulla. Aurora käsitti, että Christophe oli ilveillyt

hänen kustannuksellaan, ja hän nauroi ja punastui. Christophe pudisti

hänelle ilveillen sormeaan. Yhtäkkiä hypähti Aurora rajusti Christophen

kaulaan. Christophe supatti hänelle korvaan:

-- _Biricchina, ladroncella, furbetta_...

Aurora työnsi kätensä Christophen suulle ja tukki hänen sanansa.

Georges ei ymmärtänyt mitään tästä halailusta ja naureskelusta. Hänen

ällistynyt ja hiukan harmistunut naamansa yhä vain lisäsi toisten iloa.

Niin koetteli Christophe lähentää lapsukaisia toisiinsa. Ja milloin hän

onnistui, niin hän melkein soimasi itseään siitä. Hän rakasti heitä

yhtä paljon molempia: mutta hän tuomitsi Georges Jeanninia ankarammin;

hän tunsi nuorukaisen heikkoudet ja hän ihannoi Auroraa; hän luuli

olevansa suuremmassa vastuussa Auroran onnesta kuin Georges Jeanninin:

sillä hänestä oli Georges ikäänkuin hänen poikansa, jotenkuten häntä

itseään. Ja hän pohti päässään, eikö ollut rikollista antaa viattomalle

Auroralle toveria, joka ei suinkaan ollut viaton.

Mutta kerran, kulkiessaan lehtimajan sivuitse, jossa nuoret istuivat

yhdessä, -- (ei ollut kauan siitä kuin he olivat menneet kihloihin) --

kuuli hän jotain, mikä sai hänen sydämensä tyrmistyksestä kouristumaan:

Aurora kyseli kujeilevasti sulhaseltaan jotakin hänen entistä

seikkailuaan, ja Georges kertoi sen houkutteluita odottamatta. Muutkin

heidän keskinäiset tarinansa, joita jutellessaan he eivät yhtään

kursailleet, ilmaisivat Christophelle, että Aurora sopeutui sulhasensa

moraalikäsityksiin paljoa paremmin kuin hän, Christophe. Vaikka he

olivatkin toisiinsa rakastuneet, voi huomata, etteivät he suinkaan

pitäneet itseään ainaiseksi toisiinsa sidottuina; heidän rakkautta ja

avioliittoa koskevissa keskusteluissaan oli sellainen vapaa henki,

että se ehkä saattoi olla kaunista, mutta töykäisi omituisesti sitä

Christophen tunnustamaa entistä systeemiä, joka vaati keskinäistä

uskollisuutta _usque ad mortem_. Ja Christophe oli tätä miettiessään

hiukan alakuloinen... Kuinka he olivat jo etäällä hänestä! Kuinka se

pursi, joka lapsiamme vie, kulkee nopeasti!... Olkaamme rauhallisia.

Tulee päivä, jolloin me kaikki tapaamme toisemme samassa satamassa.

Nykyään ei tuo pursi välittänyt ollenkaan tunnustella matkansa

päämaalia; se kääntelehti päivän kaikkiin tuuliin. -- Olisi luullut,

että sukupuolten välisiä entisiä tapoja uudistava vapaus olisi

pyrkinyt levittelemään myöskin muille aloille ajatuksen ja toiminnan.

Mutta siitä ei merkkiäkään: ihmisen hommat ovat usein sangen

ristiriitaisia. Samalla kuin sukupuolten tavat tulivat vapaammiksi,

tuli äly epävapaaksi; se pyysi itselleen uskonnolta kammitsoita.

Ja moinen kahteen vastakkaiseen suuntaan tapahtuva pyrkimys ilmeni

ihmeellisen epäloogillisesti samoissa henkilöissäkin. Georges ja Aurora

olivat antautuneet uuteen katolisuuden virtaukseen, joka parhaillaan

voitti kannattajikseen hienostoa ja intelligenssia. Omituista oli,

millä innolla Georges alkoi yhtäkkiä julistaa, että totuus oli

katolinuskossa, -- Georges, tuo luonnonilmiöiden tarkka tutkija,

julki-jumalaton sielu, joka ei edes huomannut jumalattomuuttaan,

hän, joka ei ollut koskaan välittänyt Jumalasta eikä paholaisesta,

-- oikea kaikkea pilkkaileva gallialainen! Georges tarvitsi jotain

totuutta; ja tämä totuus soveltui hänen toimintahaluunsa, hänen

ranskalaiseen porvaris-atavismiinsa ja siihen, että hän oli nyt

vapauteen kyllästynyt. Varsa oli saanut tarpeeksi kuljeskella; se tuli

nyt itsestään takaisin ja antoi pistää itsensä entisten sukumuotien

aisoihin. Jonkun muun toverin esimerkki oli hänelle riittävä

käännyttäjä. Georges oli ylen herkkä pienimmillekin häntä ympäröivän

henkisen ilmakehän puserruksille ja hänestä tuli siis ensimäisiä

uhreja. Ja Aurora meni hänen perässään, niinkuin hän oli aina valmis

menemään minne hyvänsä hänen perässään. Heti kohta tulivat he kovin

itsevarmoiksi ja halveksivat niitä, jotka eivät ajatelleet heidän

tavallaan. Miten hullunkurista! Nuo kevytmieliset lapset olivat todella

uskovaisia; kun taas Grazian ja Olivier Jeanninin moraalinen puhtaus

ja ankara vakavuus ei heidän omasta mielestään ollut koskaan ansainnut

uskonnollisuuden nimeä, niin pyhästi kuin he pyrkivätkin olemaan

uskonnollisia.

Christophe tarkasteli ihmetellen tällaista ajankehitystä. Hän ei

koettanut taistella sitä vastaan, kuten Emmanuel olisi tahtonut,

Emmanuel, jonka vapaa ihanteellisuus suuttui moisesta vanhan vihollisen

ilmestymisestä taistelutantereelle. Hullu ohitselentävän tuulen

kanssa taistelemaan! Ei; kun odottaa, niin se asettuu. Ihmisjärki oli

väsynyt. Se oli tehnyt jättiläistyön. Nyt se antoi myötä unelle; ja

niinkuin lapsi, joka on pitkän päivän valvottuaan uupunut, rukoili

se nyt ennen nukkumaan menoaan rukouksensa. Unien ovi oli jälleen

auennut: uskonnon mukana pujahtivat teosoofiset, mystilliset,

salatieteilevät, okkultistiset hengähdykset lännen aivoihin. Itse

filosofiakin hoiperteli. Entiset ajatuksenjumalat, Bergson, William

James, horjuivat. Ja tieteessäkin näkyi järjenväsymyksen merkkejä.

Ohimenevä tuokio! Antakaamme heidän hengähtää. Huomenna järki herää

entistä virkumpana ja vapaampana. Uni on hyvä, kun on tehnyt lujasti

työtä. Christophe, joka ei ollut koskaan elämässään ennättänyt

siihen antautua, oli onnellinen, kun hänen lapsensa nyt saivat hänen

asemastaan nauttia siitä, että heillä oli sielunrauha, uskonvarmuus,

ehdoton, horjumaton luottamus unelmiin. Hän ei olisi tahtonut eikä

voinut vaihtaa omaa vakaumustaan heidän vakaumukseensa. Mutta hän

ajatteli, että Grazian melankolia ja Olivier Jeanninin levottomuus

saivat nyt rauhan heidän lapsissaan, ja että se oli hyvä.

"Kaiken, mitä minä, minun ystäväni ja monet muut, joita en tunne

ja jotka elivät ennen meitä, kärsimme, kaiken sen kärsimme sitä

varten, että nämä lapset saavuttaisivat ilon... Sen ilon, Antoinette,

johon sinä olit luotu, mutta joka sinulta kiellettiin!... Ah, jospa

onnettomat voisivat jo eläessään nauttia siitä onnesta, mikä kerran

heidän elämänsä tuskista kasvaa!"

Miksi olisikaan hän koettanut riistää toisilta tällaista onnea? Ei saa

vaatia, että toiset olisivat onnellisia meidän tavallamme; olkoot sitä

omallaan. Enintään hän pyysi lauhkeasti, etteivät Georges ja Aurora

kovin pahoin halveksisi niitä, kuten esimerkiksi häntä, jotka eivät

uskoneet samalla tapaa kuin he.

Nuoret eivät viitsineet edes ruveta väittelemään uskosta hänen

kanssaan. Tuntui siltä kuin he olisivat ajatelleet:

-- Ei hän voi tätä ymmärtää...

Christophe oli heille menneisyyttä. Ja suoraan puhuen: menneisyyttä

he eivät pitäneet kovinkaan tärkeänä. Joskus johtuivat he keskenään

aivan viattomasti pakinoimaan, mitä he tekisivät sitten myöhemmin, kun

Christophea "ei täällä enää olisi"... -- Ja kuitenkin he rakastivat

häntä paljon... Hirveät lapset: ne kasvavat ympärillemme kuin liaanit!

Luonnonvoimalla on kiire karkoittaa meidät pois...

-- "Mene! Mene matkaasi! Väisty nyt siitä! Nyt on minun vuoroni!..."

Christophe käsitti heidän sanattomuutensa ja olisi halunnut heille

vastata:

-- Älkäähän hätäilkö niin! Minä viihdyn tässä hyvin. Pitäkää minua

vielä ikäänkuin elävänä.

Heidän naivi älyttömyytensä huvitti Christophea.

-- Sanokaa suoraan, virkkoi hän kerran leppoisasti, kun he olivat

antaneet hänelle vastaukseksi halveksivan katseen, -- sanokaa suoraan,

että minä olen vanha hölmö!

-- Ette suinkaan, ette suinkaan, vanha ystäväni, vastasi Aurora

makeasti nauraen. Te olette ihmisistä kaikkein parhain; mutta on

seikkoja, joita te ette tiedä.

-- Ja mitä sinä tiedät, tyttö-parka! Kas vain, sellaista viisasta!

-- Älkää laskeko leikkiä. Minä en paljoa tiedä. Mutta Georges tietää.

Christophea hymyilytti:

-- Kyllä, sinä olet oikeassa, tyttöseni. Se, jota rakastamme, tietää

aina kaikki.

Paljon vaikeampi kuin heidän luuloteltua älyllistä ylemmyyttään oli

Christophen sietää heidän musiikkiaan. He panivat hänet siinä suhteessa

usein kovalle koetukselle. Piano veisasi koko ajan, kun he tulivat

hänen luokseen. Näytti siltä kuin olisi rakkaus kiihoittanut heidät

laulamaan kuin linnut. Mutta heidän laulunsa ei ollut suinkaan niin

taitavaa kuin lintujen. Aurora ei tosin kuvitellutkaan kykyään kovin

suureksi, mutta toisin arvosteli hän sulhasensa musikaalisia lahjoja:

hän ei huomannut minkäänlaista eroa Georges Jeanninin ja Christophen

soiton välillä. Ehkäpä piti hän sulhasensa soittoa parempanakin.

Ja joskin Georges oli luonteeltaan ironinen ja selvänäköinen, niin

antoi hän nyt rakastettunsa uskon melkoisesti vaikuttaa itseensä.

Christophe ei väittänyt vastaan; kujeillaan hän päinvastoin kannatti

tässä suhteessa tytön mielipidettä, (milloin hän ei sitä enää jaksanut,

nousi hän paikaltaan ja poistui tuskastuneena huoneesta, lyöden oven

mennessään hiukan liiankin lujasti kiinni.) Yleensä hän kuunteli

lempeästi ja säälivästi hymyillen, kuinka Georges soitti esimerkiksi

_Tristania_. Pikku nuorukaisparka tulkitsi näitä kauhistavan väkeviä

sivuja tarkan tunnollisesti ja miellyttävän suloisesti kuin nuori ja

kiltti tyttö. Christophe nauraa tyrski itsekseen. Hän ei tahtonut

sanoa, sulhaselle, miksi hän nauroi. Hän syleili häntä. Hän piti

hänestä kovasti juuri sellaisena. Ehkäpä piti hän hänestä eniten juuri

sellaisena... Miekkosesta!... Oi taiteen turhuutta!...

Christophe puheli usein Emmanuelin kanssa "lapsistaan", -- niin

hän heitä nimitti. Emmanuel, joka piti Georges Jeanninista, sanoi

leikillään, että Christophe olisi voinut luovuttaa tuon pojan hänelle,

sillä olihan hänellä Aurora: ei ollut oikein, että Christophe anasti

kaikki.

Christophen ja Emmanuelin ystävyys oli saanut melkein satumaisen

maineen parisilaisissa piireissä, vaikka he elivätkin erillään

toisistaan. Emmanuel oli intohimoisesti kiintynyt Christopheen. Hän

oli niin ylpeä, ettei tahtonut niitä tunteitaan näyttää; hän kätki ne

jöröyteen; hän oli usein Christophea kohtaan töykeä. Mutta Christophe

ymmärsi hänet hyvin. Hän tiesi, kuinka uskollinen tuo sydän hänelle nyt

oli, ja osasi antaa sellaiselle arvon. Joka viikko näkivät he toisensa

pari kolme kertaa. Kun heidän huono terveytensä esti heitä lähtemistä

kotoaan, kirjoittivat he toisilleen. Ne kirjeet puhuivat aivan kuin

toisen maailman asioista. Ulkonaiset tapahtumat eivät kiinnittäneet

heidän mieltään niin paljoa kuin jotkin hengen edistysaskeleet

tieteiden ja taiteiden aloilla. He elivät omissa ajatuksissaan, pohtien

taiteensa ongelmia ja erottaen tapahtumien kaaoksessa silloin tällöin

pieniä valon välähdyksiä: ihmishengen tienviittoja, jotka se jättää

historiaan.

Christophe kävi Emmanuelin luona useammin kuin Emmanuel hänen.

Vaikkei hänen vointinsa erään äskeisen sairauden jälkeen ollut

paljoa parempi kuin Emmanuelinkaan, oli heille tullut tavaksi pitää

luonnollisena, että Emmanuelin terveyttä tuli vaalia huolellisemmin.

Christophe ei enää päässyt rasittumatta Emmanuelin luokse kuudenteen

kerrokseen; ja kun hän vaivalla oli sinne kiivennyt, meni häneltä

sievoinen hetki ennenkuin hän sai henkäystä kurkustaan. He molemmat

hoitivat yhtä huonosti itseään. Heitä kumpaakin vaivasi rintakatarri

ja hengenahdistus; mutta siitä huolimatta tupakoivat he molemmat

kuin mielettömät. Tästäkin syystä tahtoi Christophe tulla pakisemaan

Emmanuelin luokse: sillä Aurora saarnasi aina hänen tupakoimistaan

vastaan, ja Christophe koetti pyrkiä häneltä piiloon. Joskus tuli

ystävyksille keskellä juttelua kova yskänpuuska; silloin he eivät

saaneet sanaa suustaan ja katselivat nauraen toisiinsa niinkuin

rikoksesta kiinni saadut koulupojat; ja useinkin torui toinen toista,

joka paraikaa yski; mutta kun sitten toinen selvisi henkitoreistaan,

väitti hän kiivaasti, ettei se yskä tupakasta johtunut.

Emmanuelin pöydällä, pienellä tyhjällä paikalla, niissä ei ollut

papereita, kökötti aina harmaa kissa, joka katseli tupakoitsijoita

vakavasti, moittivin silmin. Christophe sanoi, että se kissa oli

heidän omatuntonsa; tukahduttaakseen tämän omantunnon äänen hän pisti

hattunsa kissan päälle. Se oli kivuloinen uroskissa, kaikkein kurjinta

lajia: Emmanuel oli löytänyt sen kadulta puolikuoliaana ja korjannut

luokseen; se ei koskaan parantunut kärsimistään kohluista, se söi

vähän, ei leikitellyt juuri milloinkaan, oli hyvin hiljainen; lempeästi

se seurasi älykkäillä silmillään isäntänsä kaikkia liikkeitä ja oli

onneton, jos Emmanuel ei ollut kotona, ja tyytyväinen saadessaan

nukkua lähellä häntä hänen pöydällään. Mietelmiään se ei antanut

häiritä minkään muun kuin lintunakin, jota se katseli haltioissaan

tuntikausia yhtämittaa, sillä siellähän lentää räpyttelivät nuo kynsin

saavuttamattomat lintuset. Se kehräsi kohteliaasti, jos vähänkin

otettiin se huomioon, ja alistui kärsivällisesti Emmanuelin oikullisiin

ja Christophen hiukan rajuihin hyväilyihin; kertaakaan se ei yrittänyt

raapia eikä purra. Se oli raihnas, toinen silmä vuoti vettä; se yski

hiljaa; jos se olisi osannut puhua, ei sillä varmaankaan olisi ollut

julkeutta väittää, niinkuin noilla kahdella sen ihmisystävällä, ettei

"se yskä tupakasta johtunut"; mutta heidän puoleltaan se tyytyi vaikka

mihin; tuntui kuin se olisi ajatellut:

-- He ovat ihmisiä, he eivät tiedä, mitä he tekevät.

Emmanuel oli kovin kiintynyt tuohon sairaloiseen eläimeen, sillä sen

ja hänen kohtalonsa muistuttivat hänen mielestään toisiaan. Christophe

väitti, että heidän silmiensä ilmekin oli samanlainen.

-- Miksikä ei? sanoi Emmanuel.

Kotieläimet ovat ympäristönsä selvä kuva. Niiden muoto hienostuu sikäli

kuin ihmisetkin, joiden parissa ne oleksivat. Tylsän ihmisen kissan

katse ei ole samanlainen kuin älykkään. Kotieläimestä saattaa tulla

hyvä tai häijy, vilpitön tai kavala, viisas tai tuhma ei ainoastaan

isännän opetuksen mukaan, vaan pelkästään sen nojalla, millainen

hänen isäntänsä on. Eikä tähän muovautumiseen tarvita ihmistäkään.

Maisematkin kehittävät oman kuvansa mukaisiksi. Älykäs seutu hohtaa

seudun eläintenkin silmistä. -- Emmanuelin harmaa kissa oli täydessä

sopusoinnussa hänen sairaan isäntänsä ja tuon ahtaan ullakkokamarin

kanssa, johon Parisin taivas loi heikkoa valoaan.

Emmanuel oli muuttunut luonteeltaan inhimillisemmäksi. Hän ei ollut

enää sama kuin niinä aikoina, jolloin hän oli lähemmin tutustunut

Christopheen. Muuan kotoinen tragedia oli syvästi järkyttänyt

hänen sieluaan. Hänen elämäntoverinsa, tuo nainen, joka asui hänen

luonaan, oli kerran yhtäkkiä kadonnut, kun Emmanuel oli katkeruuden

puuskassaan sattunut liian selvästi ilmaisemaan, miten raskaaksi hän

tunsi itselleen hänen rakkautensa. Emmanuel oli haeskellut häntä

kaiken yötä, tyrmistyneen levottomana. Viimein oli hän löytänyt

hänet eräästä poliisikonttorista, jonne hänet oli tuotu. Tyttö oli

tahtonut heittäytyä Seine-jokeen; muuan ohikulkija oli tarttunut

hänen vaatteisiinsa, kun hän oli kiipeämässä sillan kaiteen ylitse;

hän ei ollut suostunut ilmoittamaan osoitettaan eikä nimeään; hän

aikoi toteuttaa uudestaan päätöksensä. Tällainen tuskanilmaus oli

aivan murtanut Emmanuelin; hän ei jaksanut sietää ajatusta, että

hän tuotti toiselle kärsimyksiä, vaikka hän itsekin on saanut niin

katkerasti kärsiä toisten vuoksi. Hän oli vienyt epätoivoon joutuneen

takaisin luokseen, hän oli ryhtynyt parantelemaan haavoja, joita

oli lyönyt, koetti saada vaativaisen ystävättärensä uskomaan, että

hänen, Emmanuelin, sydämessä oli tosiaan niitä tunteita, joita

ystävätär kaipasi. Hän masensi oman kapinoimishalunsa, hän alistui

tuon kaikki tahtovan ja nielevän rakkauden ikeeseen. Hän omisti

naiselle lopun elämäänsä. Koko hänen neroutensa oli nyt keskittynyt

sydämeen. Toiminnan apostoli Emmanuel oli päätynyt lopulta sellaiseen

vakaumukseen, ettei ole muuta hyvää kuin yksi: olla tekemättä pahaa.

Hänen elämäntyönsä oli päättynyt. Tuntui siltä kuin se voima, joka

nostaa ihmislaineet myrskyyn, olisi käyttänyt häntä ainoastaan

välikappaleenaan päästääkseen toiminnan irralleen. Kun se työ oli

tehty, ei häntä enää tarvittu: toiminta jatkui ilman häntäkin. Hän

näki sen kehittyvän yhä edelleen, ja hän suhtautui melkein alistuvasti

sellaisiin vääryyksiin, jotka koskivat häntä persoonallisesti, mutta ei

kokonaan niihin, jotka koskivat hänen uskoaan. Sillä vaikka hän olikin

vapaa-ajattelija ja luuli vapautuneensa kaikesta uskonnollisesta,

ja vaikka hän leikillään kutsuikin Christophea valepukuiseksi

papiksi, niin oli hänelläkin kuitenkin ollut oma pyhä alttarinsa,

kuten kaikilla voimakkailla hengillä: nehän kohottavat jumalakseen

unelmansa, joiden puolesta ne uhrautuvat. Nyt oli Emmanuelin alttari

tyhjä; ja hän kärsi siitä. Kuinka saattaisikaan tuskattomasti nähdä

tulevien polvien polkevan jalkoihinsa niitä pyhiä aatteita, joiden

puolesta on taistellut ja jotka on saanut suurella vaivalla voittaa,

aatteita, joiden tähden kokonaisen vuosisadan parhaat ovat niin paljon

kärsineet! Miten silmittömän töykeästi nuoriso paraikaa hävittikään

koko ranskalaista idealismia, -- uskoa vapauteen, jolla oli omat

pyhimyksensä, marttyyrinsa ja sankarinsa, ja rakkautta ihmisyyteen,

syvää uskollista pyrkimystä kaikkien kansakuntain ja rotujen

veljeyteen! Mikä hulluus sille oli tullut ikävöidä takaisin niitä

hirviöitä, jotka me olimme jo kerran voittaneet, ja tunkeutua sellaisen

ikeen alle, minkä me olimme päästäneet, tervehtiä riemunkirkunalla

väkivaltaisen voiman aikaa, sytyttää vihaa ja sodan mielipuolisuutta

keskellä Ranskan omaa sydäntä!

-- Se ei ole pelkästään ranskalainen ilmiö, se on ominainen koko

maailmalle, virkkoi Christophe iloisen näköisenä. Espanjasta Kiinaan

saakka käy nyt sama hirmutuuli. Ei ole sitä kolkkaa, jossa olisi

turvassa tätä tuulta vastaan. Se muuttuu aivan koomilliseksi: yksinpä

pikku Sveitsikin on tullut natsionalistiseksi.

-- Ja onko se sinusta niin lohdullista?

-- On varmasti. Siitä näkee, etteivät sellaiset virtaukset johdu

joidenkuiden yksilöiden naurettavista intohimoista, vaan salatusta

Jumalasta, joka johtaa kaikkeutta. Ja sen Jumalan edessä olen oppinut

nöyrtymään. Ellen häntä ymmärrä, ei se ole hänen vikansa, vaan minun.

Koeta häntä ymmärtää. Mutta sitäkö ihmiset yleensä ajattelisivat?

He elävät päivästä päivään, he eivät näe pitemmälle kuin lähimpään

pellonaitaan ja kuvittelevat, että siinä on tien pää; he näkevät

laineen, joka heitä vie, mutta eivät näe merta. Tämän päivän laine on

eilispäivän laineiden luoma; meidän sielujemme liikunnat ovat avanneet

sille tietä. Nykyinen aalto kyntää vakoa huomiselle aallolle, joka

unohtaa sen niinkuin meidänkin vakomme on unohdettu. Minä en ihaile

enkä pelkää nykyistä natsionalismia. Se loppuu aikanaan, se vierii

ohitse, se on jo vierinyt. Se on askelma portaissa. Kiertokulkua

huippua kohti! Se on pääarmeijan majoitusmestari. Kuuletko, kuinka jo

huilut ja rummut soivat!...

(Christophe alkoi rummuttaa sormillaan pöytään, ja kissa hätkähti

hereille.)

... Jokaisella kansalla on nykyään vastustamaton halu kerätä kaikki

voimansa yhteen ja tehdä niistä pesänselvitys. Se johtuu siitä,

että kansat ovat viimeisen vuosisadan kuluessa muuttuneet suuresti,

lähestymällä toisiaan ja saadessaan uusia talletuksia koko maailman

järjenvoimien yhteisillä ponnistuksilla: ne ovat rakentaneet itselleen

uutta moraalia, uutta tiedettä, uutta uskontoa. Nyt täytyy jokaisen

tutkia tarkoin omaisuuttaan ja saada selvä, mitä kukin oikeastaan on ja

mitä hän omistaa ennenkuin kukin ryhtyy toisten kanssa uuden aikakauden

yhteiselämään. Sillä uusi aika tulee. Ihmiskunta tekee uuden kontrahdin

elämän kanssa. Yhteiskunta herää elämään uusien lakien perustalla.

Huomenna on sunnuntai. Jokainen tekee nyt viikkotilinsä, siistii

asuntonsa ja tahtoo kotinsa puhtaaksi ennenkuin hän yhtyy toisiin,

yhtyy yhteisen Jumalan edessä, jonka kanssa solmitaan uusi liitto.

Emmanuel katseli Christophea; ja tämä näky heijasti hetken hänen

silmissään. Kun Christophe oli jo lakannut puhumasta, oli Emmanuel

tuokion vaiti; ja sitten hän sanoi:

-- Sinä olet onnellinen, Christophe! Sinä et näe yötä.

-- Minä näen yössä, vastasi Christophe; minä olen elänyt siinä niin

kauan. Minä olen vanha huuhkaja.

Tähän aikaan huomasivat Christophen ystävät, että hän muuttui yleensä

käytöksessään. Hän oli usein hajamielinen, aivan kuin tolalta poissa.

Hän ei kuunnellut tarkoin, mitä hänelle sanottiin. Hän näytti

mietteisiinsä vaipuneelta ja hymyili alinomaa. Kun huomautettiin tuosta

tarkkaamattomuudesta hänelle, pyysi hän sydämellisesti anteeksi. Hän

puhui joskus itsestään kuin mistäkin vieraasta henkilöstä:

-- Krafft kyllä sen tekee... taikka:

-- Sille nauraa Christophe makeasti...

Ne, jotka eivät tunteneet häntä, sanoivat:

-- Miten itserakas hän onkaan!

Asia oli aivan päinvastainen. Hän näki itsensä ulkopuolelta, aivan

kuin vieraan ihmisen. Hän oli joutunut sellaiselle asteelle, jolloin

ei edes kauneuden puolesta käyty taistelu ole mielenkiintoista, sillä

kun on suorittanut oman tehtävänsä, on taipuvainen luulemaan, että

muutkin suorittavat tehtävänsä ja ettei lopultakaan, kuten Rodin sanoo,

"kauniin voittokulku koskaan lopu". Ihmisten ilkeys ja vääryydet eivät

enää kiihdyttäneet häntä. -- Oli varsin luonnollista, että elämä

riistäytyi hänestä erilleen, sanoi hän hymyillen.

Tosiaan, hän ei ollut enää entisissä voimissaan, Pieninkin ruumiillinen

ponnistus, pitkä kävelyretki, nopea kulku rasittivat häntä kovasti.

Hän hengästyi hyvin pian; hän tunsi sydämessään kipua. Hän ajatteli

joskus muinaista ystäväänsä Schulzia. Hän ei ilmaissut muille

huomioitaan. Mitä varten hän olisi sen tehnyt? Siten tekee ainoastaan

muut levottomiksi, eikä itse siitä parane. Sitäpaitsi ei hän ottanut

vaivojaan vakavalta kannalta. Hän ei pelännyt niin paljon sairautta

kuin että hänet pakotettaisiin hoitamaan itseään.

Salainen aavistus sai hänet kaipaamaan vielä kerran synnyinseutuaan.

Sen matkasuunnitelman oli hän lykännyt vuodesta vuoteen. Oli sanonut

itselleen aina, että ensi vuonna hän sen tekee... Tällä kertaa ei hän

sitä enää lykännyt.

Hän lähti salaa Saksaan, ilmoittamatta asiasta kenellekään. Matkasta

tuli lyhyt. Christophe ei löytänyt enää kotipuolestaan mitään, mitä oli

tullut sieltä etsimään. Ne muutokset, joista hänen viime retkellään

oli näkynyt enteitä, olivat nyt toteutuneet: pikkukaupungista oli

kasvanut suuri teollisuuskaupunki. Vanhat talot olivat hävinneet.

Kadonnut oli hautausmaakin, Sabinan maalaistalon paikalla kohosivat

tehtaan savutorvet. Joki oli syönyt lopultakin ne rantanurmikot, joilla

Christophe lapsena leikki. Eräällä kadulla (ja minkälainen se katu

oli!), likaisten kivimuurien välisellä kujalla, oli hänen nimensä.

Kaikki mennyt kuollutta, yksinpä kuolemakin... Olkoon! Elämä jatkui

kuitenkin; ehkäpä uneksivat, kärsivät ja taistelivat nyt toiset pikku

Christophet tämän hänen nimellään koristetun kadun surkeissa taloissa.

-- Konsertissa jättiläissuuressa _Tonhallessa_ kuuli hän esitettävän

erästä teostaan; se tulkittiin aivan vastoin sen perusajatusta;

Christophe tuskin tunsi sitä omakseen... Tulkitkootpa miten tahansa!

Vaikka ymmärtävätkin sen väärin, niin ehkä se herättää uusia aatteita.

Me olemme kylväneet jyvän maahan. Tehkää sillä mitä tahdotte; ravitkaa

sillä itseänne. -- Christophe kuljeskeli iltapimeän tullessa kaupungin

ympäristössä, joissa usva alkoi leijua. Hän ajatteli suurta usvaa,

joka pian kietoisi helmaansa hänenkin elämänsä; ajatteli rakkaita

olentoja, jotka olivat vaipuneet maan alle, ei, paenneet turvaan hänen

sydämeensä, jonka peittäisi tummuva yö, niinkuin hänet itsensäkin...

Peittäköön vain! En sinua pelkää, oi yö, aurinkojen äiti! Jos tähti

sammuu, niin tuhannet toiset syttyvät. Aivan kuin kiehuva maitokattila

kuohuu kaikkeuden äärettömyys valoa! Sinä et minua sammuta. Kuoleman

henkäys puhaltaa elämäni uudestaan tuleen.

Paluumatkallaan Saksasta tahtoi Christophe käydä myöskin siinä

kaupungissa, jossa hän oli tutustunut Annaan. Siitä saakka kuin hän oli

lähtenyt Annan luota, ei hän ollut kuullut hänestä mitään. Hän ei ollut

uskaltanut tiedustella uutisia Annasta. Vuosikausia oli hän vavahtanut

joka kerta, kun ajatteli hänen nimeänsäkin... -- Nyt hän oli tyyni, hän

ei pelännyt enää mitään. Mutta kun hän illalla istui hotellihuoneessa,

joka oli Reinille päin, niin herättivät huomista juhlaa soittavat

kellot menneisyyden kuvat hänessä valveille. Joesta henki jokin

kaukainen ja vaarallinen tunnelma, jota hänen oli vaikea ymmärtää;

kaiken yötä hän muisteli entisiä aikoja. Hän tunsi vapautuvansa

pelättävästä Herrasta; ja se oli hänestä surullisen suloista. Hän ei

ollut päättänyt, mitä hän tekisi huomenna. Hän ajatteli -- (mennyt

aikahan oli jo niin kaukana!) -- käydä Braunin luona. Mutta kun päivä

tuli, petti hänen rohkeutensa; hän ei tohtinut edes kysyä hotellista,

elivätkö tohtori Braun ja hänen vaimonsa vielä. Hän aikoi jo matkustaa

kaupungista pois...

Lähtöajan tullessa vei jokin vastustamaton voima hänet kuitenkin siihen

kirkkoon, jossa Anna muinoin oli käynyt; hän asettui pylvään taakse,

paikalle, mistä hän saattoi nähdä sen penkin, jossa Anna ennen muinoin

istui. Hän odotti ja oli varma, että jos Anna eläisi, niin hän vielä

tulisi sinne.

Kirkkoon tuli todellakin muuan nainen; eikä Christophe häntä tuntenut.

Hän oli samanlainen kuin muutkin: lihavahko; kasvot täyteläiset,

leuka paksu, piirteet välinpitämättömät ja kovat. Mustassa puvussa.

Hän istuutui penkkiinsä, eikä sitten liikahtanut. Hän ei näyttänyt

rukoilevan eikä kuuntelevan: hän katsoi suoraan eteensä. Mikään tuossa

ihmisessä ei muistuttanut siitä naisesta, jota Christophe odotti.

Pari kertaa hän kuitenkin sipaisi kädellään polviaan, omituisella

liikkeellä, varmaankin oikaistakseen hameensa laskoksia. Ennen oli se

liike ollut ominainen _Annalle_... Mennessään kirkosta ulos hän kulki

läheltä Christophea, verkalleen, pää pystyssä, kädet virsikirjoineen

vatsan päällä. Hetkeksi loi hän Christopheen silmänsä, joissa kuulsi

synkkä ja ikävystynyt hohde. Ja he katsoivat toisiinsa. Eivätkä he

tunteneet toisiaan. Anna meni ohitse jäykkänä ja suorana, päätänsä

kääntämättä. Vasta hetken kuluttua muisti Christophe yhtäkkiä, niinkuin

vilahdukselta, tunsi tuon naisen jäykän ja kylmän hymyn alta, hänen

huultensa rypistymisestä Annan suun, jota hän oli suudellut ennen...

Hengitys salpautui hänen kurkkuunsa, ja hänen polvensa olivat pettää.

Hän ajatteli:

-- Herra, onko tuo se ruumis, jossa hän, se, jota rakastin, asui? Missä

hän on? Missä? Ja missä minä olen? Missä se, joka on häntä rakastanut?

Mitä on meistä jäljellä, ja siitä julmasta rakkaudesta, joka runteli

meitä? -- Tuhkaa. Missä tuli?

Ja hänen Jumalansa vastasi:

-- Minussa.

Silloin kohotti Christophe katseensa ja näki keskellä muuta väkeä

viimeisen kerran Annan, joka meni ulos ovesta, auringonpaisteessa.

* * * * *

Tultuaan takaisin Parisiin hän teki rauhan entisen vihollisensa

Lévy-Coeurin kanssa. Tuo mies oli kauan vainonnut häntä, vainonnut

yhtä petollisesti kuin ilkeän lahjakkaastikin. Kun hän sitten oli

päässyt menestyksensä huipulle, saanut kunniaa ja kyllästynyt siihen

ja rauhoittunut, oli hän ollut niin älykäs, että oli salaisesti

tunnustanut Christophen ylemmyyden; ja silloin oli hän koettanut

lähestyä Christophea. Christophe ei ollut kuitenkaan huomaavinaan

enemmän näitä lähestymisyrityksiä kuin oli välittänyt hänen

hyökkäyksistänsäkään.

Ja Lévy-Coeur oli silloin yritykseen väsynyt. He asuivat samassa

korttelissa ja näkivät toisensa usein kadulla. He eivät olleet toisiaan

tuntevinaan. Christophe katsoi usein ohimennessään Lévy-Coeuriin sillä

tavoin kuin ei olisi häntä huomannut. Lévy-Coeur vimmastui kylmyydestä,

jolla Christophe ikäänkuin kielsi hänen koko olemassaolonsa.

Tuolla arvostelijalla oli kahdeksantoista tai kahdenkymmenen ikäinen

tytär, sievä, hieno, elegantti: hänen profiilinsa oli kuin tyhmän

pikku karitsan. Vaaleat, värisevät hiukset ympäröivät hänen otsaansa

sädekehänä. Hänen silmänsä olivat lempeät ja kiemailevat; suun hymy

Luinin. Isä ja tytär kävelivät aina yhdessä; Christophe sattui usein

heitä vastaan Luxembourgin hiekkakäytävillä: he näyttivät olevan hyvin

läheisiä toisilleen; nuori tyttö nojailihe herttaisesti Lévy-Coeurin

käsipuoleen. Joskin Christophe nykyään oli sangen hajamielinen,

huomasi hän toki kuitenkin aina kauniit naiskasvot, ja näistä nuorista

kasvoista hän piti paljon. Hän ajatteli vihamiehestään:

-- Sillä konnalla on onni aina.

Mutta sitten lisäsi hän ylpeästi:

-- On minullakin tytär.

Ja hän vertaili mielessään tyttöjä toisiinsa. Ja siitä vertailusta,

jonka tulos muuten oli se, että Aurora oli muka parempi, johtui, että

hänen mielikuvituksensa rakensi jonkinlaisen ystävyyssuhteen noiden

tyttöjen välille, tyttöjen, jotka eivät todellisuudessa tienneet

mitään toisistaan; jopa se vertailu lähensi Christophea salaa itseensä

Lévy-Coeuriinkin.

Kun Christophe tuli takaisin Saksasta, kuuli hän, että "tyhmä

pikkukaritsa" oli kuollut. Hänen isän-itsekkyytensä muisti silloin

kohta:

-- Jospa minun lapselleni olisi käynyt näin!

Ja hänessä heräsi Lévy-Coeuriä kohtaan suunnaton sääli. Ensi puuskassa

hän aikoi kirjoittaa hänelle; hän alkoi kaksikin kirjettä; hän ei ollut

niihin tyytyväinen, hänelle tuli turhamainen häpeän tunne: hän ei niitä

lähettänyt. Mutta kun hän muutama päivä myöhemmin sattui Lévy-Coeuriä

vastaan ja näki hänen tuskankalvamat kasvonsa, voitti sääli hänessä

kaikki muut tunteet: hän meni suoraan Lévy-Coeurin luokse ja ojensi

hänelle molemmat kätensä. Lévy-Coeur ei enää järkeillyt, vaan tarttui

Christophen käsiin. Christophe virkkoi:

-- Te olette kadottanut!...

Hänen heltynyt äänensävynsä järkytti toista. Hän tunsi kuvaamatonta

kiitollisuutta Christophea kohtaan... He virkkoivat muutaman tuskaa

värähtelevän sanan. Kun he sitten lähtivät kumpikin suunnalleen, ei

enää ollut jäljellä mitään, mikä ennen oli erottanut heidät toisistaan.

He olivat taistelleet toisiaan vastaan: se oli kohtalokasta,

epäilemättä; täyttäköön jokainen luonteensa lain. Mutta kun näkee

tragikomedian lopun lähenevän, riisuu pois intohimot, joilla on itsensä

naamioinut ja seisoo toisen edessä paljain kasvoin, -- molemmat ovat

ihmisiä, jotka eivät ole suuresti toisiaan parempia, ja joilla on kai

oikeus antaa toisilleen kättä, kun ovat näytelleet osansa parhaansa

mukaan.

Georges Jeanninin ja Auroran häät oli päätetty pitää ensimäisinä

kevätpäivinä. Christophen terveys heikkoni nopeasti. Hän huomasi, että

hänen lapsensa katselivat häntä levottomasti. Kerran kuuli hän heidän

puhuvan hiljaa keskenään. Georges sanoi:

-- Kuinka hän näyttää huonolta! Hän saattaa sairastua.

Ja Aurora vastasi:

-- Kunpa hän ei viivästyttäisi meidän häitämme!

Christophe otti sanan sanana. Nuoret raukat! Hän ei tosiaan häiritsisi

heidän onneaan.

Mutta hän oli niin tyhmä, että antoi häiden aattopäivänä, -- (hän

oli häärännyt viime vuorokaudet aivan naurettavasti: tuntui kuin hän

itse olisi aikonut viettää häitään), -- niin tyhmä, että antoi vanhan

tautinsa karata kimppuunsa: keuhkotulehduksen, joka oli ahdistanut

häntä ensi kertaa _Markkinatorin_ aikoina ja joka nyt uudistui.

Christophe oli siitä itselleen äkäinen. Hän haukkui itseään raavaaksi.

Hän vannoi, ettei hän alistuisi siihen ennenkuin häät oli vietetty.

Hän muisti, kuinka Grazia ei kuollessaan ollut tahtonut ilmoittaa

sairaudestaan ennen hänen konserttiaan, ettei hänen työnsä ja ilonsa

häiriytyisi. Se ajatus ilahdutti häntä ja se vaati häntä tekemään

Grazian tyttärelle, -- Grazialle itselleen, -- saman hyvän, minkä

Grazia oli silloin tehnyt hänelle. Christophe salasi siis vaivansa;

mutta hänen oli vaikea kestää loppuun asti. Kuitenkin oli hän niin

onnellinen lasten onnesta, että pysyi pystyssä koko kirkollisten

seremoniain pitkän ajan. Tuskin pääsi hän Coletten luokse, niin hänen

voimansa pettivät. Hän ennätti parhaiksi sulkeutua eri huoneeseen, kun

jo pyörtyi. Muuan palvelija löysi hänet sieltä. Selvitessään tajuihinsa

kielsi Christophe hiiskumasta mitään asiasta nuorelle parille, joka

lähti samana iltana häämatkalleen. Vihityt olivat niin touhuissaan,

etteivät huomanneet mitään. He jättivät Christophelle iloiset hyvästit,

lupasivat kirjoittaa hänelle huomenna, ylihuomenna...

Heti heidän matkustettuaan meni Christophe vuoteeseen. Hänelle tuli

kuume, eikä se sitten enää hänestä eronnut. Hän oli aivan yksin

kotonaan. Emmanuel oli myöskin sairaana eikä voinut tulla hänen

luokseen. Christophella ei ollut lääkärin apua. Hän ei pitänyt tautiaan

vaarallisena. Sitäpaitsi ei hänellä ollut palvelijaakaan, joka olisi

noutanut lääkärin. Siivoojanainen, joka kävi hänen luonaan kello kaksi

päivällä, ei hänestä liioin välittänyt; ja keksipä Christophe keinon

päästä hänen palveluksistaan kokonaankin. Christophe oli kymmenenkin

kertaa kieltänyt häntä koskemasta järjestäessään hänen työhuonettaan

hänen papereihinsa. Mutta tuo nainen oli itsepäinen; nyt, kun

Christophen täytyi pysyä sängyssä, oli hänen mielestään tullut hetki,

jolloin hänen sopi toteuttaa tahtonsa. Vuoteessaan makaava Christophe

näki kaapin ovessa olevasta kuvastimesta, kuinka siivoojatar väänteli

viereisessä huoneessa kaikki nurin. Hän vimmastui niin, että hyppäsi

sängystä, tempasi naisen käsistä pinkan vanhoja papereita ja ajoi

hänet ulos, -- (ei, vanha aatami ei tosiaankaan ollut hänestä vielä

kuollut!). Tästä vihanpuuskasta sai hän palkakseen kovan kuumeen

ja lisäksi sen hyvän, ettei närkästynyt siivoojatar enää tullut

takaisin eikä edes ilmoittanut poisjäämisestään "mokomalle vanhalle

hupsulle", kuten hän Christophea kutsui. Christophe jäi siis yksinään

sairastelemaan, ilman kenenkään apua. Aamuisin hän nousi vuoteesta

ottamaan maitokuppia, joka oli tuotu hänen ovensa taakse, ja katsomaan,

eikö talonmiehen vaimo ollut pistänyt ovenrakoon nuorten rakastavaisten

lupaamaa kirjettä. Kirjettä ei tullutkaan; häämatkalaiset olivat

onnessaan hänet unohtaneet. Christophe ei ollut siitä heille vihainen.

Hän ajatteli, että hän olisi heidän asemassaan tehnyt samoin. Hän

kuvitteli mielessään heidän huoletonta iloaan. Ja ajatteli, että hän se

oli sen heille antanut!

Christophe voi jo vähän paremmin ja alkoi liikuskella pystyssäkin, kun

viimein Auroralta tuli kirje. Georges oli ainoastaan pistänyt nimensä

sen loppuun. Aurora ei tiedustellut paljon Christophen asioita eikä

kertonut uutisia. Mutta sen sijaan pyysi hän Christophelta erästä

palvelusta: Christophen oli lähetettävä hänelle pieni kaulapitsi,

jonka hän oli unohtanut Coletten kotiin. Vaikkei asia ollut sen

tärkeämpi, -- (Aurora ei ollut sitä muistanutkaan muuten kuin juuri

Christophelle kirjoittaessaan, ja kirjoitti siitä siksi, ettei

tiennyt, mitä oikeastaan hänelle kertoa), -- lähti Christophe ulos

noutamaan tuota esinettä, niin hyvillään hän oli, kun voi jotenkin olla

hyödyksi. Satoi räntää. Paha takatalvi. Sulavaa lunta, jääkylmä tuuli.

Ei ajureita kadulla. Christophe odotteli eräässä ajurikonttorissa.

Virkailijain epäkohteliaisuus ja heidän tahallinen vitkastelunsa

saivat hänet kiivastumaan, eikä se silti jouduttanut asiaa. Tällaisiin

vihanpuuskiin oli hänen sairaloinen tilansa osaltaan syynä; hänen

sielullinen tyyneytensä ei muuten niitä hyväksynyt; ne järistivät hänen

ruumistaan aivan kuin kirves kaatuvaa tammea. Christophe palasi kotiin

kylmästä kohmettuneena. Talonmiehen vaimo antoi hänelle ohimennen

leikkeleen eräästä sanomalehdestä. Christophe vilkaisi siihen. Se oli

ilkeä artikkeli, hyökkäys häntä vastaan. Sellaiset olivat nykyään jo

harvinaisia. On ikävä karata ihmisen kimppuun, joka ei huomaa iskua.

Kaikkein häijyimpiinkin tarttui kunnioitus häntä kohtaan, kunnioitus,

joka hermostutti heitä itseään, koska he pohjaltaan eivät häntä

suvainneet.

"_Luullaan_", tunnusti Bismarck ikäänkuin mielipahoissaan, "_ettei

mikään ole sen pakollisempaa kuin rakkaus! Kunnioitus on vieläkin

pakollisempaa_..."

Mutta tämän artikkelin tekijä oli vielä Bismarckiakin voimakkaampi

ja paremmin haarniskoitu mies, sillä sekä kunnioitus että rakkaus

kilpistyivät hänestä täydellisesti. Hän puhui Christophesta loukkaavan

töykeästi ja lupasi jatkaa hyökkäyksiään seuraavalla viikolla.

Christophe purskahti nauruun, ja sanoi itsekseen maata mennessään:

-- Hän saa pitkän nenän! Hän ei saa minua enää käsiinsä!

Talonmiehen väki pyysi, että hän ottaisi itselleen hoitajattaren;

Christophe kieltäytyi jyrkästi. Hän sanoi eläneensä niin paljon

yksinään, että ansaitsi yksinäisyyden onnen tällaisella hetkellä.

Hänen ei ollut laisinkaan ikävä. Viime vuosina hän oli aina tottunut

puhelemaan itsensä kanssa: oli niinkuin hänessä olisi ollut kaksi

olentoa; ja äskeisinä kuukausina oli hänen sisäinen seuransa vielä

paljon lisääntynytkin: hänessä ei asunut enää pelkästään kaksi

olentoa, vaan kymmenen. Ne puhelivat keskenään; ja tavallisimmin ne

lauloivat. Ja hän ryhtyi niiden kanssa pakinoihin, tai oli vaiti ja

kuunteli niitä. Hänellä oli aina vuoteellaan tai pöydällä sen vieressä

nuottipaperia, niin lähellä, että hän yletti saada sen käsiinsä;

siihen merkitsi hän noiden seuratoveriensa sanoja ja omia sanojaan,

nauraen juttujen sukkeluuksille. Koneenomaista tottumusta; nuo kaksi

eri toimintaa, ajattelu ja kirjoittaminen, olivat sulautuneet hänessä

aivan yhdenaikaisiksi; kirjoittaminen oli hänelle selvää ja valmista

ajattelua. Kaikki, mikä häiritsi hänen ja noiden sielutoverien

keskinäistä seurustelua, väsytti, ärsytti häntä. Joskus harmittivat

häntä yksinpä hänen rakkaimmatkin ystävänsä. Christophe koetti olla

heille mielialaansa näyttämättä; mutta hän väsyi hirveästi sellaisesta

kiusasta. Hän oli aivan onnellinen, kun sitten pääsi yksin: sillä hän

oli ikäänkuin eksynyt; oli mahdotonta kuulla sisäisiä ääniään ihmisten

lörpötellessä ympärillä. Jumalainen hiljaisuus!...

Ainoastaan talonmiehen vaimon tai jonkun hänen lapsensa salli

Christophe tulla pari kertaa päivässä katsomaan, tarvitsiko hän mitään.

Heille jätti hän kirjelaputkin, joita hän lähetteli Emmanuelille

viimeiseen päiväänsä asti, samoin kuin Emmanuel hänelle. Ystävykset

olivat nyt molemmat melkein yhtä sairaita; he eivät uskotelleet enää

paranevansa. Eri teitä olivat Christophen vapaa uskonnollinen henki

ja Emmanuelin vapaa uskottomuus saavuttaneet saman, veljellisen

kirkkauden. Vapisevalla käsialallaan josta toisen oli yhä ja yhä

vaikeampi saada selvää, jutteli kumpikin heistä toiselle -- ei

taudistaan, vaan siitä, mikä oli aina ollut heidän keskustelujensa

tärkeimpänä kohtana: taiteestaan, aarteittensa tulevaisuudesta.

Aina siihen asti, kunnes Christophe eräänä päivänä kirjoitti

voimattomaksi herpoavalla kädellään nämä taistelussa kuolevan Ruotsin

kuninkaan sanat:

"_Ich habe genug, Bruder; rette dich_". [Minun määräni on täysi, hyvä

mies, pelasta itsesi.]

Aivan kuin kerrostumina näki Christophe koko entisen elämänsä:

äärettömät nuoruutensa ponnistukset löytääkseen oman itsensä, vimmatun

taistelun saadakseen muilta vähäpätöisen oikeutensa elää, voittaakseen

syntyperänsä demoonit. Voitonkin jälkeen oli pakko olla valveilla. Ei

nukahtaa hetkeäkään, vaan vartioida voittoaan, puolustaa sitä yksinpä

itseään voittoakin vastaan. Ystävyyden sulot ja koettelemukset,

jotka avaavat taistelun yksinäiseksi eristämälle sydämelle suuren

ihmisyysperheen ovet. Taiteen täydellisyys, elämänpäivän korkeus.

Ylpeästi hallita valloitettua henkeään! Uskoa olevansa kohtalon

herra. Ja yhtäkkiä tien käänteessä nähdäkin vastassaan ilmestyskirjan

ratsastajat, suru, intohimo, häpeä, koko Mestarin etuvartio. Kaatua,

joutua hevosten kavioiden alle, laahautua verissään huipulle, jossa

lekkuu pilvien keskellä raivoisa puhdistava liekki. Jumalan kasvojen

eteen. Painiskella niinkuin Jakob enkelin kanssa. Lähteä taistelusta

runneltuna. Rakastaa tappiotaan, ymmärtää rajoituksensa, ponnistaa

tahtonsa, jotta voisi täyttää Mestarin tahdon, sillä alalla, minkä

hän on meille määrännyt. Viimein, kun kyntö, kylvö, sadonkorjuu on

päättynyt, kun kova ja ihana työ on loppunut, saavuttaa oikeus levätä

aurinkoisten vuorten juurella ja sanoa niille:

"Olkaat siunatut! En saa nauttia valostanne. Mutta varjonnekin on

minusta suloinen..."

Silloin oli rakkain hänelle ilmestynyt; hän oli ottanut häntä kädestä;

ja kuolema oli valanut ystävättären ruumiin esteet murtaessaan hänen

puhtaan sielunsa ystävän sieluun. Yhdessä olivat he ylenneet päivien

varjosta, olivat tulleet autuaille huipuille, missä menneisyys,

nykyisyys ja tulevaisuus seisovat pidellen toisiaan kädestä, ylhäisenä

piirinä kuin kolme Sulotarta; siellä heidän tyyntyneet sydämensä

näkevät ilojen ja surujen samalla kertaa syntyvän, kukkivan ja

lakastuvan; kaikki on harmoniaa...

Hän oli hätäillyt liikaa, hän oli luullut jo saapuneensa perille.

Ahdistus, joka rutisti rautaisena hänen läähättävää rintaansa,

mielikuvien temmeltävä hourailu, joka kiehui hänen polttavassa

päässään, muistuttivat hänelle, että vielä oli edessä viimeinen taival,

kaikkein ankarin... Eteenpäin!...

Hän oli vuoteessa, ei voinut liikahtaa. Ylemmässä kerroksessa rämpytti

jokin naistyperys pianoa tuntikausia. Nainen ei osannut muuta kuin

yhden kappaleen. Hän hakkasi samaa lakkaamatta; se oli hänestä niin

mieluista! Siitä löysi hän kaikkien värien ja haaveiden ilot ja

tunteet. Ja Christophe ymmärsi hänen onnensa; mutta kuitenkin se

hermostutti niin, että häntä melkein itketti. Kun soittaja ei edes

olisi hakannut niin kovasti! Kaikki meteli oli Christophesta yhtä

inhoittavaa kuin jokin pahe... Lopulta hän siihen alistui. Oli vaikea

mukautua olemaan kuulematta. Eikä kuitenkaan niin vaikea kuin hän ensin

oli ajatellut. Hän erosi ruumiistaan. Tuosta sairaasta ja aineellisen

tökeröstä ruumiista. Kuinka surkeaa oli, että hän oli ollut siihen

suljettuna niin monet pitkät vuodet! Hän seurasi sen luhistumista ja

ajatteli:

-- Se ei kestä enää kauan.

Hän kysyi itseltään, tunnustellen inhimillisen itsekkyytensä

valtasuonta:

"Mikä on sinusta parempi: sekö, että Christophen muisto, hänen

persoonansa ja nimensä ikuistuu mutta hänen työnsä katoaa, -- vai se,

että hänen työnsä kestää, mutta sinun olemuksestasi ja niinestäsi ei

jää jäljelle merkkiäkään?"

Epäröimättä vastasi hän:

-- "Minä tahdon kadota, ja työni kestäköön! Siten minä ainoastaan

voitan: sillä silloin jää minusta jäljelle kaikkein tosin, ainoa tosi.

Kadotkoon Christophe!..."

Mutta jonkun hetken päästä hän tunsi tulevansa yhtä vieraaksi työlleen

kuin itselleenkin. Lapsellista on kuvitella taiteen kestävyyttä! Hän

näki selvästi, ei ainoastaan kuinka vähän oli tehnyt, vaan myöskin

sen hävityksen, joka aina musiikkia odottaa. Sävelten kieli vanhenee

nopeammin kuin mikään muu; vuosisadan tai parin kuluttua ymmärtävät

sitä ainoastaan jotkut harvat ja valitut. Kenelle ovat enää Monteverdi

ja Lully olemassa? Jo peittää sammal klassillisuuden tammistoa. Meidän

kirkkaat temppelimme, joissa intohimomme laulavat, muuttuvat tyhjiksi

rakennuksiksi, luhistuvat unohdukseen... Ja Christophe hämmästyi, kun

hän huomasi katselevansa näitä raunioita aivan ilman surua.

-- Rakastanko nyt vähemmän kuin ennen elämää? kysyi hän kummastuneena

itseltään.

Mutta hän ymmärsi heti, että hän rakasti sitä entistään paljoa

enemmän... Itkeäkö taiteen raunioilla? Ei maksa vaivaa. Taide on

luontoa pimentävä ihmisen varjo. Kadotkoot ne molemmat auringon

hehkuun! Ne estävät minua näkemästä aurinkoa!... Luonnon äärettömät

aarteet luiskahtavat siten sormistamme. Ihmisen järki yrittää

siepata juoksevan virran haaviin. Musiikkimme on illusioni. Äänten

portaat, sävelasteikkomme ovat kuvitelmaa. Niille ei ole vastinetta

elävissä äänissä. Ne ovat järjen tingintää todellisista äänistä,

metrijärjestelmän sovittamista liikkuvaan äärettömyyteen. Aivot

tarvitsivat tällaista valhetta käsittääkseen käsittämätöntä; ja kun ne

tahtovat siihen uskoa, niin ne uskovat. Mutta se ei ole silti totta.

Se ei ole elävää. Ja se nautinto, minkä henki saa tästä omatekoisesta

järjestelmästä, on hankittu väärentämällä suoranainen intuitsioni

todella olevasta. Silloin tällöin huomaa nero, koskettaessaan ohimennen

maata, yhtäkkiä todellisuuden virran, joka kuohuu ylitse taiteen

kehystän. Pato alkaa rytistä. Luonto työntyy halkeamasta sisään.

Mutta kohta sitten raot tukitaan. Se on välttämätöntä ihmisjärjen

pelastamiseksi. Järki hukkuisi, jos se näkisi Jehovan silmät. Siksi

alkaa se luoda ympärilleen kammiota, johon ei ulkopuolelta pääse

mitään, mitä se ei ole itse muokkaillut. Ja sellainen on ehkä kaunista

niistä ihmisistä, jotka eivät tahdo nähdä sitä. Mutta minä, minä tahdon

nähdä kasvosi, Jehova! Minä tahdon kuulla sinun äänesi ukkosen, vaikka

se minut surmaisi. Taiteen melske häiritsee minua. Olkoon henki vaiti.

Hiljaisuutta ihmiselle!...

Mutta joku tuokio tämän kauniin pakinan jälkeen hapuili hän käsiinsä

paperiarkkeja, joita oli hajallaan hänen sänkynsä peitteellä, ja

koetti kirjoittaa vielä muutaman nuotin. Kun hän huomasi mietelmiensä

ristiriitaisuuden, hymyili hän ja sanoi:

-- Oi vanha ystävättäreni, musiikki, sinä olet parempi minua. Minä

olen kiittämätön, minä tahdon hylätä sinut. Mutta sinä, sinä et jätä

minua; sinä et anna ajaa itseäsi minun oikkujeni tähden pois. Anteeksi,

tiedäthän hyvin, että tällaiset ovat vain päähänpistoja. Minä en ole

koskaan pettänyt sinua. Etkä sinä koskaan minua: me olemme toisistamme

varmat. Me lähdemme yhdessä, ystävättäreni. Jää luokseni loppuun asti.

Bleib bei uns...

Hän oli herännyt kuumeisen raskaasta, unien täyttämästä horroksesta.

Ihmeellisten unien, jotka olivat nyt yhä vielä hänen mielessään. Ja nyt

hän katseli, kosketteli, etsi itseään, eikä itseään löytänyt. Hänestä

tuntui kuin hän olisi ollut joku "toinen". Toinen, häntä itseään

rakkaampiko...? Kuka sitten?... Hänestä oli niinkuin joku toinen olisi

unessa ruumiillistunut hänen hahmoonsa. Olivier? Grazia?... Hänen

sydämensä, päänsä olivat niin heikot! Hän ei jaksanut enää erottaa

ystäviään toisistaan. Miksikä heitä erottaakaan? Hän rakasti heitä

kaikkia yhtä paljon.

Hän makasi hievahtamatta, kuin sidottuna, mutta autuaassa

mielentilassa. Hän ei tahtonutkaan liikahtaa. Hän tiesi, että tuska

vaaniskeli häntä piilosta niinkuin hiirtä. Hän oli kuolemaisillaan.

Niin, oli jo... Ei ketään hänen luonaan. Piano hänen päänsä yläpuolella

oli vaiennut. Yksinäisyys. Hiljaisuus. Christophe huokasi.

-- Kuinka suloista on ajatella elämänsä loppuessa, ettei ole koskaan

ollut yksin, silloinkaan, kun oli yksinäisin!... Te, olennot, joita

olen matkallani tavannut, veljet, jotka olette ojentaneet hetkeksi

minulle kätenne, ajatusteni synnyttämät salaperäiset henget, kuolleet

ja elävät, -- kaikki elävä, -- oi kaikki, mitä olen rakastanut, mitä

olen luonut: te ympäröitte minua lämpöisellä läsnäolollanne, valvotte

ääressäni, kuulen teidän ääntenne musiikin! Siunattu olkoon sallima,

joka antoi teidät minulle! Olen rikas, niin rikas... Sydämeni paisuu

täyteläisyyttään!...

Hän katseli ikkunaan... Tuollainen kaunis auringoton päivä, joka

on "kuin kaunis, sokea ihminen", kuten Balzac aikoinaan sanoi...

Christophe viehättyi kiihkeästi ihailemaan ikkunan -- edestä kuultavaa

puunoksaa. Oksa versoi, pienet kosteat silmut aukenivat, valkeat kukat

puhkesivat; ja noista kukista, lehdistä, koko heräävästä puusta henki

sellainen kiihkeä antautuminen uudistuvalle voimalle, ettei Christophe

enää tuntenut uupumustaan, rintansa ahdistusta, surkeaa, kuolevaa

ruumistaan, vaan ikäänkuin eli puun elämässä. Sen elämän säteily

ympäröi lempeästi häntä. Se oli kuin suudelma. Hänen rakkautta uhkuva

sydämensä antautui tuolle kauniille puulle, joka hymyili hänelle hänen

viime hetkinään. Hän ajatteli, että monet olennot rakastivat juuri nyt

toisiaan; tällä hetkellä, joka toi hänelle kuolemaa, olivat toiset

elämästä autuaita; hän ajatteli, että aina on niin, ettei elämän

mahtava ilo ehdy koskaan. Ja tukehtumaisillaan, äänellä, joka ei enää

totellut hänen ajatustaan, -- (ehkäpä ei hänen kurkustaan ääntäkään

enää tullut; mutta sitä hän ei huomannut) -- hän viritti laulun

elämälle. Orkesteri, jota ei näkynyt, vastasi hänelle. Christophe sanoi

itsekseen:

-- Kuinka he tämän osaavat? Emmehän ole harjoitelleet. Kunpa

soittaisivat erehtymättä loppuunkin.

Hän koetti nousta istualleen, niin että koko orkesteri näkisi hyvin

hänet, ja löi tahtia isoilla käsillään. Mutta orkesteri ei tehnyt

virheitä; miehet olivat varmat itsestään. Miten ihmeellistä musiikkia!

Nyt ne improvisoivat vastaukset! Christophe ilveili heille:

-- Odottakaahan vähän, veitikat. Kyllä joudutte satimeen.

Ja ponnahuttaen sauvointaan työnteli hän purtta oikullisesti vasemmalle

ja oikealle, ylen vaikeissa mutkissa.

-- Kuinkahan selviätte tästä?... Entäpä tästä? Vastatkaapas... Ja tästä

sitten?

Ne vastasivat yhä; vastasivat uskallettuihin sävelmiin vielä

vaarallisemmilla.

-- Miten ne keksivätkin? Senkin veitikat!...

Christophe huusi _bravo_ ja nauroi ihastuksissaan.

-- Peijakas! Tulee vaikeaksi seurata teitä. Saanko minä selkääni?...

Tiedättehän, ettei se ole teidän keksintöänne. Minä olen tänään

väsynyt... Mutta ei haittaa! En anna teidän sanoa, että olette

voittaneet...

Mutta orkesteri kehitti niin rikassisältöisen, niin uuden ja omituisen

fantasian, ettei hän voinut muuta kuin jäädä paikalleen ja kuunnella

sitä suu auki. Se aivan salpasi henkeä... Christophen tuli sääli

itseään:

-- Tyhmyri! sanoi hän itselleen; sinä olet tyhjä. Ole vaiti!

Instrumentti antoi kaiken, mitä voi. Ei tästä ruumiista ole enää! Minun

pitää saada toinen.

Mutta ruumis kosti hänelle. Rajut yskänpuuskat estivät häntä

kuuntelemasta:

-- Oletko vaiti!

Hän tarttui kurkkuunsa, hän iski nyrkeillään rintaansa, aivan kuin

vihamiestä, joka oli voitettava. Hän näki itsensä keskellä jotain

tappelua. Väkijoukko huusi. Mies painiskeli hänen kanssaan. He

pyöriskelivät maassa. Toinen pusersi häntä. Hän oli tukehtua.

-- Päästä minut, minä tahdon kuunnella!... Tahdon kuunnella! Tai minä

tapan sinut!

Hän jyskytti miehen päätä seinään. Toinen ei hellittänyt...

-- Mutta mitä on tämä? Kenen kanssa minä tappelen? Mikä tämä ruumis

sylissäni on... Se polttaa minua?...

Hourailevaa kamppailua. Kiihkojen ja pyyteiden kaaosta. Raivoa,

irstaisuutta, murhanhimoa, pistoja lihaan ja luuhun, koko pohjasakka

pinnalla, viimeisen kerran...

-- Ah, eikö tämä pian lopu? Enkö saa teitä ruumiistani irti,

verenimijät?... Vaivu siis, lihani, pohjaan niiden kanssa.

Hartioillaan, lantioillaan, polvillaan Christophe työnsi, tyrkki pois

näkymätöntä vihamiestä... Nyt hän oli vapaa!... Tuolla alhaalla sävelet

soivat yhäti, loitoten. Christophe ojensi käsiään niitä kohti, hien

vallassa:

-- Odottakaa! Odottakaa minua!

Hän juoksi saadakseen ne kiinni. Hän kompastui. Hän kaatoi kaikki

tieltään... Hän oli juossut niin, ettei voinut hengittää. Sydän jyski,

veri kohisi korvissa: juna, joka vyöryy tunnelissa...

-- Tässä on helisemässä, jumaliste.

Hän huitoi orkesterille epätoivoissaan, ettei se saisi mennä ilman

häntä.

... Viimeinkin päästiin tunnelista... Tuli hiljaisuus. Hän kuuli taas

jälleen.

-- Se on kaunista! Oikein kaunista! Uudestaan! Kas niin, te pojat!...

Mutta ketähän tämä on... Mitä sanotte? Sanotteko, että tämä sävellys

on Jean-Christophe Krafftia? Mitä joutavia! Tyhmyyksiä! Minäkö muka

tuon tuntisin? Koskaan ei hän ole osannut kirjoittaa tällaista, ei

kymmentäkään tahtia... Kuka se vielä yskii? Älkää häliskö siellä! Mikä

tuo akordi on?... Entä tuo?... Ei niin nopeasti!... Odottakaa!...

Christophen suusta lähti epäselviä ääniä; hänen kätensä liikkui aivan

kuin kirjoittaen peitteen päällä, jota hän rutisteli sormiinsa; ja

hänen tyhjyvät aivonsa koettivat konemaisesti yhä saada selvää, mistä

aineksista nuo akordit olivat ja mitä ne puhuivat. Hän ei onnistunut:

mielenliikutus hellitti otteen. Hän yritti uudestaan... Ah nyt!... Tämä

on jo liikaa...

-- Pysähtykää, keskeyttäkää, minä en jaksa enää...

Hänen tahtonsa pääsi yhtäkkiä vireistä. Oli suloista. Christophe sulki

silmänsä. Onnen kyyneleet juoksivat hänen ummistuneiden luomiensa

raoista. Pikku tyttö, joka vaali hänen tietämättään häntä, pyyhki

hellästi ne kyyneleet pois. Christophe ei tiennyt mistään, mitä täällä

alhaalla tapahtui. Orkesteri oli vaiennut, jättäen hänet keskelle

päätähuimaavaa harmoniaa, jonka arvoitus oli vielä ratkaisematta. Aivot

toistivat itsepäisesti:

-- Mutta mikä tämä akordi on? Miten se on selitettävissä. Tahtoisin

välttämättä keksiä sen ratkaisun, ennen loppua...

Nyt kajahti ihmisääniä. Intohimoinen ääni. Annan traagilliset silmät...

Mutta sitten kohta se ei ollutkaan enää Anna. Hellät, hyvät silmät...

-- Grazia, sinäkö siinä?... Kuka teistä? Kuka se teistä on? Minä en näe

teitä enää hyvin... Miksi aurinko tulee niin hitaasti?

Kolme kelloa soitti yhtaikaa rauhallisesti. Varpuset ikkunassa

piipattivat muistuttaakseen hänelle, että hänen oli aika antaa

heille muruja päivällisestään... Christophe näki unessaan pienen,

lapsuutensa aikuisen kamarin... Kellot... on aamu! Kauniit, kirkkaat

aallot vierivät keväisessä ilmassa. Ne tulevat hyvin kaukaa, alhaalta

kylistä... Joen kohina nousee talon takaa... Christophe seisoo

porraskäytävässä, nojailee kyynärpäin ikkunaan. Koko elämä vierii hänen

editseen kuin Rein. Koko hänen elämänsä, kaikkien toistenkin: Louise,

Gottfried, Olivier, Sabina...

Äiti, rakastetut, ystävät... Mitkä heidän nimensä olivatkaan?...

Rakkaus, missä olet? Missä olette, rakastettuni? Tiedän, että olette

siinä, enkä minä voi teitä saavuttaa.

-- Me olemme kanssasi. Ole rauhassa, rakkaamme!

-- En tahdo enää teitä kadottaa. Minä olen etsinyt teitä niin kauan.

-- Heitä huolesi. Me emme eroa enää sinusta koskaan.

-- Oi, virta vie minua!

-- Virta, joka sinua vie, kuljettaa kanssasi meitä.

-- Minne kuljemme?

-- Sinne, jossa olemme aina yhdessä.

-- Pianko?

-- Katso.

Ja Christophe ponnisti viimeiset voimansa kohottaakseen päätänsä, --

(hyvä Jumala, miten se oli raskas!) -- ja näki virran, yli äyräittensä

paisuneena: se peitti pellot ja niityt, se vyöryi ylhäisenä, hiljaa,

melkein liikkumatta. Ja taivaanrannalla välkähti kuin teräs,

näytti rientävän häntä kohti hopeinen aaltoviiva, joka värisi

auringonpaisteessa. Valtameren pauhu... Ja hänen onnesta raukeava

sydämensä kysyi:

-- Onko se Hän?

Hänen rakkaittensa ääni vastasi:

-- Se on Hän.

Kun hänen kuolevat aivonsa virkkoivat:

-- Portti aukeaa... Tässä sointu, jota hain!... Mutta se ei ole vielä

lopussa? Mitä uutta aukeaa nyt?... Me jatkamme huomenna.

Oi riemua, riemua nähdä katoavansa Jumalan mahtavaan rauhaan, Jumalan,

jota on koettanut palvella koko elämänsä ajan!...

-- Herra, etkö ole hyvin tyytymätön palvelijaasi? Minä olen tehnyt niin

vähän. En osannut tehdä enempää... Minä taistelin, kärsin, harhailin,

minä loin. Anna minun levähtää isällisessä sylissäsi. Sitten synnyn

uudestaan, uusiin taisteluihin.

Ja virran kohina ja meren pauhu lauloivat hänen kanssaan:

-- Sinä synnyt uudestaan. Lepää. Kaikki on nyt yksi sydän. Yön ja

päivän hymyt syleilevät toisiaan. Harmonia, rakkauden ja vihan ylhäinen

pari. Minä laulan Jumalaa, Sinua, joka kannat minua kaksin väkevin

siivin. Hosianna elämälle! Hosianna kuolemalle!

Christofori faciem die quacumque tueris,

Illa nempe die non morte mala morieris.

Pyhä Kristofer, -- Christophe, -- on kulkenut tulvivan virran yli.

Koko yön on hän astunut vastavirtaan. Niinkuin kallio nousee hänen

jättiläismäinen ruumiinsa kuohujen keskeltä. Hänen vasemmalla

olkapäällään istuu Lapsi, hento ja raskas. Pyhä Kristofer nojautuu

honkaan, jonka hän on käteensä temmannut; se taipuu hänen käsissään.

Hänen selkärankansakin notkuu. Ne, jotka näkivät hänen lähtevän,

sanoivat, ettei hän pääsisi toiselle puolen; ja kauan saattoi heidän

pilkkanaurunsa kulkijaa. Sitten tuli yö, ja he väsyivät. Nyt on

Kristofer liian kaukana kuullakseen niiden huutoja, jotka rannalle

jäivät. Kosken kohinassa erottaa hän ainoastaan Lapsen rauhallisen

äänen, Jumalan, joka pitää pikku kädellään jättiläisen kähärästä

otsatöyhdöstä ja hokee: "Käy, käy!" -- Jättiläinen käy, selkä kumarassa

tuijottaen suoraan eteensä pimeään rantaan, jonka jyrkät äyräät alkavat

vaaleta.

Yhtäkkiä helähtää _angelus_, ja kellojen parvi herää soimaan.

Uusi aamu on tullut! Mustan, jyrkän rannan takaa ylenee vielä

näkymättömän auringon kultainen sädekehä. Kristofer pääsee viimein, jo

kaatumaisillaan, toiselle rannalle. Ja hän sanoo Lapselle:

-- Nyt olemme perillä! Kuinka painava sinä olit! Lapsi, kuka oletkaan?

Ja Lapsi vastaa:

-- Minä olen syntyvä uusi päivä.