Christophen musiikkia ennenkuin näinä viimeisinä kuukausina; mutta kun
Christophe oli tullut Parisiin, oli hän käynyt kaikissa konserteissa,
missä hänen teoksiaan soitettiin. Kun Georges puhui niistä, oli
hänen kasvoillaan vilkas ilme ja silmissä riemukas säteily, ja hän
oli aivanpa itkuun valmis: niinkuin rakastunut. Hän tunnusti viimein
Christophelle, että hän piti musiikista tavattomasti ja että hänkin
olisi tahtonut säveltää. Mutta muutaman kysymyksen tehtyään Christophe
huomasi, ettei poikasella ollut musiikin alkutietojakaan. Hän kyseli
nyt, mitä Georges oli opiskellut. Nuori Jeannin kävi lyseota; hän sanoi
iloisesti, ettei hän ollut mikään erinomainen oppilas.
-- Mikä on vahvin puolesi? Matematiikka vai muut aineet?
-- Melkein yhtä kehno olen kaikissa.
-- Mitä ihmettä! Ethän suinkaan liene laiska?
Georges nauroi kursailematta ja vastasi:
-- Taidanpa olla.
Sitten hän lisäsi ikäänkuin kahdenkeskeisenä salaisuutena:
-- Mutta minä tiedän, etten kuitenkaan ole.
Christophe ei voinut olla purskahtamatta nauruun:
-- No, miksi sinä et siis ole ahkera? Eikö mikään herätä haluasi?
-- Päinvastoin, kaikki sitä herättää.
-- No, mikä sitten on esteenä?
-- Kaikki onniin mieltäkiinnittävää, en jouda...
-- Et jouda? Mitä peijakasta sinä sitten hommaat?
Georges teki kädellään epämääräisen liikkeen:
-- Vaikka mitä. Minä soitan, urheilen, minä käyn näyttelyissä, minä
luen...
-- Olisi kai parempi jos lukisit koulukirjojasi.
-- Koulussa ei lueta koskaan mitään mieltäkiinnittävää... Ja sitäpaitsi
me matkustelemme. Viime kuussa minä kävin Englannissa, näkemässä
Oxfordin ja Cambridgen välistä _matchia_.
-- Se mahtaa edistää sinun oppimistasi!
-- Mitä siitä. Sillä tavoin oppii enemmän kuin koulussa.
-- Entä äitisi, mitä hän sellaisesta sanoo?
-- Äiti on sangen järkevä. Hän tekee, mitä minä tahdon.
-- Peijakkaan poika!... Kiitäpäs onneasi, etten ole sinun isäsi.
-- Te saatte kiiltää onneanne, etten ole teidän...
Oli mahdotonta vastustaa pojan veikeilyä.
-- No, sanopas sinä, suurmatkailija, tunnetko minun isänmaatani, kysyi
Christophe?
-- Tunnen.
-- Siitä olen varma, ettet osaa sanaakaan saksaa.
-- Osaan päinvastoin hyvinkin.
-- No koetetaanpas vähän.
He rupesivat puhumaan saksaa. Poika solkkasi sitä virheellisesti,
mutta hupaisen varmasti ja rohkeasti; hän oli sangen älykäs ja
virkku ajatuksiltaan, joten hän ymmärsi aavistamalla enemmän kuin
tietäen; usein käsitti hän kyllä asian päin seiniä; ja itse hän nauroi
ensimäisenä omille virheilleen. Hän kertoi matkastaan, lukemistaan
kirjoista, ja kertoi ylen vauhdikkaasti. Hän oli lukenut paljon,
hätiköiden, pintapuolisesti, hypäten yli sivujen, keksien omasta
päästään sellaiset kohdat, joita ei ollut malttanut lukea; mutta
häntä kannusti virkku ja mehukas uteliaisuus, joka oli aina valmis
innostumaan. Puhuessaan hän hypähteli asiasta toiseen; ja hänen
kasvonsa saivat vilkkaita eleitä, kun hän kertoi joistakin näytelmistä
tai teoksista, jotka olivat häntä liikuttaneet. Hänen henkiset
tuttavansa olivat jotakuinkin sekalaista seuraa. Oli vaikea käsittää,
kuinka hän oli joutunut lukemaan jonkin kymmenennen luokan kirjan,
mutta ei tiennyt mitään monista paremmista kirjailijoista.
-- Tämä kaikki on mukiinmenevää, sanoi Christophe. Mutta sinä et saa
aikaan mitään, jos et tee työtä.
-- Oh, ei minun tarvitse tehdä. Me olemme rikkaita.
-- Hemmetti, sinun laitasi on hullusti! Tahdotko olla ihminen, joka ei
kelpaa mihinkään, joka ei tee mitään?
-- Päinvastoin, minä tahtoisin tehdä kaikkea. On järjetöntä sulkeutua
koko iäkseen yhteen ammattiin.
-- Mutta se on kuitenkin ainoa tapa oppia hoitamaan sitä ammattia hyvin.
-- Niinhän ne väittävät.
-- Mitä? Niinkö "ne väittävät"?... Minä todistan sen. Neljäkymmentä
vuotta olen nyt koettanut ammattiani oppia. Minä tuskin alan sitä osata.
-- Neljäkymmentä vuotta koettanut oppia! Ja milloin sitä ammattia
sitten tekee?
Christophe purskahti nauruun:
-- Pieni viisasteleva ranskalainen!
-- Minä tahtoisin musiikkimieheksi, sanoi Georges.
-- No, sitä urakkaa ei aloiteta koskaan liian aikaisin. Tahdotko, niin
minä opetan sinua?
-- Oh, miten siitä olisin onnellinen!
-- Tule tänne huomenna. Koetetaan katsella, mihin sinusta on. Ellei
sinulla tee mitään, kiellän sinua työntämästä milloinkaan hyppysiäsi
pianoon. Jos sinulla on taipumuksia, niin koetamme tehdä sinusta
jotakin... Mutta sen sanon sinulle etukäteen: minä panen sinun tekemään
työtä.
-- Minä teen kyllä työtä, vakuutti Georges hurmautuneena.
He päättivät, että he tapaavat toisensa seuraavana päivänä. Mutta
juuri lähtiessään muisti Georges, että hänen oli seuraavana päivänä
kohdattava eräitä toisia henkilöitä, ja myöskin sitä seuraavana.
Tosiaankin, hän ei ollut vapaa ennenkuin viikon lopulla. Päätettiin
uudelleen, minä päivänä ja millä hetkellä he tapaisivat toisensa.
Mutta kun päivä ja hetki tuli, sai Christophe odottaa turhaan.
Hän tunsi suurta pettymystä. Hän oli iloinnut aivan lapsellisesti
siitä, että saisi nyt uudestaan nähdä Georges Jeanninin. Tämä
odottamaton vieras oli tuonut hänen elämäänsä valoa. Hän oli ollut
niin onnellinen ja liikutettu, ettei ollut voinut nukkua sen päivän
jälkeisenä yönä, kun Georges oli käynyt hänen luonaan. Hän ajatteli
heltyneen kiitollisena tuota nuorta ystävää, joka oli tullut rakkaan
ystävän puolesta häntä tapaamaan; hän hymyili ajatellessaan pojan
viehkeitä kasvoja; hänen luontevuutensa, siroutensa, veitikkamainen
ja teeskentelemätön suoruutensa hurmasivat häntä; hänen sydämensä
täytti samanlainen sanaton onnen-juopumus, hänen korvissaan soi sama
autuas humina kuin hänen ja Olivier Jeanninin ystävyyden ensimäisinä
päivinä. Silloisen tunteen lisäksi tuli nyt vielä uusi, luonteeltaan
sangen vakava ja melkein uskonnollinen: elävän ihmisen takaa hymyili
hänelle menneisyys. -- Christophe odotti seuraavan päivän, ja sitäkin
seuraavan. Poika ei tullut. Eikä edes anteeksipyytelykirjettä.
Christophe tuli suruiseksi ja keksi itse kaikenlaisia syitä pojan
puolustukseksi. Hän ei tiennyt, minne olisi voinut hänelle kirjoittaa:
hänellä ei ollut hänen osoitettaan. Ja jos hänellä olisi osoite
ollutkin, ei hän kuitenkaan olisi tohtinut kirjoittaa hänelle. Kun
vanha sydän rakastuu nuoreen ihmiseen, estää häveliäisyys sitä
ilmoittamasta tälle, että se tarvitsee nuorta; vanha tietää hyvin,
ettei nuori kaipaa häntä niin suuresti kuin hän nuorta: osat ovat
epätasaiset; ihminen ei pelkää mitään niinkuin tungettelevuutta
sellaista kohtaan, joka ei meistä välitä.
Eikä sitten Georges Jeanninista kuulunut mitään. Christophe kärsi kyllä
siitä, mutta hän pakotti itsensä olemaan haeskelematta Jeanninia. Joka
päivä hän kuitenkin odotti hävinnyttä poikaa. Hän ei lähtenytkään
Sveitsiin. Hän jäi koko kesäksi Parisiin. Hän piti tosin itseään
siinä suhteessa mielettömänä; mutta matkustaminen ei häntä nyt
huvittanut. Vasta syyskuussa sai hän lähdetyksi muutamaksi päiväksi
Fontainebleau'hon.
Lokakuun lopulla tuli Georges Jeannin jälleen naputtamaan hänen
oveensa. Hän puolusteli itseään tyynesti, eikä ollut yhtään nolo, että
oli syönyt sanansa.
-- Minä en voinut silloin tulla, virkkoi hän; ja sitten me kohta
matkustimme kaupungista. Me olimme Bretagnen puolella.
-- Olisit voinut minulle kirjoittaa, sanoi Christophe.
-- Niinhän minä aioinkin, mutta minulla ei ollut aikaa... Ja sitäpaitsi
minä sen unohdin; minä unohdan aina kaikki, sanoi hän nauraen.
-- Milloin sinä tulit takaisin Parisiin?
-- Tämän kuun alussa.
-- Ja kolme viikkoa meni ennenkuin viimein tulit tänne!... Kuulepas,
sano minulle suoraan: äitisikö sinua estää tulemasta?... Eikö hän pidä
siitä, että sinä käyt luonani.
-- Pitää päinvastoin suurestikin. Hän minua käski tänään lähtemäänkin.
-- Onko se totta?
-- Viime kerralla, kun teidät näin, silloin ennen koululomaa, kerroin
hänelle täältä palattuani kaikki. Hän sanoi minulle, että siinä olin
tehnyt oikein; hän tiedusteli kaikenlaista teistä, kyseli paljon. Kun
kolme viikkoa sitten tulimme takaisin Bretagnen-matkalta, kehoitteli
hän minua käymään uudestaan teidän luonanne. Viikko sitten muistutti
hän siitä minulle jälleen. Ja kun hän tänä aamuna sai kuulla, etten
minä ollut täällä vieläkään käynyt, niin hän suuttui ja käski minun
tulla tänne heti päivällisen jälkeen, yhtään viivyttelemättä.
-- Etkä häpeä kertoa minulle tuollaista! Sinua täytyi ajaa pakosta
minun luokseni?
-- Ei, ei, älkää luulko sitä... Oi, te olette suuttunut minuun!
Anteeksi... Se on totta, minä olen niin huolimaton... Torukaa minua,
mutta älkää olko minulle vihainen. Minähän pidän teistä. Ellen pitäisi,
niin en olisi tänne tullutkaan. En ole tullut pakosta. Minua ei yleensä
voida pakottaa mihinkään, mitä minä en itse tahdo.
-- Senkin vintiö! huudahti Christophe ja nauroi väkisinkin. Entäpä ne
musikaaliset aikeet? Mitä niistä on tullut?
-- Oh, minä ajattelen yhä niitä.
-- Se ei vielä vie pitkälle.
-- Nyt minä ryhdynkin toimeen. Menneinä kuukausina minä en voinut,
minulla oli niin paljon, niin paljon muuta tekemistä! Mutta nyt saatte
nähdä, miten minä teen työtä, jos tahdotte vielä ottaa minut...
(Poika katseli Christopheen mairittelevasti.)
-- Sinä vain ilveilet, sanoi Christophe.
-- Te ette usko, että tarkoitan totta.
-- En tosiaankaan.
-- Se on kauheaa! Kukaan ei usko minua. Minä olen siitä surullinen.
-- Minä uskon sinua, kun näen sinut työssä.
-- Ruvetaan sitten heti.
-- Minulla ei ole nyt aikaa. Huomenna.
-- Huomiseen on liian pitkältä. Minä en jaksa kestää sitä, että te
halveksitte minua kokonaisen päivän.
-- Sinä alat kiusata minua!
-- Mutta minä rukoilen!...
Christophe hymyili omalle heikkoudelleen, antoi pojan asettua pianon
ääreen ja puhui hänelle musiikista. Hän teki hänelle kysymyksiä,
asetti hänen ratkaistavakseen pieniä harmoonisia probleemeja. Georges
ei liikoja tiennyt; mutta hänen musikaalinen vaistonsa korvasi hänen
suuren tietämättömyytensä; hän löysi soinnut, joita Christophe tahtoi,
niiden nimiä tuntematta; ja hänen virheensä todistivat kaikessa
kömpelyydessäänkin, että hänen tiedonhalunsa oli vilkas ja hänen
tunteensa erikoisen herkkä. Hän ei hyväksynyt Christophen huomautuksia
ilman keskustelua; ja älykkäät kysymykset, joita hän vuorostaan
teki, osoittivat, että hänen ajatustapansa oli totuutta rakastava
eikä suostunut pitämään taidetta minkäänlaisena uskontunnustuksena,
jota parpatetaan pelkästään suulla, vaan tahtoi taiteensa myöskin
omakohtaisesti elää. -- He eivät puhelleet pelkästään musiikista.
Opetuksen sattuessa harmonioihin Georges muisti tauluja, maisemia,
henkilöitä, ja alkoi puhua niistä. Oli vaikeaa saada häntä pysymään
aisoissaan; täytyi alinomaa taluttaa hänet pois syrjäteiltä; eikä
Christophe aina sitä hennonut tehdä. Hän nautti kuunnellessaan
tuon älyä ja elämää säihkyvän pikku miehen lavertelua. Miten
toisenlainen Georges oli luonteeltaankin kuin Olivier!... Isässä
oli elämä ollut sisäinen joki, joka virtasi äänettömästi; pojassa
se oli aivan ulkopuolella: oikullinen puro, joka porisi ja leikki
auringonpaisteessa. Ja kuitenkin oli vesi kummassakin samaa vettä, yhtä
puhdasta kuin heidän silmänsä. Christophe hymyili ilosta, kun huomasi,
että Georges tunsi vastenmielisyyttä, ihastusta tahi inhoa eräitä
samoja seikkoja kohtaan kuin hänen isänsäkin aikoinaan; ja yhtä tuttua
oli hänelle pojan naivi itsenäisyyskin ja hänen sydämensä jalous,
sellainen, että se antaa itsensä täydellisesti, jos se ketä rakastaa...
Isän ja pojan erotus oli ainoastaan siinä, että Georges piti niin
monenmoisista asioista, ettei hänelle jäänyt aikaa pitää kauan samasta.
Georges tuli Christophen luokse seuraavana päivänä, ja vielä
seuraavina. Hän oli nuorekkaan kauniisti ja intohimoisesti rakastunut
Christopheen, ja harjoitteli soittoläksyjään ylen innostuneena... Ja
sitten innostus heikkeni, käynnit harvenivat. Georges ei tullut enää
niin usein kuin ennen... Ja viimein ei hän enää tullut ollenkaan. Häntä
ei näkynyt, ei kuulunut viikkokausiin.
Georges oli kevytluontoinen, helposti unohtava, naivin itsekäs ja
vilpittömän herttainen; hänen sydämensä oli hyvä, hänen älynsä, jonka
voimia hän tuhlasi alinomaa kaikenlaisiin pikku hommiin, kovin vilkas.
Hänelle annettiin kaikki anteeksi, siksi, että häntä oli hauska nähdä:
hän oli onnellinen...
Christophe ei tahtonut tuomita häntä. Hän ei valitellut, että Georges
jätti hänet. Hän kirjoitti Jacquelinelle ja kiitti häntä siitä,
että hän oli lähettänyt poikansa hänen luokseen. Jacqueline vastasi
lyhyellä kirjeellä, hillityn liikutettuna; hän lausui toivovansa, että
Christophe muistaisi hänen poikaansa ja ohjaisi häntä hänen elämässään.
Hän ei sanallakaan hiiskunut, tahtoiko hän tavata Christophea.
Hävyntunne ja ylpeys eivät sallineet hänen alistua sellaiseen
kohtaamiseen. Eikä Christophe arvellut itsellään olevan oikeutta mennä
Jacquelinen luokse, kun häntä ei kutsuttu. -- Niin elivät he erossa
toisistaan ja näkivät toisensa ainoastaan joskus konserteissa; ja
ainoastaan pojan harvat käynnit Christophen luona yhdistivät heitä
toisiinsa.
Talvi meni. Grazia kirjoitti enää vain joskus Christophelle. Hänen
sydämessään asui kyllä Christophea kohtaan yhä edelleen uskollinen
ystävyys; mutta kun hän oli oikea Italian tytär, ei sentimentaali, vaan
todellisuuteen kiintynyt, niin tarvitsi hänen saada nähdä silmiensä
edessä toisia ihmisiä, joskaan ei heitä ajatellakseen, niin ainakin
saadakseen huvia keskustelusta heidän kanssaan. Grazian täytyi saada
silloin tällöin uudistaa silmiensä muistoja, muuten hänen sydämensä
muistot heikkenivät. Nyt hänen kirjeensä muuttuivat lyhyiksi ja
sävyltään kaukaisiksi. Hän oli yhä edelleen varma Christophesta, aivan
kuin Christophe hänestä. Mutta siitä varmuudesta lähti enemmän valoa
kuin lämpöä.
Christophe ei suuresti kärsinyt uusista pettymyksistään. Hänen
musiikkityönsä täyttivät hänen mielensä kokonaan. Erääseen ikäkauteen
saavuttua elää voimakas taiteilija enemmän taiteessaan kuin elämässään;
elämästä on tullut uni, taiteesta todellisuus. Kun Christophe oli
päässyt kosketuksiin Parisin kanssa, oli hänen luomisintonsa herännyt.
Ei ole maailmassa parempaa kiihoitusta työhön kuin tämän työn kaupungin
näkeminen. Kaikkein flegmaattisimpiinkin tarttuu jossakin määrin
sen kuume. Christophella, joka oli levännyt vuosikausia terveessä
yksinäisyydessä, oli nyt ääretön määrä käytettävää voimaa. Hän oli
Parisissa rikastunut niistä uusista voitoista, joita uupumattoman
utelias ranskalainen henki oli saanut musiikkitekniikan aloilla; ja
nyt lähti Christophe puolestaan löytömatkoille; ollen rajumpi ja
barbaarisempi ranskalaisia pääsikin hän kauemmaksi heitä. Mutta näistä
uusista yrityksistään ei hän jättänyt enää ainoaakaan vaistomaisen
sattuman varaan. Christophen työskentelyyn oli nyt tullut suuri
selvyyden vaatimus. Koko hänen entisen elämänsä ajan oli hänen
neronsa totellut kaikenlaisten vastakkaisten ja vuorottelevain
rytmien virtoja; hänen lakinaan oli ollut heilahtaa äärimäisestä
kohdasta toiseen ja täyttää kaikki niiden välillä. Hän oli edellisenä
kautena antaunut hillittömästi alttiiksi "_kaaoksen silmille, jotka
kiiltävät järjestyksen harson läpi_", antaunut siinä määrin, että
paremmin nähdäkseen tahtoi repiä tuon harson; nyt koetti hän jälleen
päästä noiden silmien lumouksesta, heittää vallitsevan hengen
taikaverkon takaisin noille sfinksinkasvoille. Rooman valtava tuuli
oli puhaltanut hänen lävitseen. Niinkuin silloinen parisilainen
taidekin, jonka vaikutusta hän nyt jossakin määrin oli saanut, kaipasi
hän järjestystä. Mutta ei sellaista moskovalaista järjestystä kuin
väsyneet vanhoillissielut, joiden täytyy säästellä kurjaa tarmoaan
puolustaakseen untaan. Voi noita poloisia, jotka palaavat Brahmseihin,
-- kaikkien taiteiden Brahmseihin, -- kuiviin aineenkirjoittajiin,
homehtuneisiin neoklassikkoihin, palaavat ainoastaan siksi, että itse
ovat uupuneet! Outo saattaisi luulla, että intohimon voimat ovat
heidät niin ruhjoneet. Pianpa se kipu teidät kaatoi, ystävä raukat...
Ei, teidän järjestystänne minä en tässä tarkoita; minun järjestykseni
ei ole sitä laatua. Se on vapaiden intohimojen ja vapaan tahdon
keskinäisen sopusoinnun järjestystä... Christophe koetteli nykyään
taiteessaan saattaa elämänvoimat täsmälliseen tasapainoon. Uusia
sointuja, säveldemooneja, jotka hän oli loihtinut esille selkeästä
syvyydestä, niistä päätti hän rakentaa kirkkaita sinfonioita, suuria
ja aurinkoisia arkkitehtuurisia suhteita, sellaisia kuin italialaiset
basilikat ja kupoolit.
Tällainen henkinen leikki ja ottelu vei häneltä kaiken talven. Ja talvi
kului nopeasti, niin että kun Christophe joskus päivätyönsä päätyttyä
katseli taakseen menneitä aikoja, ei hän tiennyt sanoa, olivatko ne
olleet lyhyet vai pitkät, oliko hän vielä nuori vai jo sangen vanha.
Silloin puhkaisi taas uusi inhimillisen auringon säde unelmien harsot
ja toi hänelle vielä kerran uuden kevään. Christophe sai Grazialta
kirjeen, jossa Grazia sanoi tulevansa lapsineen Parisiin. Kauan oli
hänellä ollut jo se aikomus. Colette-serkku oli häntä usein sinne
kutsunut. Ponnistelujen ja totutuista tavoista luopumisen pelko
oli saanut hänet lykkäämään matkansa vuodesta vuoteen; hänestä oli
vastenmielistä tempautua irti mukavasta rauhasta, vaikeaa jättää tuo
_the home_, koti, jota hän niin rakasti, ja antautua parisilaiseen
ihmispyörteeseen, jonka hän niin hyvin jo tunsi. Tänä keväänä oli
kuitenkin epämääräinen alakuloisuus saanut hänet valtaansa, ja ehkäpä
hänelle oli tullut jokin salainen pettymyskin, -- (miten paljon
sanattomia romaaneja tapahtuukaan naisen sydämessä, toisten tietämättä
niistä mitään, vaikka hän itselleen ne tunnustaisikin!) -- ja niinpä
heräsi hänessä halu lähteä Roomasta. Siellä oli puhjennut muuan
kulkutauti, ja se antoi hänelle tekosyyn jouduttaa sieltä matkaansa
lapsineen. Hän itse tuli Parisiin muutama päivä sen jälkeen kuin
Christophe sai hänen kirjeensä.
Tuskin kuuli Christophe hänen olevan Coletten luona, niin juoksi hän
häntä näkemään. Hän näki Grazian vielä hajamielisenä ja sävyltään
vieraanlaisena. Se oli Christophesta tuskallista, mutta hän ei
ilmaissut Grazialle tunteitaan. Christophe oli nykyään uhrannut
oman itsekkyytensä jo melkein täydellisesti; ja se seikka antoi
hänelle kyvyn aavistaa toisen sydämen salaisuuksia. Hän ymmärsi, että
Grazialla oli jokin suru, jota hän tahtoi peittää; ja hän kielsi
itseltään oikeuden sitä urkkia. Hän koetti ainoastaan tehdä Grazian
olon hupaisaksi, kertoen hänelle iloisesti vastoinkäymisistään, puhuen
hänelle töistään, ilmaisten hänelle suunnitelmiaan, kietoen hänet
hienotunteisella hellyydellään. Grazia tunsi, että Christophe samalla
koetti kaikin mokomin olla mitenkään tunkeilematta, ja juuri sellainen
hellyys kävi aivan hänen sydämensä pohjaan asti; vaisto sanoi hänelle,
että Christophe aavisti jollakin tavoin hänen surunsa; ja se liikutti
häntä. Hänen hieman kipeä sydämensä lepäsi nyt ystävän sydämessä,
ystävän, joka puhui kuitenkin hänelle aivan toisista asioista kuin
mitä he molemmat ajattelivat. Vähitellen näki Christophe melankolisen
varjon hälvenevän ystävättärensä silmistä, ja tunsi heidän katseittansa
tulevan toisilleen läheisemmiksi, yhä läheisemmiksi. Ja niinpä
Christophe eräänä päivänä Grazialle puhellessaan pysähtyi yhtäkkiä ja
katsoi vaiti häneen.
-- Mikä teidän on? kysyi Grazia.
-- Tänään te olette tullut kokonaan takaisin, vastasi Christophe.
Grazia hymyili ja virkkoi aivan hiljaa:
-- Se on totta.
Heidän ei ollut varsin helppo puhella rauhassa. Harvoin oli tilaisuutta
olla kahden. Colette ihastutti heitä seurallaan enemmän kuin he
olisivat toivoneet. Hän oli kaikkine virheineenkin erittäin hyvä
nainen, vilpittömästi Graziaan ja Christopheen kiintynyt; mutta hänen
päähänsäkään ei pälkähtänyt, että hän saattoi joskus käydä heistä
ikäväksi. Hän oli kohta huomannut -- (hänen silmänsä huomasivat yleensä
kaiken) -- tuon Grazian ja Christophen välisen "flirtin", kuten hän
sitä kutsui: sellainenhan oli hänen oikeaa elementtiään, se oli hänestä
ihastuttavaa; hän oli aina valmis moista rohkaisemaan. Mutta tällä
kertaa ei häneltä juuri sitä pyydetty; toivottiin ainoastaan, ettei hän
sekaantuisi asioihin, jotka eivät häneen kuuluneet. Hänen ei tarvinnut
muuta kuin ilmestyä huoneeseen tai virkkaa Grazialle ja Christophelle
jokin hieno (siis jo tungetteleva) vihjaus heidän ystävyyteensä, niin
heidän molempien ilme muuttui kylmäksi ja he alkoivat puhua muista
asioista. Colette arvaili tähän pidättyväisyyteen monenmoisia syitä,
mutta ei yhtä ja ainoaa oikeaa. Onneksi ystävyksille hän ei voinut
pysyä hetkeäkään paikoillaan. Hän kulki edestakaisin, tuli sisään, meni
ulos, piti huolta talostaan, hääräsi kymmenissä hommissa yhtaikaa.
Silloin, kun hän oli poissa ja Christophe ja Grazia jäivät yksin
lasten kanssa, pääsivät he käsiksi viattoman seurustelunsa lankaan. He
eivät puhuneet koskaan yhteisestä tunteestaan. He kertoivat toisilleen
koruttomasti pieniä arkipäiväisiä tapahtumia. Grazia tiedusteli
naisellisen vaistonsa neuvomana, miten Christophen kotoiset talousasiat
olivat: ne olivat aina hullusti; hänelle tuli lakkaamatta rettelöitä
emännöitsijäinsä kanssa; palvelijat petkuttivat ja varastivat häntä
yhtämittaa. Grazia nauroi herttaisesti ja äidillisen säälivästi tuolle
epäkäytännölliselle, isolle lapselle. Eräänä päivänä, kun Colette oli
kiusannut heitä tavallista pitemmän aikaa ja sitten lähtenyt heidän
luotaan, huokasi Grazia:
-- Colette-raukka! Minä pidän hänestä niin paljon. Hän on niin ikävä!...
-- Minäkin pidän hänestä, jos tarkoitatte pitämisellä sitä, että hän on
ikävä, vastasi Christophe.
Grazia nauroi:
-- Kuulkaahan: sallitteko minun... (täällä on mahdoton puhella
rauhassa)... sallitteko minun tulla joskus luoksenne?
Christophe oli aivan järkyttynyt:
-- Luokseni! Tulisitteko te?
-- Se on ehkä teistä vastenmielistä?
-- Vastenmielistä! Minustako! Hyvä Jumala!
-- No niin, sopiiko siis tiistaina.
-- Tiistaina, keskiviikkona ja torstaina, minä päivänä ikinä tahdotte!
-- Siis tiistaina kello neljä. Onko se päätetty?
-- Oi kuinka te olette hyvä.
-- Odottakaahan. Ainoastaan yhdellä ehdolla.
-- Ehdollako? Minkä tähden? Minä teen kaikki, mitä te tahdotte. Te
tiedätte, että minä suostun kaikkeen, ehdoilla tai ilman ehtoja.
-- Minä määräisin mielelläni ehdon.
-- Minä täytän sen.
-- Te ette tiedä, mikä se on.
-- Se on yhdentekevää, minä täytän. Mitä vain tahdotte.
-- Mutta kuulkaahan toki, jankkaaja!
-- Sanokaa.
-- Se on sellainen, ettette saa ennen tuloani koskea mihinkään, --
mihinkään -- asunnossanne; kaiken pitää saada jäädä aivan nykyiselleen.
Christophen kasvot venyivät pitkiksi. Hän oli tuskastuneen näköinen.
-- Ah, tämä ei ole leikkiä. Grazia nauroi:
-- Näettekös nyt, millaista oli luvata etukäteen! Mutta te olette
luvannut.
-- Mutta miksi te sitä tahdotte?...
-- Siksi, että tahdon nähdä teidät kodissanne sellaisena kuin olette
siellä joka päivä, silloin, kun ette odota minua.
-- No, mutta sallinette minun ainakin?...
-- En mitään. Minä en salli mitään.
-- Toki kuitenkin...
-- En, en, en mitään! Minä en tahdo kuulla mitään. Tahi minä en sinne
tulekaan, jos se on parempi...
-- Tiedätte hyvin, että minä taivun mihin tahansa, jos vain tulette.
-- Te lupaatte?
-- Lupaan.
-- Kunniasanallanne?
-- Niin, tyranni!
-- Kiltti tyranni?
-- Ei ole kilttejä tyranneja; on ainoastaan tyranneja, joita rakastaa,
ja tyranneja, joita vihaa.
-- Ja minä olen kumpaakin laatua. Eikö niin?
-- Oh, ette; te olette tuota ensinmainittua laatua.
-- Se on niin hauskasti nöyryyttävää.
Päätettynä päivänä Grazia tuli. Christophe oli kuten ainakin niin
rehellinen, ettei ollut uskaltanut koskea ainoaankaan paperiliuskaan,
mitä hänen huoneessaan vetelehti siellä täällä; jos hän olisi
senkin verran huonettaan järjestellyt, olisi hän pitänyt itseään
sanansasyöjänä. Mutta suru kalvoi hänen sydäntään. Hän ajatteli
häpeissään, mitähän Grazia hänestä ja hänen kodistaan ajatteli. Hän
odotti, ja ahdistus vaivasi. Grazia oli täsmällinen, hän tuli viitisen
minuttia myöhemmin määräaikaa. Hän nousi portaita, kevein ja varmoin
askelin. Hän soitti ovikelloa. Christophe seisoi jo oven takana, ja
nyt hän avasi. Grazia oli yksinkertaisesti ja solakan elegantisti
puettu. Läpi harson näki Christophe hänen tyynet silmänsä. He sanoivat
toisilleen hyvää päivää matalalla äänellä, ja antoivat kättä; Grazia
oli hiljaisempi kuin tavallisesti; Christophe kömpelö ja kovin
liikutettu ja koetteli salata mielensä järkytystä. Hän vei Grazian
sisään, eikä osannutkaan lausua hänelle niitä sanoja, jotka hän oli jo
valmistanut selitykseksi ja puolustukseksi, miksi hänen huoneensa oli
sellaisessa epäjärjestyksessä. Grazia istahti parhaalle tuolille ja
Christophe lähelle häntä.
-- Tässä on minun työhuoneeni.
Mitään muuta ei Christophe voinut sanoa.
Tuli hiljaisuus. Grazia katseli ympärilleen, kiirehtimättä, hyvä
hymy huulillaan; hänkin oli hiukan hämillään, vaikkei tahtonut sitä
itselleen tunnustaa. (Myöhemmin kertoi hän Christophelle, että hän
ennen, lapsena, oli usein halunnut tulla Christophen luokse; mutta että
hän oli ruvennut pelkäämään aina, kun aikoi astua sisään.) Grazian
sydäntä järkytti, kun hän nyt näki, miten yksinäinen ja surullinen
Christophen asunto oli; eteinen ahdas ja pimeä; missään ei ollut
vähimpiäkään mukavuuksia, vaan sen sijaan ilmeistä köyhyyttä, niin että
se kouristi sydäntä; hänelle tuli syvä ja hellä sääli vanhaa ystäväänsä
kohtaan, jota pitkä elämäntyö ja kärsimys ja pienoinen mainekaan ei
ollut voinut auttaa aineellisista huolista. Samalla huvitti Graziaa
se täydellinen välinpitämättömyys elämän hyvinvointia kohtaan, jonka
saattoi tuosta huoneistosta huomata: ei ollut mattoja, ei tauluja, ei
ainoaakaan taideteosta taikka nojatuolia; ei muita huonekaluja kuin
pöytä, kolme tuolia ja piano; ja kirjojen seassa kaikkialla papereita:
papereita pöydällä, pöydän alla, nurkissa permannolla, pianon kannella,
tuoleilla, -- (Graziaa hymyilytti se, että Christophe oli niin
tunnollisesti pitänyt sanansa). Hetken päästä kysyi Grazia, näyttäen
paikkaa, jossa hän itse istui:
-- Tässäkö te kirjoitatte?
-- En, vastasi Christophe; tuolla.
Hän osoitti hämärintä kamarinsa kulmausta ja tuolia, joka oli siellä
selin ikkunaan päin. Grazia meni ja asettui sille tuolille, virkkamatta
sanaakaan. He olivat molemmat jonkun hetken vaiti, eivät tienneet,
mitä puhua. Christophe nousi ja meni pianonsa ääreen. Hän soitti, hän
improvisoi puolen tuntia; hän tunsi aivan kuin ympärillään ystävänsä,
ja ääretön onni täytti hänen sydämensä; silmät ummessa soitti hän
jotain ihmeellisen ihanaa. Silloin Grazia ymmärsi tämän huoneenkin
kauneuden, huoneen, joka säteili jumalallisten harmoniain loistetta; ja
hän kuuli ystävänsä rakastavan ja kärsivän sydämen sykähdykset niinkuin
se sydän olisi ollut hänen omassa rinnassaan.
Kun sävelet vaikenivat, istui Christophe hetken vielä liikkumatta
pianon edessä; sitten hän käännähti, sillä hän kuuli Grazian kiihtyneen
hengityksen, kuuli hänen itkevän. Grazia tuli hänen luokseen:
-- Kiitos, kuiskasi hän, ottaen Christophea kädestä.
Grazian huulet vapisivat hiljaa. Hän sulki silmänsä. Samoin Christophe,
Jonkun tuokion olivat he niin käsi kädessä; ja ajan kulku unehtui...
Grazia avasi silmänsä, ja päästäkseen mielensä sekaannuksesta hän kysyi:
-- Annatteko minun katsella muuta asuntoanne?
Myöskin Christophe oli onnellinen saattaessaan vapautua täten
liikutuksestaan, ja hän avasi viereisen huoneen oven; mutta heti
hänelle tuli kauhea häpeä. Siellä oli kaita ja kova rautasänky.
(Myöhemmin, kun hän uskoi Grazialle senkin salaisuuden, ettei hän ollut
koskaan vienyt rakastajatarta kotiinsa, virkkoi Grazia hänelle leikillä:
-- Sen minä arvaan; siitäpä naiselta olisi rohkeutta vaadittu.
-- Miksikä niin?
-- Nukkua sellaisessa sängyssä!)
Makuuhuoneessa oli vielä jokin maalaiskaappi, seinällä kipsinen
Beethovenin pää, ja vuoteen vieressä, muutaman kolikon kehyksissä,
Christophen äidin ja Olivier-ystävän valokuvat. Kaapin päällä oli muuan
toinen valokuva: Grazia viisitoista-vuotiaana. Christophe oli löytänyt
sen Grazian albumista Roomassa, ja oli sen varastanut. Nyt hän tunnusti
asian Grazialle ja pyysi anteeksi. Grazia katseli kuvaa, ja kysyi:
-- Tunnetteko minut tästä?
-- Tunnen, ja muistan teidät sellaisena.
-- Minkälaisena pidätte minusta enemmän?
-- Te olette minulle aina sama. Minä pidän teistä aina yhtä paljon.
Minä tunnen teidät vaikka mistä. Niistäkin valokuvista, joissa olette
aivan pikkulapsena. Te ette arvaa, kuinka liikutettu olen, kun tunnen
jo tuollaisesta kapalovauvasta teidän koko sielunne. Mikään ei osoita
minulle paremmin kuin se, että te olette ikuinen. Minä rakastan teitä
jo ennen syntymäänne. Ja rakastan teitä, kunnes...
Christophe ei jatkanut. Grazia oli vaiti, rakkaudesta järkytyksissään.
Kun hän meni sitten takaisin Christophen työhuoneeseen ja Christophe
näytti ikkunasta hänelle pientä puuta, tuota puu-ystäväänsä, jonka
oksilla nyt varpuset tuiskuttivat, niin sanoi Grazia hänelle:
-- Kuulkaas, tiedättekö, mitä nyt teemme? Mepä herkuttelemme. Minä
toin tullessani teetä ja sokerileivoksia, kun ajattelin, ettei teillä
mahdollisesti niitä olisi. Ja toinpa vielä muutakin. Antakaa tänne
päällystakkinne.
-- Päällystakkini?
-- Niin, niin, antakaa vain.
Grazia kaivoi käsilaukustaan silmäneulan ja ompelurihmaa.
-- Mitä, aiotteko te...?
-- Pari nappia herätti minussa ankaraa huolta toissa päivänä. Missähän
ne tänään ovat?
-- Se on totta, minä en ole vielä tullut ommelleeksi niitä kiinni. Se
on niin ikävää!
-- Poika-parka! antakaa ne tänne.
-- Minua hävettää.
-- Menkää te keittämään teetä. Christophe toi huoneeseen vesipannun ja
väkiviinakeittiön, ettei olisi hetkeksikään joutunut pois ystävänsä
läheisyydestä. Grazia katseli syrjästä veitikkamaisesti Christophen
kömpelöitä puuhia. He joivat teetä haljenneista kupeista, jotka olivat
Graziasta lievimmin sanoen aivan kauheat mutta joita Christophe
vakavasti puolusti, koska ne olivat muistoja siltä ajalta, jolloin hän
ja Olivier olivat eläneet yhdessä. Kun Grazia lähti, kysyi Christophe:
-- Ettekö ole vihainen minulle?
-- Mistä?
-- Tällaisesta epäjärjestyksestä? Grazia nauroi:
-- Minä hommaan tänne järjestystä.
Grazian avatessa ovea ja aikoessa astua kynnyksen yli, Christophe
laskeusi polvilleen hänen eteensä ja suuteli hänen jalkojaan.
-- Mitä te teettekään! huudahti Grazia. Voi rakas, rakas hupsuni!
Hyvästi.
Sovittiin, että Grazia tulisi Christophen luokse kerta viikossa
määräpäivänä. Grazia oli vaatinut lupauksen, ettei Christophe enää
hulluttelisi, ei rupeaisi polvilleen, ei suutelisi hänen jalkojaan.
Graziasta henki niin suuri rauha, että se tyynnytti Christophea
sellaisinakin päivinä, jolloin hänellä oli raju tuulensa; ja vaikka
Christophe yksin jäädessään ajattelikin häntä intohimoisella kiihkolla,
niin yhdessä olivat he aina kilttejä tovereita. Koskaan ei Christophen
huulilta lähtenyt sanaa, koskaan ei hän tehnyt liikettä, joka olisi
tehnyt ystävättären levottomaksi.
Christophen-päiväksi puki Grazia pikku tyttärensä samanlaiseen asuun
kuin hänellä itsellään oli ollut silloin, kun he ennen muinoin
kohtasivat toisensa ensi kerran; ja hän pani lapsen soittamaan samaa
kappaletta, jota Christophe silloin oli hänellä harjoituttanut.
Graziassa tämä sulous, hellyys, hyväsydäminen ystävyys oli yhtynyt
aivan toisenlaisiin ominaisuuksiin. Hän oli turhamainen. Hän rakasti
ylimystön seuraa, hän piti siitä, että häntä liehakoitiin, olivatpa
liehittelijät vaikka typeryksiä; hän oli melkoisen koketti muualla
paitsi Christophen seurassa, -- niin, myöskin Christophen seurassa.
Milloin Christophe oli hänelle oikein hellä, tekeysi hän mielellään
kylmäksi ja torjuvaksi. Milloin Christophe taasen oli kylmä ja
hillitty, muuttui Grazia helläksi ja ärsytteli herttaisesti häntä. Hän
oli, jos kukaan, kunnian nainen. Mutta parhaissa ja kunniakkaimmissakin
naisissa piilee usein nuori tyttö. Hän ei mielellään loukannut
maailmaa, hän tyytyi halusta sovinnaisiin muotoihin. Hän oli
hyvinkin musikaalinen, ymmärsi Christophen töitä; mutta ne eivät
kiinnittäneet liioin hänen harrastustaan -- (ja Christophe tiesikin
sen hyvin). -- Oikeasta latinalaisesta naisesta on taiteelle arvoa
ainoastaan sikäli, mikäli se liittyy elämään, ja elämä rakkauteen...
Rakkauteen, joka uneksii hekkumallisen ja horteessa nukkuvan ruumiin
kätkössä... Mitä kuuluvat häneen pohjolan traagilliset aprikoimiset,
tuskalliset sinfoniat, älylliset kiihkot? Hän tahtoo musiikkia, joka
kirkastaa hänen salaiset kaipuunsa, kirkastaa kaikkein vähimmällä
voimanponnistuksella; hän tahtoo oopperaa, joka on täynnä intohimoja,
mutta vailla niiden tunteiden mukana tulevaa väsymystä; tahtoo
sentimentaalia, aistillista ja laiskaa taidetta.
Grazia oli heikko ja häilyväinen; hän pystyi vakavaan henkiseen
uurasteluun ainoastaan epätasaisin ajanjaksoin; hän tarvitsi huvitusta;
harvoin teki hän seuraavana päivänä, mitä oli edellisenä päättänyt. Ja
kuinka paljon hänessä oli lapsellisuutta, ällistyttäviä pikku oikkuja!
Naisen luontaista, silloin tällöin ilmenevää sairaloista, järjetöntä
sekavuutta. Hän tiesi nuo vikansa ja koetti oikullisina päivinään
vetäytyä yksikseen. Koska hän ne tiesi, moitti hän itseään, ettei
jaksanut niitä paremmin vastustaa, vaikka ne tekivät hänen ystävänsä
niin surulliseksi; ja joskus hän suorastaan uhrasi omat halunsa
saadakseen Christophen olon viihdyttäväksi; mutta yleensä pääsi hänessä
luonto kuitenkin voitolle. Lisäksi ei Grazia voinut kärsiä sitä, että
Christophe näytti häntä muka komentelevan; ja pari kertaa teki hän
aivan päinvastoin kuin Christophe pyysi, ainoastaan näyttääkseen,
että hän oli vapaa ja riippumaton. Sitten hän sitä kyllä katui; yöllä
oli hänen omatuntonsa paha, ettei hän voinut antaa Christophelle
suurempaa onnea; hän rakasti Christophea paljoa enemmän kuin hän
hänelle näytti; hän tunsi, että tämä ystävyyssuhde oli hänen elämänsä
parhain puoli. Niinkuin tavallisesi käy kahden toisiaan rakastavan
ja erilaisen olennon, olivat he toisilleen läheisimpiä silloin, kun
eivät olleet yhdessä. Ja joskin väärinkäsitys oli aikoinaan erottanut
heidät toisistaan, niin ei siihen syynä ollut yksinomaan Christophe,
kuten hän itse vilpittömästi luuli. Vaikka Grazia olikin rakastanut
silloin Christophea enemmän kuin Christophe häntä, niin olisiko hän
silti mennyt Christophen vaimoksi? Hän olisi ehkä antanut henkensä
hänen puolestaan; mutta olisiko hän suostunut olemaan koko elämänsä
hänen kanssaan? Grazia tiesi (mutta ei suinkaan tunnustanut sitä
Christophelle), tiesi hyvinkin, että hän oli rakastanut puolisoaan
ja että hän rakasti häntä yhä vieläkin, kaiken sen pahankin jälkeen,
mitä mies oli hänelle tehnyt, rakasti niin suuresti, ettei hän sillä
tavoin ollut koskaan rakastanut Christophea... Sydämen ja ruumiin
salaisuuksia, joista ihminen ei tunne ylpeilevänsä; ei, hän salaa niitä
siltä olennolta, joka on hänelle rakas, salaa sekä kunnioituksesta
häntä kohtaan että myöntyvästä säälistä omaa itseään kohtaan.
Christophe oli liiaksi mies voidakseen arvata tällaista, mutta silloin
tällöin huomasi hän kuitenkin aivan kuin vilahdukselta, kuinka vähän
tuo rakkahin, joka piti tosiaan hänestä, kuinka vähän se olento joskus
oli hänen omansa, -- ja ettei maailmassa saa lopullisesti turvautua
kehenkään, ei kehenkään kokonaan. Hänen rakkautensa ei siitä muuttunut.
Eikä hän ollut edes katkerakaan. Grazian rauha oli tullut hänellekin.
Hän taipui. Oi elämä, miksi moittia sinua sellaisesta, mitä sinä et voi
antaa? Etkö ole ilman sitäkin ihmeen kaunis ja pyhä? Täytyy rakastaa
sinun hymyäsi, Gioconda...
Christophe tarkasteli kauan ystävättärensä kauniita kasvoja; hänelle
selveni niistä paljon menneitä ja tulevia. Niinä monina vuosina,
jotka hän oli elänyt yksin, matkustellen siellä täällä, puhellen
vähän, mutta katsellen sitä enemmän, oli Christophe saanut melkeinpä
tahtomattaan erinomaisen taidon arvata asioita ihmisten kasvoista:
saanut valtaansa koko tuon vuosisatojen muodostaman rikkaan ja
mutkikkaan salakielen. Ah, se on tuhannesti rikkaampi ja oikullisempi
kuin puhuttu! Sukupolvien vaiheet haastavat sitä kieltä... Ihmisten
kaavojen ja hänen sanojensa välillä on ainainen ristiriita. Tuossa näet
nuoren naisen, jonka piirteet ovat sievät, hiukan kuivat, à la Burne
Jones, traagilliset, aivan kuin kätketyn intohimon, mustasukkaisuuden,
shakespeareläisen tuskan jäytämät... Mutta kun hän puhuu, onkin
hän vain poroporvari, tyhmä kuin kana, keskinkertaisen koketti ja
itsekäs; hänellä ei ole aavistustakaan hirveistä voimista, jotka
piilevät hänen lihassaan. Kuitenkin on se kiihko, kiivaus hänessä.
Missä muodossa se purkautuu kerran ilmi? Häikäilemättömänä oman edun
tavoittelunako, mustasukkaisuutena avioliitossa, jalona tarmona,
sairaloisena häijyytenä? Kuka arvaa! Saattavatpa ne ominaisuudet joutua
jollekin toisellekin hänen veriheimolaiselleen ennen kuin ne hänessä
ehtivät puhjeta julki. Mutta kaikissa tapauksissa sopii ne elementit
ottaa huomioon, nuo elementit, jotka liittyvät kohtalon ankaruudella
sukuperään.
Graziakin kantoi olemuksessaan tällaista suvun raskasta lahjaa,
perintöä, jota vanhoista perinnöistä kaikkein vähiten uhkaa vaara
hävitä aikojen varrella teille tietymättömille. Mutta hän ainakin tunsi
sen perintönsä. Ja tietää heikkoutensa on suuri voima: sen avulla
voi tehdä itsensä, ellei sukuhengen laivan päälliköksi, niin ainakin
sen luotsiksi, -- noiden ammoisten vaistojen, joihin olemme sidotut
ja jotka kuljettavat meitä mukanaan kuin pursi merellä. Silloin voi
tehdä kohtalokkuudesta itselleen välikappaleen, käyttää sitä hyväkseen
kuin purjeita, joita saattaa tuulen mukaan lisätä tai reivata. Kun
Grazia sulki silmänsä, kuuli hän sielussaan montakin ääntä, joiden
sävy teki hänet levottomaksi ja joiden värinä oli hänelle tuttua.
Mutta hänen terveessä sielussaan sulivat soraäänetkin kokonaisuuteen;
hänen harmoonisen järkensä kosketuksesta muodostivat ne syvän ja
sametinpehmeän yhteissoiton.
Onnetonta kyllä, ei ole meidän vallassamme jättää verisukulaisillemme
perinnöksi parhaimpia puolia verestämme.
Grazian lapsista muistutti toinen, tytär Aurora, joka oli yhdentoista
vuoden ikäinen, äitiään; hän oli koko olemukseltaan hienostumattomampi
eikä niin kaunis kuin äiti; Aurora ontui hiukkasen; hän oli kiltti
lapsi, herttainen ja iloinen, aina terve; hän oli hyvä ja lauhkea;
erikoisia taipumuksia ei hänellä ollut, paitsi ehkä taipumusta
joutilaisuuteen, luontaista halua olla tekemättä mitään. Christophe
piti hänestä äärettömästi. Hän nautti, kun näki tuon tytön Grazian
vieressä, nautti heistä kuin kaksoisolennoista, joissa sai yhtaikaa
omistaa kaksi ikäkautta, kaksi sukupolvea... Kaksi samasta varresta
kasvanutta kukkaa: Vincin Pyhä Perhe, Neitsyt Maria ja Pyhä Anna. Saman
hymyn kaksi vivahdetta. Näkee yhdellä katseella koko naisellisen sielun
kukoistuksen; ja se on samalla kertaa sekä ihanaa että alakuloista:
sillä tietää, miten se kukoistus tulee ja minne se menee. Mikään ei ole
syvästi rakastavalle sydämelle luonnollisempaa kuin rakastaa tulisesti
ja puhtaasti yhtaikaa kahta sisarusta tai äitiä ja tytärtä. Sitä
naista, jota Christophe rakasti, olisi hän tahtonut rakastaa koko hänen
sukunsa sarjana, niinkuin hän rakasti Graziassa koko hänen menneitä
sukupolviaankin. Eikö jokainen Grazian hymy, nyyhkytys, jokainen
hänen rakkaiden kasvojensa ryppy ollut kokonainen erillinen elämä,
muisto niistä ajoista, jotka olivat, ennenkuin hänen silmänsä valolle
aukesivat, ja ennustanut uutta olentoa, joka oli tuleva sitten, kun
hänen kauniit silmänsä olisivat jo ummistuneet?
Pikku poika, Lionello, oli yhdeksänvuotias. Hän oli paljon kauniimpi
sisartaan ja hienompaa rotua, liian hienoa, vähäveristä ja kulunutta;
hän muistutti isäänsä; hän oli älykäs; hänessä piili paljon
huonoja vaistoja, hän oli liehivä ja ovela. Lionellolla oli suuret
siniset silmät, pitkä vaalea tytöntukka, ihonväri kalpea, rinta
hentorakenteinen; hän oli sairaloisen hermostunut, ja teeskentelikin
hermostumista, kun asia hänestä niin vaati, sillä hän oli synnynnäinen
näyttelijä, ihmeellisen taitava löytämään ihmisten heikot puolet.
Lionello oli Grazian lempilapsi, äidithän aina pitävät enemmän niistä
lapsistaan, jotka ovat raihnaampia; -- ja johtipa Graziaa tähän sekin
hyvissä ja kunniallisissa naisissa varsin tavallinen tunne, että he
rakastavat juuri niitä poikiaan, jotka ovat yhtä vähän hyviä kuin
kunniallisiakaan; (tällä tavoin äidit ikäänkuin korvaavat sitä elämänsä
puolta, että ovat itse ankarasti tukehduttaneet kaikki vallattomat
tunteensa). Saattaapa tällaiseen hellyyteen olla osaltaan syynä myöskin
muisto puolisosta, joka on tuottanut heille kärsimyksiä ja jota he ovat
rakastaneet, joskin ehkä halveksineetkin. Siinä rehoittaa koko ihmisen
sielun hämärissä syvyyksissä kasvava kuumanilman kasvisto.
Vaikkakin Grazia koetti kaikin tavoin olla lapsilleen puolueeton, tunsi
Aurora kuitenkin erotuksen, ja hän kärsi hiukan siitä. Christophe
aavisti hänen tunteensa, ja Aurora puolestaan vainusi Christophen
osanoton häntä kohtaan; he lähentyivät silloin vaistomaisesti toisiaan.
Christophen ja Lionellon välillä vallitsi antipatia, jonka poika
kätki liehakoivaan ja liialliseen kilttiyteen, -- ja jota Christophe
ei suvainnut itsessään, sillä se oli hänestä häpeällistä. Hän tahtoi
pakottaa itsensä olemaan Lionellolle vilpittömästi hyvä; hän tahtoi
helliä tätäkin toisen lasta, käyttäytyä niinkuin hänestä olisi ollut
erikoisen suloista saada rakastaa häntä. Hän koetti olla huomaamatta
Lionellon huonoja puolia, kaikkea sitä mikä hänessä muistutti "tuota
toista"; hän ei halunnut nähdä hänessä muuta kuin Grazian sielun.
Grazia, joka oli selvänäköisempi kuin Christophe, ei kuvitellut
pojastaan mahdottomia; ja siitä huolimatta hän rakasti häntä yhä
enemmän.
Tauti, joka oli piillyt pojassa vuosikausia, puhkesi: keuhkotauti.
Grazia päätti lähteä Lionellon kanssa erääseen sanatorioon Alpeille.
Christophe pyysi saada tulla hänen mukaansa. Grazia arasteli yleistä
mielipidettä eikä myöntynyt hänen pyyntöönsä. Christophesta oli
tuskallista, että Grazia tässä määrin välitti yleisistä pintapuolisista
tavoista.
Grazia matkusti. Hän oli jättänyt tyttärensä Coletten hoitoon.
Piankin tunsi hän itsensä hirveän yksinäiseksi sanatoriossa, noiden
tautisten joukossa, jotka puhuivat ainoastaan sairaudestaan, ja
keskellä armotonta luontoa, joka kohotti jääkylmänä kasvojaan yli
kärsivän ihmissuvun. Päästäkseen noiden onnetonten masentavasta
läheisyydestä, sairaiden, jotka väijyivät nenäliina kourassa toisiaan
ja seurasivat toisissaan kuoleman kehityskulkua, muutti Grazia pois
Palatsi-hospitaalista ja vuokrasi itselleen _chalet'n_, paimenmajan,
missä hän sai olla pikku sairaansa kanssa kahden kesken. Korkea
vuoristoseutu ei parantanutkaan Lionellon tilaa, vaan pahensi sitä.
Kuume tuli kiivaammaksi. Grazia vietti hädän ja tuskan öitä. Christophe
tunsi kaukaa aavistukselta hänen ahdistuksensa, vaikkei ystävätär
kirjoittanut hänelle mitään: sillä Grazia tahtoi ylpeästi kärsiä
yksinään; hän olisi toivonut, että Christophe olisi ollut siellä; mutta
hän oli kieltänyt Christophea tulemasta mukaan: nyt hän ei voinut
taipua tunnustamaan: "Minä olen liian heikko, minä tarvitsen teitä..."
Eräänä iltana, kun Grazia seisoi paimenmajan luhdilla, iltahämärässä,
joka on niin julma tuskanahdistamista sydämistä, näki hän... oli
köysirata-asemalta nousevalla tiellä näkevinään... Mies sieltä tuli,
nopein askelin; hän pysähtyi epäröiden, hiukan kumarassa. Nosti
vähän päätänsä ja katsoi ylös paimenmajaan. Grazia vetäytyi nopeasti
huoneeseen, ettei häntä näkyisi; hän painoi sydäntään kaksin käsin ja
nauroi liikutettuna. Vaikkei hän ollut laisinkaan uskonnollinen, vaipui
hän polvilleen ja kätki kasvonsa käsiinsä: hän tahtoi, tahtoi kiittää
jotakin... Kuitenkaan ei tulija tullut. Grazia meni ikkunan luo, ja
katseli jälleen uutimien takaa. Nyt se oli seisahtunut ja nojailihe
pellonaitaan, tuolla lähellä paimenmajan porttia. Hän ei uskaltanut
tulla sisälle. Ja Grazia oli vieläkin enemmän sekaannuksissaan kuin
hän; hän hymyili ja kuiski hiljaa:
-- Tule...
Viimein Christophe rohkaisi itsensä ja soitti kelloa. Hän oli ovella.
Grazia avasi. Christophen silmät olivat kuin koira-raukan, joka luulee,
että häntä lyödään. Hän sanoi:
-- Minä tulin... Antakaa anteeksi... Grazia vastasi hänelle:
-- Kiitos.
Sitten tunnusti hän Christophelle, kuinka hän oli häntä odotellut.
Christophe autteli häntä hoidellessa poikaa, jonka tila paheni.
Koko sydämellään antautui hän siihen. Lapsi oli hänelle äärimäisen
kiukkuinen; hän ei enää salannutkaan vihaansa; hän keksi kaikenlaisia
häijyjä sanoja. Christophe piti vain tautia siihen syynä. Hän oli
niin kärsivällinen, että se oli hänessä aivan hämmästyttävää. Grazia
ja hän viettivät lapsen vuoteen ääressä monta vaikeaa vuorokautta,
ja varsinkin oli tuskallinen eräs yö, taudin taitekohta, josta
päästyään Lionello pelastui kuin ihmeellä. Ja silloin oli vaalijain
onni niin puhdas, -- heidän, jotka istuivat käsi kädessä uneen
vaipuneen pikku sairaan vieressä, -- että Grazia nousi yhtäkkiä
paikaltaan, otti huppuviittansa ja vei Christophen ulos, lumiselle
polulle, öiseen hiljaisuuteen, kylmästi säteilevien tähtien alle. Hän
nojasi Christophen käsivarteen, he vetivät rintaansa jäisen maailman
juovuttavaa rauhaa, he eivät puhuneet keskenään muuta kuin jonkun
lyhyen sanan. Ei vihjaustakaan heidän rakkauteensa. Grazia sanoi
ainoastaan, kun he tulivat takaisin, ovella:
-- Rakas, rakas ystävä!...
Ja hänen silmistään loisti onni, onni lapsen pelastumisesta.
Ei muuta. Mutta he tunsivat, että heidän tunteestaan oli nyt tullut
pyhä.
Poikansa pitkän parantumisajan jälkeen palasi Grazia Parisiin ja asui
pienessä talossa, jonka hän oli vuokrannut Passyn puolelta. Nyt hän
ei enää ollenkaan välittänyt "yleisestä mielipiteestä"; hän tunsi
uskaltavansa ystävänsä vuoksi uhmata sitä. Heidän elämänsä kohtalot
olivat tulleet niin läheisiksi toisilleen, että Grazia olisi pitänyt
raukkamaisena salata ystävyyttä, joka heitä toisiinsa yhdisti,
vaikkapa sitä häväistäisiinkin, -- mikä oli luonnollinen seuraus.
Hän otti Christophen nykyään luokseen vastaan minä aikoina päivästä
tahansa; hän esiintyi hänen seurassaan kävelyretkillä, teattereissa;
hän puheli tuttavallisesti hänen kanssaan kaikkien nähden. Kaikki
olivat aivan varmat siitä, että Grazia oli Christophen rakastajatar.
Yksinpä Colettenkin mielestä he olivat liian "rohkeita". Grazia
katkaisi tällaiset hänen vihjailunsa ylimielisellä hymyllä ja eli aivan
rauhallisesti niinkuin tahtoi.
Kuitenkaan ei Grazia ollut antanut Christophelle minkäänlaisia uusia
oikeuksia itseensä. He eivät olleet mitään muuta kuin ystävyksiä.
Christophe puhui Grazialle aina entiseen hellään ja kunnioittavaan
tapaan. Mutta mitään salaista ei heidän välillään enää ollut; he
kysyivät toisiltaan neuvoa kaikissa asioissa; ja huomaamattaan sai
Christophe Grazian kodissa jonkinlaisen isännän vallan: Grazia kuunteli
ja noudatti hänen ohjeitaan. Vietettyään edellisen talven sanatoriossa
ei Grazia enää ollut entinen ihminen; levottomuus ja ponnistukset
olivat järkyttäneet hänen siihen saakka vahvaa terveyttänsä. Sielukin
oli saanut siitä seurauksia. Joskin hänelle tuli silloin tällöin
entisiä oikkuja, oli hän yleensä nyt muuttunut jollakin tavoin
vakavaksi; hän oli ikäänkuin hartaampi kaikessa, halusi entistä enemmän
olla aina hyvä, oppia ja olla tuottamatta ihmisille surua. Graziaa
liikutti Christophen kiintymys häneen, Christophen epäitsekkyys, hänen
sydämensä puhtaus; ja Grazia aikoi jo antaa hänelle kerran sen suuren
onnen, jota Christophe ei enää uskaltanut toivoakaan: mennä hänen
vaimokseen.
Tästä ei Christophe ollut puhunut Grazialle enää koskaan sen jälkeen
kuin Grazia oli asettunut hänen toivomustaan vastaan; Christophen
mielestä ei hänellä enää ollut oikeutta tyrkyttää itseään. Mutta
kuitenkin Christophe suri sitä, että tuo hänen toivonsa oli turhaa.
Vaikka hän kunnioittikin niitä ystävättärensä sanoja, joilla Grazia
tuomitsi avioliiton erehdykseksi, eivät ne olleet kuitenkaan saaneet
häntä vakuutetuksi; hän uskoi yhä edelleen, että kahden syvästi ja
pyhästi toisiaan rakastavan ihmisen yhtyminen sillä tavoin on korkein
inhimillinen onni. -- Hänen suruaan lisäsi nyt vielä muuan seikka, se,
että hän sai tavata Arnaud-vanhukset.
M:me Arnaud oli yli viidenkymmenen vuoden ikäinen. Hänen puolisonsa
noin viiden- tai kuudenseitsemättä. Molemmat näyttivät he paljon
vanhemmilta. Mies oli suuresti tylsynyt; vaimo ohentunut, ikäänkuin
kokoon käpertynyt: jo ennen muinoin oli hän ollut heiveröinen, nyt
hän oli kuin tyhjää ilmaa. Kun herra Arnaud oli ottanut virkaeron,
olivat he muuttaneet syrjäiseen elämään, maaseudulle. Unisessa
pikkukaupungissa ei heitä yhdistänyt enää maailmaan mikään muu
kuin sanomalehti, joka herätti heitä silloin tällöin horteesta
tuomalla heidän kuuluviinsa suurten tapahtumien myöhäisiä kaikuja.
Kerran näkivät he lehdessä Christophen nimen. M:me Arnaud kirjoitti
kohta hänelle muutaman sydämellisen ja hiukan juhlallisen rivin,
ilmoittaakseen hänelle, kuinka he iloitsivat hänen kunniastaan. Silloin
meni Christophe heti junaan ja matkusti heidän luokseen, kirjoittamatta
etukäteen heille tulostaan.
Hän tapasi heidät puutarhassa; oli kuuman kesäpäivän iltapuoli; he
torkkuivat suuren saarnin varjossa. Olivat kuin tuo Böcklinin vanha
aviopari, joka nukkuu lehtimajassa käsi kädessä. Auringonpaiste, uni,
vanhuus huumaavat heitä; he uppoavat, ovat jo puolittain uponneet
ikuiseen uneen. Ja elämän viimeinen hehku tuikkii vielä, heidän
hellyytensä viimeiseen sykähdykseen asti, se tuntuu heidän toisiinsa
yhtyneistä käsistään, heidän sammuvien ruumiittensa lämmöstä... -- He
iloitsivat kovasti Christophen tulosta, koko menneisyydestä, minkä hän
toi heille mukanaan. He juttelivat hänen kanssaan entisistä ajoista, ja
ne näyttivät heistä näin kaukaa katsoen onnellisilta ja aurinkoisilta.
Herra Arnaud olisi halunnut mielellään puhua; mutta hän oli jo
unohtanut kaikki nimet. M:me Arnaud auttoi häntä silloin kuiskaajana.
Vaimo itse oli mieluummin vaiti; hänestä oli hauskempaa kuunnella
kuin puhua; mutta menneisyyden kuvat olivat säilyneet tuoreina hänen
hiljaisessa sydämessään; ne välähtivät esiin aivan kuin kissankulta
kirkkaasta purosta. Niissä kuvissa oli eräs, jonka Christophe näki
monta kertaa hohtavan rouvan säälivän ystävällisistä silmistä, milloin
ne häneen suuntautuivat; mutta Olivier Jeanninin nimeä ei m:me Arnaud
kuitenkaan koskaan hiiskunut. Vanha Arnaud koetteli kaikin tavoin
vaalia vaimoaan, kömpelösti ja liikuttavasti; hän oli huolissaan,
ettei toinen vain vilustuisi tai hiestyisi; hän tarkasteli levottomana
alinomaa puolisonsa rakkaita ja kuihtuneita kasvoja, joiden väsynyt
hymy jälleen puolestaan koetti häntä rauhoittaa. Christophe katseli
heitä liikutettuna, jopa hiukan kateellisenakin... Saadapa vanheta
tuolla tavoin, yhdessä! Rakastaa toisiaan raihnaisuuden vuosiin
asti. Sanoa itselleen: "Nuo pikku rypyt, jotka ovat hänen silmiensä
ympärillä, nenän juuressa, minä ne tunnen, minä olen nähnyt, miten ne
ovat tulleet, tiedän, milloin ne tulivat. Nuo harmaat hiusraukat ovat
himmenneet päivä päivältä minun seurassani, oi, hiukkasen minunkin
tähteni! Nuo hienot kasvot ovat pöhöttyneet ja tulleet punaisiksi
ponnistuksissa ja töissä, joita olemme yhdessä suorittaneet. Rakkaani,
kuinka paljon entistä enemmän rakastan sinua nyt juuri siksi, että olet
kärsinyt ja vanhentunut minun kanssani. Jokainen kasvojesi ryppy on
minulle menneisyyden soittoa."... Oi noita herttaisia vanhuksia, jotka
pitkän elämänvalvomisen jälkeen olivat menossa nukkumaan yön raahaan,
vieretysten aivan niinkuin olivat eläneetkin! Heidän näkemisensä
oli Christophelle samalla sekä virkistävää että tuskallista. Kuinka
tuollainen elämä ja kuolema olisi ollut kaunista!...
Kun Christophe näki jälleen Grazian, ei hän voinut olla hänelle tästä
matkastaan kertomatta. Hän ei ilmaissut Grazialle ajatuksia, joita se
vierailu oli hänessä herättänyt, mutta ystävätär aavisti ne. Christophe
oli hyvin hajamielinen puhuessaan. Hän käänsi tuon tuostakin kasvonsa
pois, ja välistä hän tuli ihan mykäksi. Grazia katseli häntä ja
hymyili, ja Christophen mielenjärkytys tarttui häneenkin.
Kun Grazia sen päivän iltana jäi yksin huoneeseensa, valvoi hän kauan
ja haaveili tätä asiaa. Hän kertaili mielessään, mitä Christophe oli
kuvaillut; mutta kuvatusta ei hän muistanutkaan saarnin alla torkkuvaa
vanhaa avioparia, vaan hän näki ystävänsä nöyrän ja kiihkeän unelman.
Ja Grazia tunsi sydämensä olevan täynnä rakkautta Christophea kohtaan.
Hän oli sammuttanut lampun, ja ajatteli vuoteessa:
-- "Niin, on luonnotonta, sekä luonnotonta että rikollista hylätä
tilaisuus tällaiseen onneen. Mikä ilo maailmassa on suurempi kuin se,
että saa tehdä onnelliseksi rakastamansa ihmisen?... Kuinka on laita!
Rakastanko minä häntä?..."
Grazia vaikeni, ja kuuli liikutettuna sydämensä vastaavan:
-- "Minä rakastan häntä."
Silloin kuului viereisestä huoneesta, jossa lapset nukkuivat, kuivaa,
käheää ja nopeaa yskimistä. Grazia teristi korvaansa; siitä saakka
kuin poika oli sairastunut, oli Grazia ollut hänestä aina levoton. Nyt
kysyi Grazia häneltä, miten hän voi. Lionello ei vastannut, vaan yski
yhä. Grazia hypähti sängystään ja meni hänen luokseen. Poika oli ylen
rauhaton, hän uikutteli, sanoi olevansa kipeä, ja keskeytti taas ja
yski.
-- Mihin koskee?
Lionello ei vastannut; hän vaikeroi, että häneen koski.
-- Puluseni, sano nyt, mihin koskee.
-- En tiedä.
-- Koskeeko tänne?
-- Koskee. Ei koske. En tiedä. Koskee joka paikkaan.
Sitten tuli Lionellolle uusi yskänpuuska, tahallisen raju. Grazia
pelästyi; hän aavisteli kyllä, että lapsi koetti pakottaa itseään
yskimään; mutta hän moitti sellaista ajatustaankin, kun näki pojan hien
vallassa ja läähättävän. Äiti syleili poikaa, puhui hänelle hellästi,
ja poika näytti rauhoittuvan: mutta heti kun Grazia koetti lähteä
hänen luotaan, alkoi hän jälleen yskiä. Grazian täytyi istua hänen
sänkynsä reunalla, vilusta väristen: sillä Lionello ei antanut hänen
mennä edes pukeutumaan: Grazian oli pidettävä häntä kädestä; eikä hän
hellittänyt äitinsä kättä ennenkuin viimein nukkui. Silloin meni Grazia
vuoteeseensa, kylmästä kankeana, levottomana ja kovin väsyneenä. Eikä
hän tavannut enää äskeisiä unelmiaan.
Tuolla lapsella oli omituinen taito aavistaa äitinsä ajatuksia.
Ihmisillä, jotka ovat samaa verta, on melkoisen usein se vaistomainen
kyky, -- joskin se harvoin on niin kehittynyt kuin Lionellolla.
Tuollaisten toisilleen läheisten tarvitsee tuskin toisiinsa katsahtaa,
niin he tietävät, mitä toinen ajattelee: he tuntevat toistensa
ajatukset tuhansista aivan huomaamattoman pienistä merkeistä.
Lionellossa teroitti vielä aina valvova häijyys tätä yhteisen elämän
kehittämää luonnollista vaistoa. Hänen selvänäköisyyttään lisäsi halu
tehdä ilkeyttä. Hän vihasi Christophea. Mistä syystä? Mistä syystä
tuntee lapsi usein vastenmielisyyttä jotakuta henkilöä kohtaan,
joka ei ole tehnyt hänelle mitään pahaa? Usein johtuu sellainen
sattumasta. Monesti ei tarvita muuta kuin että lapsi joskus alkaa
uskotella itselleen, että hän tuota henkilöä vihaa, niin se vihaaminen
tulee tavaksi; ja kuta enemmän häntä koetetaan saada järkiinsä,
sitä itsepintaisemmin hän siihen piintyy: ensin hän kuvitteli häntä
vihaavansa ja lopulta hän tosiaan vihaa. Mutta toisinaan on tähän
syvempiäkin syitä, joista lapsen aivoilla ei ole aavistustakaan...
Alunpitäen, silloin, kun Lionello oli nähnyt ensi kertaa Christophen,
oli hän, kreivi Berényin poika, tuntenut kiukkua tuota miestä
kohtaan, jota hänen äitinsä oli ennen rakastanut, tuntenut juuri sen
silmänräpäyksen, jolloin Grazia ajatteli mennä Christophen vaimoksi.
Tästä hetkestä alkoi hän pitää äitiään ja Christophea tarkoin silmällä.
Hän työntyi alati heidän väliinsä, hän ei suostunut poistumaan
salongista, kun Christophe tuli heille; tahi ryntäsi hän jostakin
syystä yhtäkkiä huoneeseen, missä Grazia ja Christophe istuivat
yhdessä. Näyttipä Lionello aavistavan äitinsä ajatukset silloinkin,
kun Grazia oli yksinään ja ajatteli Christophea. Lionello istahti
äitinsä viereen ja tähysteli ja vaaniskeli häntä. Hänen katseensa
kiusasi Graziaa, se sai hänet joskus melkein punastumaan. Grazia
nousi salatakseen mielensä sekaannusta paikaltaan. -- Lionello alkoi
huvitella itseään puhumalla äitinsä kuullen Christophesta kaikenlaista
loukkaavaa. Grazia pyysi häntä olemaan vaiti. Lionello melkein yltyi.
Jos äiti sanoi rankaisevansa häntä, niin uhkasi poika tulla kipeäksi.
Sitä taktiikkaa hän oli noudattanut lapsesta saakka. Kun häntä kerran
aivan pienenä toruttiin, keksi hän kostoksi sen tempun, että riisui
vaatteensa ja heittäytyi alasti kylmälle kivilattialle, jotta olisi
vilustunut. -- Nyt, kun Christophe eräänä päivänä toi heille uuden
sävellyksen, jonka hän oli tehnyt Grazian-päivän kunniaksi, kaappasi
poika käsikirjoituksen ja vei sen piiloon. Se löydettiin sitten
revittynä eräästä puuarkusta. Grazian kärsivällisyys loppui; hän torui
Lionelloa ankarasti. Silloin poika itki, huusi, polki jalkaa, piehtaroi
maassa; ja hänelle tuli hermokohtaus. Grazia säikähti, syleili, suuteli
ja rukoili häntä, ja lupasi hänelle kaiken, mitä hän tahtoi.
Siitä päivästä tuli Lionello täysin itsevaltiaaksi: sillä silloin hän
huomasi, että nyt hänellä se valta oli; ja vähän väliä hän sitten
turvautui tähän aseeseen, jonka oli nähnyt niin tehokkaaksi. Oli
mahdotonta arvata, miten paljon hänen hermokohtauksissaan milloinkin
oli luonnollista, miten paljon teeskenneltyä. Eikä hän turvautunut
enää niihin ainoastaan kostaakseen, jos hänen oikkujaan vastustettiin,
vaan tyydytti sillä tavoin pelkkää ilkeyttään, kiusasi äitiään ja
Christophea aina, kun he aikoivat viettää jonkin illan yhdessä. Lopulta
leikki hän tuota vaarallista leikkiä pelkästään joutilaisuudesta
ja koettaakseen, miten suuri hänen mahtinsa oikein oli. Hän keksi
ihmeellisen älykkäästi mitä omituisimpia hermokohtauksen muotoja:
joskus tuli hänelle keskellä ateriaa vavistava suonenveto, hän kaatoi
lasinsa ja särki lautasensa; joskus portaissa takertui hänen kätensä
kaiteeseen, hänen sormensa vääntyivät koukkuun: hän väitti, ettei
hän saanut niitä auki; tai tunsi hän kauheita pistoksia kyljessä,
ja pyöriskeli huutaen maassa; taikka sitten häntä muka tukehdutti.
Luonnollisesti kehittyi siitä hänelle todellinen hermotauti. Mutta
hänen vaivansa ei ollut mennyt hukkaan: Christophe ja Grazia elivät
ainaisen pelon vallassa. Heidän yhdessäolonsa rauha, -- heidän tyynet
juttelunsa, lukeminen tai soitteleminen, joka oli ollut heille oikeaa
juhlaa, -- koko heidän vaatimaton onnensa oli ainaiseksi häiritty.
Silloin tällöin antoi tuo pieni vintiö heille kuitenkin vähän
lomaa, joko hän sitten oli kujeisiinsa väsynyt tai voitti hänen
lapsenluontonsa ja vietteli hänet ajattelemaan muita asioita. (Nykyään
hän oli muuten varma siitä, että oli täydellisesti voittanut.)
Sellaisia hetkiä Grazia ja Christophe käyttivät nopeasti hyväkseen.
Jokainen hetki, jonka he siten saivat varastaa, oli heille sitäkin
kalliimpi, kun he eivät olleet varmat, saisivatko nauttia siitä loppuun
asti rauhassa. Kuinka läheisiä he silloin tunsivat olevansa toisilleen!
Miksi he eivät aina saaneet olla näin yhdessä... Eräänä päivänä Grazia
tunnusti Christophelle tämän surunsa. Christophe tarttui hänen käteensä.
-- Niin, miksikä emme? kysyi hän,
-- Tiedättehän sen, ystäväni, vastasi Grazia ja hänen huulillaan
väikkyi sydäntäsärkevä hymy.
Christophe tiesikin syyn. Tiesi, että Grazia uhrasi heidän onnensa
poikansa tähden; tiesi, että vaikka Grazia ei antanut Lionellon
valheiden johtaa itseään harhaan, rakasti hän poikaansa kuitenkin kuin
epäjumalaa; hän tiesi, kuinka sokean itsekkäät tuollaiset perhesiteet
yleensä ovat: ne pakottavat kaikkein parhaat suvunjäsenet uhraamaan
viimeisensäkin sellaisten toisten jäsenten puolesta, jotka ovat pahoja
tai keskinkertaisen hyviä, niin, uhraamaan siinä määrin, ettei heille
jää mitään antamista vieraammille, jotka olisivat ansiokkaampia noita
lahjoja saamaan, niille, joita he rakastavat enemmän, mutta jotka eivät
ole heidän omaa vertaan. Se hermostutti ja ärsytti kyllä Christophea;
joskus teki hänen mielensä ihan tappaa tuo pieni epäsikiö, joka turmeli
ja hävitti heidän elämänsä onnen; mutta lopulta hän sittenkin hiljaa
alistui ja ymmärsi, ettei Grazia voinut menetellä toisin kuin hän
menetteli.
Silloin he tyytyivät kohtaloonsa, syyttelemättä turhaan mitään.
Mutta vaikka heiltä voitiinkin riistää onni, joka heidän olisi ollut
oikeus saada, ei mikään saattanut estää heidän sydämiään yhtymästä.
Juuri kieltäytyminen ja yhteinen uhri sitoi heitä toisiinsa paljon
lujemmin kuin ruumiin siteet. Kumpikin heistä kertoi kaikki surunsa
ystävälleen, antoi toiselle taakkansa ja otti puolestaan ystävänsä
tuskat kantaakseen; niin muuttui itse surukin iloksi, Christophe sanoi
Graziaa "rippi-isäkseen". Hän ei salannut häneltä, että itserakkaus
toi hänelle paljon kärsimyksiä; hän syytti kohtuuttomasti itseään;
ja Grazia rauhoitti hymyllään vanhan ystävänsä turhat tunnontuskat.
Jopa puhui Christophe Grazialle aineellisista vaikeuksistaankin.
Siihen hän ei kuitenkaan ryhtynyt ennen kuin hän tuli heidän välisestä
keskustelustaan aivan varmaksi, ettei Grazia tarjoaisi hänelle
apuaan, sillä Christophe ei suostunut ottamaan häneltä mitään: se oli
viimeinen ylpeyden muuri, se jäi pystyyn ja Grazia kunnioitti sitä.
Mutta kun Grazian ei sallittu hankkia ystävänsä elämään hyvinvointia
ja mukavuutta, koetti hän levittää siihen hellyyttään; ja se olikin
Christophelle kaikkein kallein lahja. Christophe tunsi Grazian
rakkauden aina ympäröivän häntä; aamuisin ei hän avannut silmiään eikä
illoin niitä sulkenut rukoilematta sielussaan rakastavan siunausta
Grazialle. Ja kun Grazia heräsi tai valvoi unettomana yöllä, niinkuin
hän usein tuntikausia teki, ajatteli hän:
-- "Ystäväni ajattelee minua."
Ja suuri rauha oli heille tullut.
Sillävälin oli Grazian terveys heikontunut. Hän oli alinomaa
vuoteessa, tai hänen täytyi viettää päivät pitkät sohvalla loikoen.
Christophe tuli joka päivä puhelemaan ja lukemaan hänen kanssaan,
näyttämään hänelle uusia sävellyksiään. Grazia nousi silloin sohvalta
ja meni ontuen, pöhöttyneillä jaloillaan pianon luokse. Hän soitti
Christophen tuomia kappaleita. Suurempaa riemua ei hän olisi voinut
Christophelle keksiä. Kaikista niistä, joita Christophe oli opettanut,
olivat Grazia ja Cécile ehdottomasti lahjakkaimmat. Mutta kun Cécile
käsitti musiikin vaistomaisesti, melkeinpä sitä ymmärtämättä, oli
se Grazialle varsin hyvin tajuttu, kaunis ja sulosointuinen kieli.
Elämän ja taiteen demooninen puoli jäi häneltä huomaamatta; hän valoi
niihin älykkään sydämensä kirkkauden. Se kirkkaus syöpyi Christophen
henkeen. Ystävättären soitto sai hänet ymmärtämään paremmin niitä
hämäriä intohimoja, joita hän oli itse sävellyksissään ilmaissut:
suljetuin silmin Christophe kuunteli häntä, kulki hänen perästään, piti
oman ajatuksensa sokkeloissa kiinni hänen kädestään. Elämällä näin
musiikkinsa uudestaan Grazian sielun kautta, yhtyi hän tuohon sieluun
ja omisti sen. Siitä mystillisestä yhtymästä syntyi sävelteoksia,
jotka olivat ikäänkuin heidän toisiinsa sekautuneiden olemustensa
yhteishedelmiä. Christophe sanoikin Grazialle eräänä päivänä,
tuodessaan hänelle sarjan noita hänen omista ja ystävättären aineosista
punottuja sävellyksiään:
-- Meidän lapsiamme.
He olivat yhtä joka hetki, yhdessä, vaikkapa olivat erilläänkin.
Miten suloisia siellä vanhan talon rauhassa vietetyt illat, talon,
joka oli kuin Grazian kuvalle vartavasten tehty kehys! -- Siellä
osoittivat hiljaiset, herttaiset ja uskolliset palvelijattaret
Christopheakin kohtaan samaa kunnioittavaa kiintymystä kuin emäntäänsä.
Pelkkää iloa oli siellä kuunnella ohitsevierivien hetkien soittoa ja
nähdä elämänvirran kierivän ohitse!... Nyt heitti Grazian horjuva
terveys tuohon onneen varjonsa, joka teki heidät levottomiksi. Mutta
pikkusairauksistaankin huolimatta oli Grazia niin kuulas, että hänen
salatut kärsimyksensä vain lisäsivät hänen sulouttaan. Hän oli
Christophen "rakas, kärsivä, liikuttava ystävätär; säteilykasvoinen
ystävätär". Ja eräinä iltoina, kun Christophe oli tullut hänen luotaan
kotiinsa ja kun hänen sydämensä paisui rakkautta niin, ettei hän
jaksanut odottaa seuraavaan päivään siitä Grazialle kertoakseen,
kirjoitti Christophe hänelle:
"_Liebe liebe liebe liebe liebe Grazia_..."
Tällaista rauhaa kesti monta kuukautta. He luulivat jo, että sitä
kestäisi aina. Lapsi näytti heidät unohtaneen; hän ei pitänyt
heitä niin tarkasti silmällä kuin ennen. Mutta sen loman jälkeen
Lionello kävi jälleen heihin kiinni, eikä enää päästänyt irti heitä.
Se hirtehinen oli saanut päähänsä erottaa äitinsä Christophesta.
Hän ryhtyi taas kujeisiinsa. Siinä ei ollut mitään harkittua
suunnitelmaa. Hän seurasi joka päivä aina uusia häijyyden oikkuja.
Hän ei ajatellut, mitä pahaa hän teki; hän koetti huvittaa itseään
muita ikävystyttämällä. Lionello jankkasi yhtämittaa, että Grazian
oli lähdettävä hänen kanssaan Parisista ja matkustettava johonkin,
kauas. Grazialla ei ollut voimaa häntä vastustaa. Sitäpaitsi neuvoivat
lääkäritkin häntä menemään joksikin aikaa Egyptiin. Hänen piti karttaa
pohjoisen ilmaston uutta talvea. Monetkin seikat oli järkyttäneet hänen
terveyttään: viimeisten vuosien moraaliset taistelut, ainainen huoli
sairastavan pojan vuoksi, pitkä epävarmuus, ristiriita, joka repi
hänen sieluaan ja jota hän ei ilmaissut; suru siitä, että hän tuotti
surua ystävälleen. Ollakseen lisäämättä Grazian tuskaa, jonka hän
hyvin aavisti, Christophe kätki oman tuskansa, vaikka hän ajattelikin
yhtämittaa lähestyvää eronpäivää; hän ei koettanutkaan lykätä sitä
tuonnemmaksi; ja he olivat molemmat olevinaan tyyniä, sitä sisällisesti
suinkaan olematta, ja saivat tuon näennäisen tyyneytensä jossakin
määrin toisiinsakin tarttumaan.
Se päivä tuli. Syyskuinen aamu. Heinäkuussa he olivat lähteneet yhdessä
Parisista ja viettäneet viimeiset viikot, jotka he enää saivat olla
toistensa seurassa, Sveitsin vuoristossa eräässä hotellissa lähellä
samaa seutua, jossa he olivat kuusi vuotta sitten löytäneet jälleen
toisensa.
Viiteen päivään eivät he olleet voineet mennä ulos; satoi yhtämittaa;
enimmät matkailijat olivat kaikonneet seudulta; he olivat melkein
yksin jääneet hotelliin. Tänä viimeisenä aamuna sade vihdoinkin
lakkasi, mutta vuoristoa peittivät yhä pilvet. Lapset lähtivät ensin
palvelijattarien kanssa ensimäisillä vaunuilla. Sitten toisilla
Grazia. Christophe saattoi häntä vuoren harjalle asti, josta tie
rupesi jyrkissä polvissa mutkitellen laskeutumaan Italian tasankoja
kohti. Vaunujen kuomun alla tunkeutui kosteus aivan heidän lävitseen.
He painautuivat toisiaan vasten eivätkä puhuneet mitään; tuskin
katsoivatkaan toisiinsa. Heitä ympäröi outo hämärä, öinen pimeys...
Grazian hengitys teki hänen harsonsa kosteaksi. Christophe puristi
hänen pientä kättään, joka jäisen kylmässä hansikkaassaan tuntui
lämpöiseltä. Heidän kasvonsa lähentyivät toisiinsa. Läpi kostean harson
Christophe suuteli Grazian rakasta suuta.
Oli tultu tien käänteeseen. Christophe laskeusi vaunuista. Vaunut
etenivät ja hälvenivät sumuun. Grazia oli kadonnut. Christophe kuuli
vielä pyörien kolinaa ja hevosten kavioiden kapsutusta. Valkeita
usvavaippoja leijui nurmikoilla. Niiden sakeasta harsosta kuulsivat
vettä tippuvat puut. Ei tuulen henkäystä. Usva oli edessä kuin seinä.
Christophe pysähtyi, hänen kurkkuaan tukehdutti tuska... Ei mitään
enää. Kaikki on mennyt...
Hän veti usvaa rintaansa. Ja jatkoi matkaansa. Mikään ei mene siltä,
joka ei ole luotu menemään.