Kun Christophe tuli Parisiin, viilsi tuska hänen sydäntään. Hän
tuli nyt sinne ensi kertaa Olivier-ystävänsä kuoleman jälkeen. Hän
ei ollut tahtonut enää takaisin tuohon kaupunkiin. Kun ajuri vei
häntä kuomurattailla asemalta hotelliin, ei hän oikein uskaltanut
vilkaista ulos kuomujen ikkunasta; hän pysyttelihe ensimäiset
päivät sisällä, voimatta lähteä kaupungille. Hän kammoi muistoja,
jotka odottivat ja vaanivat häntä siellä. Mutta mitä tämä ahdistus
oikeastaan oli? Oliko hän siitä selvillä? Oliko se, niinkuin hän
tahtoi uskoa, kauhua, että muistot nousisivat elävine kasvoineen
ylös kuolleista? Tahi että hän näkisi ne tosiaan kuolleina, mikä
olisi ollut vieläkin tuskallisempaa?... Tällaista uutta surua
vastaan nousivat hänen puolittain itsetiedottomat vaistonsa kaikessa
oveluudessaan ja kaikilla aseillaan. Siitä syystä hän oli valinnut
(ehkäpä aivan tarkoitustaan aavistamatta) -- erään hotellin, joka oli
mitä kauimpana hänen entisestä asuinkorttelistaan. Ja kun hän sitten
ensi kertaa käveli kadulla, kun hänen täytyi johtaa konserttisalissa
orkesteriharjoituksia, ja kun hän joutui kosketuksiin Parisin elämän
kanssa, niin sulki hän joksikin aikaa silmänsä kaikelta, ettei olisi
nähnyt sitä, mitä kuitenkin näki, eikä millään ehdolla sitä, minkä
hän ennen muinoin oli nähnyt. Hän koetteli vakuutella itselleen jo
etukäteen:
"Minä tunnen sen, tunnen sen jo kaikki..."
Entinen suvaitsematon anarkia vallitsi yhä Parisissa taiteessa
niinkuin politiikassakin. Sama _Markkinatori_ siellä edelleen
kuhisi. Näyttelijät ainoastaan olivat muuttaneet osiaan. Hänen
aikojensa vallankumouksellisista oli tullut porvareita; yli-ihmisistä
muotileijonia. Silloiset riippumattomat koettivat tukahduttamalla
tappaa nykyisiä itsenäisiä. Kaksikymmentä vuotta eläneet nuoret
olivat nyt vanhoillisempia kuin ne mustat, joita vastaan he silloin
taistelivat; ja heikäläiset arvostelijat kielsivät uusilta tulokkailta
oikeuden hengittääkin. Näköjään ei ollut muuttunut mikään.
Ja kaikki oli kuitenkin muuttunut...
* * * * *
"Ystävä, antakaa minulle anteeksi. Olette kiltti, kun ette ole ollut
minulle vihainen siitä, etten ole kirjoittanut teille. Kirjeenne tuntui
minusta niin hyvältä. Täällä olin jonkin viikon aivan sekaannuksissa.
Minulla ei ensin ollut mitään. Olinhan kadottanut teidät. Parisissa
julma tyhjyys kaiken sen jälkeen, mitä olen kadottanut. Kaikki
ne entiset ystävät, joista olen teille puhunut, ovat hävinneet.
Filomela -- (muistattehan sen naisen, joka lauloi sinä surullisena ja
minulle rakkaana iltana, jolloin harhaillessani outona ihmisparvessa
näin kuvastimesta teidän minua katselevat silmät) -- Filomela on
toteuttanut järkevän unelmansa; hän sai pienen perinnön; hän on nyt
Normandiessa; hänellä on maatalo, jota hän hoitaa. M. Arnaud on ottanut
virkaeron; hän on muuttanut vaimonsa kanssa kotiseudulleen, erääseen
pikkukaupunkiin Angers'in puolelle. Monet aikani kuuluisuuksista ovat
joko kuolleet tai kukistuneet; ainoastaan muutamat vanhat mannekiinit,
jotka kaksikymmentä vuotta sitten näyttelivät taiteen ja politiikan
nuorten leijonain osaa, näyttelevät sitä yhä vieläkin, entisin
valheellisin kasvoin. Paitsi noita naamioita en näe heissä mitään. He
ikäänkuin irvistelevät haudalla. Se oli kauhea tunne. -- Sitäpaitsi
olen täällä ensi aikoina kärsinyt aivan ruumiillisesti kaiken
rumuudesta, pohjolan harmaasta valaistuksesta, koska juuri tulin sieltä
kultaisesta auringonpaisteestanne; minua loukkasivat kovin talojen
kolkot röykkiöt, eräiden tuomiokirkkojen töykeät ja rahvasmaiset
piirteet, tai muistopatsaat, joita ennen tuskin olin huomannutkaan.
Henkinen ilmakehä ei minusta ollut sen miellyttävämpää.
"Kuitenkaan ei minulla ole parisilaisia kohtaan nurkumisen syytä.
Vastaanotto, jonka nyt täällä sain, ei muistuta missään suhteessa
entisiä. Luulenpa, että minusta on poissa ollessani tullut jonkinlainen
kuuluisuus. En viitsi siitä teille puhua, tiedän, minkä verran arvoa
sille voi antaa. Kaikki ystävällinen ja hyvä, mitä nuo ihmiset
minusta puhuvat tai kirjoittavat, liikuttaa minua; olen heille siitä
kiitollinen. Mutta mitä ajatellakaan? Tunnen olevani lähempänä niitä,
jotka ennen muinoin taistelivat minua vastaan, kuin niitä, jotka minua
nykyään ylistelevät... Vika on minussa, sen tiedän. Älkää toruko minua.
Jouduin ensin tästä huomiostani aivan ymmälle. Meni aikaa ennenkuin
saatoin käsittää sitä. Nyt se asia onkin minulle selvinnyt. Nyt sen
ymmärrän. Niin, te olitte oikeassa, kun lähetitte minut ihmisten
joukkoon. Olin hyvällä alulla ruveta hautautumaan yksinäisyyteeni.
On epäterveellistä näytellä Zarathustraa. Elämän virta vierii, eroaa
meistä. Tulee hetki, jolloin ihmisen sielu on pelkkää erämaata. Jos
tahtoo kaivaa hiekkaan uuden kanavan virtaan asti, vaaditaan monia
työpäiviä, ahkeroimista polttavan auringon alla. -- Nyt se on tehty,
nyt ei päätäni enää pyörrytä. Olen päässyt virran luokse. Katselen sitä
ja näen.
"Ystäväni, kuinka omituinen kansa nämä ranskalaiset ovatkaan!
Kaksikymmentä vuotta sitten luulin heidän loppunsa tulleen... Mutta
nytpä he vasta alkavatkin. Kallis toverini Jeannin ennusti sitä kyllä
minulle. Mutta minä luulin hänen kuvittelevan turhia. Kuinka olisikaan
saattanut muuta silloin olettaa! Koko Ranska, niinkuin Parisikin, oli
silloin yhtä hävitystä; kalkinsoraa ja kuoppia. Minä sanoin: 'He ovat
hävittäneet kaikki... Sellaista repijäin rotua he ovat.' -- Eipäs:
he ovat majavain rotua. Silloin, kun luulisi heidän jääneen istumaan
raunioille, tekevät he juuri uuden kaupungin perustuksia raunioista.
Nyt näen kaikkialle nousevan uusia rakennustelineitä...
"_Wenn ein Ding geschehen,
Selbst die Narren es verstehen..._"
[Kun kumma jo on tapahtunut, niin hullukin sen ymmärtää.]
"Todellisuudessa vallitsee täällä yhä entinen ranskalainen
epäjärjestys. Vain sangen tottunut voi huomata tungoksessa, joka
töytäilee kaikille suunnille, tehtäviinsä kulkevat työmiesten ryhmät.
Nämä ovat, kuten tiedätte, ihmisiä, jotka eivät osaa ryhtyä mihinkään
huutamatta katoilta, mitä he puuhaavat. Sitäpaitsi he ovat siitä
omituisia, etteivät osaa tehdä mitään halventamatta lähimäistensä
töitä. Moisesta saattaisi selvinkin pää mennä pyörälle. Mutta kun on
elänyt lähes kymmenkunnan vuotta heidän parissaan niinkuin minä, ei
enää anna heidän melunsa pettää. Huomaa vain, että he kiihoittavat
sillä tavoin itseään työhön. Puhuessaan he koko ajan myöskin toimivat;
ja kun jokainen työpaikka rakentaa taloaan, niin lopulta syntyy
uusi kaupunki. Ihmeellisintä on, että rakennusten kokonaisvaikutus
ei ole ristiriitainen. Vaikka he kannattavatkin aivan vastakkaisia
mielipiteitä, ovat he kuitenkin kaikki samaa maata. Joten heidän
anarkiansa alla piilee yhteisiä vaistoja, rodun logiikka, joka korvaa
heillä kurin, mikä kuri ehkä lopulta on lujempaa kuin parhainkin
preussilainen sapelivalta.
"Kaikkialla näkyy sama innostus, sama rakentamisen kuume: politiikassa,
jonka aloilla sosialistit ja natsionalistit koettavat kilvan vääntää
kiinni höltyneitä vallan rattaita, taiteessa, josta toiset tahtovat
tehdä vanhan aristokraattisen palatsin etuoikeutettuja varten,
toiset suuren hallin, missä kollektiivinen henki laulaisi: toiset
ovat menneisyyden korjaajia, toiset tulevaisuuden rakentajia. Mitä
nuo kekseliäät eläjät muuten tekevätkin, aina he muovaavat samoja
kennoja. Heidän majavan- tai mehiläisenvaistonsa saa heidät liikkumaan
läpi vuosisatojen samanlaisin elein, löytämään aina samat muodot.
Kaikkein vallankumouksellisimmat heistä ovat ehkä tietämättään
eniten kiintyneitä juuri vanhimpiin traditsioneihin. Olen huomannut
syndikalistien ja merkittävimpien nuorten kirjailijain joukossa oikeita
aitokeskiaikaisia sieluja.
"Nyt, kun olen jälleen tottunut heidän metelöivään ulkonaiseen
käytökseensä, näen ilokseni heidän työnsä. Tunnustakaamme suoraan:
olen liian vanha karhu oppiakseni tuntemaan oloni mukavaksi heidän
asumuksissaan; minä tarvitsen laajalti ilmaa ympärilleni. Mutta miten
hyviä työntekijöitä he ovat! Se on heidän korkein hyveensä. Se aateloi
keskinkertaisimmatkin ja turmeltuneimmat heistä. Ja minkälainen
kauneudenvaisto heidän taiteilijoillaan on! Ennen en sitä selvästi
huomannut. Te olette opettanut minut näkemään sen. Silmäni ovat
auenneet Rooman valolle. Teidän renessansinne miehet ovat johtaneet
minut ymmärtämään näitä. Debussyn sivut, Rodinin torsot, Suarèsin
lauselmat ovat teidän _cinquecentistienne_ jälkeläisiä.
"Ei silti, ettei monikin asia minua täällä kiusaisi. Olen tavannut
vanhoja _Markkinatorin_ aikuisia tuttavia, jotka ennen muinoin
herättivät minussa niin paljon pyhää vihaa. He eivät ole laisinkaan
muuttuneet. Mutta minä, oi, minä itse olen muuttunut! En uskalla enää
olla ankara. Kun minulle tulee halu tuomita tylysti jotakuta heistä,
sanon itselleni: 'Siihen sinulla ei ole oikeutta. Sinä, joka uskoit
olevasi väkevä, olet tehnyt pahempaa kuin nuo miehet.' Olen myöskin
oppinut huomaamaan, ettei auringon alla ole mitään tarpeetonta, vaan
että halpamaisimmillakin on oma tärkeä osansa suuressa tragediassa.
Turmeltuneet dilettantit, löyhkävät epämoralistit ovat suorittaneet
termiitintyönsä: oli hävitettävä vanha, huojuva hökkeli ennenkuin
voitiin rakentaa uusi. Juutalaiset ovat toteuttaneet pyhää tehtäväänsä,
nimittäin pysyneet toisten rotujen keskellä vieraana kansana, rotuna,
joka kutoo yhteisihmisyyden verkkoa maailman laidasta laitaan. He
kaatavat kansakuntain välisiä älyllisiä rajamuureja, hankkiakseen
jumalalliselle järjelle vapaata tilaa. Pahimmat turmelijat, ironiset
hävittäjät, jotka repivät maahan muinaisuutemme uskot ja tappavat
kalliit vainajamme, he ovat tietämättään mukana pyhässä työssä, uuden
elämän luomisessa. Samalla tavoin luo kosmopoliittisten pankkiirien
itsekäs etu (minkälaisten onnettomuuksien hinnalla!), tahtoivatpa
he itse sitä tai eivät, tulevaisen maailmanrauhan perustuksia,
yhteistyössä vallankumouksellisten kanssa, jotka taistelevat heitä
vastaan; ja se luo niitä paljoa varmemmalla tavalla kuin pasifistien
hölmöt hommat.
"Näette, että olen vanhentunut. En pure enää. Hampaani ovat murtuneet.
Kun menen teatteriin, en ole enää sellainen naivi katselija, joka
haukkuu petturia ja hyökkäilee näyttelijäin kimppuun.
"Tyyni sulotar, puhun teille ainoastaan itsestäni; ja kuitenkin minä
ajattelen alinomaa pelkästään teitä. Jos tietäisitte, kuinka minun
oma itseni harmittaa minua! Se on tungetteleva ja voimia viepä. Se on
rautakuula, jonka Jumala on sitonut kaulaani. Kuinka mielelläni olisin
jättänyt sen teidän jalkojenne juureen! Mutta mitäpä olisitte sillä
tehnyt? Se on surkea lahja... Teidän jalkanne ovat luodut astelemaan
lempeän maan pintaa ja hiekkaa, joka soittaa askelten alla. Minä
näen nuo rakkaat jalat liikkumassa huolettomina vuokkojen kirjaamia
nurmikenttiä... (Oletteko ollut Villa Doriassa?)... Ja nyt ovat
jalat jo väsyneet. Näen teidät loikomassa mielipaikassanne, salinne
nurkkamassa; nojaatte kyynärpäähänne, kädessänne on kirja, jota ette
lue. Te kuuntelette minua hyväsydämisesti, kiinnittämättä erikoista
huomiota siihen, mitä puhun: sillä olen ikävystyttävä; ja saadaksenne
silloin tällöin rauhaa palaatte omiin ajatuksiinne; mutta te olette
kohtelias, ja kun ette tahdo loukata minua, niin tulee teidän silmiinne
tarkkaava ilme, jos milloin sanani kutsuvat teidät kaukaisista
haaveistanne. Ja minä, minäkin olen yhtä kaukana kuin te siitä, mistä
puhun; minäkään tuskin kuulen omien sanojeni sorinaa; ja samalla kuin
seuraan niiden heijastuksia teidän kauniissa kasvoissanne, kuuntelen
oman olemukseni pohjalta toisia sanoja, joita en teille näytä. Ne
kuulette hyvin, tyyni sulotar, kaikkien muiden vastakohtana; mutta te
ette ole vain niitä kuulevinanne...
"Hyvästi! Luulen, että saatte pian minut nähdä. En jää ikävään
kuolemaan. Mitä minulla täällä on tekemistä, kun nyt konserttinikin
ovat annetut? -- Suukko lapsillenne, heidän kilteille pikku poskilleen.
He ovat samaa ainesta kuin te: siihen täytyy tyytyä!...
_Christophe_."
* * * * *
"Tyyni sulotar" vastasi:
"Ystäväni, sain teidän kirjeenne ollessani tosiaan siinä salini pikku
nurkkamassa, jonka te muistatte niin hyvin; ja minä luin sen sillä
tavoin kuin minä osaan lukea, antaen kirjeenne silloin tällöin levätä,
ja leväten itsekin samalla lailla. Älkää pahastuko. Tein sen siksi,
että kirjettä kestäisi kauemmin. Siten vietimme siinä koko iltapäivän.
Lapset tulivat vähän väliä kysymään, mitä minä yhä luin. Sanoin,
että luin kirjettänne. Aurora katseli noita papereita surkuttelevin
silmin ja virkkoi: 'Kuinka ikävää mahtaa olla kirjoittaa noin pitkiä
kirjeitä!' Minä koetin selittää hänelle, ettei kirje ollut mikään
ainekirjoitus, jonka olin antanut heille laiskanläksyksi, vaan meidän
keskeistä vuoropuhelua. Aurora kuunteli sanaakaan virkkamatta, sitten
hän juoksi pois veljensä kanssa viereiseen huoneeseen leikkimään; ja
kun Lionello jonkun hetken päästä alkoi pitää kovaa melua, kuulin
Auroran hänelle sanovan: 'Ei saa huutaa; mamma puhuu herra Christophen
kanssa.'
"Se, mitä sanotte ranskalaisista, on minusta mielenkiintoista eikä
silti minua hämmästytä. Muistattehan minun usein moittineen teitä, että
olette heille epäoikeudenmukainen. Heitä voi kyllä olla rakastamatta.
Mutta miten älykäs kansa! On muita, keskinkertaisia kansoja, joiden
pelastuksena on hyvä sydän ja fyysillinen voima. Ranskalaisten
pelastus on heidän älynsä. Se puhdistaa heidän kaikki heikkoutensa.
Se luo heidät uudestaan. Juuri, kun luulee heidän kukistuneen, maahan
masentuneen ja pilalle turmeltuneen, löytävät he älynsä iankaikkisesti
pulppuavasta lähteestä uuden nuoruuden.
"Mutta nyt minun täytyy teitä torua. Te pyydätte minulta anteeksi,
ettette puhu muka muusta kuin itsestänne. Olette suuri _ingannatore_!
Tehän ette puhu itsestänne mitään. Ette mitään, mitä olette tehnyt,
mitä olette nähnyt. Serkkuni Coletten -- (miksi ette käy häntä
katsomassa?) -- täytyi lähettää minulle konserttejanne koskevia
sanomalehtileikkeitä, muuten en olisi saanut tietää mitään
menestyksestänne. Te hiiskutte minulle siitä vain ohimennen. Oletteko
niin irtaantunut kaikesta?... Niin ei ole laita. Tunnustakaahan toki,
että se ilahduttaa teitä... Täytyyhän sen teitä ilahduttaa, ensinnäkin
siksi, että minäkin olen siitä iloinen. Minä en pidä siitä, että
valittelette erehdyksiänne. Kirjeenne sävy oli alakuloinen. Sitä se
ei saa olla... On hyvä, että olette oikeudenmukainen muita kohtaan.
Mutta tästä ei seuraa, että teillä olisi oikeus murjoa itseänne
niinkuin teette, ja väittää olevanne muka pahempi kuin pahimmat
heistä. Joku siivo kristitty kiittäisi moista mielenlaatuanne. Mutta
minä sanon, että se on paha. Minä en ole mikään siivo kristitty. Olen
kunnon italiatar, joka ei pidä siitä, että ihminen kiusaa itseään
menneisyydellään. Nykyhetki riittää hänelle. En tiedä, mitä olettekaan
muinoin mahtanut tehdä. Olette minulle kertonut siitä jonkun sanan,
ja luulen arvaavani loput. Se ei ollut varsin kaunista; mutta silti
olette minulle yhtä rakas. Christophe-parka, nainen ei saavuta minun
ikääni tietämättä, että kunnon mies saattaa usein olla sangen heikko.
Ellei hänen heikkouttaan tuntisi, ei häntä niin rakastaisi. Älkää
enää ajatelko, mitä olette tehnyt. Ajatelkaa, mitä aiotte tehdä.
Katuminen ei hyödytä mitään. Katuminen on taaksepäin menemistä. Ja
niin hyvässä kuin pahassakin täytyy aina astua eteenpäin. _Sempre
avanti, Savoia_!... Luuletteko, että minä antaisin teidän tulla
takaisin Roomaan! Teillä ei ole täällä mitään tekemistä. Pysykää te
Parisissa, luokaa, toimikaa, antautukaa taiteelliseen elämään. Minä
en tahdo, että te hellitätte otteenne. Minä tahdon, että teidän on
luotava kauniita töitä ja että niiden on onnistuttava; tahdon, että
te olette voimakas, voidaksenne auttaa uusia Christophe-nuorukaisia,
jotka nyt aloittavat samat taistelut ja kokevat samoja kärsimyksiä kuin
tekin aikoinanne. Menkää heidän luoksensa, auttakaa heitä ja olkaa
nuoremmille veljillenne parempi kuin vanhemmat veljet ovat teille
olleet. -- Ja lopuksi tahdon, että teidän on oltava voimakas, tahdon
vain sitä varten, että tietäisin teidät voimakkaaksi: te ette aavista,
minkälaisen voiman se antaa minulle itselleni.
"Minä käyn melkein joka päivä lapsien kanssa Villa Borghesessa.
Toissapäivänä läksimme ajelulle Ponte Molleen, ja kiersimme jalkaisin
Monte Marion ympäri. Te herjaatte jalkapoloisiani. Ne ovat nyt teille
kovin vihoissaan. -- 'Mitä tuo herra puhuukaan, että me muka väsymme
heti, kun kävelemme kymmenisen askelta, pelkästään Villa Doriaan? Hän
ei tunne meitä laisinkaan. Jos emme haluakaan itseämme vaivata, johtuu
se siitä, että olemme laiskat, eikä siitä, ettemme muka jaksaisi...'
Unohdatte, ystäväni, että minä olen maalaistyttö...
"Menkää käymään serkkuni Coletten luona. Oletteko yhä hänelle
närkästynyt? Hän on pohjaltaan hyvä nainen. Hän vannoo nykyään
ainoastaan kautta teidän pyhän nimenne. Parisittaret tuntuvat olevan
musiikkiinne hullaantuneet. (He lienevät olleet sitä jo ennenkin.)
Ainoastaan Bernin-karhustani itsestään riippuu, tahtooko hän olla
Parisin leijona. Oletteko saanut kirjeitä? Onko teille tehty
rakkaudentunnustuksia? Te ette hiisku minulle yhdestäkään naisesta.
Olettekohan rakastunut? Kertokaa minulle. Minä en ole mustasukkainen.
_Ystävättärenne G_."
* * * * *
-- "Jos luulette, että olen teille kiitollinen viimeisestä
lauseestanne, niin erehdytte suuresti! Soisipa Jumala, että olisitte
mustasukkainen, te pilkallinen sulotar! Mutta älkää toivoko, että minä
voisin teitä sellaiseksi opettaa. Minulla ei ole mitään taipumusta
pikiintyä näihin hullaantuviin parisittariin, joiksi heitä kuvailette.
Hullaantuviako luonteeltaan? Kunpa he sitä olisivat! Mutta sitä he
ovat kaikkein vähiten. Älkää toivoko, että pääni menee heidän tähtensä
pyörälle. Ehkä heillä olisi siihen suuntaan suurempi menestys, jos he
olisivat musiikilleni välinpitämättömiä. Mutta on liiankin totta: he
pitävät siitä; ja kuinkapa voisin silloin enää kuvitella heistä mitään?
Jos joku ihmiselle sanoo ymmärtävänsä häntä, saattaa olla varma, ettei
hän häntä ymmärrä...
"Älkää käsittäkö sutkauksiani liian vakaviksi. Tunteeni teitä kohtaan
eivät tee minua epäoikeudenmukaiseksi toisille naisille. Minä en ole
tuntenut heitä kohtaan yleensä sympatiaa ennenkuin nyt, jolloin en
katsele heitä rakastunein silmin. Heidän suuri, kolmekymmentä vuotta
kestänyt yrityksensä vapautua siitä alentavasta ja epäterveestä
puoliorjuudesta, johon meidän miehinen tylsä itsekkyytemme on heidät
kammitsoinut, -- onnettomuudeksi sekä heille että meille, -- tuntuu
minusta aikakautemme suurtapaukselta. Sellaisessa kaupungissa kuin tämä
oppii ihailemaan tätä uutta tyttöpolvea, joka lukemattomista esteistä
välittämättä hyökkää vilpittömällä innolla valloittamaan tieteen
saavutuksia ja arvoasteita, -- tuota tiedettä ja noita arvoja, joiden
he uskovat heidät vapauttavan: avaavan heille kaikki tuntemattoman
maailman salaisuudet, tekevän heistä miesten vertaisia...
"Tietysti on se usko kuvitelmaa ja hiukan naurettavaa. Mutta
edistys ei käy koskaan sillä tavoin kuin toivotaan; ja siitä
huolimatta toteutuu se aina, joskin toisenlaisia teitä. Nykyisten
naisten ponnistus ei mene hukkaan. Se luo täydellisempiä naisia,
inhimillisempiä kuin suurten vuosisatojen naiset olivat. He eivät
ole enää elävistä maailmankysymyksistä välinpitämättömiä: seikka,
mikä ennen muinoin oli suorastaan skandaali ja hirveä luonnottomuus;
sillä eihän ole siedettävää, että nainen, olipa hän miten tarkka
tahansa pitämään huolta kotivelvollisuuksistaan, luulee pääsevänsä
vapaaksi velvollisuuksistaan nykyaikaisena yhteiskunnan kansalaisena.
Heidän muinaiset kantaäitinsä, nuo Jeanne d'Arcin ja Catarina Sforzan
aikalaiset, eivät ajatelleet niin matalasti. Nainen on niistä ajoista
näivettynyt. Me olemme kieltäneet häneltä auringon ja ilman. Hän
ottaa ne nyt meiltä väkivalloin takaisin. Ah, noita uljaita pikku
yrittäjiä!... Tietysti monet näistä nykyjään taistelevista kuolevat
tahi menevät pilalle. Tämä on murrosaikaa. Ponnistus on liian raju
aikojen kuluessa veltostuneille voimille. Jos kasvi saa olla ylen kauan
ilman vettä, polttaa sen ensimäinen sade. Mutta mitäpä sille voi! Se
on aina kaiken edistyksen ehto. Jälkeentulevat auttaa tämä kärsiminen
kukkimaan. Nämä nykyiset sotaiset pikku neitsyet, joista useatkaan
eivät pääse naimisiin, ovat tulevaisuudessa hedelmällisempiä kuin
kokonaiset sukupolvet ennen heitä eläneitä ja lapsia synnyttäneitä
perheenäitejä: sillä näistä lähtee uuden klassillisen aikakauden
naissuku, ja se on heidän uhrautumisensa ansiota.
"Tällaisia ahkeria mehiläisiä ei tarvitse toivoa löytävänsä serkkunne
Coletten salongissa. Mikä into teille on tullut yllytellä minua tuon
naisen luokse? Minun täytyi totella teitä; mutta ei ollut hyväksi, että
käytitte valtaanne väärin. Minä torjuin kolme hänen vieraskutsuaan,
jätin vastaamatta kahteen hänen kirjeeseensä. Hän tuli hätyyttämään
minua eräässä orkesteriharjoituksessa -- (koetettiin kuudetta
sinfoniaani). -- Näin hänen tulevan väliajalla sisään, nenä koholla,
ilmaa haistellen, huudahtaen: 'Tämä tuntuu rakkaudelta. Ah, miten minä
rakastan tällaista musiikkia!...'
"Hän on fyysillisesti muuttunut; ainoastaan hänen kissansilmänsä
aukenevine silmäterineen ovat entiset ja samoin tuo fantastinen
nenä, joka irvistelee ja vainuaa ilmaa. Mutta kasvot ovat levinneet,
poskipäät vankentuneet, väri raikastunut ja virkistynyt. Urheilu on ne
muuttanut. Sillä hän on antautunut sieluineen ruumiineen urheilemaan.
Hänen miehensä on, kuten tiedätte, Automobiiliklubin ja Aeroklubin
pomoja. Täällä ei järjestetä ilmailukilpailuja tai pikamatkoja joko
maata tai vettä pitkin, joissa Stevens-Delestradet eivät olisi läsnä;
he pitävät sellaista suorastaan velvollisuutenaan. He ovat aina
liikkeellä ja maanteillä. Mistään muusta on mahdoton puhua. Heidän
suustaan ei lähde muita sanoja kuin _Racing, Rowing, Rugby, Derby_.
Aivan uusimuotista maailmanihmisten lajia! _Pelléas_-aika naisilta on
mennyt. Sielu ei ole enää muodissa. Nuoret tytöt komeilevat punaisella,
ahavoituneella hipiällä, ilmaretkillä ja urheiluissa auringonpaisteessa
paahtuneella; he katselevat meitä nyt miehen silmin; ja he nauravat
hiukan karkeaa naurua. Sävy on tullut häikäilemättömäksi ja raaemmaksi.
Teidän serkku-rouvanne puhuu usein kursailematta suorastaan hirveitä.
Hän on suursyömäri, hän, joka ennen söi tuskin yhtään. Hän valittelee
kyllä yhä huonoa vatsaansa, ettei se tottumus aivan unohtuisi; mutta
hän ei jätä koskaan pistämättä sinne hyviä paistinpaloja. Hän ei lue
mitään. Niissä piireissä ei enää lueta mitään. Musiikki yksin on saanut
armon. Onpa se hyötynytkin kirjallisuuden tappiosta. Kun tuollaiset
ihmiset ovat perinpohjin itsensä uuvuttaneet, on musiikki heille
turkkilaista kylpyä, höyrysaunaa, hierontaa, _nargileen_ huumausta.
Ajatella ei tarvitse. Musiikki on urheilun ja rakkauden väliaste. Ja
sekin on urheilua. Mutta muodikkain urheilu esteettisten huvitusten
joukossa on nykyään tanssi. Venäläiset tanssit, kreikkalaiset tanssit,
sveitsiläiset tanssit, amerikalaiset tanssit! Parisissa tanssitaan
kaikkea: Beethovenin sinfonioita, Aiskhyloksen tragedioita, Vatikaanin
antikviteetteja, _Orpheusta, Tristania_, 'Passionia', ja voimistelua.
Noilla onnellisilla on oikea hyppytauti.
"Huvittavinta on, miten serkkunne sulattaa tuon kaiken yhteen:
estetisminsä, sporttinsa ja käytännöllisen järkensä (sillä hän
on perinyt äidiltään raha-asiain tajunnan ja itsevaltiutensa
kotihommissa). Siitä luulisi syntyvän uskomattoman sekoituksen; mutta
hän viihtyy siinä mukavasti; hänen hulluimmat omituisuutensa jättävät
hänen älynsä selväksi, aivan kuin hänellä hurjimmilla automatkoilla
on aina silmä ja käsi varmana. Hän on hallitseva naistyyppi: hän
ohjaa kaikkia muita loistavalla tavalla, miestään, kyläilijöitään,
aivan vieraita. Hän harrastaa myöskin politiikkaa; hän kannattaa
'Monseigneuriä', tahtoo tehdä maastansa kuningaskunnan: ei niin,
että luulisin häntä rojalistiksi; ei, hän käyttänee sitä asiaa vain
keppihevosenaan saadakseen touhuta kahta enemmän. Ja vaikka hän
ei pysty oikealla tavalla lukemaan kymmentä sivua mitään kirjaa,
valitsee hän Akatemiaan jäseniä. -- Hän on nyt suvainnut vaatia minua
suojeluksensa alle. Arvaatte, ettei se ole minulle mieleinen asia.
Harmillisinta on, että kun menin teitä totellakseni hänen luokseen,
tuli hän vakuutetuksi vaikutusvoimastaan minuun... Minä kostan hänelle
puhumalla hänelle julmia totuuksia. Silloin hän vain nauraa; ja
hän tietää antaa sanan sanasta. 'Hän on pohjaltaan hyvä nainen...'
Kyllä, kun hän vain on touhussa. Hän tietää sen seikan itsekin: ellei
myllyllä olisi enää mitään jauhamista, olisi hän valmis mihin tahansa,
ainoastaan hankkiakseen jotain tuuttiinsa. -- Olen käynyt kaksi kertaa
hänen luonaan. Nyt en enää sinne mene. Se riittää todistukseksi, että
olen alistuvainen tahtoonne. Vai toivotteko suorastaan kuolemaani? Minä
lähden sieltä aina murjottuna, murskattuna, kiusattuna. Viime kerran,
kun hänet näin, tuli minulle seuraavana yönä kauhea painajainen: näin
unta, että olin hänen miehensä; koko elämäni oli kytketty tuohon
pyrypilveen... Hupsua unta, jollaisesta hänen miehensä ei varmaankaan
mahtaisi pelästyä: sillä kaikista henkilöistä, joita Coletten asunnossa
näkee, on hänen miehensä ehkä juuri harvinaisin; ja kun he puhelevat
keskenään, eivät he puhu muusta kuin urheilusta. He viihtyvät
erinomaisesti yhdessä.
"Kuinka tuollaiset ihmiset ovat tahtoneet nostaa minun musiikkini
yleisömenestyksen korkeaan arvoon? En koetakaan sitä ymmärtää. Oletan,
että se ravistelee heidän ruumistaan jollakin oudolla ja heistä
reipastavalla tavalla. He ovat sille kai kiitollisia siitä, että se
jotenkin rusikoi heitä. He rakastavat nykyään taidetta, jolla on
ruumis. Mutta sielusta, joka siinä ruumiissa piilee, ei heillä ole
aavistustakaan; he siirtyvät pian tämänpäivän ihastuksesta huomisen
välinpitämättömyyteen, ja siitä välinpitämättömyydestä ylihuomisen
halveksimaan, eivätkä näe sitä sielua koskaan. Se on taiteilijan
ainainen tarina. En kuvittele liikoja menestyksestäni: sitä ei riitä
minulle kauan; he kyllä maksattavat sen minulla. -- Sitä odotellessani
katselen tätä kummallista näytelmää. Haltioitunein ihailijoistani
on... (voitteko arvata?)... ystävämme Lévy-Coeur. Muistatteko tuota
somaa herrasmiestä, jonka kanssa, ennen muinoin jouduin naurettavaan
kaksintaisteluun? Hän pitää nykyään esitelmiä niille, jotka eivät
silloin minua ymmärtäneet. Ja ne esitelmät ovat sangen hyviäkin.
Kaikista, jotka minusta puhuvat, on hän älykkäin. Voitte siis aavistaa,
minkälaisia toiset ovat! Minun ei tosiaan kannata ylpeillä, sen
vakuutan teille.
"Ylpeillä en haluakaan. Olen kovin nöyryytetty, kun kuuntelen noita
teoksiani, joiden vuoksi minua ylistetään. Tunnen niissä itseni,
enkä näe niissä itseäni kauniiksi. Miten armoton kuvastin onkaan
sävellys ihmiselle, joka siitä voi jotain nähdä! Onneksi he ovat sekä
kuuroja että sokeita. Olen usein pannut teoksiini niin paljon sekavia
mielialojani ja heikkouksiani, että tunnen joskus tekeväni pahoin
päästäessäni maailmaan sellaisen piruparven. Rauhoitun kuitenkin,
kun huomaan, miten levollinen yleisö on: sillä on kaksinkertainen
haarniska; mitkään nuolet eivät pysty siihen: ellei niin olisi, olisin
kadotukseen tuomittu... Te syytätte minua liiasta ankaruudesta itseäni
kohtaan. Se johtuu siitä, että te ette tunne minua niinkuin minä tunnen
itseni. Ihmiset näkevät, mitä me taiteilijat olemme. He eivät näe, mitä
me voisimme olla: ja meille annetaan kunnia sellaisesta, mikä ei ole
niinkään paljon meidän omaa ansiotamme kuin niiden tapahtumien, jotka
vievät meitä mukanaan, ja voimien, jotka meitä vallitsevat. Sallinette
minun kertoa tässä teille erään esimerkin.
"Toissa iltana menin täällä erääseen kahvilaan, jollaisissa saa
kuulla melkoisen hyvää musiikkia, vaikkakin hiukan eriskummaisella
tavalla suoritettuna: viidellä, kuudella instrumentilla, täydentäjänä
piano, soitetaan kaikki sinfoniat, messut, oratooriot. Samoin
kuin Roomassa joissakin marmorikaupoissa myödään _Medicien_
kappelia uuninreunus-koristeina. Ja se näyttää olevankin taiteelle
hyödyllistä. Jotta se pääsisi liikkeelle ihmisten keskuudessa,
täytyy se pienentää lantin rahoiksi. Muuten ei näissä konserteissa
haluta yleisöä pettää. Ohjelmat ovat pitkät, suoritus kunnollista.
Siellä tulin erään sellonsoittajan tuttavaksi. Hänen silmänsä
muistuttivat omituisesti isäni silmiä. Hän kertoi minulle elämänsä
tarinan. Maalaisen, talollisen pojanpoika, pikkuvirkailijan poika,
ollut määrinvirastossa eräässä kylässä Pohjois-Ranskassa. Hänestä
tahdottiin tehdä herra, asianajaja; hänet pantiin naapurikaupunkiin
kouluun. Terve ja talonpoikainen veitikka, joka soveltui huonosti
pikkukirjurin napertelevaan työhön eikä jaksanut pysyä häkissä; hän
karkasi yli muurien, samoili metsissä, kuherteli tyttöjen kanssa,
käytti voimansa suurta ylijäämää tappeluihin; loput aikaansa hän
laiskotteli, uneksi kaikkea sellaista, mihin hän ei koskaan joutunut.
Yksi ainoa seikka häntä viehätti: musiikki. Jumala tiesi, miksi. Hänen
suvussaan ei ollut musikaalisia muita paitsi eräs eno, joka oli ollut
hiukan hassahtava: tuollaisia maaseudun originaaleja, joiden äly ja
lahjat, vaikka ne usein olisivatkin huomattavia, kuluvat hupsumaisiin
joutavuuksiin heidän ylpeässä yksinäisyydessään. Tuo eno oli keksinyt
uuden nuottienmerkitsemistavan -- (jälleen monien entisten lisäksi!);
sen piti tehdä musiikissa oikea vallankumous. Ja hän väitti keksineensä
myöskin pikakirjoituksen, jolla saattaisi merkitä yhtaikaa sanat,
laulun ja säestyksen. Hän itse ei ollut oppinut lukemaan ainoaakaan
nuottia. Suku pilkkasi ukko-parkaa; mutta samalla oltiin hänestä
ylpeitä. Ajateltiin: 'Hän on hassu. Mutta kuka tietää, ehkäpä hänessä
on neroutta...' -- Hänestä siirtyi musiikkimania varmaankin nuoreen
sukulaiseen. Mitäpä oikeaa musiikkia hän olisi saanut kuulla tuossa
maaseutukaupungissa... Mutta huono musiikki voi herättää yhtä suurta
rakkautta kuin hyväkin.
"Onnetonta oli, ettei moinen intohimo ansainnut sen ympäristön ihmisten
mielestä tunnustamista. Lapsi puolestaan ei ollut yhtä jäykkäpäinen
järjettömyydessään kuin hänen enonsa, ja siksi lukikin hän ainoastaan
salaa tuon vanhan kiihkohullun kyhäyksiä, joista siis tuli hänen
kummallisen musikaalisen kasvatuksensa ainoa perusta. Kun hän oli
turhamainen ja pelkäsi isäänsä ja yleistä mielipidettä, ei hän tahtonut
ilmaista kunnianhimoisia haaveitaan ennenkuin oli muka onnistunut.
Perheen aisoissa ponnisteleva poika-parka menetteli silloin samoin
kuin monet ranskalaisten pikku porvarien lapset, jotka eivät, joko
heikkoudesta tai hyvyydestä, uskalla pitää puoliaan omaistensa tahtoa
vastaan, vaan alistuvat näennäisesti siihen ja elävät todellista
sisäistä elämäänsä ainaisessa salamyhkäisyydessä. Hän ei seurannut
omia taipumuksiaan, vaan alistui tuhertamaan sellaisella hänelle
vieraalla alalla, mikä hänelle määrättiin: siinä hän oli mahdoton
sekä onnistumaan että menemään kunnon tavalla nurin. Niin ja näin sai
hän suoritetuksi tarvittavat tutkinnot. Niissä hän näki ainoastaan
sen hyvän puolen, että ne päästivät hänet pikkukaupungin yleisön ja
perheen silmälläpidon alta. Lakitiede oli hänestä murhaavan ikävää.
Hän oli mielessään päättänyt, ettei hän jatkaisi sillä uralla. Mutta
niin kauan kuin hänen isänsä eli, ei hän uskaltanut ilmaista omaa
tahtoaan. Ehkäpä hänestä itsestäänkin oli mukavampi odottaa vielä
jonkin aikaa, ennenkuin hän tekisi varman päätöksen. Hän oli tuollaisia
olennoita, jotka hourailevat koko ikänsä, mitä he kerran tekevät ja
mitä he osaisivat tehdä. Toistaiseksi ei hän tehnyt mitään. Juuriltaan
temmaistuna ja juopuneena Parisin uudesta elämästä hän heittäytyi koko
nuoren talonpoikaisen pojan raivolla kahden suuren intohimonsa valtaan:
naisten ja musiikin; joutui päästään sekaisin sekä konserteista että
nautinnoista. Hän hukkasi sellaiseen vuosia, yrittämättäkään millään
tavoin täydentää musikaalisia tietojaan. Hänen arka itserakkautensa
ja huono, itsenäinen ja epäluuloinen luonne estivät häntä hankkimasta
tunteja tahi kysymästä neuvoja keneltäkään.
"Kun hänen isänsä kuoli, joutivat Themis ja Justinianus häneltä
nurkkaan. Hän alkoi säveltää, vaikkei hänellä ollut rohkeutta
hommata itselleen tarvittavaa tekniikkaa. Tavaksi piintynyt laiskana
vetelehtiminen ja nautinnonhalu olivat tehneet hänet sellaiseksi,
ettei hän pystynyt mihinkään vakavaan ponnistukseen. Hänen tunteensa
oli kyllä herkkä; mutta ajatus livisti aina niinkuin muotokin
hänen käsistään; kun hän ryhtyi työhön, ei hän lopultakaan saanut
esille muuta kuin joutavia tavallisuuksia. Surullisinta oli, että
tuossa keskinkertaisessa olennossa oli tosiaan jotain suurta. Olen
lukenut pari hänen entistä sävellystään. Siellä täällä on niissä
mukaansatempaavia aatteita, jotka ovat jääneet keskeneräisiksi
luonnoksiksi ja vääntyneet kohta muodottomiksi. Aivan kuin virvatulia
hyllyvällä suolla... Ja miten merkillinen ajatusrakenne! Hän yritteli
selitellä minulle Beethovenin sonaatteja. Hän näkee niissä naurettavia,
lapsellisia satuja. Mutta kuitenkin on tämä hänen käsityksensä
intohimoista syvästi vakavaa! Kyyneleet tulevat hänelle silmiin, kun
hän niistä puhuu. Hän antaisi itsensä tappaa sen puolesta, mitä hän
rakastaa. Hän on liikuttava ja hassunkurinen. Juuri kun tekisi mieleni
nauraa hänelle vasten naamaa, tahtoisin häntä syleillä... Perinpohjin
kunniallinen sielu. Hänessä asuu voimakas halveksiminen parisilaisia
nurkkapyhimyskuntia kohtaan, -- (joskaan hän ei voi estää itseään,
enempää kuin kukaan pikku porvari, ihailemasta suuruuksia, joilla on
tuota siunattua menestystä)...
"Hän sai pienen perinnön. Muutamassa kuukaudessa hän pisti sen
poskeensa; ja sitten, varattomana ollessaan pälkähti hänen päähänsä,
niinkuin monien muiden hänenlaistensa, sellainen rikollinen
kunniallisuus, että hän nai köyhän tytön, jonka oli vietellyt;
vaimolla oli kaunis ääni, ja hän osasi soittaa, joskaan ei välittänyt
musiikista. Heidän täytyi nyt elää hänen äänellään ja miehen
keskolaisella kyvyllä soittaa violonselloa. Tietysti he piankin
huomasivat kumpikin toisensa lahjattomuuden eivätkä voineet enää
toisiaan kärsiä. Heille oli syntynyt tyttö. Isä kohdisti nyt tuohon
lapseen oman elämänsä haaveet; hän ajatteli, että tyttärestä tulisi
se, mihin hän itse ei ollut päässyt. Tytär tuli äitiinsä: pianon
rämpyttäjä, jolla ei ollut lahjoja rahtuakaan; hän jumaloi isäänsä ja
antautui isänsä mieliksi hänen elämänuralleen. Monta vuotta kiertelivät
he pitkin kylpyläkaupunkeja saaden osakseen enemmän häväistystä kuin
rahaa kukkaroonsa. Lapsi, joka oli heiveröinen ja liiaksi rasitettu,
kuoli. Vaimo muuttui epätoivoissaan yhä ja yhä ärtyisemmäksi. Ja heidän
elämänsä oli pohjatonta kurjuutta, josta ei ollut mitään toivoa päästä;
heitä piti hengissä ainoastaan ihanteen haave, ihanteen, jota ei uskota
saavutettavan...
"Ja minä, ystäväni, minä ajattelin, kun näin tämän epäonnistuneen
raukan, jonka elämä oli ollut pelkkiä pettymyksiä: 'Kas tuollainen
minusta olisi voinut tulla. Meissä molemmissa on ollut lapsina yhteisiä
piirteitä; ja eräät myöhemmän elämämme seikkailut muistuttavat
toisiaan; olenpa nähnyt sukulaisuutta musikaalisten aatteittemmekin
välillä; mutta hänen aatteensa ovat jääneet keskelle taipaletta.
Mistä se johtuu, etten minä ole sortunut niinkuin hänkin? Epäilemättä
tahtoni voimasta. Mutta myöskin sattumasta. Ja tahtoni, onko se sitten
pelkästään omaa ansiotani? Eikö paremmin rotuperäni, ystävieni, sen
Jumalan, joka on minua auttanut?...' Tällaiset ajatukset tekevät
ihmisen nöyräksi. Tuntee olevansa kaikkien veli, jotka rakastavat
taidetta ja kärsivät sen puolesta. Alimmasta portaasta ylimpään ei
välimatka ole suuri...
"Ja sitäpaitsi olen ajatellut, mitä minulle kirjoititte. Puhutte totta:
taiteilijalla ei ole oikeutta vetäytyä syrjään niin kauan kuin hän
voi auttaa muita. Minä jään siis, pakotan itseni jäämään, muutamiksi
vuoden kuukausiksi joko tänne tahi Wieniin tai Berliniin, vaikka
minun on hyvin vaikea nyt enää kotiutua näihin kaupunkeihin. Mutta
ei saa hellittää. Joskaan ei minusta ole ehkä suurta hyötyä muille,
kuten minulla on täysi syy pelätä, niin kenties tästä oleskelustani
on hyötyä edes minulle itselleni. Ja lohdutan itseäni sillä, että te
tahdotte niin. Ja kaiken lopuksi... (en mieli valehdella)... se alkaa
huvittaakin minua. Hyvästi, tyranni. Te voitatte. Minä opin sekä
tekemään, mitä te tahdotte, että myöskin sellaisia tekoja rakastamaan.
_Christophe_."
* * * * *
Niin ollen jäi Christophe Parisiin, osaksi Grazian mieliksi, osaksi
sentähden, että hänen taiteilijauteliaisuutensa oli herännyt ja
tempautui mukaan uudistuvan taiteen näytökseen. Mitä hän näki tai
tekikin, aina oli Grazia hänen mielessään; ja hän kirjoitti Grazialle
kaikesta. Hän tiesi kyllä vain kuvittelevansa, että sellainen aina
ehdottomasti oli Grazialle mielenkiintoista; hän epäili Graziaa näitä
asioita kohtaan hiukan välinpitämättömäksikin. Mutta hän oli Grazialle
kiitollinen, ettei Grazia liioin ilmaissut hänelle mielialaansa.
Grazia vastasi hänelle säännöllisesti kaksi kertaa kuussa. Sydämellisiä
ja hillittyjä kirjeitä, aivan kuin hänen käytöksensäkin oli.
Kertoessaan Christophelle omasta elämästään oli hän aina jollain
tavoin aran peittelevä ja ylpeä. Hän tiesi, minkälaisen kaiun rajut
sanat herättäisivät Christophen sydämessä; hänestä oli mieluisempaa
olla Christophea kohtaan näköjään kylmäkin kuin syöstä hänet
kiihkomielisyyteen, johon hän ei tahtonut häntä seurata. Mutta hän
oli liiaksi nainen, joten hän tiesi sen salaisuuden, ettei ystävän
rakkaudelta ole riistettävä rohkeutta ja että välinpitämättömillä
sanoilla tehdyn syvän pettymyksen haava on lääkittävä kohta toisilla
ja lempeillä. Christophe huomasi pian tämän taktiikan; ja rakkauden
oveluus neuvoi hänet puolestaan pidättämään tunteitaan, kirjoittamaan
hillitympiä kirjeitä, niin että Grazian vastaukset muuttuisivat
välittömämmiksi.
Kuta kauemmin hän oli Parisissa, sitä enemmän kiinnitti hänen
mieltänsä tuossa jättiläismuurahaispesässä kuohuva uusi elämänhalu.
Se oli hänestä sitäkin mielenkiintoisempaa, kun hän huomasi nuorten
muurahaisten sympatian häntä kohtaan vähäiseksi. Hän ei ollut suinkaan
erehtynyt: hänen menestyksensä oli Pyrrhoksen voitto. Hän oli ollut
kadoksissa kymmenkunnan vuotta, nyt hänen paluunsa Parisiin herätti
hälinää. Mutta sattuipa sellainen hyvinkin tavallinen kohtalon iva,
että hänen entiset vihollisenpa, keikaroitsijat ja maailman-ihmiset,
rupesivat tällä kertaa häntä suojelemaan; taiteilijat olivat häntä
kohtaan jäykästi ja vaiteliaasti vihamielisiä tai he pysyivät
varuillaan. Hän säilytti asemansa nimellään, jolla oli jo vanha kaiku,
laajoilla työnsä tuloksilla, koko sävyllään, josta puhui intohimoinen
vakuutus, ja vilpittömyytensä kiivaudella. Mutta joskin oltiin
pakotetut ottamaan hänet huomioon, joskin täytyi häntä sekä ihailla
että kunnioittaakin, niin kuitenkin käsitettiin häntä väärin, eikä
häntä rakastettu. Hän oli joutunut syrjään ajan taiteesta. Hän oli
epäsikiö, elävä anakronismi. Sitä hän oli ollut aina. Kymmenvuotinen
yksinäisyys oli jyrkentänyt hänen ja maailman vastakohtaa. Hänen poissa
ollessaan oli Europassa ja varsinkin Parisissa tapahtunut uudistustyö,
kuten hän itsekin hyvin näki. Uusi elämänkäsitys oli syntymässä. Nousi
sukupolvi, joka tahtoi enemmän toimia kuin ymmärtää, janosi enemmän
onnea kuin totuutta. Se tahtoi elää, se tahtoi valloittaa elämän,
vaikkapa sen olisi täytynyt valehdellakin. Ylpeyden valhe, ylpeyden
kaikki aiheet: rotuylpeys, luokkaylpeys, uskontokunnallinen ylpeys,
kulttuuri- ja taideylpeys, -- kaikki ne kelpasivat sille, kunhan
ne vain antoivat sille rautaisen panssarin, sopivat sille miekaksi
ja kilveksi, suojasivat sitä sen marssiessa voittoon. Niinpä siitä
polvesta oli ilkeää kuulla suutta surun sortamaa ääntä, joka puhui
sille, että tuska ja epäilyskin ovat olemassa, nuo pahat ja äsken
väistynyttä yötä häirinneet myrskyt, jotka uhkaavat yhä ihmiskuntaa
välittämättä siitä, että niitä koetetaan kieltää ja unohtaa. Sitä ääntä
oli mahdoton olla kuuntelematta; mennyt yö oli vielä liian lähellä.
Silloin nuo nuoret miehet tukkivat uhallakin siltä korvansa; ja he
huusivat täyttä kurkkua, jotteivät olisi sitä kuulleet. Mutta ääni
puhui sittenkin voimakkaammin, ja siitä he olivat vihoissaan.
Christophe puolestaan suhtautui heihin ystävällisesti. Hän iloitsi
maailman kulusta onnea kohti. Se, että tuossa liikkeessä oli paljon
tahallisen ahdasta, ei pahoittanut häntä. Jos tahtoo kulkea suoraan
määränpäähän, täytyy katsella suoraan eteensä. Hän, joka oli joutunut
maailmojen käännepaikkaan, nautti sekä siitä traagillisesta yön
säteilystä, jonka hän näki takanaan, että nuorten toiveiden hymystä,
raikkaan ja kuumeisen aamunkoiton epämääräisestä kauneudesta. Hän
oli heilurin liikkumattomassa napapisteessä silloin, kun heiluri
nousi ylös. Seuraamatta sen liikettä kuunteli hän riemukseen elämän
tahdikasta rytmiä. Hän yhtyi niiden toiveisiin, jotka kielsivät hänen
menneet tuskansa. Mikä oli tuleva, se tuli nyt, niinkuin hän itsekin
oli uneksinut. Kymmenen vuotta sitten oli Olivier, -- tuo pieni
gallialainen kukko, -- ennustanut heiveröisellä laulullaan yössä ja
pimeässä kaukaista päivää. Laulajaa ei enää ollut olemassa; mutta hänen
laulunsa toteutui. Linnut heräsivät Ranskan puutarhassa. Ja yhtäkkiä
kuuli Christophe selvempänä muiden lintujen laulua, voimakkaampana ja
onnellisempana, ylösnousseen Olivier Jeanninin äänen.
Christophe silmäili hajamielisenä erään kirjakaupan näytepöydän
ääressä runovihkoa, jonka tekijän nimi oli hänelle tuntematon. Jokin
lauselma kirjassa herätti hänen huomiotaan; teos alkoi kiinnittää hänen
mieltään. Kun hän luki avaamattomien lehtien välistä edelleen, oli hän
erottavinaan tutun äänensävyn, näkevinään ikäänkuin jotkin ystävän
kasvot... Oli mahdotonta määritellä, mitä hän tunsi, ja kun hän ei
voinut erota kirjasta, osti hän sen. Kotonaan ryhtyi hän kohta sitä
lukemaan. Ja äskeinen tunnelma tuli jälleen takaisin. Runojen väkevä
henki johti hänen mieleensä näkyilmestyksen tarkkuudella vuosisatoja
sitten eläneet miljoonat sielut, -- nuo jättiläismäiset puut, joiden
lehtiä ja hedelmiä me olemme, -- Maan henget. Sivuilta selkenivät
Emon yli-inhimilliset kasvot, -- hänen, joka oli meitä ennen, joka
säilyy meidän kadottuamme, joka istuu kuin bysantilainen Madonna
vuorenkorkuisella valtaistuimella, minkä juurella ihmismuurahaiset
rukoilevat. Runoilija lauloi suurten jumalatarten homeerisista
taisteluista, heidän miekkojensa kalskeesta aikojen alusta asti; hän
kuvaili tuota iankaikkista Iliadia, joka on Troian sotaan verraten sama
kuin alpit pienten kreikkalaisten kukkulain rinnalla.
Moinen ylpeyden ja sotaisen toiminnan epopeia oli kaukainen sellaisen
europalaisen hengen ajatuksille kuin Christophen. Ja kuitenkin näki
hän tuossa ranskalaisen hengen visionissa, -- (se oli siro neitsyt,
Pallas-Athenen kilpeä kantava, -- jumalatar, jonka sinisten silmien
katse tunkee läpi pimeyksien: työn jumalatar, verraton taideniekka,
vallitseva järki, jonka välkkyvä keihäs kaataa hälisevin huudoin
ryntäävät barbaarit maahan) -- kuitenkin näki hän siinä vilahdukselta
katseen ja hymyn, jotka hän tunsi ja joita hän oli ennen muinoin
rakastanut. Mutta ennenkuin hän pääsi selville huomiostaan, oli
näky haihtunut. Ja kun hän sitten kiihtyen ajeli sitä takaa eikä
saanut kiinni, niin kuuli hän yhtäkkiä erästä sivua kääntäessään
tarinan, jonka Olivier Jeannin oli kertonut hänelle joku päivä ennen
kuolemaansa...
Christophe joutui aivan päästä pyörälle. Hän juoksi kirjan kustantajan
luokse ja kysyi runoilijan osotetta. Sitä kieltäydyttiin ilmoittamasta,
kuten tapa vaatii. Christophe suuttui. Se ei auttanut. Viimein
pälkähti hänen päähänsä, että ehkäpä hän saisi tarvitsemansa tiedon
osoitekalenterista. Hän löysikin siitä osoitteen, ja heti paikalla
lähti hän kirjailijan luokse. Milloin hän tahtoi jotain, ei hän koskaan
malttanut hetkeäkään odottaa.
Kortteli Batignolles, siellä talon ylimmässä kerroksessa. Useita
ovia yhteiseen eteiskäytävään. Christophe naputti oveen, jota
hänelle oli neuvottu. Aukeni viereinen ovi. Muuan nuori nainen, ei
mitenkään kaunis, -- hyvin ruskeaverinen, hiukset otsalla, ihonväri
samea, kasvot hermostuneet, silmät vilkaseleiset, -- kysyi, mitä hän
tahtoi, ja näytti epäluuloiselta. Christophe selitteli, ketä hän
oli tullut tapaamaan, ja kun uudestaan kysyttiin, ilmoitti nimensä.
Nainen tuli nyt huoneestaan ja aukaisi toisen oven, avaimella, joka
oli hänen hallussaan. Mutta hän ei vienyt Christophea heti sisään.
Hän pyysi vierasta odottamaan käytävässä, ja pujahti yksinään
sisään, sulkien oven hänen nenänsä edessä. Viimein pääsi Christophe
tuohon näin vartioituun asumukseen. Hän meni huoneen läpi, joka oli
melkeinpä tyhjä ja jota käytettiin nähtävästi ruokasalina: siellä oli
ainoastaan muutamia vanhoja ja rikkonaisia huonekaluja; uutimettoman
ikkunan edessä viserteli kymmenkunnan pikkulintua häkissä. Taemmassa
kamarissa loikoi kuluneella sohvalla mies. Hän nousi nyt ylös
ottamaan Christophea vastaan. Nuo laihtuneet kasvot, joille sielu
loi hohdettaan, nuo sametinpehmeät, kauniit silmät, joissa paloi
kuumeinen tuli, ja pitkät älykkäät kädet, ruma ruumis, käheältä soiva
ääni: Christophe tunsi heti paikalla... Emmanuelin! Sen sairaan pikku
työläisen, joka oli ollut tahtomattaan syypää... Myöskin Emmanuel
kavahti yhtäkkiä pystyyn ja tunsi Christophen.
He eivät puhuneet kotvaan mitään. Molemmat näkivät he sillä hetkellä
Olivier Jeanninin... He eivät saaneet edes annetuksi toisilleen kättä.
Emmanuel oli ponnahtanut askeleen taapäin. Nyt, vielä kymmenen vuoden
päästä, nousi entinen salainen kauna, vanha kateus, jota hän oli
tuntenut Christophea kohtaan, esille hänen vaistoelämänsä epäselvästä
syvyydestä. Emmanuel seisoi siinä epäluuloisena ja vihamielisenä. --
Mutta kun hän näki, miten liikutettu Christophe oli, ja luki jo hänen
huuliltaan sen nimen, jota he kumpikin ajattelivat: "Olivier...", niin
voitti tunne hänet: hän heittäytyi Christophen avattuun syliin.
Emmanuel kysyi:
-- Minä tiesin, että te olitte Parisissa. Mutta kuinka te saatoitte
löytää minut?
Christophe vastasi:
-- Minä luin teidän viimeisen kirjanne; sen rivien alta kuulin _hänen_
äänensä.
-- Niinkö? sanoi Emmanuel; että te siis sen tunsitte? Kaikesta, mitä
nyt olen, olen hänelle kiitollisuuden velassa.
(Hän ei millään muotoa lausunut Olivier Jeanninin nimeä.)
Tuokion kuluttua hän jatkoi synkentyneenä:
-- Hän piti teistä enemmän kuin minusta.
Christophe hymyili:
-- Se, joka rakastaa paljon, ei tiedä, mikä on enempi, mikä vähempi;
hän antaa kaikkensa niille, joita hän rakastaa.
Emmanuel katsahti Christopheen; hänen itsepäisten silmiensä vakavan
traagilliseen katseeseen syttyi yhtäkkiä syvästi lempeä hohde. Hän otti
Christophea kädestä ja pyysi häntä istumaan viereensä sohvalle.
He kertoivat toisilleen elämänsä vaiheita. Neljäntoista ja
viidenkolmatta ikävuoden välillä oli Emmanuel yrittänyt jos
jonkinlaisia ammatteja: hän oli ollut latojana, verhoilijana,
kiertävänä kaupustelijana, kirjakauppojen asiamiehenä, asianajajain
kirjurina, erään valtiomiehen sihteerinä, sanomalehtimiehenä...
Kaikissa näissä ammateissa hän oli keksinyt tilaisuuksia opiskelemiseen
yhä ja alinomaa; joskus hän oli saanut tukea kunnon ihmisiltä, joita
tuon pikku olennon tarmo hämmästytti; mutta enimmäkseen hän oli
joutunut sellaisten kynsiin, jotka käyttivät hänen köyhyyttään ja
lahjojaan väärin. Pahimmistakin kokemuksistaan hän oli rikastunut
ja läpäissyt ne pahasti katkeroitumatta, joskin yhä huonontuvalla
terveydellä. Hänen erikoinen taipumuksensa muinaisiin kieliin (se
ei ole kovinkaan harvinaista ranskalaisen rodun keskuudessa, rodun,
jonka vereen humanistiset traditsionit ovat syöpyneet) oli hankkinut
hänelle erään vanhan hellenisoivan papin suopeuden ja tuen. Nämä
kielitutkimukset, joita hänellä ei ollut aikaa kehittää kovin pitkälle,
opettivat hänet älylliseen kuriin ja neuvoivat hänelle tyyliä. Siksi
oli Emmanuel, tuo aivan kansan pohjasakasta kohonnut mies, jonka koko
sivistys oli omatekoista, sattumalta saatua ja täynnä hirveitä aukkoja,
saavuttanut niin erinomaisen sanallisen ilmaisukyvyn, sellaisen taidon
ajatuksen muotohallintaan, ettei nuori porvaristo pääse moiseen
kymmenvuotisellakaan yliopistokasvatuksella. Emmanuel piti tätä Olivier
Jeanninin hyvänä työnä häntä kohtaan. Mutta oikeastaan olivat muut
auttaneet häntä tehokkaammin siinä suhteessa kuin Olivier, joskin se
säkene, joka sytytti hänen sieluunsa ikuisesti palavan tulen, oli
lähtenyt Olivier Jeanninista. Toiset olivat ainoastaan kaataneet öljyä
lamppuun.
Emmanuel sanoi:
-- Minä aloin ymmärtää häntä vasta siitä ajasta, jolloin hän lähti
pois. Mutta kaikki, mitä hän oli sanonut, oli mennyt olemukseeni. Hänen
valonsa ei ole hylännyt koskaan minua.
Emmanuel puhui elämäntyöstään, siitä tehtävästä, jonka Olivier
oli jättänyt hänelle perinnöksi, kuten Emmanuel pyhästi uskoi:
ranskalaisten voimien heräämisestä, sen sankarillisen idealismin
syttymisestä, jonka airut Olivier oli ollut; tämän ihanteellisuuden
kaikuvaksi ääneksi tahtoi Emmanuel tulla, ääneksi, joka kuuluisi yli
kamppailun ja soittaisi lähenevää voittoa; hän lauloi ylösnousseen
rotunsa epopeiaa.
Emmanuelin runot olivat hänen rotunsa luonteenomaista luomaa, tuon
omituisen rodun, joka on kautta vuosisatojen säilyttänyt voimakkaan
kelttiläisen aroominsa, pitäen samalla merkillisenä ylpeytenään pukea
ajatuksensa muinaisen roomalaisen valloittajan jättämään asuun ja
hänen määräämänsä lakeihin. Niissä runoissa tapasi puhtaana koko
gallialaisen rohkeuden, sankarillisen järjen ja ironian hengen,
tuon sekoituksen kerskailua ja huimapäisyyttä, joka sai aikoinaan
miehet tempaisemaan parrasta Rooman senaattoreja, ryöstämään Delphoin
temppeliä ja singauttamaan nauraen heittokeihäänsä päin taivasta.
Mutta tietysti oli tämän pienen parisilaisen suutarin täytynyt
ruumillistuttaa intohimonsa muinaisten, kaksituhatta vuotta sitten
kuolleiden sankarien ja Kreikan jumalien hahmoon, aivan niinkuin
aikoinaan olivat tehneet hänen peruukkipäiset ammatti-isänsä ja
niinkuin varmaankin hänen jälkeläisettäkin tekevät. Omituinen
kansallisvaisto, jolla on oma varmuutensa: kun ranskalainen sijoittaa
ajatuksensa menneiden vuosisatojen jättämiin pyörän uurteisiin,
tietää hän siten ohjaavansa nuo ajatuksensa vuosisatojen turvaan.
Tällainen klassillisen muodon pakko antoi Emmanuelin intohimoille
sitäkin kiivaampaa purkautumisvoimaa. Olivier Jeanninin tyyni luottamus
Ranskan kohtaloihin oli muuttunut hänen pikku suojatissaan palavaksi
uskoksi, joka himoitsi tekoja ja oli varma voitosta. Emmanuel tahtoi
sitä voittoa, hän näki sen, hän tervehti riemuin sitä. Haltioituneella
uskollaan ja optimismillaan oli hän innostuttanut ranskalaisen yleisön.
Hänen kirjansa oli ollut yhtä tehokas kuin suuri aseellinen taistelu.
Hän oli murtanut aukon epäilyksen ja pelon rintavarustuksiin. Koko
nuori polvi oli rynnännyt hänen perästään siihen aukkoon, päin uusia
kohtaloita...
Emmanuel vilkastui puhuessaan; hänen silmänsä hehkuivat, hänen
kelmeille poskilleen syttyi punaisia läikkiä, hänen äänensä tuli
kimeäksi. Christophe ei saattanut olla huomaamatta, minkälainen
vastakohta oli tämän kuluttavan tulen ja sen surkean ruumiin välillä,
jota se tuli poltti. Hänestä tuntui katkeralta kohtalon ivalta, että
tämä tarmon laulaja, runoniekka, joka ylisti reippaan urheilun,
toiminnan ja sodan sukupolvea, osasi käydä tuskin askeltakaan
hengästymättä, oli pidättyväinen ruokaan ja juomaan nähden, noudatti
ylen tarkkaa elämänjärjestystä, joi ainoastaan vettä, ei voinut
tupakoida, eli ilman rakastajattaria. Hänessä hehkuivat kaikki
intohimot, mutta huono terveys oli pakottanut hänet surkeaan
asketismiin.
Christophe katseli Emmanuelia; ja hän tunsi häntä kohtaan sekä ihailua
että veljellistä sääliä. Hän ei suinkaan tahtonut mielialaansa
ilmaista; mutta varmaankin näkyi se kuitenkin hänen silmistään, tahi
oli sitten Emmanuel, jonka povessa kirveli ainainen avoin haava,
näkevinään Christophen katseessa sääliä, mitä hän vihasi vieläkin
enemmän kuin vihaa. Sillä Emmanuelin innostus lamaantui yhtäkkiä.
Hän herkesi puhumasta. Turhaan koetti Christophe enää saada häntä
luottavaksi. Emmanuelin sielu oli sulkeutunut. Christophe huomasi
loukanneensa Emmanuelia.
Vihamielistä hiljaisuutta kesti kauan. Christophe nousi paikaltaan.
Emmanuel saattoi häntä sanaakaan virkkamatta ovelle. Hänen
käyntitavastaan huomasi hänen sairautensa; hän tiesi sen; hän koetti
ylpeästi olla siitä välinpitämätön, mutta kumminkin hän ajatteli, että
Christophe katseli häntä, ja hänen katkeruutensa vain kasvoi.
Juuri kun Emmanuel puristi kylmästi vieraansa kättä ja hyvästeli
häntä, soitti ovikelloa muuan nuori ja hienosti puettu nainen. Hänen
seuralaisenaan oli joku vaativa keikari, jonka Christophe tunsikin
ulkonäöltä, sillä hän oli nähnyt hänet ensimäisinä teatteri-iltoina:
aina hymy huulilla, lavertelemassa, tervehtimässä tuttaviaan kättään
vilkuttamalla, suutelemassa naikkosten käpäliä ja heittelemässä
orkesteripaikaltaan maireita hymyjä katsomon perille asti; koska
Christophe ei tiennyt hänen nimeään, oli hän mielessään antanut hänelle
nimen "hölmö". -- Hölmö ja hänen naistoverinsa hyökkäsivät heti, kun
näkivät Emmanuelin, hänen kimppuunsa, kutsuivat häntä "rakkaaksi
mestarikseen" ja kukkuroivat hänet kaikenlaisilla tutunomaisen
tungettelevilla tunteenpurkauksilla. Christophe kuuli poistuessaan
Emmanuelin vastaavan kuivalla äänellä, ettei aika ollut vieraille
soveltuva, sillä hänellä oli työtä. Christophe ihaili Emmanuelin
erinomaista kykyä olla epämiellyttävä. Hän ei tiennyt, mistä syystä
Emmanuel oli niin yrmeä ja jörö noille rikkaille hienostelijoille,
jotka täten tulivat lahjoittamaan hänelle oikeinpa hienoja ja
lähenteleviä visiittejäänkin: heiltä riitti kyllä kauniita fraaseja
ja ylistyksiä, mutta Emmanuelin köyhyyden vaivojen helpottamista he
ajattelivat yhtä vähän kuin ennen muinoin Cesar Franckin kuuluisat
ystävät: eivät hekään koettaneet vapauttaa häntä pianotunneista, joita
hänen oli pakko antaa kuolinpäiväänsä asti.
Christophe kävi sitten useampia kertoja Emmanuelin luona. Hän ei
saanut seurustelua enää läheskään niin välittömäksi kuin se oli ollut
ensimäisellä käynnillä. Emmanuel ei näyttänyt yhtään iloitsevan
hänen tulostaan, ja hän pysyttelihe epäluuloisen hillittynä. Joskus
ainoastaan sai hänelle luonteenomainen avomielisyyden kaipuu
vallan hänessä; Christophen sanat vapisuttivat häntä jonkin kerran
hänen olemuksensa pohjiin asti; silloin hän heittäytyi hetkellisen
entusiastisen luottamuksensa lumoihin; ja hänen idealisminsa valaisi
silloin hänen salatun sielunsa pauhaavan runouden salamoilla. Sitten
hän yhtäkkiä suistui alas innostuksensa korkeudesta; hän jäykistyi
ja oli itsepintaisesti vaiti; ja Christophella oli jälleen edessään
vihamies.
Monenmoiset seikat erottivat heitä. Ikäero ei ollut niistä
vähäpätöisin. Christophen kehitys läheni täyttä tietoisuutta ja
täydellistä itsensä hillitsemistä. Emmanuel eli vielä muuttumiskaudessa
ja oli kaoottisempi kuin Christophe oli koskaan ollut. Hänen luonteensa
omalaatuisuus johtui sen ristiriitaisista aineksista, jotka olivat
keskenään ainaisessa taistelussa: niitä luonteen piirteitä oli
voimakas stooalaisuus, joka koetti painaa atavististen himojen repimää
kokonaisuutta ikeensä alle, -- (olihan hän alkohoolin turmeleman isän
ja prostitueeratun naisen poika); -- hillitön mielikuvitus, joka
nousi kapinaan teräksistä tahtoa vastaan; suunnaton itsekkyys ja yhtä
suunnaton rakkaus toisia ihmisiä kohtaan, -- eikä koskaan voinut
arvata, itsekkyyskö vai rakkaus milloinkin voitti --; sankarillinen
idealismi ja niin sairaloinen kunniannälkä, että se sai hänet aina
levottomuudella ajattelemaan toisia, häntä etevämpiä. Hän oli kyllä
syvästi aatteellinen ja riippumaton kuten Olivier ja omaa etuaan
katsomaton kuten hän, ja mestaristaan voitollakin rahvasmaisen
elinvoimaisuutensa puolesta, joka ei tuntenut mitään inhoa toimintaa
kohtaan; samoin hän oli runollisilta lahjoiltaankin häntä etevämpi,
ja karkea kuori suojeli häntä hyvin kaikenlaiselta kyllästymiseltä.
Mutta Antoinetten veljen kuulautta ei hänessä sensijaan läheskään
ollut. Hänen luonteensa oli turhamainen, rauhaton; ja hänen sielunsa
sekaisuutta lisäsivät nyt vielä hänen lähimpänsäkin.
Emmanuel eli näet riitaista yhdyselämää erään nuoren naisen kanssa,
joka oli hänen seinänaapurinaan: sen naisen, joka oli ottanut
Christophen Emmanuelin luona ensi kerralla vastaan. Hän rakasti
Emmanuelia ja vaali häntä mustasukkaisen hellästi, hoiti hänen
taloutensa, kopioi hänen kirjoituksiaan, kirjoitti hänen sanelunsa
mukaan. Hän ei ollut kaunis, ja intohimojen raatelema sielu oli
hänellä elämän taakkana. Hän oli kansanlapsi, oli ollut kauan
työläisenä eräässä pahvituotetehtaassa ja sitten postivirkailijana.
Hänen lapsuutensa oli mennyt Parisin köyhien työläisten tavallisissa
tukehduttavissa oloissa: tehtaissa, joissa ruumiit ja sielut sullotaan
sekaisin, jossa päivät ovat näännyttävää työtä kaikenkarvaisten
toverien parissa, ei ilmaa, ei hiljaisuutta, ei saa koskaan olla
yksinään, mahdotonta koota itseään, suojata oman sydämensä pyhäkköä.
Tyttö oli ylpeä henki; hänen sielunsa pohjalla piili uskonnollisen
palava ja sekava totuuden-ihanteen kaipuu; hän oli turmellut
silmänsä kopioimalla öisin, ja useinkin ilman lamppua ja kynttilää,
pelkästään kuunvalossa, "Kurjia", Hugon _Les Misérables_-romaania.
Hän sattui kohtaamaan Emmanuelin aikana, jolloin runoilija oli
vieläkin onnettomampi kuin hän, sairas ja aivan ilman toimeentulon
mahdollisuuksia; hän oli silloin omistautunut ruumiineen ja sieluineen
Emmanuelille. Tämä intohimo oli tytön ensimäinen ja ainoa rakkaus. Hän
antautuikin siihen oikealla nälkäisen kiihkolla. Hänen tunteensa oli
Emmanuelille hirvittävä rasitus, sillä hänen sydämellään ei ollut antaa
niin paljon kuin se puolestaan sai vastaanottaa. Tytön uskollisuus
liikutti häntä; hän tiesi, että tuo nainen oli hänen parhain ystävänsä,
ainoa olento, jolle hän oli kaikki kaikessa ja joka ei voinut elää
ilman häntä. Mutta juuri se tieto painoi häntä raskaana taakkana.
Emmanuel tarvitsi vapautta, hänen tarvitsi saada olla yksin; hänestä
oli tuskastuttavaa, että nuo silmät kerjäsivät häneltä alinomaa hellää
katsetta; Emmanuel puhutteli häntä usein tylysti, hänen teki mielensä
sanoa hänelle: "Mene matkaasi!" Emmanuelia kiusasi hänen rumuutensa
ja hänen oikulliset tunteenpuuskansa. Vaikka Emmanuel oli nähnyt niin
vähän ylhäisöä, ja vaikka hän sitä oli halveksivinaankin, -- sillä hän
kärsi, kun tiesi olevansa sen rinnalla ruma ja naurettava, -- niin
oli hän herkkä kaikelle hienolle, ja häntä viehättivät vallasnaiset
(oi, heidän tunteensa Emmanuelia kohtaan olivat todellisuudessa
samanlaisia kuin Emmanuelin tätä hänen oikeaa ystävätärtään; mutta sitä
seikkaa ei Emmanuel aavistanut). Hän koetti kohdella ystävätärtään
hellyydellä, jota hänellä ei pohjaltaan ollut tahi jota ainakin
ohimenevät vihanpuuskat väkistenkin synkensivät. Hänen ei onnistunut
niitä puuskiaan hillitä; hänen rinnassaan oli jalo sydän, joka tahtoi
kiihkeästi tehdä hyvää, mutta myöskin väkivaltainen demooni, joka osasi
tehdä pahaa. Tällainen sisällinen taistelu ja tietoisuus, ettei hän
saisi sitä koskaan loppumaan, tekivät Emmanuelin vaiteliaan ärtyneeksi,
ja siitä ärtyneisyydestä sai myöskin Christophe nyt osansa.
Emmanuel ei voinut mitään sille, että Christophe oli hänestä
vastenmielinen; siihen oli kaksikin eri syytä: toinen oli hänen vanha
kateutensa (tuo hänen lapsuudenaikainen intohimonsa: sellaisesta jää
ihmiseen aina jäljelle jokin yleinen sävy, vaikkapa hän olisikin
itse asian jo unohtanut); toisena syynä oli Emmanuelin tulinen
natsionalismi. Hänelle oli Ranska kaikkien jalojen aatteitten
ruumiillistunut ilmiö: oikeuden, säälin, inhimillisen veljeyden,
kaiken, mistä hänen aikansa parhaat olivat uneksineet. Hän ei asettanut
sitä muun Europan vastakohdaksi, ei viholliseksi, jonka menestys kasvaa
toisten kansojen raunioista; hän asetti sen noiden kansojen johtajaksi,
ikäänkuin lailliseksi hallitsijaksi, joka valtikoi kaikkien yhteiseksi
hyväksi; Ranska oli hänelle ihanteen miekka, ihmissuvun yhteisen
rintaman sivusmies. Hän olisi mieluummin kuollut kuin nähnyt Ranskan
tekevän vääryyttä. Mutta hän ei voinut aavistaa ihanteessaan olevan
mitään heikkouksia. Hän oli täydellisesti ranskalainen, sydämeltään
ja kulttuuriltaan, yksinomaan ranskalaisten traditsionien syövyttämä,
traditsionien, joiden oikeutusta hänen ranskalainen vaistoelämänsä ei
voinut epäillä. Hän väheksyi, aivan rehellisesti kyllä, muukalaista
ajatustapaa ja suhtautui siihen halveksivan alentuvaisesti, -- olipa
ärtynytkin, ellei muukalainen tyytynyt hänelle suotuun nöyryyttävään
asemaan.
Christophe näki kaiken tämän hänessä, mutta kun hän oli vanhempi
ja enemmän elämän kokemuksia saanut, ei hän siitä välittänyt. Niin
loukkaavaa kuin tuollainen rotuylpeys olikin, ei se Christopheen
pystynyt; olihan se vain lapsenrakkauden kuvitelmien kaunis ilmaus,
eikä Christophe tahtonut suinkaan tuomita mitään pyhiä tunteita,
vaikkapa ne olisivat menneetkin liiallisuuksiin. Ja onhan muuten
kansojen turhamaisesta uskosta oman kutsumuksensa pyhyyteen koko
ihmisyydelle vain suurta etua. Kaikesta, mikä vieroitti häntä
Emmanuelista, oli hänelle ainoastaan yksi seikka sietämätön: Emmanuelin
ääni, joka kohosi joskus äärimäisen kimeään sävyyn. Christophen korva
kärsi siitä hirveästi. Hän ei aina voinut olla irvistämättä suutaan
kuullessaan sitä. Hän koetti salata mielialansa Emmanuelilta. Koetti
kuulla itse musiikkia, eikä soittokonetta. Säteilihän sairaasta
runoilijasta niin paljon sankarillisuuden kauneutta, kun hän puhui
haltioituneena hengen voitoista, -- noista toisten ja toisenlaisten
voittojen edeltäjistä, -- ilmojen valloituksista, "lentävästä
Jumalasta", joka kohotti joukot ja vei niinkuin Betlehemin tähti
ne innosta autuaina mukanaan kaukaisuuden ääriin, joissa Ranskaa
odotti läheinen _revanche_! Näiden elämäntarmon visionien loisto ei
estänyt Christophea huomaamasta vaaraa, johon tällainen väkirynnäkkö
johti, eikä kuulemasta tämän uuden marseljeesin yhä kasvavaa pauhua.
Hän ajatteli, hiukan ironisesti, (kaipaamatta menneisyyttä tahi
pelkäämättä tulevaisuutta), että sitä laulua seuraisi kaiku, jota
laulaja itse ei vielä aavistanutkaan, ja että tulisi päivä, jolloin
ihmiset pitäisivät _Markkinatorin_ aikoja parempina kuin nykyistä
aikaa... Silloin ajateltaisiin: Kuinka vapaita noina aikoina sittenkin
oltiin! Todellista vapauden kulta-aikaa! Koskaan ei enää saataisi
sitä takaisin. Maailma kulki voiman, terveyden, miehekkään puuhan
aikakautta kohti, ehkäpä kunniankin, mutta kovan auktoriteetin ja
ahtaan järjestyksen kahleisiin. Miten me ihannoimmekaan entisiä
rauta-aikojamme, klassillisuuden aikoja! Suuret klassilliset ajat,
-- Ludvig XIV tai Napoleon, -- näyttävät meistä kaukaa katsoen
ihmisyyden huipuilta. Ja ehkäpä on kansamme niinä aikoina voitokkaimmin
toteuttanut valtio-ihanteensa. Mutta kysykäämmepä silloisilta
sankareilta, mitä he ajastaan arvelevat! Ystävänne Nicolas Poussin
muutti elämään ja kuolemaan Roomaan; hän oli tukehtua Ranskassa.
Ystävänne Pascal ja Racine sanoivat maailmalle jäähyväiset. Ja kuinka
monet muut suurimmista elivät silloin kaikesta täydelleen syrjässä,
epäsuosiossa ja sorrettuina! Yksinpä sellainenkin kuin Molière oli
usein katkeroitunut. -- Mitä tulee teidän jumaloimaanne Napoleoniin,
jota te niin kaipaatte, isänne eivät näy aavistaneen hänen heille
antamansa onnen suuruutta; eikä itse antajakaan ollut totuudesta
epätietoinen; hän tunnusti, että kun hän katoaisi, niin maailma
huokaisisi helpotuksesta: "Ohhoi!"... Minkälainen erämaa olikaan
_Imperatorin_ ympärillä aatteisiin nähden! Äärettömällä hietikolla
afrikalainen aurinko...
Christophe ei ilmaissut näitä mietteitään. Kun hän oli sattunut niihin
vihjaisemaankin, joutui Emmanuel vimman valtaan; eikä Christophe
silloin uudistanut yritystään. Mutta vaikka hän säilyttikin ajatuksensa
ominaan, tiesi Emmanuel kuitenkin, mitä hän ajatteli. Ja vielä
selvemmin hän jollakin epämääräisellä tavalla tunsi, että Christophe
oli häntä kaukonäköisempi. Ja se ärsytti häntä yhä enemmän. Nuoret
eivät anna vanhemmille veljilleen anteeksi, että nämä pakottavat heitä
näkemään, minkälaisia he ovat kahdenkymmenen vuoden päästä.
Christophe arvasi hyvin Emmanuelin tunteet, ja hän ajatteli itsekseen:
-- Hän on oikeassa. Pitäköön kukin uskonsa. Täytyy saada uskoa siihen,
mitä uskoo. Jumala varjelkoon minua järkyttämästä hänen vahvaa
luottamustaan tulevaisuuteen!
Mutta yksinpä Christophen läsnäolokin häiritsi Emmanuelia. Kun kaksi
persoonallisuutta joutuu yhteen, painaa heistä aina toinen toista
alleen, vaikka kumpikin koettaisi hälventää mahdollisimman paljon
omaa vaikutustaan. Ja kukistettu tuntee silloin aina nöyryytetyn
kaunaa. Emmanuelin ylpeys kärsi Christophen kokemusten ja luonteen
ylemmyydestä. Ja ehkäpä yritti Emmanuel vaistomaisesti ainoastaan
torjua rakkautta, joka hänessä kasvoi Christophea kohtaan...
Emmanuel tuli yhä jäykemmäksi ja aremmaksi. Hän lukitsi Christophelta
ovensa. Hän ei vastannut hänen kirjeisiinsä. -- Christophen täytyi
tyytyä olemaan tapaamatta häntä.
Oli tullut heinäkuun alku. Christophe päätteli, että nämä muutamat
Parisissa oleskelun kuukaudet olivat antaneet hänelle paljon uusia
aatteita, mutta vähän ystäviä. Loistavia ja samalla naurettavia
voittoja: ei ollut liioin ilahduttavaa nähdä omaa kuvaansa, teoksiaan,
keskolaisten älyjen heikontamana tahi irvikuvaksi vääntämänä. Ja ne,
joiden ymmärtämyksestä hän olisi pitänyt, eivät tunteneet sympatiaa
häntä kohtaan; he eivät välittäneet hänen lähentymisyrityksistään;
hän ei voinut heihin yhtyä, vaikka hän olisikin kannattanut heidän
toiveitaan, tahtonut olla heidän liittolaisensa; tuntui siltä
kuin heidän itserakkautensa olisi levottomana kieltäytynyt hänen
ystävyydestään ja pitänyt hänet mieluummin vihamiehellä. Lyhyesti
sanoen: hän oli antanut oman sukupolvensa virran vieriä ohitseen, sen
mukana liikkumatta; eikä uuden polven virta nyt huolinut hänestä.
Hän oli joutunut yksikseen, mitä seikkaa hän ei kummastellutkaan,
koska hän oli koko ikänsä tottunut elämään niin. Mutta nyt, tämän
uuden yrityksen jälkeen, oli hän mielestään saanut täyden oikeuden
palata sveitsiläiseen erakkomajaansa ja ryhtyä siellä toteuttamaan
erästä työtä, joka oli vähitellen hänen mielessään selventänyt. Sikäli
kuin hän vanheni, vaivasi häntä yhä enemmän kaipuu asettua tuohon
kotimaahansa. Hän ei tuntenut siellä enää ketään, ja hän uskoi,
että hän tapaisi siellä hengenheimolaisia vieläkin vähemmän kuin
tässä hänelle vieraassa kaupungissa; mutta olihan Sveitsi toki hänen
kotimaansa: niiltä, jotka ovat meidän vertamme, emme vaadi, että heidän
on ajateltava samaan tapaan kuin me; heidän ja meidän välillämme on
tuhansia salaisia yhdyssiteitä; vaistot ovat oppineet lukemaan samaa
taivaan ja maan kirjaa, sydämemme puhuvat samaa kieltä.
Christophe kertoi iloisella tavalla näistä pettymyksistään Grazialle
ja ilmaisi hänelle aikeensa lähteä takaisin Sveitsiin; leikkiä
laskien pyysi hän häneltä lupaa saada poistua Paasista ja ilmoitti
matkustavansa sieltä seuraavalla viikolla. Mutta kirjeen, loppuun
tulikin sitten seuraava _post-scriptum_:
"Olen nyt muuttanut päätökseni. Lähtö on lykätty."
Christophe luotti Graziaan täydellisesti kaikissa asioissaan; hän
paljasti hänelle aina syvimmätkin salaisuudet. Ja kuitenkin oli hänen
sydämessään eräs pohjukka, mihin hän ei laskenut ketään muita kuin
itsensä: se oli ne hänen muistonsa, jotka eivät olleet pelkästään
hänen omiaan, vaan niidenkin, joita hän oli muinoin rakastanut. Niinpä
hän ei ollut hiiskunut Grazialle mitään Olivier Jeanninia koskevaa.
Sellaista salaamista ei hän tehnyt tieten taiten. Sanat eivät päässeet
hänen suustaan, jos hän aikoi puhua Grazialle tuosta ystävästään. Eihän
Grazia ollut Olivier Jeanninia tuntenut...
Sinä aamuna, jolloin Christophe kirjoitti ystävättärelle tätä kirjettä,
tultiin kolkuttamaan hänen oveensa. Hän meni avaamaan, ja nurisi,
että häntä häirittiin. Jokin nuori, noin neljän-, viidentoista vuoden
ikäinen poika kysyi, oliko monsieur Krafft tavattavissa. Christophe
pyysi tulijaa äkääntyneenä sisään. Poika oli vaaleaverinen, silmät
siniset, piirteet hienot; hän ei ollut kovin kookas, vartalo hento
ja pysty. Hän seisoi hetken Christophen edessä mitään puhumatta,
hiukan hämillään. Mutta nopeasti hän siitä selvisi ja loi Christopheen
kirkkaat silmänsä ja katseli häntä tarkastelevasti. Christophe hymyili
katsoessaan noita kauniita kasvoja; ja poikanenkin hymyili silloin.
-- No, virkkoi Christophe, mitä te nyt tahdotte?
-- Minä tulin, alkoi poika...
(Hän sekautui uudestaan, punastui ja oli vaiti.)
-- Kyllähän näen, että tulitte, nauroi Christophe; mutta mitä varten
tulitte? Katsokaa nyt minuun, pelkäättekö te minua?
Poika hymyili jälleen, pudisti päätänsä ja vastasi:
-- En pelkää.
-- Hyvä! No, sanokaahan nyt ensin, kuka olette.
-- Olen... yritti poika jälleen.
Hän keskeytti taas. Hänen katseensa, joka kierteli uteliaana pitkin
huonetta, oli huomannut uunin reunalla Olivier Jeanninin valokuvan.
Christophe silmäili vaistomaisesti sinne, minne poikakin.
-- No niin, rohkeasti vaan! huudahti Christophe.
Poika sanoi:
-- Minä olen hänen poikansa.
Christophe hätkähti; hän ponnahti tuoliltaan, tempasi pojan kaksin
käsin luokseen ja veti hänet rintaansa vasten; hän vaipui takaisin
paikalleen ja pusersi häntä syliinsä; heidän kasvonsa koskivat melkein
toisiinsa, ja Christophe katseli poikaa ja hoki:
-- Pikkuiseni... rakkaani...
Yhtäkkiä hän taittui pojan ohimoihin kaksin käsin, ja suuteli häntä
otsalle, silmiin, poskille, nenään, hiuksiin. Poika säikähti ja tuli
näin rajusta tunteenpurkauksesta noloksi ja vetäytyi irti hänen
käsistään. Christophe päästi hänet. Hän kätki kasvonsa käsiinsä,
hän painoi otsansa seinää vasten ja seisoi hetken niin. Poika oli
peräytynyt toiselle puolelle huonetta. Christophe kohotti päätänsä.
Hänen kasvonsa olivat nyt rauhoittuneet; hän katseli poikaa, hellä hymy
huulillaan:
-- Minä säikäytin sinut, sanoi hän. Anna anteeksi... Näetkös, minä
rakastin häntä niin paljon.
Poika oli vaiti ja yhä arka.
-- Miten sinä olet hänen näköisensä! huudahti Christophe... Ja
kuitenkaan en olisi sinua tuntenut. Mikä tehneekään toiseksi?
Hän kysyi:
-- Mikä on nimesi?
-- Georges.
-- Aivan niin. Muistan nyt. Christophe-Olivier-Georges... Miten vanha
olet?
-- Neljätoista vuotta.
-- Neljätoista vuotta! Niin kauanko siitä jo on?... Se on minusta
niinkuin eilinen päivä, -- tai niinkuin pitkien aikakausien yö...
Kuinka sinä oletkin hänen näköisensä! Samat kasvojen muodot. Samat,
ja kuitenkin toiset. Sama silmien väri, eivätkä kuitenkaan samat
silmät. Sama hymy, sama suu, eikä silti sama äänensointu. Sinä olet
voimakkaamman näköinen, ryhtisi parempi. Kasvosi täyteläämmät, mutta
punastut aivan kuin hän. Tule istumaan tänne, niin jutellaan. Kuka
sinut lähetti minun luokseni?
-- Ei kukaan.
-- Itsestäsikö sinä siis tulit? Miten sinä minut tunsit?
-- Olen kuullut puhuttavan teistä.
-- Kuka on puhunut?
-- Äiti.
-- Niinkö! huudahti Christophe. Tiesikö hän, että sinä lähdit luokseni.
-- Ei.
Christophe oli hetkisen vaiti; sitten hän kysyi:
-- Missä te asutte?
-- Parc Monceaun lähistöllä.
-- Tulitko sieltä jalkaisin? Niinkö? Siinä on patikoimista. Taidatpa
olla väsynyt.
-- Minä en ole väsynyt milloinkaan.
-- Kas vaan! Näytäpäs käsivarsiasi.
(Christophe tunnusteli hänen käsivarsiaan.)
Sinäpä olet luja miehenalku... Ja mikä sinut sai tulemaan minua
katsomaan?
-- Se, että isä piti teistä enemmän kuin kenestäkään.
-- Niinkö _hän_ sinulle sanoi?
(Tämän lauseensa Christophe oikaisi:)
-- Äitisikö sinulle on niin sanonut?
-- Äiti.
Christophe hymyili mietteissään. Hän ajatteli: "Hänkin, Jacqueline...
Miten he kaikki rakastivat häntä! Miksi he eivät sitten rakkauttaan
hänelle näyttäneet?..."
Christophe jatkoi:
-- Minkä tähden sinä tulit vasta nyt?
-- Minä halusin tulla jo ennemmin. Mutta luulin, että te ette tahtoisi
minua nähdä.
-- Minäkö!
-- Viikkoja sitten näin teidät Chevillardin-konserteissa; olin siellä
äitini kanssa, muutaman tuolirivin päässä teistä; minä tervehdin teitä;
te katsoitte aivan lävitseni ja rypistitte kulmianne, ette vastannut
minulle.
-- Minäkö katsoin muka sinuun?... Rakas poikaseni, mitä sinä
ajattelet?... Minä en sinua nähnyt. Silmäni ovat heikontuneet. Siitä
syystä minä vain rypistelen kulmiani... Niinkö pahaksi minua luulit?
-- Minä luulen, että te voitte olla _myöskin_ paha, jos tahdotte.
-- Niinkö arvelet? sanoi Christophe. No, jos luulit, etten minä
tahtonut sinua nähdä, niin kuinka uskalsit nyt tulla luokseni?
-- Siksi, että minä tahdoin nähdä teitä.
-- Entäpä jos olisin ajanut sinut ulos?
-- Minä en olisi antanut itseäni ajaa.
Georges lausui tämän nopeasti ja päättävästi, samalla sekä ymmällään
että uhmaavasti.
Christophe purskahti nauruun; ja samoin Georges.
-- Olisit tainnut työntää minut itseni ulos?...
Katsopas mokomaa vintiötä!... Ei, toden totta, sinä et muistutakaan
isääsi.
Poikasen herkkäilmeiset kasvot synkkenivät.
-- Te sanotte, etten minä muistuta häntä? Mutta äskenhän te väititte,
että...? Te siis luulette, ettei hän olisi pitänyt minusta? Ettekä siis
tekään pidä minusta?
-- Mitä sinä siitä, pidänkö sinusta?
-- Paljonkin.
-- Miksi?
-- Siksi, että minä pidän teistä.
Ja yhdessä ainoassa tuokiossa välkähti pojan silmissä, huulilla, koko
kasvoilla kymmenenkin erilaisen tunteen ilmettä. Aivan kuin kevättuuli
lennättää huhtikuun päivänä pilvien varjoja yli peltojen ja niittyjen.
Christophelle tuli suuri ilo nähdä, kuulla häntä; hänestä tuntui aivan
kuin hän olisi vapautunut menneisyyden suruista; katkerat kokemukset,
kärsimykset ja Olivier-ystävänkin murheet, kaikki olivat kadonneet:
Christophe tunsi syntyvänsä uudestaan tässä nuoressa Olivier'n elämän
vesassa.