ENSIMÄINEN OSA

Christophe ei ajattele enää vuosien katoamista. Pisara pisaralta

tyhjenee elämän malja. Mutta _hänen_ elämänsä on muualla. Sillä ei

ole enää historiaa. Sen historia on luotu työ. Lakkaamatta pulppuava

musiikki täyttää sielun ja tekee sen tunteettomaksi ulkomaailman

telmeelle.

Christophe on voittanut. Hänen nimensä on valloittanut paikkansa.

Ikä kasvaa. Hänen tukassaan on valkeaa. Hän ei siitä välitä; hänen

sydämensä on yhä nuori; hänen voimansa ei ole hervonnut, hän ei ole

tinkinyt uskostaan. Hänen sielunsa on jälleen tyyni; mutta se tyyneys

ei ole samaa kuin silloin, kun hän ei ollut vielä kulkenut Palavan

Pensaan kautta. Hänen olemuksensa pohjalla ovat myrskyn jäljet ja

tunto siitä, että pauhannut meri on näyttänyt hänelle syvyytensä.

Christophe tietää, ettei kukaan saa kehua olevansa elämänsä herra

muuta kuin taisteluja vallitsevan Jumalan luvalla. Hänen sielussaan on

kaksi sielua. Toinen on ylätasanko, jolla tuulet vinkuvat ja pilvet

kiitävät. Toinen on vielä ylempänä, luminen, auringon valossa kylpevä

huippu. Siellä ei voi asua; mutta kun alhaalta tulevat usvat hyytävät,

on tiedossa tie, joka johtaa aurinkoa kohti. Sumuisessa sielussaan ei

Christophe ole yksin. Hän tuntee näkymättömän ystävättärensä, väkevän

pyhän Cecilian läheisyyden, jumalattaren, jolla on tyynet, avarat ja

taivaaseen katselevat silmät; ja hän vaikenee, -- niinkuin apostoli

Paavali Rafaelin taulussa, -- ja uneksii miekkaansa nojaten, ei enää

kiihdy, on jättänyt taisteluaikeet; hän uneksii ja muovaa untansa.

Christophe kirjoitti tänä elämänsä kautena varsinkin piano- ja

kamarimusiikki-sävellyksiä. Sellaisissa on tilaisuus uskaltaa

enemmän kuin muissa; niissä on vähemmin välittäjiä aatteesta

toteuttamiseen: toteutumisella ei ole ollut aikaa heikontua matkalla.

Frescobaldi, Couperin, Schubert ja Chopin ovat ilmaisumuotojensa ja

tyylinsä rohkeuden puolesta olleet viisikymmentä vuotta orkesterin

vallankumouksellisten edellä. Siitä kuulaasta massasta, jota

Christophen vankat kädet vanuttivat, syntyi vielä aivan tuntemattomien

harmoniain sikermiä, huimaavia sointusarjoja, joiden pohja-aihe

oli niin kaukainen, että se tuskin oli sukuakaan nykyaikaiselle

aistimukselle; ne valtasivat sielun suorastaan pyhällä noituudella.

Mutta yleisö tarvitsee pitkät ajat ennenkuin se tottuu voittoihin,

jotka suuri taiteilija on saavuttanut matkoilla valtamerensä pimeimpiin

perukkoihin. Sangen harvat jaksoivat seurata Christophea hänen

viimeisten sävellystensä uhkarohkeille retkille. Hänen maineensa

perustui kokonaan hänen ensimäisiin teoksiinsa. Tietoisuus, ettei häntä

ymmärretty, vaikka hänellä olikin menestys puolellaan, se tietoisuus,

vastoinkäymisiäkin katkerampi, koska se ei hänestä ollut mitenkään

autettavissa, oli lisännyt Christophessa sitä sairaloista taipumusta

eristäytyä maailmasta, joka hänessä oli hänen ainoan ystävänsä kuoleman

jälkeen kehittynyt.

Sillävälin olivat Saksan ovet auenneet hänelle. Ranskassa oli

täydellisesti unohdettu tuo hänen traagillinen katukahakkansa. Hän sai

vapaasti kuljeksia missä tahtoi. Mutta hän pelkäsi muistoja, joita

hänellä oli Parisissa, Ja vaikka hän lähtikin muutamaksi kuukaudeksi

Saksaankin, ja kävi siellä myöskin myöhemmin johtamassa sävellystensä

esityksiä, ei hän asettunut sinne myötämöisin. Oli monenmoista, joka

häntä siellä loukkasi. Se ei ollut erikoisesti Saksalle ominaista;

sitä oli muuallakin. Mutta ihminen on vaativampi omaa maatansa kohtaan

kuin vieraita ja kärsii sen heikkouksista eniten. Sitäpaitsi olikin

Saksan hartioilla Europan suurin syntitaakka. Kun on voittaja, on

myöskin vastuunalainen ja joutunut voittamilleen velkaa; on tehnyt

sanattoman sopimuksen käydä niiden edellä, näyttää niillekin tietä.

Voittava Ludvig XIV antoi Europalle ranskalaisen järjen loiston. Mitä

valoa on Sedanin Saksa lahjoittanut maailmalle? Pistimien kiiltoa?

Siivettömän aatteen, tarmokkaan työn, jossa ei ole ylevyyttä,

häikäilemättömän realismin, jota ei puolusta sekään, että se on muka

terveiden ihmisten katsomus; se on pannut voiman palvelemaan etujaan:

Mars-jumala kauppamatkustajana. Neljäkymmentä vuotta oli Europa

vavissut yössä ja pelossa. Aurinko oli pistetty voittajan piikkikypärän

alle. Jos voitetuilla, jotka ovat liian heikkoja jaksaakseen nostaa

pois kynttilän hattua, ei ole oikeutta saada muuta kuin sääliä,

ja ehkä hiukkasen halveksumista, niin mitä ansaitsee sitten tuo

piikkikypäräinen mies?

Joku aika sitten oli päivä alkanut sarastaa; valonvälkähdyksiä pääsi

pilvien raoista. Koska Christophe oli ensimäisinä pujahtanut pois

kypärin alta, näki hän myöskin ensimäisinä auringon; hän palasi aina

mielellään maahan, jonka vieraana hän äskettäin oli pakosta ollut:

Sveitsiin. Kuten niin monet muutkin silloiset vapaudenjanoiset henget

oli hänkin nääntyä toisilleen vihamielisten kansojen keskellä ja

etsi maankulmaa, missä voi hengittää ikäänkuin Europan yläpuolella.

Goethen aikoina oli vapaiden paavien Rooma ollut se saari, jossa

kokonainen ihmispolvi haki turvaa niinkuin linnut myrskyltä. Mikä

nyt oli turvapaikka? Äsken mainitun saaren oli meri peittänyt.

Sitä Roomaa ei ole enää olemassa. Linnut ovat "seitsemän kukkulan

kaupungista" paenneet. -- Alpit ovat niille vielä jäljellä. Siellä on

yhä (kuinka pitkän aikaa vielä?) neljänkolmatta kantoonin saarelma

ahnaan Europan sydämessä. Tosin se ei hohda "ikuisen kaupungin"

runollisia kangastuksia; historia ei ole antanut jumalien ja sankarien

henkeä siellä sieraimiimme tunkeutuvaan ilmaan; mutta kaikessa

alastomuudessaan lepäävästä maasta nousee mahtava musiikki; vuorten

viivoissa on sankariryhmiä; ja täällä tuntee olevansa alkeellisten

voimien yhteydessä paremmin kuin muualla. Christophe ei palannut

matkoiltaan sinne romantista huvia etsimään. Hänen ulkonaisen

elämänsä piiriksi olisi riittänyt joku pieni puiden ympäröimä kenttä,

pikku puro, avonainen taivas. Synnyinmaan tyynet kasvot olivat

hänelle tuttavallisemmat kuin alppien Gigantomachia. Mutta hän ei

voinut unohtaa menneisyyttään muualla kuin täällä: täällä oli hän

löytänyt jälleen voimansa, täällä oli jumala ilmestynyt hänelle

Palavassa Pensaassa. Aina tuli hän tänne vavisten kiitollisuudesta

ja täyttyen uskolla. Hän ei ollut yksinään sellainen. Miten monet

elämäntaistelijat, maailman murjomat ovat löytäneet tuosta maasta sen

tarmon, joka on sallinut heidän ryhtyä jälleen taisteluun ja uskoa

taisteluunsa!

Asettumalla Sveitsiin oli hän oppinut sitä tuntemaankin. Enimmät,

jotka siellä matkustavat, eivät näe muuta kuin sen pintapuoliset

viat: hotellit, jotka rumentavat ilkeänä spitaalina tuon

vankan maan kauneimpia paikkoja, turistikaupungit, hirvittävät

hyvinvointi-varastot, joista kaiken maailman rasvainen ylimystö tulee

ostamaan terveyttään, mässäävät juhlapöydät, lihan, jota heitetään

haaskaten kuoppiin elukoille, kasinomusiikin, jonka hälinä yhtyy

karusellien soittoon, narrimaiset italialaiset, joiden inhoittava

ulvonta saa kyllä rikkaat ja ikäväänsä nääntyvät pölkkypäät kylpemään

taivaan autuudessa, kauppapuotien typerät tavarat: puiset karhut,

chalet-nimiset paimentöllit, kaikenlaiset muut pikkuiset rojut, aina ja

alituisesti samanlaisina, ilman yhtään uutta kekseliästä vivahdusta; ja

siistit kirjakaupat, joista matkailijalla on tilaisuus ostaa hävyttömiä

kirjoja. Niin, he näkevät pelkästään koko tuon moraalisen alhaisuuden,

jossa tuhannet ihmiset siellä joka vuosi rypevät, ilottomasti tuhlaten

miljooniaan laiskuudessaan, pystymättä löytämään itselleen sen parempia

huvituksia kuin alhaisin rahvas, joka huvittelee sitäpaitsi rehevämmin.

Nämä turistit eivät tiedä mitään sen kansan elämästä, jonka vieraina

he siellä vetelehtivät. He eivät aavistakaan, mitä moraalisia ja

kansalaisvapautta turvaavia voimia sen kansan sieluun on vuosisatojen

kuluessa karttunut, Calvinin ja Zwinglin tulta, joka kiiluu siellä

vielä tuhan alta, sitä väkevää demokraattista henkeä, joka on aina

oleva esimerkiksi napoleonilaiselle tasavallalle varsin outo. He eivät

huomaa Sveitsin yhteiskuntajärjestelmän yksinkertaisuutta tai laajaa

harrastusta sen yhteiskunnallisissa puuhissa; se yksinkertaisuus ja

harrastus on sellaista, että Sveitsi, nuo Europan pienet Yhdysvallat,

voisivat olla mallina Lännen kolmelle päärodulle, näytteenä

tulevaisuuden Europasta. Vielä vähemmin he tietävät, minkälainen Daphne

nukkuu piilossa tuon kovan kuoren sisässä: Böcklinin salamoiva ja hurja

unelma, Hodlerin jäyhä heroismi, Gottfried Kellerin selkeät näyt ja

reipas suoruus. He eivät aavista suurissa kansanjuhlissa yhä eläviä

traditsioneja, eivät metsissä kuohuvaa keväistä mahlaa. Ja koko tämä

nuori taide, joka milloin raapii kitalakea kuin metsäpäärynäpuiden

karheakiviset hedelmät, milloin maistuu arkipäiväisen imelältä kuin

mustat ja siniset mustikat, mutta jossa on ainakin maan makua, se on

kaikki autodidaktien työtä, sellaisten, joita perinnäiskulttuuri ei

erota yhtään heidän omasta kansastaan, sillä he lukevat kansansa kanssa

samaa elämän kirjaa.

Christophea miellytti tuo maa, joka koettaa vähemmän esiintyä kuin

todella olla; maa, jossa mitä uudenaikaisimman industrialismin

pintakiilloituksen alta näkyy vielä eräitä kaikkein rauhoittavimpia

merkkejä muinaisesta talonpoikaisesta ja porvarillisesta

europalaiskulttuurista. Hän oli saanut siellä pari kolme hyvää

ystävää, vakavia ja uskollisia miehiä, menneiden aikojen surulliseen

muisteluun eristyneitä olentoja; he katselivat vanhan Sveitsin

hidasta katoamista jollakin tavoin uskonnollis-fatalistisesti,

kalvinilais-pessimistisesti: suurten harmaapäiden tavalla. Christophe

ei nähnyt heitä usein. Hänen entiset haavansa olivat näennäisesti

arpeen kasvaneet, mutta ne olivat liian syvät täydellisesti

parantuakseen. Hän pelkäsi liittyä jälleen ihmisiin. Pelkäsi tarttua

rakkauden tai tuskien rattaaseen. Siitäkin syystä viihtyi hän hyvin

tässä maassa, jossa hänen oli helppo elää syrjässä, muukalaisena

muukalaisten joukossa. Sitä paitsi hän pysyi harvoin juuri samalla

paikkakunnalla; hän siirtyi tiheästi sinne tänne. Hän oli vanha

muuttolintu, joka tarvitsi vaihtuvaa ilmaa ja jonka isänmaa oli

ilmassa... "_Mein Reich ist in der Luft..._"

Oli kesäilta.

Christophe käveli vuoristossa, erään kylän yläpuolella olevalla

rinteellä. Hän kulki hattu kädessä vuorelle mutkitellen nousevaa

tietä. Eräällä kukkulalla teki tie melkein täyden käänteen, kahden

mäen välissä, jotka sen sulkivat varjoonsa; tien kahden puolen

kasvoi saksanpähkinäpuita ja kuusia. Paikka oli aivan eristetty.

Kummallakin haaralla näytti tie katkeavan kesken, ikäänkuin jyrkänne

olisi leikannut sen poikki. Ilmanranta siinti kaukaa, yläpuolella

hohti valoisa taivas. Illan rauha laskeusi hiljalleen maahan, pisara

pisaralta niinkuin pikku puro, joka soitteli sammalikossa.

He näkivät toisensa yht'aikaa, kumpikin omalta suunnaltaan tullen.

Nainen oli mustiin puettu, hän erottui selvästi taivaan kirkkaasta

taustasta; hänen takanaan juoksi kaksi lasta, pieni poika ja pikku

tyttö, noin kuuden tai kahdeksan vuoden ikäisiä, leikkien ja poimien

kukkasia. Muutaman askeleen päästä he tunsivat toisensa. Heidän

mielenliikutuksensa näkyi heidän silmistään; mutta he eivät ilmaisseet

sitä ainoallakaan voimakkaalla sanalla tai liikkeellä. Christophe

oli hyvin järkyttynyt; toinen... hänen huulensa vapisivat hiukan. He

pysähtyivät. Tuskin kuuluvasti lausuttiin:

-- Grazia!

-- Tekö täällä!

He antoivat toisilleen kättä, eivätkä puhuneet mitään. Ensin koetti

Grazia päästä hiljaisuudesta. Hän sanoi, missä hän asui ja kysyi,

missä Christophe. Jäykkiä ja hajamielisiä vastauksia, joita he tuskin

kuuntelivatkaan ja jotka he kuulivat vasta sitten, kun he olivat

jo toisistaan eronneet: niin olivat he nyt syventyneet katselemaan

toisiaan. Lapset olivat tulleet heidän luoksensa. Grazia käski heidän

tervehtiä Christophea. Christophella oli melkeinpä vihamielinen tunne

niitä kohtaan. Hän loi heihin kylmän silmäyksen, eikä virkkanut mitään;

hänen sielunsa oli pelkkää Graziaa, hän tahtoi ainoastaan tutkia hänen

kauniita, hiukan kärsiviä ja vanhentuneita kasvojaan, Grazia joutui

hänen tarkastelustaan hämilleen, ja sanoi:

-- Haluatteko tulla tänään?

Ja hän mainitsi hotellinsa nimen.

Christophe kysyi, missä hänen miehensä oli. Grazia näytti surupukuaan.

Christophe oli liian liikutettu voidakseen jatkaa. Hän erosi kömpelösti

Graziasta. Mutta tuskin hän oli mennyt pari askelta, tuli hän takaisin

lasten luo, jotka poimivat mansikoita, tempaisi ne rajusti syliinsä,

syleili niitä ja riensi sitten pois.

Illalla tuli Christophe hotelliin. Grazia istui lasikuistilla, ikkunan

vieressä. He asettuivat syrjäiseen paikkaan. Vähän väkeä; pari, kolme

vanhaa naista. Christophea suututti heidän läsnäolonsa. Grazia katseli

häntä. Christophe Graziaa, toistaen hänen nimeänsä aivan hiljaa.

-- Minä olen muuttunut paljon, vai mitä? sanoi Grazia.

Liikutus täytti Christophen sydämen.

-- Te olette kärsinyt, virkkoi hän.

-- Niin tekin, vastasi Grazia säälien ja katsellen hänen kasvojaan,

joihin tuskat ja intohimot olivat uurtaneet syvän vakonsa.

He eivät keksineet enää sanoja.

-- Pyydän, alkoi Christophe hetken päästä, mennään muualle; emmekö saa

puhella jossakin, jossa oltaisiin kahden?

-- Ei, ystäväni, olkaamme täällä, täällä on hyvä; kukapa meitä huomaa?

-- Minä en voi puhua vapaasti.

-- On parempi niin.

Christophe ei ymmärtänyt, miksi oli parempi niin. Kun hän sitten

myöhemmin muisteli tätä kohtausta, luuli hän, ettei Grazia

ollut luottanut häneen. Mutta se johtui siitä, että Grazia aina

vaistomaisesti pelkäsi mieltäjärkyttäviä kohtauksia; itse tietämättään

hän haki nyt turvaa heidän omien sydäntensä yllätyksiä vastaan; ja

sitäpaitsi hän rakasti juuri tällaista hotellisalongin hillittyä

tuttavallisuutta; se suojasi hänen häveliästä salaista levottomuuttaan.

He kertoivat toisilleen hiljaisella äänellä, keskeyttäen puhelun

vähän väliä tuokioksi, elämänsä pääpiirteet. Kreivi Berény oli

muutama kuukausi sitten kaatunut kaksintaistelussa; ja Christophe

aavisti Grazian puheesta, ettei Grazia ollut elänyt hänen kanssaan

varsin onnellisessa avioliitossa. Hän oli kadottanut yhden lapsensa,

ensimäisen. Hän ei millään tavoin valitellut. Hän käänsi jutun

itsestään muualle ja ryhtyi kyselemään Christophen vaiheita; ja näki,

että hän säälitteli syvästi ystäväänsä, kun kuuli hänen kärsimyksistään.

Kirkkojen kellot soivat. Oli sunnuntai-ilta. Elämä seisahduksissa.

Grazia pyysi häntä tulemaan takaisin ylihuomenna. Christophe oli

suruissaan, että Grazia tahtoi tavata häntä vasta niin myöhään. Ja

onnen ja tuskan tunteet taistelivat hänen sydämessään.

Seuraavana päivänä pyysi Grazia kuitenkin kirjeellä Christophea

tulemaan jo silloin, keksien jonkin tekosyyn. Tuo arkipäiväinen ja

lyhyt kirje sai Christophen hurmauksiin. Grazia otti Christophen tällä

kertaa vastaan yksityishuoneistonsa salissa. Lapset olivat hänen

luonaan. Christophe katseli niitä vielä, hiukan ymmällään ja samalla

kovin hellästi. Hän huomasi, että pikku tyttö, -- vanhempi lapsista,

-- muistutti äitiään; hän ei tahtonut ajatella, ketä poika muistutti.

He juttelivat seudusta, ilmoista, kirjoista, joita oli levällään

pöydällä; -- mutta heidän silmistään puhuivat toiset asiat. Christophe

toivoi saavansa puhella Grazialle vielä läheisemmin. Mutta silloin tuli

sisään eräs hotellissa asuva Grazian ystävätär. Christophe näki, miten

rakastettavan kohteliaasti Grazia otti tuon vieraankin vastaan; hänen

käytöksessään tuota vierasta naista ja Christophea kohtaan ei tuntunut

olevan mitään eroa. Christophesta se oli tuskallista; mutta hän ei

ollut Grazialle suinkaan vihainen. Grazia esitteli, että he lähtisivät

kolmisin kävelemään; tuon kolmannen seura, vaikka hän olikin nuori ja

viehättävä, teki Christophen jääkylmäksi; ja hänen koko päivänsä meni

pilalle.

Christophe ei sitten nähnyt Graziaa ennenkuin kahden päivän kuluttua.

Ne kaksi päivää hän vain odotti ja odotti päästäkseen Grazian seuraan.

-- Tälläkään kertaa ei hänen onnistunut saada sen paremmin kuin ennen

puhella Grazian kanssa. Vaikka Grazia olikin häntä kohtaan hyvä, pysyi

hän aina hillittynä ja varovaisena. Ja Christophe lisäsi tietämättään

sitä varovaisuutta eräillä germaanilaismaisilla tunteenpurkauksillaan,

sillä ne saattoivat Grazian hämilleen ja tekivät hänen käytöksensä

vaistomaisesti torjuvaksi.

Christophe kirjoitti hänelle kirjeen, joka liikutti Graziaa. Christophe

sanoi siinä, että elämä oli niin lyhyt: heidän elämänsä oli niin

pitkälle kulunut! Ehkäpä heillä ei ollut enää runsaita aikoja nähdä

toisiaan: oli tuskallista ja melkein rikollista olla käyttämättä

hyväkseen näitä lyhyitä hetkiä, jolloin he voisivat puhella vapaasti

keskenään.

Grazia vastasi lyhyellä ja sydämellisellä kirjeellä: hän pyysi

anteeksi, että hän oli vastoin tahtoaankin ikäänkuin epäluuloinen;

se johtui siitä, että elämä oli tuottanut hänelle haavoja; siitä

arkuudestaan hän ei saattanut päästä; kaikki liian vilkkaat

tunteenilmaukset, vaikkapa ne olivatkin vakavia, loukkasivat,

pelästyttivät häntä. Mutta hän tunsi kyllä tämän uudestaan saadun

ystävyyden arvon; ja hän oli siitä yhtä onnellinen kuin Christophe. Hän

pyysi Christophea tulemaan luokseen päivälliselle sinä iltana.

Christophen sydämen täytti tulviva kiitollisuus. Hotellihuoneessaan

hän heittäysi sänkyynsä, painoi päänsä pieluksiin ja itki. Sillä

tavoin purkautui ilmi kymmenen vuotta kestänyt yksinäisyys. Sillä

Olivier Jeanninin kuolemasta asti oli hän ollut aivan yksin. Tämä kirje

toi nyt ylösnousemuksen suloisen sanoman hänen hellyyttä janoavalle

sydämelleen. Hellyys!... Hän luuli saaneensa siitä jo iäksi luopua:

hänen oli täytynyt tottua olemaan sitä vailla. Nyt hän tunsi, kuinka

suuresti vailla hän sitä oli ja miten suuri kaipuu hänen rintaansa oli

keräytynyt: kaipuu saada rakastaa...

Suloinen ja pyhä tuo yhdessä vietetty ilta... Christophe ei voinut puhua

Grazialle muuta kuin aivan merkityksettömiä asioita, vaikka he olivatkin

päättäneet olla salaamatta mitään toisiltaan. Mutta kuinka paljon hyvää

hän puhuikaan sävelillä, kun Grazia pyysi katseellaan häntä asettumaan

pianon ääreen ja musiikilla puhumaan hänelle! Grazia hämmästyi, miten

nöyrä tämän miehen sydän nyt oli, miehen, jonka hän oli nähnyt ennen

niin ylpeänä ja kiivaana. Kun he erosivat, ilmaisi heidän kättensä

hiljainen puserrus, että he olivat löytäneet toisensa, eivätkä eroaisi

enää koskaan. -- Satoi, tuuli ei hengähtänytkään. Christophen sydän

lauloi onnesta.

Grazia ei voinut viipyä seudulla enää muuta kuin jonkun päivän;

hän ei lykännyt lähtöään yhtään tuntia myöhemmäksi eikä Christophe

uskaltanut häneltä sitä pyytää tai edes valittaa suruaan. Viimeisenä

päivänä kävelivät he kahdenkesken, lasten kanssa; kerran valtasi

Christophen sellainen rakkauden ja onnen tunne, että hän tahtoi lausua

sen Grazialle, mutta hiljaisella, hellällä liikkeellä Grazia keskeytti

hänen sanansa ja virkkoi hymyillen:

-- Vaiti! Tunnen, mitä voitte sanoa.

He istahtivat tien viereen sille paikalle, jossa he olivat täällä

toisensa ensi kertaa kohdanneet. Grazia katseli yhä hymyillen maisemaa,

joka avautui alhaalla heidän eteensä; mutta kuitenkaan hän ei ajatellut

tuota maisemaa, tuota laaksoa. Christophe katseli hänen lempeitä

kasvojaan, joihin kärsimykset olivat jättäneet merkkinsä; sakeassa,

mustassa tukassa kiilsi jo kaikkialla valkeita hapsia. Hänen sydämeensä

syttyi jumaloitseva ja intohimoinen säälintunne tuota kärsinyttä

ihmistä kohtaan, tuota ruumisraukkaa kohtaan, johon sielulliset tuskat

olivat painaneet selvän leimansa. Sielu näkyi kaikkialta ajan iskemistä

haavoista. -- Ja Christophe pyysi hiljaisella ja vapisevalla äänellä

Grazialta suurinta lahjaa... yhtä hänen valkeista hapsistaan.

Grazia matkusti pois. Christophe ei voinut ymmärtää, minkä tähden

hän ei tahtonut antaa Christophen saattaa hiukan häntä. Christophe

oli kyllä varma hänen ystävyydestään; mutta moinen pidättyväisyys

saattoi hänet ymmälle. Christophe ei jaksanut pysyä kahtakaan päivää

enää sillä seudulla; hän tahtoi ryhtyä matkailemaan Sveitsissä.

Hän koetti kiinnittää ajatuksensa matkoihin, työskentelyyn. Hän

kirjoitti Grazialle. Grazialta tuli vastaus pari kolme viikkoa

myöhemmin: lyhyt kirje, joka ilmaisi tyyntä ystävyyttä ja jossa ei

ollut kärsimättömyyden eikä levottomuuden merkkiäkään. Christophelle

se tuotti tuskaa, ja samalla hän sellaista vastausta rakasti. Hän ei

myöntänyt itsellään olevan oikeutta moittia Graziaa siitä; heidän

tunteensa oli liian äsken herännyttä, liian äsken uudistettua.

Christophe pelkäsi kovasti, että heidän välinsä katkeaisivat. Ja

kuitenkin ilmeni sitten jokaisessa Grazian kirjeessä sellainen

uskollinen rauha, että Christophe olisi saattanut olla täysin varma.

Mutta Grazia oli niin erilainen kuin hän!...

He olivat päättäneet tavata toisensa loppupuolella syksyä Roomassa.

Jollei Christophella olisi ollut toivoa nähdä Graziaa siellä, olisi

tuo matka houkutellut häntä sangen vähän. Pitkä yksinäisyys oli

tehnyt hänestä kotieläjän; häntä ei miellyttänyt turha paikaltaan

muuttelehtiminen, sellainen, mihin nykyajan joutilaat ja hermostuneet

ihmiset ovat ihastuneet. Hän pelkäsi luopua tottumuksistaan. Sillä

sellainen oli hänestä säännölliselle älylliselle työlle vaarallista.

Italia ei erikoisesti kiehtonut häntä. Hän ei tuntenut siitä muuta kuin

ne häpeämättömät tenoriaariat, joita Virgiliuksen maa panee matkustavat

kirjailijat säännöllisesti virittämään. Hän tunsi Italiaa vastaan

samaa epäluuloista vihamielisyyttä kuin moni muukin valiotaiteilija,

joka on kuullut liian usein pahimpien akateemisten jankuttajain

vetoavan vanhan Rooman nimeen. Lisäksi tuli vielä se vaistomainen

ja epämääräinen antipatia, joka piilee kaikkien pohjoismaalaisten

sydämessä etelän ihmisiä kohtaan, tahi ainakin sitä legendamaiseksi

muuttunutta pateettista kerskailijatyyppiä kohtaan, jonka parhaana

ilmestyksenä pohjan miehistä on etelän mies. Jos Christophe sellaista

ajattelikin, niin nyrpisti hän jo pilkallisesti suutaan... Ei, hänellä

ei ollut minkäänlaista halua tutustua lähemmin musiikittomaan kansaan

-- (mitä arvoa on mandolinin rämpytyksellä ja loruavilla, ulvovilla

melodraamoilla Europan nykyisessä musiikissa?) -- Mutta se kansa oli

kuitenkin Grazian kansaa. Minne saakka ja mitä teitä hän olisikaan

kulkenut saadakseen Graziaa tavata! Muusta pääsisi hän sulkemalla

silmänsä koko ajaksi, kunnes olisi Grazian luona.

Hän olikin jo tottunut sulkemaan silmänsä jos joltakin. Monet vuodet

olivat hänen ikkunaluukkunsa olleet kiinni, hän eristynyt sisäiseen

elämäänsä. Tänä syksynä se oli välttämättömämpää kuin koskaan ennen.

Kolme viikkoa oli satanut yhtämittaa. Koko sen ajan olivat paksut

pilvet peittäneet raskaana kalottina Sveitsin laaksoja ja kaupunkeja,

märkiä ja kylmästä väriseviä. Silmät olivat menettäneet muiston

auringon armaudesta. Jos tahtoi löytää kätkeytyneen tarmon itsestään,

oli pakko ensiksi tehdä ympärilleen täydellinen pimeys ja laskeutua

luomet ummessa aivan sielunsa kaivoksien pohjaan, unelmien maanalaisiin

käytäviin. Siellä nukkui mustissa kivihiilissä kuolleiden päivien

aurinko. Mutta kun vietti sellaista elämää, paikalleen kyyristyneenä ja

olemustaan kaivellen, nousi siitä sokaistuna ja selkäranka ja polvet

jäykkinä, muodottomin jäsenin, puolittain kivettyneenä, samein katsein,

yölinnun silmin. Monta kertaa olikin Christophe saanut kaivoksestaan

ilmi vaivalla palamaan isketyn tulen, ja se tuli oli ihmisten

jähmettyneitä sydämiä lämmittänyt. Mutta Pohjolan unelmissa on uunin ja

ummehtuneen huoneen ilkeä haju. Sitä ei huomaakaan sisällä eläessään;

päinvastoin tuollaisesta raskaasta lämmöstä pitää, ja rakastaa

puolihämärää ja raskaassa päässä hautuvia sielullisia unia. Täytyyhän

rakastaa ainoaansa. Ei auta muu kuin tyytyä!...

Kun Christophe pääsi alppien rajamuurin eteläpuolelle ja huomasi

rautatievaunun nurkassa istuskellen Italian tahrattoman taivaan ja

läpikuultavan valon, joka häilyi vuorten rinteillä, luuli hän näkevänsä

unta. Muurin toiselle puolelle oli jäänyt sammunut taivas, hämärä

päivä. Muutos tuli niin yhtäkkiä, että hän ensin enemmän ällistyi kuin

iloitsi. Tarvittiin jonkin verran aikaa ennen kuin hänen kohmettunut

sielunsa vähitellen alkoi herätä, ennenkuin vangitseva kuori suli ja

sydän pääsi irti entisyyden varjosta. Mutta kuta pitemmälle päivä

kului, sitä suloisemmin ympäröi pehmeä valo käsivarsillaan hänet; hän

unohti perinpohjin kaiken, mikä oli ollutta, ja nautti ahnaasti uuden

näkemisestä.

Milanon tasangot. Päiväntähti heijastuu sinertävistä kanavista, joiden

verkko risteilee pehmeäpiirteisillä riisivainioilla. Syksyisiä puita,

laihoin ja notkein oksin, vääristynein ääriviivoin, siellä täällä

punaisia lehvätöyhtöjä. Vincin vuoret, lumiset ja lempeänhohtoiset

alpit, joiden ukkosta ennustavat piirteet kaartavat ilmanrantaa,

reunattuina punaisella, oranssilla, vihertävällä kullalla ja kalpealla

taivaansinisellä. Apenniineille vaipui illan tummuus. Mutkikas matka

alas jyrkkien vuorenkukkulain kupeita pitkin, käärmeenä kiemurtelevissa

käänteissä, joiden rytmi yhä toistuu ja yhdistyy samaksi kehäksi kuin

farandolo-tanssi, -- Ja yhtäkkiä vuoriston alla tuntuu meren henkäys ja

oranssin kukkien tuoksu kuin suudelma. Tulee meri: latinalainen meri ja

sen opaalinen valaistus, jonka helmassa liitävät pienet purret kokoon

supistetuin siivin...

Merenrannalla, erään kalastajakylän kohdalla juna pysähtyi kesken

matkaansa. Matkustajille selitettiin, että ankarat sateet olivat

aiheuttaneet maanvieremän jossakin tunnelissa Genovan ja Pisan välillä;

kaikki junat olivat myöhästyneet useita tunteja. Christophe, joka oli

ostanut matkalipun suoraan Roomaan, oli tapaturmasta mielissään, jota

vastoin muut matkatoverit nurisivat kilpaa. Hän kiiruhti asemalle ja

käytti tätä odotusaikaa mennäkseen merenrannalle, jonka hohde kiehtoi

häntä. Ja se kiehtoi häntä niin, että kun junan lähtövihellys parin

tunnin päästä kuului, istui hän merellä kalavenheessä ja huusi,

nähdessään junan menevän ohitse: "Onnea matkalle!" Kuultavassa yössä,

hohtavalla merellä antoi hän venheen liekuttaa itseään pitkin tuoksuvaa

rannikkoa, ympäri pienen ja sypressien kirjaaman niemen. Hän jäi

kylään, hän vietti siellä kokonaista viisi päivää ainaisessa ilossa.

Hän oli kuin ihminen, joka kauan paastottuaan syö ahmimalla. Kaikilla

nälkiintyneillä vaistoillaan hän ahmi häikäisevää valoa... Valoa,

kaikkeuden verta, joka juoksee avaruudessa elämän virtana ja tunkeutuu

meihin silmiemme, huultemme, sieraimiemme, jokaisen ihomme huokosen

kautta, aivan sydämemme pohjimaiseen perukkaan, -- valo, sinä elämälle

leipääkin tärkeämpi: kuka on päässyt pohjolan harmaista harsoista ja

näkee sinut, puhtaana, polttavana ja alastomana, hän ihmettelee, miten

hän on koskaan voinut elää sinua tuntematta; ja hän tietää, ettei hän

enää milloinkaan saata ilman sinua elää...

Viisi päivää Christophe suorastaan mässäsi auringossa. Viisi päivää:

silloin hän unohti -- ensi kertaa elämässään -- olevansa säveltäjä.

Hänen olemuksensa musiikki oli muuttunut valoksi. Se oli ilmaa, merta

ja maata: häikäisevää sinfoniaa, jota auringon orkesteri soittaa. Ja

millä synnynnäisellä taidolla Italia hoitelee sitä orkesteria! Muut

kansat käyttävät luontoa maalausmallinaan; italialainen työskentelee

luonnon kanssa yhdessä; hän maalaa auringolla. Värien musiikkia. Kaikki

on musiikkia, kaikki laulaa. Tavallinen aitamuuri tien varrella,

punainen muuri, joka on täynnä kullan värisiä repeämiä; sen yläpuolella

kaksi tuuheaa ja karheaa sypressiä; ympärillä ahnaansininen taivas.

Marmoriportaat, valkeat, kapeat ja suorat, jotka ruusunpunertavien

muurien välitse nousevat sinistä kirkon julkisivua kohti. Jotkut noista

kirjavista, aprikoosin, sitruunan, sedraaton värisistä taloista,

jotka kiiluvat öljypuiden keskeltä, ovat kuin mitkäkin ihmeelliset ja

kypsät hedelmät, lehtiverhoistaan kuultavina. Italialainen näkemys

on aistillinen; silmät nauttivat siellä väreistä samaan tapaan kuin

kieli ja kitalaki mehukkaasta ja hyvälle tuoksuvasta hedelmästä. Tämän

uuden nautinnon kimppuun Christophe iskeytyi naivin herkkusuun koko

ahnaudella; hän korvasi nyt tappionsa, saatuaan siihen asti pelkästään

harmaiden näkemysten asketismia. Hänen voimakas, kohtalon tukehduttama

luonteensa huomasi yhtäkkiä myöskin kykynsä nauttia, jota hän ei

ollut mihinkään käyttänyt; se kyky karkasi tarjottuun saaliiseen heti

kiinni: tuoksuihin, väreihin, äänten, kellojen ja meren säveliin, ilman

hyväileviin leyhkiin, valon lämpöiseen kylpyyn, johon vanhentunut ja

väsynyt sydän mukavasti raukesi. Christophe ei ajatellut mitään. Hän

eli ainaisessa autuaallisessa hekkumassa. Hän heräsi siitä ainoastaan

ilmaistakseen sen antamaa iloaan niille ihmisille, joiden kanssa hän

täällä saattoi puhella: soutumiehelleen, vanhalle kalastajalle, jolla

oli vilkkaat ja ryppyjen keskeltä kiiltelevät silmät ja muinaisen

venetsialaisen senaattorin punainen myssy päässä; -- ainoalle

pöytäkumppanilleen, eräälle milanolaiselle, joka söi makaroonia ja

jonka silmät pyörivät päässä julmina ja hirveästä vihasta mustina

kuin Othellon, niin apaattinen ja uninen kuin mies muuten olikin; --

ravintolan tarjoilupojalle, joka lautasta kantaessaan käänsi kaulaansa

ja väänteli käsivarsiaan ja vartaloaan kuin mikäkin Berninin enkeli; --

sekä pienelle Pyhälle Johannekselle, joka kerjäsi kiemailevin silmin

maantiellä, tarjoten ohikulkeville vielä vihreässä oksassaan riippuvaa

appelsiinia. Christophe jutteli pari sanaa ajureille, jotka loikoivat

velttoina rattaillaan, pää ajoneuvojensa pohjassa ja lauloivat

nenäänsä honottaen silloin tällöin jos jonkinmoisia kupletteja,

laiskoina ja suut selällään. Ja Christophe huomasi kummakseen

hyräilevänsä _Cavalleria rusticanaa_. Matkan alkuperäinen tarkoitus oli

täydellisesti unohtunut: halu joutua perille, tavata Graziaa...

Kunnes eräänä päivänä Grazian kuva heräsi hänen mielessään. Toiko

sen joku kadulla ohimennen nähty katse, jokin äänen vivahde, vakava

ja sointuva? Christophe ei sitä ymmärtänyt. Mutta yhtäkkiä alkoivat

ystävättären hymyilevät kasvot hohtaa kaikesta, mikä häntä ympäröi,

öljypuita kasvavien kukkulain piiristä, Apenninien kiiltäviltä

harjanteilta, joilla varjo on tumma ja auringonpaiste palava,

oranssilehdoista, joiden oksat olivat raskaat kukkasista ja hedelmistä,

ja meren syvistä henkäyksistä. Taivaan lukemattomista silmistä säteili

Christophelle Grazian katse. Hänen muistonsa puhkesi tästä rakkaasta

maasta aivan kuin ruusu puhkeaa pensaaseensa.

Silloin Christophe heräsi. Hän meni Rooman-junaan eikä pysähtynyt

välimatkalla missään. Mitkään italialaiset menneisyyden muistot,

muinaiset taidekaupungit eivät kiinnittäneet hänen mieltään. Roomaa ei

hän ensin huomannut laisinkaan, ei koettanut nähdä siellä mitään; ja se

vähä, minkä hän ohimennen näki, tyylittömät uudet kaupunginkorttelit,

neliskulmaiset kivimuurit, eivät herättäneet hänessä halua tutustua

siihen enempää.

Kohta Roomaan saavuttuaan hän meni Grazian luo. Grazia kysyi häneltä:

-- Mitä kautta te tulitte? Poikkesitteko Milanoon, Firenzeen?

-- En, vastasi Christophe; mitä sinne?

Grazia nauroi:

-- Sepä kysymys! Ja mitä arvelette Roomasta?

-- En mitään, sanoi Christophe; minä en ole nähnyt mitään.

-- Mitä te puhutte?

-- En mitään. En yhtään muistomerkkiä. Hotellista päästyäni tulin

suoraan teidän luoksenne.

-- Roomaa nähdäkseen ei tarvitse käydä kuin kymmenen askelta...

Katsokaapa tuota kiviseinää tuossa vastapäätä... Sen valaistus on

jotain.

-- Minä en näe muuta kuin teidät, vastasi Christophe.

-- Te olette barbaari, näette ainoastaan oman aatteenne. Ja milloin

lähditte Sveitsistä?

-- Noin viikko sitten.

-- Mutta mitä te sitten olette tehnyt tämän ajan?

-- En tiedä. Minä jäin erääseen kylään meren rannalle,

sattumankaupalla. Tuskin muistan sen kylän nimeä. Olen tämän viikon

ajan nukkunut. Nukkunut silmät auki. En tiedä mitä olen nähnyt, en

tiedä mitä uneksinut. Luulen, että olen uneksinut teistä. Tiedän, että

se oli sangen ihanaa. Mutta ihaninta on, että olen unohtanut kaikki...

-- Kiitos, virkkoi Grazia.

(Christophe ei kuunnellut.)

-- ... Kaikki, jatkoi hän, mikä silloin ympärilläni oli, mitä sitä

ennen oli. Olen nyt kuin uusi ihminen, joka alkaa elää jälleen.

-- Se on totta, vastasi Grazia katsellen Christophea hymyilevin silmin.

Te olette muuttunut viime näkemästä.

Christophe katseli samoin Graziaa ja huomasi puolestaan hänet aivan

toisenlaiseksi kuin muisti hänet entisestään. Ei silti, että Grazia

olisi muuttunut näiden kahden kuukauden ajalla. Mutta Christophe

näki hänet nyt aivan uusin silmin. Siellä Sveitsissä oli muinaisten

aikojen kuva Graziasta, nuoren Grazian kevyt varjo, asettunut hänen

katseensa ja nykyisen ystävättären väliin. Mutta Italian auringon

paisteessa olivat Pohjolan unelmat haihtuneet; hän näki rakastetun

olennon sielun ja ruumiin selvässä päivän valossa. Miten vähän Grazia

muistuttikaan sitä entistä Parisiin vangittua metsäkaurista, tai sitä

Pyhän Johanneksen hymyä säteilevää nuorta naista, jonka Christophe

oli löytänyt Parisissa muinoin, eräänä iltana juuri Grazian häiden

jälkeen, löytänyt kadottaakseen hänet kohta uudestaan! Pienestä Umbrian

madonnasta oli kehittynyt kaunis roomatar:

_Color verus, corpus solidum et succi plenum._

Hänen muotonsa olivat tulleet sopusuhtaisen täyteläisiksi; hänen

ruumistaan ympäröi itsetietoinen ikävöinnin tuntu. Levon henki.

Grazialla oli tuo aurinkoisen hiljaisuuden nautiskelemisen halu,

liikkumattoman ajattelun kaipuu, hekkumallinen elämänrauhan pyyde, jota

Pohjolan ihmiset eivät koskaan voi täysin tuntea. Menneisyydestään oli

hän säilyttänyt ennen kaikkea suuren hyvyytensä, joka voitti kaikki

hänen muut tunteensa. Mutta hänen valoisassa hymyssään huomasi myöskin

paljon uutta: surumielisen anteeksiannon, hieman väsymystä, runsaasti

ihmissielun ymmärtämystä, hiukkasen ironiaa ja tyynen terveen järjen.

Ikä oli verhonnut hänet jonkinmoisella kylmyydellä, mikä oli hänelle

suojana sydämen kuvitelmia vastaan; hän avautui harvoin kokonaan; ja

hänen hellyytensä pysyttelihe intohimojen kiihkoja vastaan varuillaan,

selvänäköinen hymy huulilla, kun taas Christophen oli niitä vaikea

tukahduttaa. Grazian kuvaa täydentävät vielä eräät itsensä valtaan

raukeamisen heikot ja lyhyet hetket ja pienoinen keimailu, jota hän

itsekin ivaili mutta jota hän ei voinut jättää. Hänessä ei ollut

minkäänlaista kapinanhalua maailmaa eikä itseään vastaan: pelkkää

suloista fatalismia, ylen kiltissä ja hiukan väsyneessä luonteessa.

Grazia otti mielellään vastaan vieraita, -- vieläpä juuri heitä

valikoimatta, -- ainakin mitä syrjästä katsoen voi päättää; mutta kun

nuo läheiset tutut kuuluivat yleensä samoihin piireihin kuin hänkin

ja hengittivät samaa ilmaa ja olivat tottuneet samoihin tapoihin

kuin hän, niin muodosti hänen seurueensa melko harmoonisen joukon,

hyvin erilaisen kuin ne, joihin Christophe oli tottunut Saksassa ja

Ranskassa. Enimmät näistä ihmisistä olivat italialaista rotua, joka

oli eräissä heistä saanut uutta voimaa avioliitoista ulkomaalaisten

kanssa; heidän keskuudessaan vallitsi pintapuolinen kosmopolitismi;

siellä kaikuivat yhtaikaa luontevasti kaikki Europan neljä valtakieltä

ja esiintyivät kaikki lännen neljän suuren kansakunnan tietovarastot.

Kukin kansakunta oli tuonut siihen piiriin oman persoonallisen lisänsä,

juutalaiset levottomuutensa ja anglosaksit levollisuutensa; mutta

kaikki olivat ne sulaneet samaan italialaiseen muottiin. Kun suurten

rosvoritarien vuosisadat ovat kaivertaneet rodun piirteisiin sellaisen

ylpeän ja rajun petolinnun profiilin, tulee valannasta aina sama,

vaikka metalli muuttuisikin. Useat noista ihmisistä, jotka näyttivät

kaikkein italialaisimmilta, noista, joilla oli Luinin hymy, Tizianin

hekumoiva ja tyyni katse, noista Adrian rannikoiden tai Lombardian

tasankojen kukista, useat heistä olivat lähtöisin Pohjolan puista,

jotka oli siirretty vanhaan latinalaiseen maaperään. Mitä värejä Rooman

paletilla sekoitetaankin, aina syntyy lopulta puhdas roomalainen väri.

Christophe ei pystynyt analysoimaan vaikutelmiaan, mutta hän ihaili

sitä vuosituhansia vanhaa kulttuurin, ammoisen sivilisatsionin

henkeä, joka oli painanut leimansa näihin ihmisiin, vaikka he usein

olivat lahjoiltaan jokseenkin keskinkertaisia ja eräät heistä

alamittaisiakin. Hienon hienoa kulttuurin tuoksua, joka ilmeni

aivan pikku seikoissa: kohteliasta siroutta, suloutta käytöksessä,

joka osasi olla herttainen ja säilyttää arvonsa ja pysyä samalla

häijysti varuillaan; se oli eleganttia hienoutta katseissa, hymyssä,

pirteää ja kursailematonta älyä, notkeaa ja mukavuutta rakastavaa

skeptisismiä. Ei missään jäykkyyden eikä äksypäisyyden vivahdusta.

Eikä se ollut kirjallistakaan. Täällä ei tarvinnut pelätä kohtaavansa

ainoaakaan tuollaista Parisin salonkien psykologia, joka piileskelee

ja vaanii lorgnettinsa takaa, tahi joidenkin saksalaisten tohtorien

"kaporalismia". Kaikki olivat pelkästään ihmisiä, ja sangen

inhimillisiä ihmisiä, samoja kuin aikoinaan jo Terentiuksen ja Scipio

Emilianuksen ystävät...

Homo sum...

Kaunis ulkokuori. Elämä paremminkin näennäistä kuin todellista. Alla

piili auttamaton, kaikkien maiden hienostoille yhteinen joutavuus.

Mutta tälle ylimystölle antoi sen erikoisluonteen tuon joutavuuden

lauhkeus ja pehmeys. Ranskalaisten turhamaisuutta seuraa aina kuumeinen

hermostuneisuus, -- lakkaamaton aivojen toiminta, silloinkin, kun sen

toiminnan tulos tähtää tyhjyyttä. Italialaiset aivot osaavat levätä.

Ne osaavat sen taidon liiankin hyvin. On suloista unelmoida kuumassa

varjossa, epikurolaisuuden ja ironisen älyn lämpöisillä pieluksilla,

hyvin mukautuvana, melkoisen uteliaana ja pohjaltaan sangen

välittämättömänä.

Kenelläkään näistä ihmisistä ei ollut varmoja mielipiteitä. He

sekautuivat politiikkaan ja taiteeseen aina samalla dilettantin

epävarmuudella. Heidän piirissään sai nähdä viehättäviä luonteita,

kauniita italialaisten patriisien perikuvia, joilla oli hienot

piirteet, älykkäät ja lempeät silmät, tyyni käytöstapa, ja jotka

rakastavat syvästi ja valioyksilöiden tavalla luontoa, vanhoja

maalareita, kukkia, naisia, kirjoja, maukkaita ruokia, isänmaata,

musiikkia... He rakastivat kaikkea. Eivät kuitenkaan mitään aivan

erikoisesti. Tuntui joskus siltä kuin he eivät olisi rakastaneet yhtään

mitään. Rakkaudella oli kuitenkin laaja paikka heidän elämässään; mutta

sillä ehdolla, ettei se häirinnyt heitä. Se rakkaus oli kivutonta ja

laiskaa niinkuin he itsekin; yksinpä kiivas intohimokin sai heidän

keskuudessaan kotoisen luonteen. Heidän älynsä, terve ja harmooninen,

mukautui helposti elottomuuteen, jolloin toisilleen vastakkaiset

ajatukset tapasivat toisensa toisiaan tyrkkimättä, tyytyen olemaan

rauhallisesti vierekkäin, hymyilevinä, pumpuliin käärittyinä,

vaarattomina. Nämä ihmiset pelkäsivät kokonaisuskoa, selvästi

rajoitettuja puolueita, ja viihtyivät oivallisesti puolipäätöksissä

ja puolinaisissa ajatuksissa. He olivat katsantokannaltaan

vanhoillisvapaamielisiä. He kannattivat keskikorkuista politiikkaa

ja taidetta ikäänkuin sellaista kesänviettoseutua, jossa ei ole niin

korkeita vuoria, että saa hengenahdistuksen tai sydämentykytystä. He

olivat tosiaan kuin kotonansa Goldonin laiskanomaisessa teatterissa

taikka Manzonin tasaisessa ja laveassa valaistuksessa. Heidän

rakastettavaa välinpitämättömyyttään ei sellainen häirinnyt. He

eivät olisi sanoneet niinkuin heidän suuret kantaisänsä: "_Primum

vivere_...", vaan mieluumminkin: "_Dapprima, quieto vivere_."

_Quieto vivere_: Elää rauhassa! Se oli kaikkien salaisin halu, yksinpä

tarmokkaimpienkin, niiden, jotka pitelivät käsissään politiikan

ohjaksia. Joku pikku Machiavelli, oman itsensä ja monien muiden herra,

jonka sydän oli yhtä kylmä kuin hänen päänsäkin ja äly kuulas ja

kuiva, mies, joka uskalsi käyttää mitä keinoja tahansa päästäkseen

tarkoitustensa perille ja oli valmis uhraamaan kaikki ystävyyssuhteensa

kunnianhimonsa alttarilla, hän saattoi uhrata myöskin kunnianhimonsa

erään ja yhden ainoan pyyteen vuoksi: se oli tuo _quieto vivere_. Nämä

ihmiset tarvitsivat pitkiä lepäilynkausia. Kun he pääsivät niistä,

ikäänkuin syvästä unesta, olivat he reippaita ja virkeitä; silloin

tuli noille vakaville miehille, levollisille madonnille yhtäkkiä

oikea puhelemisen, iloisuuden, yhteiskunnallisen elämän nälkä:

silloin heidän täytyi saada välttämättä tuhlata eleitä ja sanoja,

purkaa rohkeita paradokseja, hullunkurista huumoria: he näyttelivät

nyt _opera buffaa_. Tässä italialaisessa muotokuvagalleriassa tapasi

ylen harvoin kuluttavan ajatustyön jälkiä, sellaista metallista

kiiltoa silmäterissä, sellaisia ainaisen hengenponnistuksen uurtamia

vakoja kasvoissa kuin pohjolassa usein tapaa. Kuitenkin oli siellä

niinkuin kaikkialla muuallakin sieluja, jotka elivät kalvavassa

kärsimyksessä ja kätkivät haavansa; kaipuita ja suruja, jotka piilivät

välinpitämättömyyden peitossa ja ympäröivät itsensä hekumoivalla

horteella. Puhumattakaan eräistä omituisista yltiöpäistä, osaksi

hullunkurisista ja ällistyttävistä, jotka olivat vanhoille roduille

ominaisen, käsittämättömän epätasapainon merkkejä, -- ikäänkuin

halkeamia, joita näkee _Campagna romanan_, Rooman ympäristön, kamarassa.

Näiden olentojen arvoituksellisessa välinpitämättömyydessä oli paljon

mieltä kiehtovaa, heidän tyynissä ja ilveilevissä silmissään, joissa

nukkui kätketty tragiikka. Mutta Christophe ei ollut nyt sillä

tuulella, että olisi sitä ymmärtänyt. Christophea suututti nähdä Grazia

viisastelevien ja tyhjien maailmanmiesten keskellä. Hän oli siitä

kiukuissaan heille ja kiukuissaan Grazialle. Yhtä äkäinen Grazialle

kuin koko Roomallekin. Hän kävi Grazian luona nyt harvemmin ja päätti

matkustaa pois koko kaupungista.

Hän ei matkustanut. Hän alkoi jo tietämättään tuntea tuon vihaamansa

italialaisen ympäristön lumoa.

Nyt hän vetäytyi joksikin aikaa erilleen muista. Hän kuljeskeli

Roomassa ja sen ympäristöllä. Rooman seudun valaistus, riippuvat

puutarhat, _Campagna_, jota aurinkoinen meri ympäröi kuin

kultainen vyö, paljastivat hänelle vähitellen tuon lumotun maan

salaisuuden. Christophe oli vannonut, ettei hän kulkisi askeltakaan

mennäkseen katsomaan Rooman kuolleita muistomerkkejä, joita hän oli

halveksivinaan; hän murahti, että ne saisivat tulla hänen luokseen,

jos tahtoisivat. Ja ne tulivatkin; hän tapasi ne sattumoisin

kävelyretkillään kukkulain kaupungissa. Hän näki punaisen Forumin

sitä hakematta, auringonlaskun valossa, ja Palatinuksen puolittain

luhistuneet kaaret, joiden välistä kuultaa tummana taivaan sini,

ilmojen valon syvyys. Hän kierteli äärettömällä _Campagnalla_, pitkin

ruskeahkon Tiberin rantoja, mudasta paksun, ikäänkuin maa olisi

lähtenyt jokena virtaamaan, -- ja vesijohtojen raunioiden juurella,

noiden antediluviaanisten hirviöiden luurankojen. Paksuja tummia

pilviä vyöryi sinisellä taivaalla. Talonpojat ajoivat ratsain ja

pitkiä piiskojaan läiskytellen tasangon poikki suuria härkälaumoja,

helmenharmaita ja pitkäsarvisia härkiä; ja muinaisella tiellä,

suoralla, tomuisella ja varjottomalla, kulki hiljaa paimenia, joiden

jalat ja hartiat olivat verhotut karvaiseen nahkaan. Ilmanrannalla

kaukana hohti Sabinien vuoristoketju, olympolaisen mahtavasti

aaltoilevine kukkuloineen; ja toisella taivaan reunalla näkyivät

vanhan kaupungin muurit, San Giovannin fasaadi, jonka harjalla

kuvapatsaat kuumottivat tummina silhuetteina, aivan kuin tanssien...

Aivan hiljaista... Aurinko kuin tulta... Tuuli leyhyi yli Campagnan...

Jonkin kuvapatsaan kupeessa, päättömän kuvan, jonka käsivarsien

ympäri kasvoi ruoho, loikoili liikkumattomana sisilisko; sen sydän

tykytti rauhallisesti, se nautti ahmimalla valoa. Ja Christophe,

jonka päätä auringonpaiste (ja joskus _Castelli_-viinikin) huumasi,

istui mustan maan kamaralla, särkyneen kuvapatsaan vieressä, ja hän

hymyili uneliaasti, vaipui suloiseen unohdukseen, ja hänen sielunsa

joi Rooman tyyntä ja kiivasta voimaa. -- Aina yön pimenemiseen. --

Silloin tunsi hänen sydämensä yhtäkkiä kummallista ahdistusta, ja hän

pakeni yksinäisyyttä, synkkää yötä, joka nieli traagillisen valon...

Oi sinä maa, palava maa, intohimojen mykkä maa! Kuumeisen rauhasi alta

kuulen vielä kaikuvan legioonain pasuunain. Mikä elämän vimma on povesi

kätkössä! Mikä heräämisen kiihko!

Christophe näki sieluja, joissa hehkui hiilinä vielä vuosisatoja vanhaa

tulta. Vainajien tomun alla oli se säilynyt. Olisi luullut, että se

liekki olisi sammunut Mazzinin silmien keralla. Se elikin yhä. Juuri

se sama. Harvat tahtoivat nähdä sitä. Se häiritsi nukkuvien rauhaa.

Se valo oli selvää ja häikäilemätöntä. Ne, joilla se oli, nuoret

miehet (vanhimmat heistä eivät olleet vielä viidenneljättä-ikäisiä),

kaikilta ilmansuunnitta yhteen kokoontuneet maan parhaat voimat, --

vapaa-ajattelijoita, temperamenttinsa, kasvatuksensa, mielipiteittensä

ja uskojensa puolesta erilaisia, -- he kaikki palvelivat kilvan tätä

uuden elämän tulta. Puolue-etiketit, vanhat aatejärjestelmät eivät

merkinneet heille mitään: tärkeintä heistä oli "ajatella rohkeasti".

Olla suoria, olla miehekkäitä mieleltä ja teoilta. He ravistelivat

rajusti kansaansa unesta. Italian valtiollisen ylösnousemuksen jälkeen,

sen kuolemasta heräämisen, jonka sankarien kutsu oli saanut aikaan,

koko sen nykyisen taloudellisen ylösnousemuksen keskellä olivat nämä

nuoret ottaneet tehtäväkseen nostaa haudasta myöskin italialaisen

ajattelun. He kärsivät niinkuin pahimmasta parjauksesta, kun näkivät,

kuinka unteloita ja pelkureita maan sivistyneet olivat, kuinka

arkamaisia älynjuoksultaan ja samalla suurisanaisia. Heidän äänensä

kaikui käskevänä siitä retoorisesta usvasta ja moraalisesta orjuudesta,

joka oli vuosisatojen kuluessa kasvanut paksuksi kuoreksi isänmaan

hengen ympärille. He puhalsivat maansa sieraimiin armotonta realismiaan

ja järkkymätöntä rehellisyyttään. He rakastivat intohimoisesti selvää

älyä, jota seuraa tarmokas toiminta. Asian vaatiessa pystyivät he

uhraamaan persoonallisen järkensä sille yhteiskurin velvollisuudelle,

jota kansallinen elämä yksilöltä vaatii; mutta korkeimpanaan ja

kaikkein puhtaimpanaan he palvelivat kuitenkin totuutta. He rakastivat

sitä kiihkeästi ja hurskain sydämin. Eräs noiden nuorten johtaja

vastasi vastustajilleen, jotka olivat saattaneet hänet pahaan huutoon

ja jotka uhkasivat häntä tuholla, seuraavaan suurenmoiseen tyyneen

tapaan:

_"Kunnioittakaa totuutta. Puhun teille avoimin mielin, ilman mitään

kaunaa. Unohdan pahan, mitä olen teiltä osakseni saanut ja mitä ehkä

olen teille tehnyt. Olkaa rehellisiä. Ei ole omaatuntoa, ei korkeaa

elämänkäsitystä, ei kykyä uhrautua eikä mielen ylhäisyyttä, missä

ei ole uskonnollisen jyrkkää ja ankaraa totuuden kunnioittamista.

Harjoittakaa itseänne tähän vaikeaan velvollisuuteen. Valhe turmelee

ennemmin sen, joka siihen turvautuu, kuin voittaa toisen, jota

vastaan sitä käytetään. Mitä hyötyä olisi siitä, jos saisittekin

sen avulla hetkellisen ja nopean menestyksen? Sielunne parhain jää

häilymään tyhjyyteen, se seisoo pohjalla, jota valhe jäytää aitanne.

En puhu teille enää vastustajana. Me olemme nyt piirissä, joka on

yläpuolella erimielisyyksiämme, vaikkapa kiivastuminen komeileekin

suussanne isänmaan nimellä. On korkeampaakin kuin isänmaa, nimittäin

ihmisen omatunto. On lakeja, joita ette koskaan saa loukata, muuten

olette kehnoja italialaisia. Edessänne on ainoastaan mies, joka etsii

totuutta; teidän on kuultava hänen huutonsa. Edessänne on ainoastaan

mies, joka tahtoo palavasti nähdä teidät suurina ja puhtaina, ja

tahtoo työskennellä kanssanne. Sillä, halutkaapa tai ette, me kaikki

työskentelemme yhdessä niiden kanssa, jotka maailmassa työskentelevät

totuuden puolesta. Se, mikä meistä jää jäljelle (se, mitä emme voi

itse nähdä), kantaa meidän yhteistä leimaamme, jos olemme noudattaneet

totuutta. Ihmisen suurin ominaisuus on se, että hänellä on ihmeellinen

kyky etsiä totuutta, nähdä se, rakastaa sitä, ja uhrautua sen vuoksi.

-- Oi totuus, minkälaisen lumotun terveyden hengen sinä puhallat

niihin, joissa sinä vallitset!..."_

Kun Christophe ensi kerran kuuli nämä sanat, olivat ne hänestä kuin

kaikua hänen omasta rinnastaan; ja hän tunsi, että nuo miehet ja

hän olivat veljiä. Kansojen ja aatteiden keskinäisten taistelujen

sattumissa saattoivat he kyllä joutua ryntäämään rajusti toisiaan

vastaan; mutta olivatpa he ystäviä tai vihamiehiä, aina olivat he

kuitenkin samaa inhimillisyyden perhettä. Nuo miehet ne tiesivät sen

yhtä hyvin kuin hänkin. He tiesivät sen jo ennen kuin hän. He tunsivat

Christophen aikaisemmin kuin Christophe heidät. Sillä he olivat jo

Olivier Jeanninin ystäviä. Christophe huomasi, että eräät hänen

ystävänsä teokset (muutama nide runoja ja kriitillisiä esseitä), joita

Parisissa luki ainoastaan sangen vähäinen joukko, olivat käännetyt

italiankielelle näiden nuorten miesten toimesta ja että ne olivat

heille yhtä rakkaita kuin hänelle itselleenkin.

Myöhemmin joutui hän kyllä näkemään, mikä ylitsepääsemätön juopa

oli näiden ihmisten ja Olivier Jeanninin hengen välillä. Muita

arvostellessaan pysyivät he aina ja ainoastaan italialaisina: he

eivät pystyneet irtautumaan omasta itsestään, niin piintyneet he

olivat juuri oman rotunsa ajatustapaan. Kaiken kaikkiaan eivät

he etsineet muukalaisten teoksista muuta kuin sitä, mitä heidän

kansallinen vaistonsa tahtoi niistä löytää; ja usein he eivät niistä

saaneet muuta kuin mitä he itse tietämättään olivat niihin panneet.

He olivat keskinkertaisia arvostelijoina ja kehnoja psykologeina,

liian kokonaisia ja täynnä itseään ja intohimojaan, silloinkin, kun

he olivat palavimmin innostuneet totuuteen. Italialainen idealismi

ei osaa unohtaa itseään; sitä eivät viehätä pohjolan persoonattomat

unelmat; se suuntaa ja kohdistaa kaiken itseensä, omiin pyyteisiinsä,

rotunsa ylpeyteen, muuttaen ainoastaan sen muotoa. Tietoisesti tai

ei tekee se aina työtä sitä tarkoitusta varten, jonka nimi on _terza

Roma_. Täytyy myöntää, että se on vuosisatojen kuluessa saanut

sangen vähän aikaan. Nuo kunnon italialaiset, joilla on erinomaiset

lahjat toimintaan, toimivat ainoastaan intohimon puuskien sattuessa

ja väsähtävät aina nopeasti; mutta silloin, kun intohimon myrsky

puhaltaa, nostaa se heidät korkeammalle kaikkia muita kansoja: siitä

on esimerkkinä italialaisten _Risorgimento_. -- Tällainen myrsky alkoi

nyt tuntua Italian nuorisossa, kaikissa puolueissa; olivatpa nuo nuoret

natsionalisteja tai sosialisteja, uuskatolilaisia, riippumattomia tai

idealisteja: kaikki olivat he kuitenkin tietämättään ja tahtomattaan

muuttumattomia italialaisia, keisarillisen Rooman, maailman

kuningattaren, kansalaisia.

Ensin Christophe ei huomannut muuta kuin heidän suuren innostuksensa

ja hänen ja heidän yhteisten antipatiainsa kohteet, ne Christophelle

vastenmieliset seikat, joiden tähden hän osaltaan tunsi itsensä

heille läheiseksi. Nämä nuoret halveksivat luonnollisestikin yhtä

paljon kuin hän sitä hienostoa, jolle Christophe oli katkeroitunut

sen tähden, että Grazia sitä suosi. He vihasivat vieläkin enemmän

kuin hän tuon sivistyneistön järkevän kuivaa ajatustapaa, sen

tylsyyttä, sen ryhditöntä sovinnollisuutta ja ulkokullattuja

narrinkujeita, sen arkuutta ajatella loppuun asti, sen soutavaa ja

huopaavaa aprikoimista, ovelaa häilymistä kaikkien mahdollisuuksien

välillä päättämättä liittyä milloinkaan ratkaisevasti puolelle tai

toiselle, sen koreita lauselmia ja lauhkeaa pehmoisuutta. Nämä jykevät

autodidaktit, jotka olivat tehneet itse itsensä ja joilla ei ollut

elämässään ollut keinoa eikä tilaisuutta antaa olemukselleen viimeistä

höylänvetäisyä, nämä tahtoivat oikein tahtomalla näyttää itseään

noiden sivistyneiden vastakohtana; sillä he pyrkivät suorastaan

liioittelemaan jo synnynnäistä tökeryyttään: olivat mielellään yleisön

silmissä huonosti kasvatettuja ja moukkia, contadini. He näet tahtoivat

pohjimmaltaan, että heitä oli ennen kaikkea kuultava. He tahtoivat,

että heidän kimppuunsa oli karattava. Kaikki oli heistä parempaa kuin

välinpitämättömyys heitä kohtaan. He olisivat ilomielin antautuneet

aatteensa uhreiksi, kun he siten vain olisivat saaneet kansansa

nukkuvan tarmon heräämään.

Heitä ei toistaiseksi rakastettu, eivätkä he millään tavoin koettaneet

hankkia suosiota. Christophella oli huono menestys, kun hän yritti

puhua Grazialle näistä uusista ystävistään. He eivät miellyttäneet

Grazian kohtuullisuutta ja rauhaa ihailevaa luonnetta. Ja täytyikin

yhtyä Grazian mielipiteeseen, että heillä oli sellainen tapa

kannattaa parhaitakin asioita, että tuli usein halu sen vuoksi nousta

vastustamaan niitä. He olivat ironisia ja hyökkäileviä, niin tuimia

tuomioissaan, että moinen arvostelu läheni monesti herjausta, jopa

sellaisiakin ihmisiä kohtaan, joita he eivät suinkaan tahtoneet

loukata. He olivat liiaksi itsevarmoja, liian valmiita julistamaan

aatteitaan aina yleispäteviksi, kiivaiksi uskonkappaleiksi. Koska

he olivat joutuneet julkiseen elämään ennen kuin oman kehityksensä

kypsyyteen, siirtyivät he alinomaa ihastumisesta toiseen, ja aina yhtä

suvaitsemattomasti. He olivat intohimoisen vilpittömiä ja antautuivat

aina kaikkeen kokonaan, säästämättä itseään koskaan; heitä kulutti

intellektualinen rajuus, varhaiskypsä ja liian kiivas työtapa. Nuorille

ajatuksille ei ole terveellistä joutua kohta siemenkotelosta päästyä

raakaan auringonvaloon. Sellainen polttaa sielun. Todella hedelmällinen

syntyy vasta pitkän ajan kuluessa ja hiljaisuudessa. Nämä olivat

jääneet vaille aikaa ja hiljaisuutta. Se on monien italialaisten

kykyjen onnettomuus. Liian raju ja kiireinen toiminta on alkoholia.

Aivot, jotka ovat sellaista maistaneet, pääsevät siitä tottumuksestaan

vasta sangen vaikeasti; ja hengen normaali kasvu saattaa jäädä

ainaiseksi pakotetuksi ja vääräksi.

Christophe osasi kyllä antaa arvon tällaiselle kirpeälle ja vihreälle

rehellisyydelle muistaessaan, minkälaisia nuo muut olivat: nuo,

joiden ohjeena oli kultainen keskitie, _via di mezzo_: ainainen pelko

häpäistä itseään ja rikkiviisas kyky olla asettumatta puolelle tai

toiselle. Mutta piankin hän huomasi, että oma hyvä puolensa oli näillä

viimemainituillakin, heidän tyynellä ja kohteliaalla älyllään. Se

ainainen taistelun ilma, jossa hänen nykyiset nuoret ystävänsä elivät,

oli väsyttävää. Christophe piti tosin velvollisuutenaan mennä Grazian

luokse puolustamaan heitä. Mutta joskus hän meni sinne ainoastaan

heidät unohtaakseen. Epäilemättä he olivat paljonkin samanlaisia

kuin hän itse. Hyvinkin paljon. He olivat nykyään sellaisia kuin

hän oli ollut kaksikymmenvuotiaana. Eikä ihminen pääse taaksepäin

elämänsä kulussa. Pohjaltaan Christophe tunsi hyvin, että hän oli jo

omalta osaltaan sanonut jäähyväiset tuollaiselle rajuudelle ja että

hän kulki nyt sitä rauhaa kohti, jonka salaisuuden Grazian silmät

näyttivät hänelle parhaiten ilmaisevan. Minkä tähden hän sitten kapinoi

vielä sitä rauhaa vastaan?... Ah, se johtui siitä, että hän olisi

rakkaudenitsekkyydessään tahtonut nauttia siitä aivan yksin! Hän ei

voinut kärsiä, että Grazia jakeli sen hyvyyksiä kenelle sattui, että

hänen vastaanottonsa oli yhtä antelias kaikille.

Grazia aavisti hänen ajatuksensa; ja rakastettavan suorasti kuin aina

sanoi hän hänelle eräänä päivänä:

-- Te olette minulle vihainen siitä, että olen sellainen kuin olen?

Älkää ihannoiko minua, ystäväni. Olen nainen, enkä sen kummempi kuin

muutkaan. En hae noiden maailman ihmisten seuraa; mutta tunnustan,

että se on minusta mieluisaa, samoin kuin käyn mielelläni joskus

teatterissa, jotka eivät ole oikein hyviä, ja luen aika mitättömiä

kirjoja, jollaisia te halveksitte; mutta minulle ne antavat lepoa ja

huvittavat minua. Minä en voi kieltää itseltäni mitään.

-- Kuinka te voitte kärsiä tuollaisia hölmöjä?

-- Elämä on opettanut minut vaatimattomaksi. Siltä ei pidä pyytää

liikoja. Saatan teille vakuuttaa, että sekin on jo hyvä, jos joutuu

tekemisiin pelkästään kunnon ihmisien kanssa, ei ilkeäin, vaan

kohtalaisen hyvien... (tietystikään ei saa odottaa heiltä mitään;

tiedän erinomaisesti, että jos ihmisiä tarvitsisin, en paljoakaan

heiltä apua saisi...) Kuitenkin he ovat minuun kiintyneet; ja jos

tapaan hiukankin todellista tunnetta, niin unohdan muun. Te olette

minulle siitä vihainen, eikö niin? Antakaa anteeksi, että olen niin

keskinkertainen. Osaanhan toki erottaa, mikä minussa on parempaa ja

mikä huonompaa. Ja teidän kanssanne on aina parempi minuuteni.

-- Minä tahtoisin kaiken, sanoi Christophe jurottelevasti.

Hän tunsi kuitenkin hyvin, että Grazian puhe oli vilpitöntä. Ja hän

oli niin varma Graziasta, että kysyi häneltä eräänä päivänä, kauan

epäröityään:

-- Ettekö te milloinkaan sitten tahtoisi...?

-- Mitä?

-- Olla minun.

Christophe oikaisi:

-- ... että olisin teidän?

Grazia hymyili:

-- Mutta olettehan minun, ystäväni.

-- Te tiedätte hyvin mitä tarkoitan.

Grazia oli hiukan sekaannuksissaan; mutta sitten hän otti Christophea

kädestä ja katsoi suoraan hänen silmiinsä:

-- En, ystäväni, virkkoi hän hellästi.

Christophe ei voinut puhua. Grazia näki, että hän oli tuskissaan.

-- Anteeksi, minä tein teidät suruiseksi. Minä tiesin, että te

ottaisitte tämän puheeksi. Meidän täytyy nyt keskustella aivan

vilpittömästi, hyvinä ystävinä.

-- Ystävinä, toisti Christophe murheellisena, eikö mitään enempää?

-- Kiittämätön! Mitä muuta tahdotte? Ottaako minut vaimoksenne?...

Muistatteko entisiä aikoja, jolloin ette voineet nähdä muuta kuin

kauniin serkkuni? Minä surin silloin, ettette ymmärtänyt, mitä minä

tunsin teitä kohtaan. Koko elämämme olisi voinut kehittyä toiseksi. Nyt

ajattelen, että on parempi näin; on parempi, ettemme ole asettaneet

ystävyyttämme alttiiksi yhteiselämän koetukselle, tämän arkipäiväisen

elämän, jossa kaikkein puhtain lopulta aina madaltuu...

-- Te puhutte noin sen vuoksi, että rakastatte minua nyt vähemmin kuin

silloin.

-- Oi, ei suinkaan, minä rakastan yhä teitä yhtä paljon.

-- Ah, tämänpä sanotte minulle ensi kertaa!

-- Nyt ei saa olla enää mitään salattua meidän välillämme. Katsokaas,

minä en usko kovinkaan paljoa avioliittoon. Tiedän, ettei omani ole

kylläkään esimerkiksi riittävä. Mutta olen miettinyt asiaa ja katsellut

ympärilleni. Onnelliset avioliitot, ne ovat harvinaisia. Sellainen on

hiukan kuin luontoa vastaan. Ei voi kytkeä yhteen kahta olentoa muuta

kuin silpomalla toista niistä, ehkäpä molempiakin; ja ne kärsimykset

ovat kenties sitä laatua, ettei sielulle ole eduksi niihin joutua.

-- Ah, huudahti Christophe, minä päinvastoin näen sen asian niin

kauniina, tuollaisen kahden uhrautumisen toisilleen, kahden sielun

sulautumisen yhdeksi!

-- Kauniina... unelmissanne. Jos tosi tulisi, kärsisitte te siitä

enemmän kuin kukaan muu.

-- Mitä, luuletteko, ettei minulla voisi koskaan olla vaimoa, perhettä,

lapsia?... Miksi uskotte sellaista! Minä rakastaisin heitä hyvin

paljon! Te ette luule, että se onni on minulle luotu?

-- En tiedä. En oikein usko. Ehkäpä jonkin hyvän naisen kanssa, joka

ei olisi kovin älykäs, ei kovin kauniskaan, vaan joka olisi teille

uskollinen eikä ymmärtäisi teitä.

-- Kuinka olette paha!... Mutta te teette väärin kun laskette sellaista

leikkiä. Hyvä nainen on hyvä, vaikkei hän olisikaan älykäs.

-- Sen kyllä tiedän. Tahdotteko, niin valitsen teille sellaisen?

-- Älkää puhuko noin, minä rukoilen, te raatelette sydäntäni. Kuinka

saatoitte sanoa niin?

-- Mitä minä siis sanoin?

-- Te ette rakasta minua yhtään, ette ollenkaan, koska voitte ajatella

vaimon hakemista minulle?

-- Mutta se johtuukin juuri siitä, että teitä rakastan, että olisin

onnellinen, jos voisin tehdä jotain, mikä tekisi teidät onnelliseksi.

-- No, jos se on totta, niin...

-- Ei, ei, siitä ei enää sanaakaan. Tiedän, että se olisi teidän

onnettomuutenne.

-- Älkää te välittäkö minusta. Minä vannon, että minä olen onnellinen.

Mutta sanokaapas totuus: te luulette, luulette, että tulisitte

onnettomaksi minun kanssani?

-- Oh, onnettomaksiko? En, ystäväni. Minä kunnioitan ja ihailen teitä

liiaksi, minkä vuoksi en voisi tulla kanssanne onnettomaksi... Ja

sitäpaitsi, kuulkaa: luulen, ettei mikään nykyään voisi tehdä minua

aivan onnettomaksi. Minä olen nähnyt monenmoista, minusta on tullut

filosofi... Mutta suoraan sanoen, -- (tehän tahdotte minulta suoruutta,

eikö niin? Ette siitä minulle suutu?) -- no niin, minä tiedän jo omat

heikkouteni: minä olisin ehkä muutaman kuukauden kuluttua niin tyhmä,

etten olisi aivan onnellinen teidän kanssanne; ja juuri sitä minä en

tahdo, sen tähden, että tunteeni teitä kohtaan on syvästi pyhä; ja minä

en tahdo, että mikään maailmassa saisi sitä himmentää.

Christophe sanoi suruisesti:

-- Niin, te puhutte ainoastaan tehdäksenne pahan palan minulle

makeammaksi. En miellytä teitä. Minussa on luonteen puolia, jotka ovat

teistä inhoittavia.

-- Ei, ystäväni, minä vakuutan. Älkää olko noin allapäin. Te olette

hyvä ja minulle rakas ihminen.

-- Silloinpa en ymmärrä, miksi emme voisi viihtyä yhdessä?

-- Siksi, että me olemme liian erilaisia, kaksi liian omintakeista,

persoonallista luonnetta.

-- Sen tähden minä juuri teitä rakastankin.

-- Ja sen tähden minäkin teitä. Mutta juuri siksi joutuisimmekin

ristiriitaan.

-- Emme joutuisi.

-- Joutuisimme. Tahi minä, koska tiedän, että te olette enemmän

kuin minä, soimaisin itseäni siitä, että häiritsisin teitä pienellä

luonteellani; ja silloin minä tukehduttaisin luonnettani, olisin vaiti

ja kärsisin.

Vedet tulivat Christophen silmiin.

-- Oh, sitä minä en tahdo! En mitenkään! Mieluummin kaikki

onnettomuudet kuin että te saisitte kärsiä minun tähteni, kun syy olisi

minussa.

-- Ystäväni, älkää olko pahoillanne. Te tiedätte, että minä puhun näin

ehkä ainoastaan mielistelläkseni itseäni... Ehkä en olisikaan niin

hyvä, että uhrautuisin tähtenne.

-- No, se olisikin paikallaan.

-- Mutta silloin minä uhraisin teidät, ja se jälleen kiduttaisi

minua... Näette nyt, että pulma on ratkaisematon niin puolelta kuin

toiselta. Olkaamme edelleen niinkuin nyt olemme. Onko mitään parempaa

kuin tämä meidän ystävyytemme? Christophe pudisti päätään, hiukan

katkerasti hymyillen:

-- Niin, kaikki vie lopultakin siihen, että te ette rakasta minua

tarpeeksi.

Grazia hymyili niinikään, lempeästi, hiukan alakuloisesti. Hän sanoi

huokaisten:

-- Ehkäpä se on totta. Olette oikeassa. En ole enää kovinkaan nuori,

ystäväni. Olen väsynyt. Elämä kuluttaa, jos ei ihminen ole niin

voimakas kuin te... Oi, joskus, kun katselen teitä, olette te minusta

kuin mikäkin kahdeksantoistavuotias poika.

-- Vai niin muka! Entäpä tämä vanha pää, nämä rypyt, lakastunut iho!

-- Tiedän kyllä, että te olette kärsinyt yhtä paljon kuin minäkin,

kenties enemmän. Minä näen sen. Mutta joskus katselette minua aivan

nuorukaisen silmin; ja minä tunnen teistä käyvän raikkaan elämänvirran.

Minä sen sijaan olen sammunut. Kun ajattelen muinaista tultani! Silloin

oli hyvä aika, muka... olin kovin onneton. Nyt minulla ei ole enää

tarpeeksi voimaa ollakseni onneton. Ainoastaan ripe elämää on jäljellä.

En olisi enää niin rohkea, että uskaltautuisin avioliiton kokeiluun.

Ah, ennen, silloin!... Jos joku, jonka tunsin, olisi silloin antanut

minulle merkin!...

-- No niin, niin, puhukaa...

-- Ei, eihän se hyödytä...

-- Siis ennen muinoin, jos olisin... Oh, hyvä Jumala!

-- Mitä jos olisitte? Enhän sanonut mitään.

-- Minä ymmärsin. Te olette julma.

-- No niin, ennen muinoin minä olin hullu, siinä kaikki.

-- Ja tämä sana oli vieläkin pahempaa.

-- Christophe-parka! En saa puhua hänelle mitään, kaikki koskee häneen.

En puhu siis enää mitään.

-- Ei, ei! Puhukaa vain... Sanokaa nyt jotain.

-- Mitä?

-- Jotain hyvää. Grazia nauroi.

-- Älkää naurako! huudahti Christophe.

-- Ja te: älkää surko.

-- Kuinka minä en mielestänne surisi?

-- Siihen ei teillä ole syytä, sen vakuutan.

-- Minkä tähden ei?

-- Sen tähden, että teillä on ystävätär, joka pitää teistä.

-- Onko se totta?

-- Ettekö te usko, kun sen teille sanon?

-- Sanokaa se vielä.

-- Ettekö tule silloin vielä surullisemmaksi? Oletteko sillä

tyydytetty? Riittääkö teille rakas ystävyytemme?

-- Täytynee kai!

-- Kiittämätön olette! Ja te sanotte rakastavanne? Lopultakin luulen,

että rakastan teitä enemmän kuin te minua.

-- Ah, jospa olisi niin!

Christophe lausui tämän sellaisella rakkauden itsekkäällä kiihkolla,

että Grazia alkoi nauraa. Ja Christophe nauroi myöskin. Hän hoki nyt

yhä:

-- Sanokaa se nyt!...

Grazia oli tuokion vaiti, katseli Christopheen, painoi yhtäkkiä

kasvonsa lähelle hänen päätään ja suuteli häntä. Se oli aivan

odottamatonta! Christophen sydäntä vihlaisi. Hän tahtoi siepata Grazian

syliinsä. Grazia oli jo irtautunut hänestä. Pienen salinsa ovelta hän

katsoi Christopheen sormi huulilla ja huudahti: "Vaiti!" -- ja katosi.

Tästä hetkestä alkaen ei Christophe enää puhunut Grazialle

rakkaudestaan, eikä hän tuntenut enää suhdettaan häneen niin noloksi.

Ennen olivat Christophessa vuorotelleet väkinäinen vaiteliaisuus

ja huonosti hillityt kiukunpuuskat; nyt tuli niiden paikalle

koruton ja syvä tuttavallisuus. Se suuri hyvä on vilpittömyydestä

ystävyyssuhteissa. Kun ei ole enää selittelemättömiä asioita, ei

ole vääriä kuvitelmiakaan eikä pelkoa. He tunsivat kumpikin pohjia

myöten toistensa katsomukset. Kun Christophe oli Grazian kanssa

vieraiden maailmanihmisten seurassa ja ärtyi heidän tähtensä, kun

hän tuli kärsimättömäksi, milloin ystävätär jutteli heidän kanssaan

kaikenlaisista sellaisista joutavuuksista, jotka ovat herrasseuroissa

tavallisia, niin huomasi Grazia kohta hänen tuulensa, katsahti häneen

ja hymyili. Se riittikin: Christophe huomasi, että he olivat siellä

yhdessä; ja hänen sieluunsa tuli rauha jälleen.

Jos ihminen, jota rakastamme, on lähellämme, niin taittuu

mielikuvituksemme myrkyllisen nuolen kärki; kaipuun kiihko viihtyy;

sielu tyytyy rakastetun olennon läheisyyden puhtaaseen omistamiseen.

-- Grazia säteili muuten kaikkiin niihin, jotka hänen ympärillään

liikkuivat, sopusointuisen luonteensa hiljaista suloa. Kaikenlainen

liioittelu käytöksessä ja äänenkorostuksessa, vaikkapa se olisi ollut

välitöntäkin, loukkasi häntä kuten kaikki sellainen, mikä ei ollut

yksinkertaista ja kaunista. Sillä tavoin hän vaikutti ajan pitkään

mullistavasti Christopheen. Christophen kiihkomielisyys puri kyllä

kauan suitsiaan, mutta turhaan, ja oppi vähitellen hillitsemään

itseään. Silloin se sai uuden voiman, joka oli hänen entistänsäkin

suurempi, nyt, kun se ei tuhlannut itseään turhiin riuhtomisiin.

Heidän sielunsa sulivat toisiinsa. Grazian puolittain horroksissa

elävä, elämän sulouteen hymyilevänä antautuva sielu heräsi, kun se

kosketti Christophen moraaliseen kuntoon. Grazia seurasi nyt henkisiä

asioita suoranaisemmalla ja aktiivisemmalla mielenkiinnolla kuin

ennen. Hän, joka ei yleensä lukenut ollenkaan, tai luki alinomaa ja

laiskan hentomielisesti samoja vanhoja kirjoja, hän alkoi jo tuntea

uteliaisuutta uusiakin ajatuksia kohtaan, ja pian niiden viehätystäkin.

Nykyaikaisten aatteiden rikas maailma, jonka olemassaolon hän kyllä

tiesi mutta johon hänellä ei ollut halua lähteä yksinään seikkailemaan,

ei tehnyt häntä enää araksi, kun hänellä nyt oli toveri oppaana.

Huomaamattaan hän antoi johtaa itsensä, samalla kuitenkin vastarintaa

tehden, ymmärtämään tuota nuorta Italiaa, jonka ikonoklastinen,

jumalankuvat hävittävä, kiihko ei ollut häntä ennen miellyttänyt.

Mutta paras osa tästä sielujen lähentymisen siunauksesta tuli

Christophen osalle. Rakkausasioissa on huomattu usein, että heikompi

yksilö antaa toiselle enemmän: ei niin, että toinen rakastaisi

vähemmän; mutta väkevämmän luonteesta johtuu, että hän ottaa enemmän.

Niinpä oli juuri Christophe rikastunut esimerkiksi Olivier Jeanninin

älyllisyydestä. Mutta hänen uusi mystillinen avioliittonsa oli hänelle

vieläkin hedelmällisempää: sillä Grazia toi hänelle myötäjäisinä

kalliimman aarteen kuin mitä Olivier koskaan oli pystynyt antamaan:

ilon. Sielun ja silmien ilon. Valon. Latinalaisen taivaan hymyn, joka

kultaa rumimmatkin jokapäiväiset asiat ja peittää kukkasin vanhojen

muurien kivet, jopa antaa tyynen kauneutensa surullekin.

Grazialla oli parhaillaan heräävä kevät liittolaisena. Horteeseen

vaivuttava ilma kypsytteli kohdussaan lämmintä uutta elämää. Tuores

nurmi hohti hopeanharmaiden öljypuiden juurella. Raunioisten

ja tummanpunaisten vesijohtojen kaarten alla kukkivat valkeat

mantelipuut. Heränneellä _Campagnalla_ alkoivat ruohikot lainehtia

ja loistavanpunaiset unikot paistaa. Huvilain nurmikenttiä halkoivat

puroina malvanväriset vuokkorivit, joiden keskellä oli ikäänkuin

putouksina siellä täällä tuoksuorvokkeja. Glysinien köynnökset

kiipesivät leveälatvaisten pinjain runkoja pitkin; ja kaupungin yli

lentävä tuuli kantoi Palatinuksen ruusujen tuoksua.

He kävelivät yhdessä. Kun Grazia oli päässyt itämaalaisesta

uneliaisuudestaan, jonka vallassa hän vietti usein tuntikaudet,

tuli hänestä aivan toinen ihminen; hän piti kävelemisestä: hän oli

kookas, jalat pitkät, vartalo voimakastekoinen ja notkea, aivan kuin

mikä Diana-jumalatar. -- Tavallisimmin he menivät johonkin kaupungin

ulkopuolella olevaan vanhaan huvilaan, noihin huviloihin, jotka ovat

Rooman loistavan _settecenton_ jätteitä siitä haaksirikosta, johon

se joutui piemontelaisen barbarian tulvan noustessa. Erityisesti sai

heidän ihailuaan _Villa Mattei_, tuo antiikin Rooman etuvarustus,

jonka juurella aution _Campagnan_ viimeiset aallot raukeavat. He

kulkivat pitkin tammikujaa, jonka tumma holvi ympäröi Albano-vuorten

sinistä ja ihanaa ketjua kuin kehys taulua, Albano-vuoristoa, pehmeästi

paisuvaa kuin rauhallisesti sykkivä sydän. Tien kahden puolen näkyi

muinaisten roomalaisten aviopuolisoiden hautoja: lehvistön läpi heidän

surumieliset kasvonsa ja uskollisesti toisiinsa yhtyneet kätensä.

Grazia ja Christophe istahtivat puistokujan päähän, ruusumajan varjoon,

valkean sarkofaagin viereen. Heidän edessään erämaa. Suuri rauha.

Hiljaa tiputtelevan suihkulähteen kuiskailua, aivan kuin kaipuusta

kuolevan huokausta. He juttelivat matalalla äänellä. Grazian katse

avautui luottavasti hänen ystävälleen. Christophe kertoi elämästään,

taisteluistaan, menneistä tuskistaan. Niissä ei ollut enää mitään

surullista. Lähellä Graziaa, hänen katseensa edessä, oli kaikki

yksinkertaista, kaikki aivan niinkuin piti ollakin... Grazia kertoi

myöskin puolestaan. Christophe tuskin kuuli, mitä hän puhui. Mutta

kaikki hänen ajatuksensa Christophe huomasi tarkoin. Hän omaksui

Grazian sielun. Hän näki kaiken Grazian silmin. Hän näki aina hänen

silmänsä, nuo tyynet silmät, joissa paloi syvä tuli; hän näki ne

muinaisten veistokuvien kauniissa ja rusikoiduissa kasvoissa ja heidän

mykkien silmiensä arvoituksessa; hän näki ne Rooman taivaassa, joka

nauroi rakkautta hehkuen tuuheain sypressien yläpuolella, ja näki ne

mustien, kiiltävien ja auringon läikkien kirjaamien _lecci_en sormien

lomista.

Grazian silmien kautta tihkui latinalaisen taiteen tajunta Christophen

sydämeen. Siihen saakka hän oli ollut välinpitämätön italialaisille

taideteoksille. Hän, barbaarinen idealisti, Germanian metsistä

samonnut iso karhu, ei ollut vielä oppinut nauttimaan kauniiden

marmoriveistosten hekkumallisesta suloudesta, kullanhohtoisista

kuin hunaja. Vatikaanin antikviteetteja kohtaan oli hän tuntenut

suorastaan vihamielisyyttä. Hänestä olivat nuo tylsät päät,

naisellistuneet tai massiivit suhteet, banaali ja pyöristelty

kaavailu, Gitonit ja gladiaattorit, inhoittavia. Tuskin saivat hänen

silmissään armoa edes mitkään muotokuvaveistokset; niiden mallit

eivät herättäneet hänessä mielenkiintoa. Paljoa hellempi ei hän

ollut kelmeänvärisiä ja irvisteleviä firenzeläisiä kohtaan: sairaita

madonnia, prerafaeliittisia Venuksia, vähäverisiä, rintatautisia,

teeskenteleviä ja surun riuduttamia. Kanuunanruokaa olivat hänestä

niiden eläimellisten matamorien ja punaisten ja hikisten atleettien

jäykkä tolkuttomuus, joita sixtiniläisen kappelin esimerkki on lykännyt

oikean tulvan maailmaan. Ainoastaan Michel-Angeloa kohtaan hän tunsi

salaista sääliä, hänen traagillisten kärsimystensä, hänen jumalallisen

halveksumisensa ja intohimojensa puhtaan vakavuuden tähden. Hän piti

puhtaasta ja barbaarisesta rakkaudesta niinkuin tuo mestarikin, hänen

nuorukaistensa uskonnollisesta alastomuudesta, hänen hallavanpunaisista

ja aroista neitseistään, jotka ovat kuin mitäkin ahdistettuja

metsäneläimiä, tuskallisesta Aurorasta, Madonnasta peljästynein ja

hurjin silmin, jonka lapsi puree äitinsä rintaa, ja kauniista Liasta,

jollaisen hän olisi tahtonut vaimokseen. Mutta kidutetun sankarin

sielusta ei hän erottanut muuta kuin oman olemuksensa kirkastuneen

kaiun.

Grazia avasi hänelle aivan uuden taiteen. Hän oppi käsittämään

Rafaelin ja Tizianin mahtavan kuulauden. Hän näki klassillisen

hengen hallitsevan loiston, joka valtikoi kuninkaallisesti kaikkien

muotojen valtakuntaa. Näki suuren venezialaisen salamoivan visionin,

joka viiltää sydämen pohjaan asti, halkaisten elämää kätkevät ja

epämääräiset usvaesiriput; huomasi kaikkien latinalaisten nerojen

valtavan voiman, jotka eivät tiedä ainoastaan voittaa, vaan

myöskin voittaa itsensä, ja jotka voittajana alistavat minuutensa

mitä ankarimman kurin ikeeseen ja osaavat koota taistelukentällä

murskaamansa vihollisen jättämästä saaliista juuri oleellisimman ja

ottaa sen itselleen. Rafaelin olympialaiset muotokuvat ja _Stanzat_

täyttivät Christophen sydämen musiikilla, joka oli paljon rikkaampaa

kuin Wagnerin. Kuulaiden viivain, jalon arkitektuurin, harmoonisten

ryhmäin musiikkia. Se säteilee kasvojen, käsien, kauniiden jalkain,

puvunlaskosten ja liikkeiden täydellistä kauneutta. Älyä, Rakkautta.

Rakkauden virtaa, joka solisee nuorukaisten sielusta ja ruumiista.

Järjen ja nautinnon mahtia. Nuorta hellyyttä, ironista viisautta,

rakastuneiden ruumiiden tartuttavaa ja lämpöistä tuoksua, valoisaa

hymyä, joka haihduttaa varjot ja uinuttaa intohimot uneen. Väriseviä

ja hurjina pystyyn karkaavia elämänvoimia, jotka mestarin tyyni käsi

hillitsee kuin Auringon hevoset...

Ja Christophe mietti mielessään:

-- "Onko mahdotonta yhdistää toisiinsa roomalainen voima ja rauha,

niinkuin he ovat tehneet? Nykyään parhaat italialaiset pyrkivät

ainoastaan toiseen näistä ominaisuuksista, sillä seurauksella, että

hävittävät toisen. Kaikki näyttävät he kadottaneen sen harmonian

tajunnan, joka oli niin ominaista sellaisille kuin Poussin, Lorrain ja

Goethe. Täytyykö muukalaisen vielä kerran ilmaista heille sen arvo?...

Ja kuka sen ilmaisee meidän säveltäjillemme? Musiikilla ei ole vielä

ollut Rafaelia. Mozart on vasta lapsi, saksalainen pikkuporvari, jonka

kädet ovat kuumeisen hermostuneet ja sielu sentimentaali ja joka puhuu

liian paljon sanoja ja tekee liian paljon liikkeitä, puhuu ja itkee ja

nauraa tyhjästä. Eivätkä goottilainen Bach tai tuo Bonnin Prometheus,

joka taistelee korppikotkan kanssa, tahi hänen jälkeensä tulleet

titaanit, jotka kasaavat Pelionin Ossan päälle ja sättivät taivasta,

ole myöskään aavistaneet Jumalan hymyä..."

Kun Christophe sen näki, häpesi hän omaa musiikkiaan; hänen turha

kiihkonsa, pullistelevat intohimonsa, peittelemättömät valituksensa,

itsensä kursailematta näytteleminen, hänen taiteensa sopusuhtaisuuden

puute, kaikki se tuntui hänestä nyt samalla kertaa sekä säälittävältä

että häpeälliseltä. Lauma ilman paimenta, kuningaskunta ilman

kuningasta. -- Taiteen täytyy olla pauhaavan sielun kuningas...

Näinä kuukausina Christophe näytti aivan kuin unohtaneen musiikkinsa.

Hän ei juuri kirjoittanutkaan: hän ei sitä kaivannut. Hänen hengellään,

jonka Rooma oli hedelmöittänyt, oli raskaudenaikansa. Hänen päivänsä

menivät ikäänkuin puoliunessa ja puolijuopumuksessa. Luonnossa

vihannoi, niinkuin hänessäkin, uusi kevät; aika, jolloin heräämisen

raukeuteen yhtyy hekkumallinen huumaus. Luonto ja hän unelmoivat,

toisiinsa kiintyneinä, syleillen kuin rakastavaiset unessa toisiaan.

_Campagnan_ kuumeinen arvoitus ei ollut hänelle enää vihamielinen

eikä levottomuutta herättävä; hän oli päässyt traagillisen kauneuden

herraksi; hän piteli sylissään nukahtanutta Demeteriä.

Huhtikuulla sai Christophe Parisista ehdotuksen, että hän menisi sinne

johtamaan sarjan konsertteja. Asiaa sen enemmän pohtimatta aikoi

Christophe kieltäytyä; mutta hän piti kuitenkin velvollisuutenaan puhua

siitä Grazialle. Hänestä tuntui nykyään suloiselta neuvotella Grazian

kanssa kaikista asioistaan; hän saattoi siten kuvitella, että Grazia

oli jollakin tavoin hänen elämästään eroamaton.

Grazia tuotti tällä kertaa hänelle suuren pettymyksen. Hän antoi

Christophen selittää tarkoin koko homman; sitten hän kehoitti häntä

suostumaan pyyntöön. Christophe tuli surulliseksi; hän oli siitä

näkevinään, että Grazia oli hänestä välinpitämätön.

Grazia suri varmaankin niinikään, kun antoi Christophelle tämän neuvon.

Mutta miksi Christophe kysyi sitä häneltä? Kuta enemmän Christophe

otti tavakseen jättää asioittensa ratkaisun hänen huolekseen, sitä

vastuunalaisemmaksi tunsi hän itsensä ystävänsä teoista. Kun he olivat

vaihtaneet keskenään ajatuksiaan, oli Grazia saanut Christophelta

rahtusen hänen tahdonvoimaansa; Christophe oli näyttänyt hänelle,

mitä on velvoitus ja miten kaunista toimintatarmo. Ainakin oli Grazia

tunnustanut sen velvollisuudentunnon ystävässään oikeaksi; eikä hän

toivonut Christophen lyövän sitä laimin. Paremmin kuin Christophe tiesi

hän, mikä riuduttava voima henkii Italian maasta, tunkeutuu suoniin

aivan kuin lämpöisen _sciroccon_ petollinen myrkky ja herpaisee ihmisen

tahdon. Kuinka monta kertaa hän oli kokenutkaan sen lumottua suloutta

eikä ollut jaksanut sitä vastustaa! Koko hänen seurapiiriinsä oli

tämä sielullinen malaria tarttunut, kehen lievemmin, kehen rajummin.

Monet heitä voimakkaammatkin henget olivat ennen muinoin joutuneet sen

saaliiksi; se oli peittänyt homeella Rooman vaskisuden. Roomasta käy

kuoleman henkäys: siellä on liiaksi hautoja. On terveellisempää kulkea

sen kautta kuin elää siellä. Siellä pääsee omasta ajastaan syrjään

liian helposti: ja se on vaarallista sellaisille nuorille voimille,

joilla on laaja elämäntyö edessään. Grazia huomasi, että se piiri,

joka häntä ympäröi, ei ollut taiteilijalle eloa antava. Ja vaikka hän

tunsikin Christophea kohtaan enemmän ystävyyttä kuin ketään muuta...

(uskalsiko hän sen itselleen tunnustaa?), niin ei hän pohjaltaan ollut

pahoillaan, että Christophe lähti loitommalle. Oi, Christophe väsytti

kuitenkin häntä, kaikella sellaisellakin, mistä hän Christophessa piti:

liiallisella älyllisyydellä, vuosikausia kokoontuneella yltäkylläisellä

elämällään, joka pyrki kuohumaan laitojensa ylitse; se häiritsi

Grazian lepoa. Ja Christophe oli hänestä ehkä senkin vuoksi väsyttävä,

että hän tunsi hänen rakkautensa aina uhkaavan häntä, tuon kauniin

ja liikuttavan, mutta tahtovan rakkauden, jota vastaan täytyi joka

hetki olla varuillaan; oli viisainta pitää sitä etäämmällä. Grazia

ei suinkaan myöntänyt tätä itselleen; hän luuli pitävänsä huolta

ainoastaan Christophen edusta.

Grazia ei suinkaan ollut vailla hyviä järkisyitä neuvoihinsa. Siihen

aikaan oli musiikkimiehen vaikea tulla Italiassa toimeen; hänen

ilmakehänsä oli rajoitettu. Musikaalinen elämä oli tukahdutettua

ja muodottomaksi vääntynyttä. Teatterien tehtaat levittivät nyt

paksua savuaan ja polttavaa tuhkaansa tuon maan yli, josta musiikin

kukkaistuoksu oli joku aika sitten levinnyt koko Europaan. Se, joka

kieltäytyi pestautumasta näyttämösäveltäjäin riveihin eikä tahtonut

mennä noihin tehtaisiin, oli tuomittu elämään ikäänkuin maanpaossa tahi

tukehtumaan. Nerouden lahjat eivät kylläkään olleet ehtyneet. Mutta

niiden annettiin väljähtyä käyttämättöminä ja nukkua. Christophe oli

tavannut montakin musiikkimiestä, joissa eli heidän rotunsa melodian

mestarien henki ja se kauneuden vaisto, jonka läpitunkema menneisyyden

oppinut ja yksinkertainen taide oli. Mutta kuka välitti heistä?

Heillä ei ollut tilaisuutta esittää teoksiaan, eikä edes saada niille

kustantajaa. Maassa ei ollut mielenkiintoa puhdasta sinfoniaa kohtaan.

Ei korvia musiikille, joka ei tahrannut kuonoaan ihomaalilla!...

Silloin nuo muusikot lauloivat itselleen, lauloivat toivottomin äänin,

joka lopulta sortui. Mitä varten? Nukkua... -- Christophe olisi

sydämen halusta tahtonut auttaa heitä. Mutta jos hän olisi sen voinut

tehdä, ei heidän arka itserakkautensa olisi sellaista sallinut. Olipa

Christophe mikä tahansa, hän oli kuitenkin ulkomaalainen; ja oikeista

rotuitalialaisista on muukalainen lopultakin aina barbaari, vaikka

he ottaisivat hänet vastaan kuinka ystävällisesti. Heidän mielestään

oli heidän, maansa taiteen surkeus sellainen perhekysymys, joka oli

järjestettävä heidän omassa keskuudessaan. Joskin he osoittivat

Christophelle ystävyyttään aivan ylenpalttisesti, eivät he hyväksyneet

häntä perheensä jäseneksi. -- Mitä Christophen nyt oli tehtävä?

Ainakaan ei hän voinut kilpailla heidän kanssaan eikä riistää heiltä

sitä vähäistä paikkaa maan päällä, minkä saannista he eivät muutenkaan

olleet varmoja!...

Ja sitäpaitsi: neron henki ei tule toimeen ilman ravintoa. Musiikkimies

tarvitsee musiikkia, -- hänen täytyy saada kuulla musiikkia, täytyy

saada antaa musiikkia. Hetkellisellä syrjään vetäytymisellä on arvonsa

henkiselle työlle, sillä se pakottaa sen keskittymään. Mutta siitä

syrjään vetäytymisestä täytyy tulla myöskin aikanaan loppu. Yksinäisyys

on kyllä ylhäistä, mutta se on kuolettavaa taiteilijalle, jolla ei ole

voimaa tempautua siitä irti. Täytyy elää oman aikansa elämää, vaikka

se olisikin metelöivää ja saastaista; on lakkaamatta annettava ja

saatava, annettava, annettava, ja saatava vielä enemmän! -- Italia ei

Christophen aikana ollut enää se taiteen suurin kauppapaikka, mikä se

oli ollut ennen muinoin ja mikä siitä ehkä kerran tulee. Ne aatteiden

liikeväylät, joita pitkin eri kansallisuuksien sielut vaihtuvat

keskenään, ovat nykyään pohjoisempana. Ken tahtoo elää, hänen on

elettävä siellä.

Jos Christophe olisi ollut omassa vallassaan, olisi hänestä ollut

vastenmielistä työntäytyä takaisin tuohon tungokseen. Mutta Grazia

tunsi selvemmin Christophen velvollisuuden kuin hän itse saattoi sen

nähdä. Hän vaati Christophelta enemmän kuin itseltään. Epäilemättäkin

siksi, että hän kunnioitti häntä enemmän kuin itseään. Mutta myöskin

sen tähden, että hänestä oli mukavampaa niin. Hän jätti tarmonkaipuunsa

Christophen toteutettavaksi. Hän itse säilytti siten rauhansa. --

Christophella ei ollut rohkeutta pahastua hänelle siitä. Grazia oli

kuin Maria: hän oli parhaan osan valinnut. Kullakin on oma osansa tässä

maailmassa. Christophen oli toimia. Grazialle riitti olla olemassa.

Eikä Christophe häneltä muuta vaatinutkaan.

Vaati ehkä ainoastaan, että Grazian oli, jos mahdollista, rakastettava

häntä hiukan vähemmän hänen ja hiukan enemmän Grazian itsensä vuoksi.

Sillä Christophe ei osannut olla hänelle kiitollinen siitä, että hän

oli ystävyydessään niin vailla itsekkyyttä, ettei ajatellut muuta kuin

Christophen etua, -- vaikka Christophe juuri toivoi, ettei Grazia

ajattelisi sitä.

Christophe lähti Roomasta. Lähti Graziasta loitommalle. Hän ei Graziaa

silti suinkaan jättänyt. Aivan kuin muuan vanha truveeri sanoo:

"_Ystävä ei jätä ystävää muutoin kuin silloin, kun hänen sielunsa

siihen suostuu_."