Olen kirjoittanut katoamaisillaan olevan sukupolven tragedian. Olen
koettanut olla salaamatta sen paheita ja hyveitä, sen ahdistavaa
raskasmielisyyttä, sen kaaosmaista ylpeyttä, sen sankarillisia
ponnistuksia ja syvää väsymystä elämäntehtävän yli-inhimillisen taakan
alla: tehtävän, jona oli luoda kokonainen uusi maailma, uusi moraali,
estetiikka, uskonto, uusi ihmisyys. -- Olen kuvannut, millaisia me
olimme.
Nykypäivien ihmiset, te nuoret miehet vuorostanne! Tehkää meistä
jalkojenne astinlauta, ja rientäkää eteenpäin. Olkaa suurempia ja
onnellisempia kuin me.
Minä puolestani heitän hyvästit entiselle olemukselleni; minä
riisun sen yltäni kuin tyhjän kotelon. Elämä on sarja kuolemista ja
ylösnousemista. Kuolkaamme, Christophe, uudestisyntyäksemme.
_Romain Rolland_.
Lokakuulla 1912.
Du holde Kunst, in wie viel grauen Stunden.
Elämä kulkee kulkuaan. Ruumis ja sielu katoavat kuin virran aallot.
Vuosien luku piirtyy vanhenevan puun runkoon. Kokonaiset maailmat
muotoja kuluvat ja uudistuvat. Sinä yksinäsi et häviä, kuolematon
musiikki. Sinä olet sisämeri. Sinä olet syvin sielu. Kirkkaissa
silmäterissäsi kuvastelevat elämän tylyt kasvot. Kaukana ja erillään
sinusta rientävät pois päivät kuumeisella kiihkolla, rientävät kuin
pilvilaumat, polttavat tai kylmänviiltävät päivät, joita levottomuus
ajaa ja jotka kestävät tuskin tuokion. Sinä yksinäsi et horju. Sinä
olet maailman ulkopuolella. Sinä elät omassa maailmassasi. Sinulla ovat
omat aurinkosi, lakisi, luoteesi ja vuoksesi. Sinä olet tähtien rauha,
tähtien, jotka piirtävät öisiin avaruuksiin välkkyvän vakonsa, --
hopeisilla auroilla, joita näkymättömän kyntäjän varma käsi ohjaa.
Musiikki, kirkas musiikki, kuinka sinun kuutamoinen valosi on maailman
auringon raakojen säteiden väsyttämille silmille lempeä! Sielu, joka
on elämänsä elänyt ja lähtenyt yhteisen lammikon luota, minkä vettä
ihmiset sotkevat jaloillaan, kun tulevat siitä juomaan, painautuu
rintojasi vasten ja imee niistä unelmien raikasta mehua. Musiikki,
neitsyt-äiti, joka kannat tahrattomassa ruumiissasi kaikki intohimot,
sinä, jonka silmiin sisältyvät hyvä ja paha, noihin ruovon värisiin
silmiisi, kalpeasti vihertäviin kuin alppien jäätiköiltä juoksevat
vedet, sinä olet ulkopuolella pahan, olet yläpuolella hyvän; ken sinuun
turvautuu, elää poissa vuosisatojen piiristä; lukemattomat päivät ovat
yksi ainoa päivä; ja kuolemalta, joka kaiken kalvaa, murtuvat hampaat.
Oi musiikki, joka viihdytät lepoon tuskantäyttä sieluani, musiikki,
joka olet tehnyt minusta lujan, tyynen ja riemuitsevan, -- sinä,
rakkauteni ja onneni, -- suutelen puhdasta suutasi, kätken kasvoni
hunajalta tuoksuvaan tukkaasi, painan polttavat silmäluomeni suloisiin
käsiisi. Me olemme vaiti, silmämme ovat suljetut, ja kuitenkin näen
sinun silmiesi katoamattoman valon ja mykkäin huultesi jumalaisen
hymyn; ja leväten sydäntäsi vasten kuuntelen iankaikkisen elämän
suonentykytyksiä.