Aappo oli lapsista vanhin ja hänen toimenaan oli kerjuulla käynti
kaupungilla. Sillä he olivat köyhiä. Niin köyhiä, että täytyi asua missä
sattui. Täksi kesäksi olivat saaneet asunnon muutaman talon tallissa,
joka olikin varsin mukava asunto.
Ahkerasti täytyi Aapon olla liikkeellä, anelemassa.
Monta itkua hän oli itkenyt, paljon kovaa kärsinyt. Talvella oli usein
tuntunut kamalle lähtö, kun ulkona ryski pakkanen tai vonkui pyryilma,
joka tahtoi kontetuttaa kadulle. Hän olikin sen vuoksi toivonut, että
kesä kestäisi kauan. Kesällä oli keveämpää, kun isän ansiot olivat
paremmat. Vaikka nälkä, melkein alituinen nälkä, oli kesälläkin.
Mutta nyt hän, Aappo, sai uuden kodin. Muuan rouva otti hänet pojakseen,
kasvattaakseen ja kouluttaakseen hänet ihan kuin oman poikansa. Ja siitä
oli Aappo ylen iloinen!
Saa syödä nisua ja lihaa niin paljon kuin jaksaa. Saa aina olla
kauniissa vaatteissa ja kirjat kainalossa kulkea katuja. Ei tarvitse
muuta kuin lukea ja leikkiä toisten koulupoikain kanssa.
Ja miten komea uusi koti oli, kun hän sinne tuli. Lattiat liukkaat, että
tahtoi langeta, huoneita niin paljon, että niihin eksyi. Muutamassa
huoneessa oli kuvastin niin suuri, että oli lattiasta kattoon asti, ja
siinä näki koko kuvansa, jota oikein säikähti. Kaikkialla kiilsi ja
välkkyi. Uunitkin olivat kirkkaat ja valkoiset kuin sokeri, että olisi
tehnyt mieli kielellä maistaa.
Hänelle oli muuan kamari. Oma kamari! Siinä oma sänky, rautainen ja
kultakoristeinen. Ja niin kaunis peitekin. Kamarissa oma kirjahylly, oma
pöytä. Täällä sai lukea läksynsä ja täällä nukkua.
Mutta hän itki illalla maata pantuaan!
Jo illallista syödessä oli itku kurkussa, niin että makeat palat eivät
alas painuneet, ja oli kauhea nälkä, kun nousi syömästä.
Kotona hänen lähtiessään oli jauhopuuropata ollut lattialla ja
piimäsinukkakannu nurkassa.
Kun hän meni lumivalkoisten lakanoitten väliin, pehmoiselle vuoteelle,
kauniin peitteen alle, niin syöksähti itku. Oli niin outoa kaikki.
Lakanatkin haisivat niin oudolle --valkoiselle ja koko vuode niin
vieraalle.
Hänellä oli niin ikävä.
Niillä siellä kotona, tallissa, oli niin hauska. Lapset makaavat
lattialla ja äiti on heidät peitellyt... Aamulla telmivät toistensa
kanssa ja nauravat... Hänen pitää vain itkeä.
Hyvä Jumala, kuinka hän itki!
Hänellä oli niin ikävä heitä kaikkia, isää, äitiä ja siskoja.
Hän ei voi olla täällä! Kuka niille raukoille kotona talvellakin ruokaa
hakee?...
Ja Aappo näki silmissään veljensä ja sisarensa, silmät kirkkaina ja
iloisina äidin ympärillä, kun äiti jakoi heille korista, mitä hän,
Aappo, oli kaupungilta tuonut...
Hän näki kaikki kerjäläispojat, joita aina tapasi kaupungilla. Niillä
oli hauska ja hyvä olla.
Täältä hän ei koskaan pääse kerjuulle!
Mutta aamulla hän menee kotia, lähtee etteivät tiedäkään. Jos osaisi
aukaista tuon ikkunan, niin hyppäisi siitä kartanolle.
... Mutta jos on portti kiinni? Pääseehän aidan yli. Olihan kartanolla
päivällä pienet tikapuut. Ne nostaa aitaa vasten...
Aaposta tuntui jo hauskalle, kun ajatteli tulevansa kotikartanolle. Ja
koputtaa tallin ovelle...
Tai hän ei koputakaan. Kiipeää ylisen oven kautta sisään, niin etteivät
tiedäkään, ja menee hiljaa maata toisten viereen... Aamulla kun isä ja
äiti heräävät, niin näkevät hänet siinä!
Hän nousi vuoteeltaan ja meni ikkunaan katsomaan. Mutta kartanolla
liikkui vielä palvelijoita.
Hän menee yöllä, kun ovat kaikki nukkuneet...
Hän nukahti itsekin. Ja aamulla kun heräsi, ei hän tahtonut päästä
selville, missä hän on.
Tuntui aivan kuin poliisit olisivat hänet kuljettaneet johonkin. Hän
oli hampaistaan riippunut tallin räystäässä putoamassa ja poliisit
olivat alla. Isä oli sanonut, että nouse Aappo tallinkatolle ja juokse
karkuun, mutta hän ei päässyt, kun ei saanut käsillään mistään kiinni.
Hän oli pudonnut poliisien syliin.
Vähitellen hän pääsi oikein tajuntaansa ja selvisi hänelle, missä hän
oli. Tunsi olonsa paremmalle kuin tuo uni, mutta mieli oli arka aivan
kuin hän olisi jotakin pahaa tehnyt.
Hän pelkäsi, kun täti tuli. Mutta täti oli hyvin ystävällinen ja toi
uudet vaatteet hänelle.
Aaposta ei tuntunut enää niin pahalle kuin illalla. Mutta kun hän oli
pukeutunut uusiin, niin hän häpesi itseään. Kengät olivat samanlaiset
kuin tytöillä, korkearuojuiset. Ja tuntuivat kengiksi liian keveiltä,
kun oli aina ollut raskaat saappaat hänellä, joskus aikamiehen
saapaatkin. Housut eivät oleet kuin polviin asti. Takki tuntui olevan
niin lähellä ruumista. Mutta siinä oli kiiltonapit. Ja sukat olivat
kauniit.
Täti vei hänet saliin kuvastimen eteen, jossa Aappo katseli kuvaansa
aivan kuin vierasta poikaa. Hän ei voinut käsittää täysin, että hän oli
tuollainen. Ja kun hän jäi hetkeksi aikaa yksin, niin puheli sille ja
viittoi. Tuntui kummalliselle kun se ei ääntänyt, vaikka aukaisi
suutaan, nyökäytti päätään, liikutti käsiään ja kulki niinkuin hänkin.
Se oli herraspoika siellä kuvastimessa ja hänestä sievä. Sievät sillä
kengätkin ja lyhyet housut, sievä sen takki. Mutta itsellään hän niitä
häpeili.
Mutta kun hän meni kotiaan, jonne täti oli hänen luvannut mennä käymään
ja näyttämään uutta pukuaan, niin hän mieltyi itseensä ja aivan kuin
pelkäsi, että kaunis puku ei pysy semmoisena, vaan muuttuu. Tuntui kuin
kiiltonapit putoaisivat, niin että piti katsella niitä myötäänsä. Ja
katsellessa itseään tuntui, että hän ei ole hän itse, vaan se kuva. Hän
oli vähän jo olevinaan.
Se on varma, että äiti ei häntä tunne.
--Aappo! huudahti äiti iloisena, kun Aappo ilmestyi tallin ovelle.
Hänellä oli ollut ikävä Aappoa.
--Jopa sinä olet sievä, aivan kuin herraspoika! sanoi sitten äiti.
Mutta lapset eivät tunteneet, suu auki töllistelivät pysäytettyään
leikkinsä.
--Eipään oo Aappo! intti Ville, joka Aapon jälkeen oli vanhin joukosta,
vaan melkein lyhin, kun hän oli kyssäselkä. Aapon, hänen niinkuin
muidenkin mielestä, olisi pitänyt olla aivan toisenlainen. Avojaloin,
rikkinäiset housut, suuri takki, jossa hihat oli käärittynä, karvalakki
päässä ja käsivarrella vasu, josta äiti olisi heille jokaiselle jakanut
paloja. Se oli vain joku muu poika, tuo!
Kun äiti vakuutti, että Aappo se on, niin Ville purskahti itkuun ja
huusi, ettei se ole Aappo! Toisetkin siihen yhtyivät, itkivät sitä, kun
heillä kaikilla oli niin ikävä Aappoa.
Eivätkä he uskoneet sittenkään, kun isäkin tuli kotia ja sanoi Aapoksi
tuota poikaa. Ja kun hän oli pois lähdössä, niin eivät siitä
välittäneet, heistä oli vain parempi että menisi.
Kun äiti rupesi itkemään, niin pillahtivat hekin toinen toisensa jälkeen
itkemään sitä, että äiti itki, ja samoilla vesillä sitä, ettei oikea
Aappo tullut.
Aapoltakin pääsi itku. Hän meni tallin oven taakse seisomaan, missä itki
ääneensä.
Hän olisi tahtonut ne entiset vaatteensa, jotka uudessa kodissa oli
viskattu menemään. Oli niitä nyt niin sääli. Ne olivat sittenkin
paremmat. Hän ei tahdo olla sellainen kuva, vaan oikea Aappo. Hän jää
tänne, käy heti kerjäämässä itselleen toiset, oikeat vaatteet ja vie
nämät pois!
Isä karjaisi ja käski kaikkien olla hiljaa, sekä komensi Aapon lähtemään
taloonsa.
Hän lähti itkien, niinkuin usein ennen oli lähtenyt kerjuulle isän
komentaessa. Hän itki paljon katkerammin. Kyyneleet lähtivät syvemmältä
ja kuumempina vierivät poskia pitkin. Eikä itku tahtonut salpautuakaan.
Hän pysähtyi portin pieleen kivijalkaa vasten. Hän ei olisi tahtonut
mennä edemmäksi. Tuntui, että siellä kartanon perällä tallissa oli
kaikkein hauskin koko maailmassa. Muualla ei päiväkään paista niin
kirkkaasti...
Isä työhön mennessään komensi hänet äkäisesti menemään uuteen kotiin,
jota käskyä Aappo ei uskaltanut olla noudattamatta. Ja nyt hän tiesi,
että hänen pitää mennä ja olla siellä eikä saa tulla kotiaan.
Ajaisivat hänet pois kotoa, jos hän sinne karkaisi. Ja se tuntui
lohduttomalle...
Hänet tapasi muuan tyttö, entisiä leikkitovereitaan, joka huusi:
--Voi, Aappo!
Ja tyttö ihmetteli ja ihasteli ihastelemasta päästyäänkin Aappoa ja
lähti kuljettamaan häntä ja näyttelemään muillekin.
Aapon mieliala kirkastui siitä ja hän oli hyvin olevinaan ja niinkuin jo
mahtava entisten toveriensa joukossa, jotka ihmeissään katselivat häntä
käsistään ja sormella koetellen. Hän tunsi taas olevansa se kuvastimen
kuva.
Hän näytti kaiken vähänkin oppinsa, jota oli jo saanut niin että hän
myötäänsä otti nenäliinan taskustaan ja niisti nenäänsä, vaikka se
kävikin hyvin hankalasti. Ja heidän joukostaan lähtiessään hän nosti
lakkia ja oli muka kumartavinaan. Hyvin pystörintaisena lähti hän sitten
ja katseli myötäänsä taakseen, niistäen nenäänsä.
Mutta mitä lähemmäksi hän tuli uutta kotia, sitä enemmän löi halu
vastaan. Ja vanha koti kuvautui taas silmiin sitä selvempänä ja
miellyttävämpänä.
Siellä näki hän muutamassa pilttuussa Kristiinan kauppapuodin.
Teutorilla ja Assarilla oli luudantynkiä ja kiviä hevosina ja lehminä.
Alarikki, jolla oli isän ikäloppusaappaat jalassa, takki päällä ja
punavuorinen lakki nurin kääneettynä päässä, oli sotaherra ja ajoi
tallilapiolla. Ville seisoi paljain säärin, ja oli ripustanut housunsa
jonkun seipään nenään laivan purjeiksi, ja purjehti Amerikkaan...
Sitte pieni Rafael ja vielä pienempi Benjami, pienet raukat!... Kaikilla
niillä oli niin äärettömän hauskaa siellä tallissa, johon oven täydeltä
aurinko paistoi.
Hänellä ei ollut mitään, ei kerrassaan mitään!
Siellä tallissa, kotona, olisi hänelläkin niin hauska ollut. Hän olisi
hyvä heille kaikille. Vuolisi Alarikille hevosia. Villelle laivoja,
Teutorille ja Assarille rakentaisi lehmiä, Rafaelia ja Benjamia
kantelisi ulkona ja leikkisi heidän kanssaan... Ja hän kerjäisi niin
ahkerasti, että olisi ruokaa aina... Ei välittäisi talvella
pakkasistakaan...
Äiti raukkakin, joka itki!
Aapolla oli pulpahtaa heti itku, siinä kadulla. Vaivoin sai pidätetyksi.
Mutta kun hän tuli uuteen kotiinsa ja täti torui kun hän oli ollut niin
kauan ja silmänsä liannut, sai hän laukaistuksi kireälle pingoittuneen
mielensä. Hän itki oikein reutomalla, että tätikin pelästyi ja heltyi.
Mitä enemmän täti lohdutteli Aappoa ja pyyteli herkeämään itkemästä,
sitä rajummin Aappo itki.
Hän tyyntyi vasta pitkän ajan kuluttua. Mutta maata pantua oli taas kuin
jotakin kurkussa ja mieli raskas...
Äitiä hänellä oli ikävä, niin niin ikävä!
Hän kuuli korvissaan aivan äidin äänen:
»Koeta lapseni, olla siivo, että sinusta kunnon mies tulisi. Muista aina
vanhempiasi ja siskojasi, jos ovatkin köyhiä ja halpoja. Ja kiitä
Jumalaa, joka on sinulle tämän hyvän antanut.»
Mutta tämä ei ollut Aaposta hyvä. Täällä hän ihan varmaan kuolee!
Minkä vuoksi hänen pitää täällä olla? Miksi ei saa olla kotona? Hän ei
tahdo olla kenenkään muun poika kuin äidin!...
Hän käypi joka päivä kotona. Ja täällä on hän vain niin kauan, että käy
koulun. Sitten hän menee kotiin, on siellä ikänsä äidin luona ja kulkee
sitten heille hyvin ahkerasti kerjäämässä.
Sillä hän lohdutti itseään, Aappo raukka! Ei aavistanut, että siihen,
kun koulun käy, unehtuu jo--vanha koti.