Ulla oli hyvin mahtava. Miksi ei olisi ollut, kun kaikki aina kilvan
pyrkivät hänen mukaansa marjaan!
Se oli yleinen, juurtunut ja vahva usko, että Ulla tietää ja löytää aina
parhaat marikot. Siinä oli aivan kuin jotakin salaperäistä, jonka vuoksi
tytöt ihan palvelivat Ullaa marjaretkillä. Ja pojatkin varoivat, että
eivät suututtaisi häntä.
Mutta Raution Kalle hänet suututti!
Kerran kun tulivat marjasta, niin Kalle ei uhrannutkaan jumalanmarjoja.
Niitä näet, pirautettiin johonkin määrättyyn paikkaan, ja tavallisin
paikka oli muuan korkea kivi heti kaupungin tullin takana maantieltä
poikeavan metsätien varressa. Sanoivatkin sitä Jumalankiveksi. Sen
laella oli suurehko kuoppa, johon marjat pantiin.
Kalle oli saanut päähänsä, että Jumalalle ei tarvitse marjoja antaa.
Mitä Jumala niillä tekee? Parempiahan ovat omenat, joita ulkomailla
kasvaa puut täynnä!
--Ja viikunat ja rusinat! arveli joku poika, joka oli Kallen uskoon
taipuva.
Tytöt katselivat Ullaa kysyvästi. He olivat vahvasti uskoneet tähän
asti, että Jumala syö marjoja. Mutta onhan ulkomailla omenia niin paljon
kuin haluttaa, ja Jumalahan saa ottaa mitä tahtoo! Mutta heissä herännyt
epäilys poistui heti, kun Ulla selitti, että marjat ovat jumalanviljaa
niinkuin omenat, viikunat, rusinat ja kaikki. Ja jos ei anna marjoja,
niin Jumala ottaa pois kaikki marjat.
Ulla uhkasi, että hän ei ota Kallea mukanaan marjaan. Semmoista pakanaa!
--Otapa kun tahasi. Semmoisia marikoita kuin sinä, löydän minä ummessa
silmin!
Kaikki hämmästyivät. Tyttöjä melkein kauhistutti, ja ne pojat, jotka
eivät olleet jumalanmarjoja panneet, juoksivat takaisin ja ripsauttivat
kivelle kourallisen. Kun seuraavana päivänä olivat menossa marjaan,
tiedustelivat kaikki Ullalta, että miten Kallen käy, kun ei antanut
jumalanmarjoja.
Ulla selitti, että Kalle ei löydä koskaan marikkoa. Ja jos kuin hyvään
marjapaikkaan tuleekin niin muuttuu se kanervikoksi!
Pojat säälivät Kallea, mutta tytöt sanoivat, että niin saa Jumala
semmoista rangaistakin! Ulla vakuutti, että saisi ankaramminkin
rangaista mokomaa!
--Sanoi niin hyviä marikoita kuin minä löytävänsä ummessa silmin!
mitähän sanoisi, jos Jumala laittaisi niin, että pitäisi hänen olla aina
ummessa silmin?
Toiset jo uskoivat, että Kallesta tulee sokea, kun hän niin sanoi
Ullalle.
Kun he menivät Jumalankiven ohi, niin juolahti muutamalle pojalle
mieleen käydä katsomassa, onko marjoja syöty. Sitä eivät olleet ennen
koskaan tulleet merkille panneeksi.
--Ei ole syötykään!
Kaikki syöksyivät omin silmin näkemään, ja olivat ihmeissään.
Jumala ei siis välitäkään marjoista?
Kaikki katsoivat kysyvästi Ullaan, ja olivat aivan kuin iloisina Kallen
puolesta. Ulla oli vähän aikaa epäröivän näköinen. Mutta sitten hän
sanoi:
--Kalle varmaankin on käynyt ja pilannut marjat.
Voi kauhistus! Mikä Kallen perii?
Ulla selitti, että Kalle marjaan mennessään eksyy, joutuu synkkään
korpeen, josta ei ilmo-ikinä pääse pois. Siellä saa asua metsänpeikon
kanssa, joka poimituttaa Kallella marjoja. Aina kun Kalle saa astiansa
täyteen, niin se tyhjenee yht'äkkiä. Aina vain pitää hänen poimia!
Tuntui kauhealle kaikista. Ja marjasta palatessaan he panivat jokainen
kourallisen, muutamat kaksikin kourallista jumalanmarjoja kivenkuoppaan,
jonka ensin tyhjensivät entisistä ja tarkoin havuilla puhdistivat.
Se on varma, että nyt syödään. Huomenaamulla on kuoppa tyhjä. Ja he
toivoivat huomenna löytävänsä oikein hyvän marikon, kun olivat antaneet
niin paljon ja hyviä marjoja.
Ulla vakuutti, että he löytävät semmoisen marikon, että eivät koskaan
ole semmoista nähneet--hän löytää! Mutta iltapäivällä tulivat jotkut
Ullalle kertomaan, että Kallekin oli ollut marjassa ja saanut enemmän
kuin he! Ja oikein kauniita marjoja.
Ulla joutui hämilleen.
Miksi ei Kalle ollutkaan eksynyt? Miksikä ei Jumala Kallea rangaissut?
Ehkä ei tarvinnutkaan Jumalalle antaa marjoja. Ehkä Kalle oli sittenkin
oikeassa.
Illan suussa Ulla lähti katsomaan, onko Jumala syönyt marjojaan. Hän
hiipi yksinään metsätielle ja kiipesi kiihkoisena kivelle.
Ei ollut syöty! Marjat olivat aivan niin kuin oli pantu. Niin kauniita
ja niin paljon niitä! Ullakin oli nyt varma, että ei Jumala välitä
marjoista. Mitä hän niistä söisi, kun on omenia ja kaikkea muuta, joka
on makeampaa! Ja jos Jumala haluaa, niin saahan hän metsästä vaikka kuin
paljon!
Hänkin oli pannut kaksi kourallista marjoja kuoppaan.
--Minä otan ne pois!
Ulla ammensi kaksi vankkaa kourallista helmaansa ja sieppasi lisäksi
puoli kourallista. Sittenkin teki vielä mieli ottaa.
Kun ei Jumala kuitenkaan niitä syö...
Hän otti taas kourallisen. Mutta siihen jäi vielä niin paljon hyviä
marjoja ja kauniita marjoja!
Mitä niitä siihen jättää? Pilautumaan!...
Ulla lappoi kaikki helmaansa. Mikä joukko niitä oli! Oikein tuntui
raskaalle helmassa. Ja hänen marja-astiansa kotona tuli kukkurilleen, ja
vielä toinen astia puolilleen.
Mutta mitä sanoisivat toiset, jos tietäisivät, että hän on ottanut
jumalanmarjat? Eipä toki kukaan tiennyt, että hän on ne ottanut.
Mutta näkeväthän tytöt, että kuoppa on ihan tyhjä! Hän sanoo, että Kalle
on ne käynyt ottamassa, Kalle on ne--varastanut!
Seuraavana aamuna marjaan mennessä Ulla kulki kiireesti kiven ohi ja
koetti sanoa toisille, että katsotaan palatessa. Mutta kaikki muut
halusivat nähdä, oliko jumalanmarjat ennallaan. Kilvan juoksivat
kivelle Ullan rientäessä edelleen.
--Ulla, Ulla! huudettiin joukolla.
Ulla ihan vavahti.
--Jumala on syönyt marjat!
Oikein helpottavalle tuntui Ullasta. Oli turhaa pelännyt! Miten ei ollut
huomannut sitä, että tytöt luulevatkin Jumalan syöneen!
Toiset tytöt olivat iloissaan ja hyväilivät Ullaa, joka oli heistä kuin
Jumalan enkeli! Ja Ulla oli mahtava puolestaan.
Marjasta palatessa toiset panivat jumalanmarjoja runsaasti, runsaammin
kuin ennen. Niin teki Ullakin.
Mutta iltamyöhäsellä Ulla meni kivelle ja ammensi helmaansa kaikki.
* * * * *
Joku toinen poika oli tehnyt ensiksi julkisen tenän, että hän ei rupea
Jumalalle enää niin paljon marjoja panemaan.
Eipähän Kallekaan ole eksynyt ja löytää ja saa marjoja, oli poika
sanonut. Ja oli luopunut Ullasta ja aikonut mennä Kallen kanssa, vaikka
Ulla oli pelotellut, että nekin, jotka Kallen kanssa menevät, eksyvät.
--Metsänpeikko houkuttelee sillä tavalla, että antaa Kallen löytää hyviä
marikoita, mutta sitten viimein, kun saa hänet kauas, vie eksyksiin.
Siitä pelosta huolimatta houkuttausi muitakin poikia Kallen tovereiksi,
kun Kalle oli löytänyt niin mainion hyviä marikoita, että kaikki, jotka
olivat olleet Kallen kanssa, olivat saaneet enemmän kuin he.
Viimein alkoivat tytötkin nurista, kun piti jumalanmarjoja antaa
mitallisittain. Ja joka kerta enemmän. Koko joukko kerran niskotteli
jäykästi vastaan, eivät ruvenneet antamaan niin paljoa kuin Ulla vaati.
Ulla itse pani nyt mitallisittain, enemmän kuin kukaan oli koskaan
antanut. Ja, hänen, Ullan ei olisi tarvinnut antaa ollenkaan--»hänen
kautta kun Jumala näytti marikot»! Ja Ulla kaasi marjat kivenkuoppaan
itseensä tyytyväisenä ja mahtavana kuin olisi kumassut suoraan Jumalan
kouraan!
Seuraavalla kerralla, kun mentiin joukolla marjaan, niin --eksyivät.
--Mitäs minä sanoin? Minä sanoin, että hyvä ei seuraa! ilkamoi Ulla.
Ja toisille tuli hirveä hätä. Tytöt itkivät ja lupasivat, että he
antaisivat vaikka kaikki marjansa, jos vain vielä pääsisivät kotia.
Pojat, joita Ullan joukossa oli vielä muutamia pieniä, olivat yhtä
nöyriä. Ja kaikki aivan kuin rukoilivat Ullaa, jolle heidän mielestään
Jumala ei voinut olla vihassa, kun hän oli viime kerralla uhrannut,
vaikka ei olisi hänen tarvinnutkaan.
Ulla oli tyyni ja rauhoitti heitä. Kyllä he löytävät tielle ja
pelastuvat kotia, kun hän vähän hommaa!
Hän sylkäisi kämmenelleen ja sopotti jotakin niin kiiruusti, ettei
kukaan selvää saanut.
Ihmeteltiin ja jännityksellä seurattiin hänen toimiaan, luottavalla
odotuksella katsottiin joka liikettä.
Sopotettuaan jonkun aikaa löi Ulla etusormellaan sylkeä kämmenellä,
jolloin sylki pirskahti kahtaalle päin. Ulla lähti päättävästi
liikkeelle.
Kulettiin, kulettiin joku matka, niin jo muuana tunsi paikat. Ulla
sylkäisi kämmenelleen, uudisti koko konstinsa.
--Joo, kohta ollaan tiellä!
Niin oltiinkin.
Kyllä se oli tuo Ulla erinomainen! Ja kaikki marjansa he jakoivat
Jumalalle ja Ullalle, jolle antoivat päältä osan ja loput kumasivat
kivenkuoppaan roskineen päivineen.
Oli sääli vähän, kun kotia ei jäänyt ollenkaan. Mutta saavathan he
huomenna. Ja paljon toivoivat he saavansa. Ulla vakuutti.
Pienehkön saavillisen vei Ulla jo sinä päivänä marjakauppiaalle. Ja
vanhempansa ja naapurin akat ihmettelivät ja kehuivat Ullaa.
Mutta illempana hän tapasi Kallen, joka muitten poikien kanssa tuli
marjasta. Niillä jokaisella oli suuri vasullinen ja niin komeita
puolukoita, ihan kypsiä ja suuria kuin karpalot!
--Me olemme löytäneet hyvän marikon! sanoi Kalle, johon toiset pojat
heti liittivät selitykseksi, että Kalle sen on löytänyt.
Kalle käski Ullankin tulla huomenna heidän kanssaan, että näkee kerran
oikean marikon! On semmoinen pitkä kankaan harju, jonka rinne ihan
punaisenaan. Sen rinteen alla on suoperäinen alanko ja siinä ovat
mättäät täynnä, että kihisee, ja niin suuria! Ja Kalle selitti tarkoin
marikon, missä se on.
--Tulepa varsin! yllytteli Kalle Ullaa.
Ulla sanoi välinpitämättömästi, että hän menee omaan marikkoonsa, jonka
hän tietää semmoisen, että parempaa ei voi olla. Mutta hän päätti
itsekseen, että he menevät sinne Kallen marikkoon hyvin varhain aamulla,
että ehtivät poimia astiansa täyteen siihen, kun Kalle tulee. Ottavat
hyvin suuret astiat, ettei jää Kallelle ja toisille pojille mitään!
--Minä tiedän nyt hyvän marikon! kehui hän kumppaneilleen, joita meni
huomiseksi haalimaan marjaretkelle. Ja toiset tulivat intoihinsa, kun
Ulla selitti, että siellä on kuin punaista verkaa ja peukalon pään
kokoisia marjoja! Pitää olla suuret astiat ja lähteä jo varhain, kun
marikko on kaukana.
Toiset toivoivat, että ehkä hekin saavat myödä asti. Ja sen vuoksi
pyysivät he Ullalta, ettei heidän tarvitsisi jumalanmarjoja panna nyt
kovin paljon, kun he eilenkin panivat niin runsaasti. Ullalle he
lupasivat kukin yhden mitallisen.
--Riittäähän jumalanmarjoiksi kaksi mitallista!
Ulla sanoi riittävän hyvinkin ja ehdotti, että antaisivat hänelle kaksi
ja jumalanmarjoiksi yhden. Se hyväksyttiin. Samahan se oli!
Mutta kun aamulla menivät marjaan ja olivat toimessa ja kuin toivoaan
lähempänä, että saavat suuret astiansa täyteen, niinkuin Ulla vakuutti,
niin arvelivat, että raskivat he antaa enemmän jumalanmarjojakin.
Kuoppa kukkurilleen! se oli yhteinen päätös.
Olivat kulkeneet pitkältä ja jokainen oli ehtinyt kysyä monastikin, eikö
marikko jo tule. Kaikille oli tien varrella seudut outoja, Ullallekin,
kun eivät vielä koskaan olleet täällä asti käyneet. Tuntui matka sen
vuoksi pitkälle, varsinkin kun kiihkeästi odottivat marikkoa.
Ulla katseli ja tarkasteli muistellen, miten Kalle oli selittänyt. Tulee
vasemmalla puolen tietä keto, jonka nurkkauksessa on koivikkometsää ja
ladon edessä lakkapää petäjä. Sen kohdalta kun kääntyy oikeaan käteen ja
kulkee suorastaan poikittain tieltä, niin tulee vähän matkan päässä se
kangas.
Tuli muuan keto, jonka päässä oli metsää. Mutta siinä ei ollut petäjää
ladon edessä. Ulla kulki vielä edelleen. Tie teki polven ja lähti ihan
toiseen suuntaan eikä näyttänyt ollenkaan siltä, että enää tulisi
ketoja. Ja tuntui siltä, että edempänä ei voinut se marikko olla, kun
olivat jo niin pitkältä kulkeneet. Hän palasi takaisin kedon luo, jota
vielä katseli. Siinä olikin pieni mänty muutamalla laidalla, vaikka se
ei ollutkaan aivan ladon edessä, vaan vähän ulompana.
Se on se keto. Ja tuolla oikealla näyttää metsä kohoavankin kankaaksi.
Hän poikkesi tieltä metsään.
Tytöt tulivat virkeiksi, hyppivät ja iloitsivat. Kaikki alkoivat
katsella, milloin alkaa punaisena paistaa. Marjanvarsia jo oli ja joku
marjakin aina siellä täällä.
Mutta marikkoa ei tullut, vaikka olivat kahloneet metsää jo kuinka
kauan. Ei näkynyt marjanvarsiakaan. Paljasta kanervikkoa oli vain!
Ulla kulki kiireesti etumaisena ja kiihtyi yhä kulussaan, niin että
toisilla oli vaiva pysyä jälessä.
He tulivat viimein muutamalle kanervikkokankaalle ja siitä laskeutuessa
kopiksi suohon, joka oli silmänkantaman aava, ja jossa ei ollut puuta ei
ainoata pensastakaan.
Ulla lähti rohkeasti taas liikkeelle palatakseen tielle, jossa vielä
tarkastaa, ovatko oikeasta paikasta kääntyneet. Mutta ennen kuin vielä
odottikaan tietä, olivat he taas kanervikkoisella kankaalla ja siitä
laskeutuivat suon laitaan samaan paikkaan kuin äsken.
Ulla säikähti. Hänellä tuli mieleen, että tämä ehkä on se oikea marikko,
mutta on muuttunut kanervikkokankaaksi ja suoksi!
Toiset kyllästyivät jo ihan tykkänään ja alkoivat tahtoa, että palataan
tielle, ja mennään entisille marikoille!
Ulla taipui siihen heti ja lähti uudestaan tietä tavoittamaan. Mutta
pitkän aikaa kuljettuaan tulivat taas kanervikkokankaalle, siitä suon
reunaan, aivan samoille jalkainsa sijoille.
Ulla seisoi ja vapisi. Hän oli varma, että tämä oli se hyvä marikko,
mutta muuttunut tällaiseksi, kun hän oli ottanut jumalanmarjat. Ehkä hän
jää tänne ijäksi!
--Eikö kukaan osaa tielle? kysyi hän rukoilevasti toisilta.
--Olemmeko eksyneet?
--Olemme...
--No, tee se sylkikonsti! sanoi joku sillä äänellä, että hätäkö oli, kun
on semmoinen konsti. Ja siihen luottivat toisetkin.
Ulla epäröi. Mikäs oli sen avulla löytää silloin, kun hän tiesi tien.
Mutta kuitenkin hän vähän kuin toivoi nytkin ja koetti.
Sylki pirskahti kahtaalle, yhtä suuri osa kummallekin päin. Hän katsoi
toisiin aivan kuin kysyen, minne päin oli lähdettävä. Mutta he odottivat
juuri hänen päätöstään ja olivat valmiit lähtemään minnepäin tahansa,
varmoina että Ulla osaa sen konstinsa avulla.
Ulla lähtikin taas, mutta lyhyen ajan kuluttua oltiin siinä, mistä oli
lähdettykin.
--Sinähän et sopottanut ennen pärskäyttämistäsi! sanoi joku, joka oli
silloin viimeksi ihmetellyt, sitä sopottamista ja pitänyt sitä juuri
pääasiana, sillä muun osasi hän itsekin.
Mutta Ulla itse oli aivan ryhditön ja ihan kuin turvaili muihin. Hän
taipui tekemään konstin uudelleen, mutta kuin tajuamatta mitään ja oli
aivan kykenemätön. Hänellä ei ollut sylkeäkään suussa. Toiset
toimittivat sitä hänen kämmenelleen niin, että riitti kai!
Mutta hän ei osannut sopottaa! Hän kysyi, lukisiko hän isämeidän. Toiset
arvelivat, että se sopotus on parempi, mutta toiset taas päättelivät,
että ehkä isämeitä on kaikista paras.
Ulla aloitti isämeitää, mutta sekosi jo paljon ennen jokapäiväistä
leipää. Hän käski jonkun toisen lukea sen hänen edestään.
Se tehtiin ja Ulla löi sormellaan suureen sylkilammikkoon kämmenellään.
Sylki säteili joka suunnalle ja pirskui kaikkien silmille.
--En minä tiedä! sanoi Ulla tuskan äänellä, heittäytyi toimettomaksi ja
rupesi itkemään.
Häntä pelotti ja hän oli siitä varma, että muut osaavat kotia, mutta hän
jää tänne yksin. Eksyy jotenkin toisista. Toisetkin, jotka olivat
väsyneet kiireellisestä kulusta, istahtivat kanervikolle ja muutamat
tytöt rupesivat itkemään.
He eivät osaa mihinkään, vaan jäävät tänne ikipäiviksi!
Ulla tunsi siitä jonkunlaista lohdutusta, kun toisetkin pelkäsivät.
Mieluummin hän kuoleekin tänne muitten kanssa kuin jää yksin... Ja hän
aivan kuin säikähti, kun joku sanoi nyt muistavansa varman keinon, miten
osaavat kotia.
Oli käänneettävä vaatteet nurin!
Ullalla tuli kiire kääntämään vaatteensa, ettei jäisi muista. Ei ollut
kuin siunaama hetki, kun hän oli apposten alasti. Hän kiskaisi paitansa
hätäisesti nurin, niin että se repesi siinä kiireessä. Ja hänellä oli
taas vaatteet yllään, kaikki nurin, siihen kun toiset olivat päässeet
vasta parahiksi riisumisen alkuun. Kenkäinsä ruojusetkin käänsi hän niin
alas kuin menivät, jota varten päästeli ne irti nauhoista.
--Kuulitteko? kysyi pari heistä yhtä aikaa ilahtuneina ja niin kovasti,
että Ulla säpsähti, luullen jonkun hänen takanaan karjaisseen.
Kaikki rupesivat kuuntelemaan. Mutta ei kuulunut muuta kuin variksen
raakuntaa kaukaa. Se tuntui Ullasta pahalle, tuo variksen raakunta.
Pelotti, että varikset hakevat sitä, joka jumalanmarjat on ottanut!
Hetken perästä varis raakkui juuri heidän päällään. Heti tuli toisiakin
siihen lentelemään ja raakkumaan.
Ne ilmoittivat, että täällä se on!...
Ulla tunkeutui toisten keskelle, heidän turviinsa. Mutta sittenkin
pelotti, että jostakin päin tulee joku, joka hänet sieppaa ja kantaa
kynsissään syvään korpeen, josta hän ei pääse koskaan pois, vaan saa
ijankaikkisesti poimia marjoja... ja aina kun astia on täynnä, niin se
yht'äkkiä tyhjenee ...
--Kuulkaa! huudahtivat kaikki yhtä aikaa.
Kuului laulua, Raution Kallen ääni!
Kaikki riemastuivat. He pukivat jo vaatteensa, mitä olivat riisuneet.
Ulla vai kytrötti liikkumatta. Ja kun toiset ehdottivat, että
huudettaisiin oikein kovasti yhteen ääneen, jotta Kalle kuulisi, niin
rukoili Ulla, ettei huudettaisi. Pelotti häntä, että jos huudetaan, niin
tulee _se_!
Toiset jäivätkin ääneti ja rupesivat taas kuuntelemaan. Kuului vain
silloin tällöin himmeitä äänen katkelmia ja sitten lakkasi kuulumasta
kerrassaan.
Tytöt rupesivat itkemään. Tuntui, että nyt he eivät enää pääse koskaan
täältä. Koti tuntui olevan niin äärettömän kaukana, että eivät yhdessä
päivässä sinne ehtisikään, jos osaisivatkin.
He syyttivät Ullaa, kun hän ei antanut huutaa!
--Ja senvuoksi me eksyimmekin, kun Ulla tahtoi itselleen kaksi
mitallista marjoja, ja Jumalalle vain yhden. Vaikka parempihan Jumala on
kuin Ulla! sanoi joku tyttö syyttävästi, ja siihen yhtyivät toisetkin
tytöt, joilla nyt oli selvänä eksymisensä syy.
--Voi, voi Ulla sinua!
Ulla ihan luhistui kokoon aivan kuin toisten syytössanat olisivat hänet
kolhineet siihen lysmyyn.
--Mutta mehän lupasimme panna kivenkolon kukkurilleen! sanoi joku sitä
tarkoittaen, että heidän syytään ei ole eikä tarvitse siis heidän jäädä
eksyksiin, vaan ainoastaan Ullan.
Ja Ullasta tuntui kuin vajoaisi hän maan sisään.
--Voi, älkää jättäkö minua!...
Ihan heidän läheltään kuului nyt puhetta. Siellä meni Kalle ja muita
poikia, joitten äänen myöskin tunsivat!
--Kalle! Kalle! Kalle! huusivat kaikki ja hyppivät ääntä kohden kuin
hurjistuneet. Muuan kymmenkunta askelta, niin he olivat tiellä.
Kalle tovereineen marjaan menossa. He katselivat kummissaan heidän luo
syöksynyttä joukkoa, jossa kaikki olivat hurjan iloisia, hyppivät ja
hyväilivät heitä, selittäessään, että he ovat olleet eksyksissä. Mutta
Ulla heistä oli kummallisimman näköinen ja seisoi kuin tuomittu yhdessä
kohden.
--Mikä tuolla Ullalla on?
Toiset selittivät, että Ullalla on vaatteet nurin, jotta osattaisiin
kotia.
--Se on koko noitaämmä! nauroivat pojat.
Hän noitaämmä! Jos tosiaan muuttuukin noitaämmäksi, semmoiseksi, joka
pääsiäisyönä lentää kylpyvasta pyrstönä!
Kallen kävi sääliksi Ullaa, joka rupesi itkemään. Hän katsoi poikiin
nuhtelevasti ja sanoi kuin pyytäen:
--Ei saa kiusata Ullaa.
Hän meni Ullan luo ja lohdutti häntä, ettei hän ole noitaämmä.
--Tule nyt meidän kanssa marjaan. Ja tulkaa kaikki. Siellä on hyvä
marikko, että saa vaikka sata saavia! Se on tässä lähellä, tuon tien
polvekkeen takana.
--Mutta jos eksytään? sanoivat tytöt pelokkaasti, joilla aivan kuin
mielessä kajasti, mitä Ulla oli Kallesta sanonut: että metsänpeikko
houkuttelee hänet aina edemmäksi ja sitten vie.
Mutta Kalle vakuutti, ettei eksytä, sillä he ovat jo ennenkin käyneet
samassa marikossa. Ja toiset selittivät käyneensä paljo edempänäkin.
Joku huomautti sitäkin, että eivät ole eksyneet, vaikka eivät ole
jumalanmarjoja antaneet hyppysellistäkään.
Se oli kummallista tytöistä! Ja he huomauttivat Kallelle, että Jumala
syöpi marjoja vaikka Kalle oli sanonut, ettei syö. Aina oli kuoppa
tyhjä vaikka olivat jos kuin paljon panneet!
Sitä oli Kallekin ihmetellyt, kun pojat olivat kertoneet hänelle. Mutta
hän oli äidiltään kysynyt ja äitinsä oli sanonut, että varmaan varikset
käyvät syömässä tai joku pojan ilkimys käy aina ottamassa.
--Mutta eihän sitä tiedä, arveli joku poika, jos käypikin ne syömässä
se, jolla on pitkä häntä ja toisessa jalassa kavio!
Ullasta tuntui aivan kuin hän pakahtuisi. Hän seisoi kuin onneton
vaivainen ja rupesi taas itkemään. Toinen jalka jo tuntui niin
omituiselle. Hän ei uskaltanut katsoakaan sitä.
Kalle uteli ja tiedusteli, mitä hän itkee. Ulla sai sanotuksi
ainoastaan: jalka.
--Sinulla ei ole toisessa jalassa kenkää, sanoi Kalle.--Missä se on?
Sitä ruvettiin joukolla etsimään ja löydettiinkin metsästä, johon se
Ulla juostessa oli kirvonnut jalasta. Kalle toimitti kengän jalkaan
Ullalle, joka itse oli aivan saamaton.
--Käännetään tuo leninkikin oikein! sanoi Kalle, riisui sen Ullalta,
käänsi ja puki taas päälle. Hän auttoi ja vaali Ullaa kuin pientä
sisarta. Ja kaikki muutkin olivat niin ystävällisiä.
Mutta Ullan oli omituisen paha olo. Aivan kuin kyllästytti marjain
poiminta, vaikka oli niin hyvä marikko, ettei hän koskaan ollut
sellaista nähnyt, ja toiset myötäänsä iloissaan huusivat ja ihastelivat
marjojen paljoutta.
--Poimitaan sitten, Ulla, pienemmille, sanoi Kalle.--Se on niin komeaa,
kun kaikilla on astiat täynnä!
Ulla alkoi riipiä tulisella kiireellä kaksin käsin kyyköttäen saman
marjamättään ääressä kuin Kalle uskaltamatta erota hänestä muuta kuin
minkä kiireellä juoksutti marjansa jonkun vasuun, aina kun oli saanut
mitan täyteen. Hän poimi kaksi mitallista siihen kuin Kalle yhden.
Kaikki huomasivat suurten astiainsa täyttyvän kuin itsestään, ja riemu
oli yleinen.
Kun marja-astiat kukkuroillaan suuria kauniita puolukoita puuhattiin
kotia lähtöä, huomattiin Ullan iso vasu typötyhjäksi. Nyt kaikki
vuorostaan Ullalle poimimaan ja joukko taas hajalleen metsään. Mutta
Ulla heittäytyi Kallen marjamättään ääreen toimettomana istumaan ja
rupesi katkerasti itkemään. Kallen udellessa sai Ulla itkunsa seasta
vaivalla selitetyksi, että hän oli ottanut jumalanmarjat kuopasta.
Kalle antoi Ullalle täydellisen synninpäästön, niinkuin ainoastaan
lapset voivat antaa toisilleen. Ja Ullakin nyt näki, miten metsässä
päivä paistoi kirkkaasti.
Iloiten ja laulellen palasi joukko kotia.
* * * * *
Kotona ihmeteltiin Ullaa.
Hän on ennen näyttänyt tietävänsä, että hän oli etevämpi muita. Oli
ollut aina johtajana, määrääjänä ja käskijänä, jota toiset tottelivat
nöyrästi kuin orjat. Mutta nyt hän oli muuttunut toiseksi.
Hän oli nyt aina siivo, ystävällinen, avulias, nöyrä ja palveleva
toisille lapsille. Sellainen oli kotona ja kaikkialla. Oudompikin
huomasi heti ensi silmäyksellä hänen palvelevaisuutensa.
Se oli omituista hänen vanhemmistaan, jotka siitä paljon puhelivat
keskenään. Ja tuli siitä melkein aina puhetta vieraittenkin kanssa,
jotka ihailivat Ullaa ja sanoivat monasti olleen oikein liikuttavaa
nähdä Ullan käytöstä toisia lapsia kohtaan ja sitä mieltymystä, jolla
toiset häneen ovat kiintyneet.
--Lapsissa tapahtuu joskus äkkiä muutos, arvelivat jotkut.
Omituista se oli heistä kaikista ja vähän niinkuin yliluonnollista.