Nanna tuli sairaaksi.
Hänellä oli väliin hyvin hauska. Tuntui kaikki niin somalle. Usein sai
nauraa oikein, kun varpaat ja sormet puhelivat keskenään, juoksivat ja
leikkivät.
Toisinaan oli taas paha. Silloin useinkin oli paha, kun Kaisu liikkui.
Se, että Kaisu liikkui, oli semmoista että pieni pyöreä musta rupesi
kiertämään hyvin sukkelasti ja pani uuu uuu uuu. Ja se musta kiersi yhä
kiireemmin ja suureni suurenemistaan, tuli aivan huoneen kokoiseksi,
niin ettei mitään nähnyt eikä kuullut muuta kuin uuuuuuuuuuuu...
Mutta kaikkein pahimmalle tuntui, kun tuli Tuppelan kummitäti.
Hän kysyi aina, tahtooko Nanna kuolla? Hän ei tahtonut kuolla, mutta
piti sanoa, että tahtoo, sillä jos olisi sanonut, ettei tahdo, niin
olisi se ollut synti, eikä olisi päässyt taivaaseen, jos olisi kuollut.
Mutta kun sanoi, että tahtoo, niin piti kai kuolla...
Ja Tuppelan täti kävi usein katsomassa Nannaa. Nanna oli niin kaunis.
Silmät loistivat omituisella väikkeellä ja koko lapsi aivan kuin
säteili.
Mahdotonta oli tädin mielestä ihmislapsen olla niin kaunis. Ja hän
melkein uskoi, että Nanna, hänen ristityttärensä, muuttuu tuossa
enkeliksi ja semmoisena eroaa heistä liitelemään kirkkauden asunnoihin.
Kuolema ei ollut hänelle muuta kuin katoaminen tuonne siniseen
kirkkauteen.
Ja hänestä oli niin riemuisaa kuulla Nannan haluavan kuolla, hän itki
aina sitä iloa. Maltittomana oli hän sitä odottanut ja oli jo nähnyt
monasti sielun tekevän riemulla ja autuaallisella hymyllä eroa pienestä
ruumiista.
Mutta Nanna yhä viipyi täällä ja viipyessään muuttui, niin että oli kuin
maan alta kaivettu. Niin kuihtunut oli, ettei hänessä ollut kuin luut ja
nahka. Posket olivat painuneet kuopalle ja olivat sinikuultavat, otsa
kellertävä, huulet mustat kuin karrelle palaneet, kädet pitkinä sormina
ja jänteinä, ja olivat kuoleutuneen väriset.
Kun hän nukkui, olisi luullut hänet kuolleeksi, jollei pieni rinta
olisi hiljaa kohoillut merkiksi, että hengen kipinä oli vielä kytemässä.
Siihen luultiin hänen nyt rauhallisesti sammuvan...
Niin luuli, tai oikeastaan oli varma siitä, äitikin. Hän odotti sitä
kuin joka hetki nytkin, kun yksinään istui sairaan luona.
Vähän väliä kävi hän silmäämässä ja istahti sitten syrjään, pään
pohjukkaan, ettei alituisella katselemisella häiritsisi kuolevaa
sairasta.
Keväisen päivän kirkas ja lämmin paiste kuulti lasketun uutimen läpi ja
pilkisti sisään pienimmästäkin raosta. Kevään henki oli talvisen unen
horroksista herättänyt muutaman kärpäsen, joka lenteli huoneessa sinne
tänne. Se oli vielä hidas liikkeissään eivätkä siivetkään lentäessä
surisseet, mutta se liikehti lakkaamatta iloisena virkistymisestään.
Äidin silmiin vierähti kyyneliä. Ne työnnälti omituinen tunne, joka
yht'äkkiä pulpahti ja aivan kuin hytkähytti mieltä. Se oli kuin toivoa
ja kaipuuta...
Hän oli koettanut vakuuttaa itselleen, että parempi olisi Nannan kuolla,
ja uskoa, että tallella on lapsi taivaassa, mutta aina palautui toivo ja
halu saada pitää hänet luonaan täällä. Ja vaikka kuinka oli koettanut
totuttaa itseään siihen ajatukseen, että Nannaa ei olisi täällä, niin
ammotti tyhjänä hänen jättämänsä sija.
Toivoi sittenkin hänen vielä palautuvan...
Nanna oli nukkunut pitkään, ja kun hän heräsi niin tuntui hänestä
hyvälle ja miellyttävälle, niinkuin olisi jotakin hauskaa tapahtunut.
Oli iloisen näköistä huoneessa, minne vain katsoi. Sängyn kohdalla
seinällä oli kapea päiväpaisteinen juova, jonka valossa seinäpaperin
kuviot näyttivät niin kauniilta. Tuntui kuin niillä siinä olisi ollut
hyvin hauska. Ja häntä aivan kuin halutti tuohon. Hän oli olevinaan
hyvin pieni ja kulki muuatta rantua pitkin. Kun se loppui, siirtyi hän
toiselle, sitä myöten joutui lähelle kukanlehteä. Hän etsi tien, jota
pääsi lehdelle ja istui sitten sille. Mutta sivulla vähän syrjässä,
puoleksi varjossa toiseksi paisteessa, oli suuri avonainen ruusu. Sen
sisällä näytti olevan hauska olla. Hän hyppäsi siihen. Sieltä näkyi vain
kainaloista myöten...
Äiti tuli katsomaan ja kun näki sairaan olevan hereillä, niin painoi
uutimen lähemmäksi ikkunan pieltä paisteen estämiseksi, ettei siitä kilo
kävisi sairaan silmiin.
Nannan mieli kävi pahaksi, kun kukka seinällä tummeni. Hän oli kuin
suutuksissaan äidille. Mutta hän huomasi samassa kärpäsen, joka lensi
uutimeen ja jäi siinä sivelemään jalkojaan ja päätään sekä juoksi jonkun
matkaa ja pyrähti lentoon.
Hän ilahtui siitä ja ihastuksissaan äänsi. Kun äiti katsahti häneen
kysyvästi, sanoi hän hiljaisella, väsyneellä äänellä, mutta riemastus
katseessa: kärpänen lensi!
Äiti nyökäytti päätään. Hänestäkin oli tuntunut kärpäsen ilmestyminen
kuin ilahduttavalle. Ja kun hän taas istahti paikalleen, niin hän
katseli kärpäsen liikkeitä kuin lohdutuksekseen ja huvikseen.
Nannasta tuntui, että nyt on kesä, kun oli kärpänen. Ja aurinkokin
paistoi uutimen takana ihan kuin kesällä.
Silloin oli talvi, kun hän oli ulkona, ja oli soma ajatella, että nyt
oli ulkona kesä. Kadut sulana ja lapsia leikkimässä kaduilla! Tuntui
niin hauskalle. Ja tuli ikävä tyttöjä ja kaikkia.
Siitä oli niin kauan, hyvin hyvin kauan, tuntui ihan, että monta vuotta
oli siitä, kun hän oli heitä ketään nähnyt.
Mitähän ne ovat tehneet sillä aikaa?
Hän ei osannut ajatella, mitä tytöt sillä aikaa olisivat tehneet. Mutta
jos hän olisi heidän kanssaan, niin menisivät metsään... Sarkkisen
kartanolla huvimajassa leikkisivät nukeilla. Ja kartanolla hyppivät
nuoralla ja hyppylaudalla, juoksisivat piilosilla... Olisi niin hauska,
ettei koskaan ennen ole ollut.
Milloinkahan hän parantuu? Mutta jos hänen pitääkin kuolla, kun hän on
sanonut tahtovansa? Mutta hän ei tahtoisi... Kun tulisi Sarkkisen täti,
niin hänelle sanoisi, että hän ei tahdo kuolla...
Sarkkisen täti on siksi hyvä, että hänkään ei tahdo...
Hän pitää lapsista, aina antaa heille mitä vain haluavat
leikkeihinsä... Niin hyvää tätiä ei ole koko maailmassa...
Nanna kuuli jonkun tulevan ovesta ja kysyvän kuiskaamalla:
--Joko on loppunut?
Hän tunsi äänestä, että se oli Tuppelan täti.
Hän heittäytyi nukuksiin, mutta kuuli äidin sanovan tädille, että hän on
valveilla.
Hän rupesi toivomaan, että pääsisi hourioon niinkuin ennekin.
Kiihkoisella kiireellä hän koetti saada varpaita ja sormia puhelemaan
keskenään. Mutta ne eivät ruvenneet, vaikka ennen rupesivat itsestään.
Ei yksikään hiiskahtanutkaan eikä vähintäkään tuntunut siltä, että
rupeavat.
Kun näki sen mahdottomaksi, rupesi hän toivomaan, että Kaisu liikkuisi.
Kaisu ... Kaisu ... Kaisu...
Nanna aivan kuin houkutteli ja kutsui. Mutta hän ei saanut silmiinsä
tuota pientä mustaa. Hän jännitti itseään ja koetti aivan kuin puristaa
sitä näkyviin.
Kun Tuppelan täti ilmestyi sängyn viereen, tunsi hän tuskallista
kuumuutta ja yhä koetti Kaisua liikkumaan. Mutta ei näkynyt sitä mustaa,
ainoastaan jotakin hämärää, suurta. Sekin haihtui pois, mutta kun hän
koetti sitä nähdä, niin ilmestyi se taas.
Hän ei laskenut sitä menemään enää. Siihen keskelle ilmestyi aivan kuin
joku kurkistamaan. Kun hän kiihotti ja kiihotti sitä ja aivan kuin
lähemmäksi veti, niin rupesi näkymään selvemmin, ja se suureni ja
liikkui.
Se huojui joka taholle ja rupesi sitten laskeutumaan. Laskeutui,
laskeutui hyvin syvälle meni ja sitten rupesi nousemaan. Se yleni, yleni
hyvin ylös, pysähtyi ja rupesi hyvin kiireesti laskeutumaan hänen
päälleen hirveää vauhtia, niin että alkoi ahdistaa ja tuntui kuin hän
lutistuisi sen alle.
Hän säikähtyi, kohosi ylös, sieppasi tuolilta sängyn vierestä maitolasin
ja sillä viskasi tuota...
Se pieneni samassa ja muuttui toisenmuotoiseksi: oli semmoinen kuin
hyvin pitkä mies, pitempi kuin tavallinen, ja sillä oli peukalon
pituiset jalat. Se paetessaan juoksi ja huusi niin hullunkurisesti, että
Nannaa nauratti.
Hän tunsi jonkun koskevan itseensä ja kuuli kuin äidin äänen. Kun hän
katsoi ympärilleen, niin huomasi hän olevansa istuallaan sängyssä, äiti
piti kiinni häntä ja Tuppelan täti seisoi loukossa pidellen päätään ja
oli maidossa yltäyleensä. Kun äiti laski hänet makuulleen, rupesi Kaisu
liikkumaan kauhean kiireesti ja huusi kovasti uuuuuuu...
Sormet ja varpaat puhelivat vilkkaasti. Niillä oli niin paljon
puheltavaa ja ne pitivät semmoista elämää!... Isot varpaat rupesivat
painimaan. Toinen oli Iivari ja toinen Risto. Iivari voitti ja Risto
rupesi juoksemaan kaivon ympäri hyvin kiireesti ja toiset varpaat
jäljessä Sormet nauroivat...
Nanna tunsi käden otsallaan. Hän katsoi ja näki Sarkkisen tädin. Nanna
käski sormien olla hiljaa ja varpaitten siivolla, että kuulee, mitä täti
sanoo. Mutta eivät tahtoneet asettua. Viimein sormet istuivat yhteen
kohti niinkuin tytöt koulussa, ja rupesivat sipisemään. Varpaat
rupesivat hevosille ja ajoivat maantielle ja sieltä metsään, josta
kuului vain vähän hälinää...
Hän nukkui siihen. Ja nukkui taas pitkään. Kun hän heräsi, hän rupesi
kuuntelemaan, mitä varpailla ja sormilla oli puhelemista. Hän muistikin,
että varpaat olivat menneetkin metsään ja sormet istuivat koulussa.
Mutta kun hän näkikin sormet paikoillaan ja tunsi varpaatkin, nauratti
häntä ja tuntui, että on nähnyt unta.
Huoneessa ei hänen näkyvissään ollut ketään. Ulkoa kuului hilpeitä ääniä
ja uudin oli vedetty vähän ylös, niin että näki korkeita, valkoisia
pilven seinämiä, joita jäi huvitettuna katselemaan.
Ne olivat hänestä korkeita lumikinoksia. Hän kiipeili niiden rintuuksia.
Pieniltä nyppylöiltä hyppi hän ja huprahti syvälle pehmeään lumeen. Taas
kiipeili ylemmäksi ja ylemmäksi kahloen lumessa. Se oli hauskaa niinkuin
talvella oli kinoksissa pehnata varsinkin lumituiskulla!
Hän koetti katsoa tuiskuiko siellä nyt. Mutta hän ei erottanut. Kun
olisi äiti tullut, niin olisi kysynyt. Mutta sitten hän toivoi, että
äiti ei tulisikaan, sillä äiti panisi uutimen alas. Ja hän oli
hyvillään, että sai olla yksin ja katsella kauniita pilviä.
Ovi kävi ja hän vavahti. Kun kuuli kuiskailtavan, niin alkoi häntä
pelottaa. Hän ummisti silmänsä. Kun tunsi, että tultiin lähelle
katsomaan häntä, oli hän nukkuvinaan. Mutta kuultuaan Sarkkisen tädin
äänen hän avasi heti silmänsä ja katsoi häneen hymyillen.
Tuntui hänestä niin hyvälle, ja aivan kuin halutti jotakin, mitä ei
oikein tiennyt, vaan mikä oli mieluista ja ilahduttavaa. Ja täti oli
hänestä nyt niin hyvä ja rakas, että olisi haluttanut tehdä jotakin
tädin mieliksi. Kun ei muuta voinut, niin lupasi Sarkkisen Annan pitää
lainassa hänen kelkkaansa, minkä lupasi senkin vuoksi, kun oli ikävä
Annaa.
Täti selitti, ettei enää kelkkaa tarvita, on melkein täysi kesä:
Perhoset lentävät, linnut laulavat ja tytöt ovat jo leikkimajassa heidän
kartanolla leikkineet.
Nanna tuli iloiseksi. Mutta hän rupesi kuin jotakin muistelemaan ja
kysyi vihdoin, eikö jo kesä ole ollut.
--Ei ole ollut.
Mutta niin hänestä tuntui. Oli kuin hän olisi nähnyt jotakin kesästä tai
kuullut siitä kauan sitten. Aivan kuin hän olisi nähnyt tyttöjen
leikkivän Sarkkisen kartanolla ja nähnyt perhosia, kukkia ja metsiä...
--Äiti. Olihan se kärpänen? kysyi hän yht'äkkiä.
Äiti sai kauan miettiä, mitä Nanna tarkoitti, mutta muisti sitten sen
kärpäsen, joka Nannaa oli ilahduttanut ja josta hän itsekin oli
ilahtunut. Hän selitti, että se oli viime viikolla.
Nanna jäi muistelemaan ja vähitellen selvisi hänelle se kirkas päivä.
Eikä siitä niin kauan tuntunut olevankaan. Ja hän näki taas kesän
ulkona, kadut paljaina, kedot kaupungin ulkopuolella vihantina.
Sarkkisen kartanolla leikkimajan ja tytöt siellä. Näki kaikki heidät
erikseen. Ja äänet, joita kuului kadulta, olivat kuin kaukaista iloa ja
riemua, jota olisi halunnut kuulla lähempää ja nähdä.
Hän katseli Sarkkisen tätiä kysyvästi ja täti tulikin lähelle, kumartuen
kuuntelemaan. Hyvin hiljaa, aivan kuin varoen muita kuulemasta, sanoi
Nanna:
--En minä tahdo kuolla.
Täti siveli Nannan poskia ja sanoi:
--Ei pieni ystäväni kuolekaan.
Nanna oli kuin irti päästetty. Hänestä oli niin äärettömän hauska. Oli
aivan kuin hän jo olisi ulkona tuolla, tuon sinisen taivaan alla, ulkona
kirkkaassa ilmassa, jossa toiset juoksentelivat iloisina, ja jossa oli
niin hauska!...
Mitähän tytöt sanovat, kun hän parantuu?
Sormet huusivat:
--Tytöt, tytöt! Nanna tulee!
Ja tytöt Sarkkisen kartanolla juoksivat leikkimajasta ja kaikki
hyppelivät hänen ympärillään iloisina ja syleilivät häntä...
Sormet taputtivat käsiään, mutta varpaat karjuivat niinkuin pojat
sormille:
--Olkaa tytöt hiljaa, että Nanna saa nukkua!
Nannasta tuntui hyvälle, kun sai nukkua. Hän silmäsi äitiä ja Sarkkisen
tätiä, jotka istuivat tuolilla sängyn vieressä, ja painoi sitten
silmänsä umpeen, ja varpaat ja sormet lauloivat hyvin kauniisti ja
hiljaa, että se kuului kuin hyvin kaukaa...
Nanna heräsi aamuyöllä, ja kun äiti tuli hänen luokseen, pyysi hän:
--Äiti, antakaa jotakin ruokaa. Ja nukke, se Rimsu-Maija!