Oli jo myöhäinen kesä-ilta. Elsa istui ikkunan ääressä katsellen ulos.
Laskeneen auringon rusko kimalsi kirkontornin ristiin ja vaskipalloon
ristin alla. Hän katseli sitä mietteissään. Tuolta ristin huipusta luuli
näkevän hyvin, hyvin kauas merelle, ehkä sinne asti, missä isä hukkui.
Pitkän, pitkän aikaa sinne tuijotettuaan sanoi hän sitten yht'äkkiä:
--Äiti! Kun minä saan kudotuksi paljon nauhaa ja saan siitä rahaa, niin
ostetaan riisryynejä ja keitetään riisryynipuuroa. Te kerrotte sitten
isästä!
Äiti naurahti ja ihmetteli, miksi juuri riisryynipuuroa ja miksi silloin
isästä.
Elsa ei osannut selittää. Oli niin, että kun hänelle johtui mieleen
jotenkin isävainaja, niin tuli myös riisryynipuuro, ja kun näki jossakin
riisryynipuuroa, niin tuli heti mieleen isävainaja. Se oli kuin jotakin
tuttua unta, josta ei oikein selvää saanut. Mutta jotakin semmoista se
oli, että aivan kuin olisi ammennettu riisryynipuuroa ja isä ollut
jossakin. Ja se tuntui niin hauskalle.
Hän ei ollut sitä koskaan ennen tarkemmin miettinyt, mutta nyt takertui
se mieleen, niin että ajatukset kiertelivät siinä alinomaa. Ja aivan
kuin pujahtamalla tuli muistiin omituisella tavalla sekavia seikkoja,
jotakin säleselkäsohvasta, isän jalka ja pitkä parta, miehiä ja mitä
kaikkea olikaan, ja aina oli valkea riisryynipuuro kuin kaiken keskellä.
Hän muisteli ja koetti selvitellä yhtämittaa, illoin maata pannessa ja
heti herättyään aamulla. Joskus sai jotakin vähäistä yhteyttä noille
seikoille. Ja väliin tuli mieleen semmoisella riemastuksen puuskalla
jotakin uutta ja epäselvää.
»Tilu tilu talla...» Mitähän se oli? Se oli niin tuttua ja niin
hauskaa! Ja oli kuin olisi hän isän jalalla seisonut!
Sellaista johtui mieleen, kun he nyt äidin kanssa sunnuntaina istuivat
ikkunan ääressä, niinkuin usein tekivät, tällä kertaa äänettöminä, katse
milloin kadulla leikkivissä lapsissa, milloin taivaalla vaeltavissa
pilvissä ja itsensä unohtaneina ajatuksiinsa.
Heidän huomionsa sai vihdoin herätetyksi muutamalle katolle kiivenneet
pojat, jotka viittailivat merelle päin. He huusivat erään laivan nimeä.
Katolle nousi muuan vanha mieskin, joka oli paitahihasillaan seisonut
talonsa portilla katselemassa sunnuntain maailmaa. Hän vakuutti, että se
on se laiva, joksi pojat olivat sitä sanoneet. Ulos, kartanoille ja
kadulle keräytyi miehiä, vaimoja, poikia, tyttöjä, ja syntyi virkeätä
liikettä ja vilkasta puhetta. Oli tulossa, jo näkyvissä, odotettu laiva
ja sen mukana kaivattuja omaisia, ystäviä, tuttuja.
Elsa näki äitinsä silmistä vierähtävän muutamia kyyneleitä. Äidin
mieleen tuli niin selvästi aika, jolloin hänkin oli onnellinen odottaja.
Tuo näky oli niin tuttua, aivan kuin eilisenpäiväistä hänelle. Ja hän
kuin tietämättään joutui kertomaan Elsalle niistä ajoista ja isästä.
Oli kuin uusi maailma olisi auennut Elsalle. Kaikki, mikä oli ollut
hämärää, selveni. Kuvat ja tapaukset, jotka katkonaisina oli muistanut,
liittyivät toisiinsa selväpiirteisiksi tosiseikoiksi.
Kaikki esineet kamarissa olivat kuin tutumpia nyt. Isän valokuva
seinällä ei ollut enää litteä kuva, vaan näytti kuin olisi se väliin
silmiään räpäyttänyt, hymyillyt, ja väliin oli kuin olisi sanonut niin
ja niinkin.
Tilu tilu talla,
taivahan alla
ei ole toista
Elsani moista!
Isä oli niin rallatellut jalallaan hypitellessään Elsaa. Hän muisti nyt
aivan selvään. Ja aivan sillä tavalla raksutti seinällä kello, jonka isä
oli tuonut mereltä. Ihan kuin silmissään näki, kun hän tanssi isän
kanssa.
--Ja kuulkaa, äiti. Meillä oli miehiä vieraina. Ja oli suuri huone ja
siinä keskellä lattiaa isä pyöritti minua. Ja kuulkaa. Oli niinkuin
tuolla seinällä semmoinen säleselkäsohva ja siitä sohvalta minä hypin
isän syliin.
Äiti selitti sitten tarkemmin, missä silloin asuivat. Isä oli syksyllä
tullut mereltä ja jäänyt kotia talveksi. Ei ollut lähtenyt merelle,
vaikka toiset merimiehet, toverinsa, olivat käyneet myötään
houkuttelemassa. Kapteenikin oli käynyt tahtomassa vielä laivaansa. Isä
oli sanonut, että pitää se kotonakin saada yksi joulupuuro syödä.
--Minä muistan, äiti! Isä kiikutteli minua jalallaan, otti sitten
polvilleen istumaan ja parrallaan hieroi poskiani. Isällä oli suuri
musta parta. Te seisoitte hellan edessä ja ammensitte valkeaa puuroa
padasta, riisryynipuuroa!
--Se oli joulun aatto-ilta, sanoi äiti.--Ainoa jouluilta, jonka me
yhdessä saimme viettää. Seuraavana kesänä isä lähti merelle ja hukkui.
Sen jälkeen heillä ei ollut riisryynipuuroa ollut. Ei ollut varaa
laittaa.
--Jos ensi jouluun eletään, niin koetetaan kerran saada, sanoi äiti,
kun Elsa taas puhui riisryynipuuron keittämisestä.
Mutta Elsa tahtoi jo pikemmin. Ja hän heti ensi arkipäivänä lähti
kaupalle nauhaa, jota oli kutonut saadakseen rahaa. Hänen nauhaansa
olivat kaikki kiitelleet ja sillä toivoi hän saavansa paljon rahaa, niin
että riisryynipuuro oli varmassa tiedossa. Hyvässä toivossa astui hän
kiirein askelin keskikaupungille, missä luuli herrasväen ostavan.
Ensimmäisessä talossa, mihin yritti, oli suuri koira kartanolla. Se
katseli häntä kuin outoa ainakin ja näytti niin vihamieliseltä. Elsasta
tuntui, että se murisi. Hän pyörti takaisin ja koira saattoi hänet
portille saakka. Toisessa talossa ei näkynyt missään ketään eikä avainta
ollut kyökin ovella. Koko talo oli kuin autio. Kolmannen talon
kartanolla oli lapsia, jotka keräytyivät hänen ympärilleen, ja muuan
sanoi häntä mustalaistytöksi! Se hävetti, niin että itkumielin palasi
kadulle...
Jos sitten pääsikin johonkin taloon, niin ei ostettu. Ihmiset olivat
ylpeitä, eivät olleet näkevinäänkään häntä eikä nauhaa.
Kun hän muutaman taloon taas yritti ja nousi kyökin rappusia, niin
puutarhasta talon kartanolla huudettiin:
--Mitä tyttö hakee?
Hän näki puutarhassa paljon rouvia. Tuli oikein hyvä mieli ja hän meni
puutarhaan.
--Minulla olisi nauhaa myydä, sanoi hän ujosti, niiattuaan rouville.
Rouvat katselivat nauhaa ja kiittelivät sitä kauniiksi ja kysyivät
sitten, kenen tyttö hän on, ja tarkkaan kaikki. He tuntuivat niin
ystävällisiltä Elsasta ja hän oli varma, että rouvat ostavat.
--Mitä sillä rahalla sitten teet? kysyi muuan.
Elsa mietti vähän aikaa ja sanoi sitten:
--Ostan riisryynejä, että keitämme riisryynipuuroa.
Jotkut rouvat purskahtivat nauramaan, toiset tulivat hämmästyneen
näköisiksi ja kaikki alkoivat kiivaasti puhella keskenään, jota Elsa ei
ymmärtänyt, kun se oli ruotsia. Elsa luuli jotakin rumaa sanoneensa,
ehkä jotenkin erehtyneensä ja karotti punaisena.
--Onko äitisi terve? kysyi viimein muuan.
--On kiitoksia.
--No, ei hän sitten tarvitse riisryynipuuroa, etkä sinäkään. Kun on vain
tavallista ruokaa, niin se on hyvä. Ja siitä saa kiittää Jumalaa!
Ja sitten puhuttiin hänelle ylellisyydestä, että se on syntiä, yhtä
suuri synti kuin valehteleminen ja varastaminen, joista kaikista Jumala
ankarasti rankaisee! Elsa ei kaikkea oikein ymmärtänyt, mutta tuntui
kauhealle.
Joku selitti sitten että Elsa tekisi kauniisti ja Jumalalle otollisen
työn, jos antaisi ne nauhat heille pakanain hyväksi. Ja selitettiin
hänelle niistä pakanoista, josta Elsa ymmärsi vain, että ne ovat
kauheassa pimeydessä, ja että niillä on kylmä ja paha olla.
Hän ojensi nauhatukkonsa sille rouvalle, joka oli selittänyt.
--Kas niin. Sinä olet ymmärtäväinen tyttö sanoi rouva taputtaen Elsaa
poskelle, ja toinen rouva antoi piparikakun leipäkorista, joka oli
puutarhan pöydällä, missä oli kauniita kahvikuppeja ja kirkkaita
astioita, niin että kimalteli koko pöytä. Elsa niiasi kiitokseksi ja
toisen kerran hyvästiksi.
Siinä uskossa oli Elsa että hän on tehnyt hyvin kauniin ja hyvän työn,
kun rouvat olivat vakuuttaneet, mutta hän oli kuitenkin alakuloinen
kotiin tullessa. Hänellä tuntui olevan niin ikävä isää ja olisi
sittenkin haluttanut riisryynipuuroa! Hän ei sitä voinut synniksi
ymmärtää. Rupesi kaduttamaan, kun antoikin ne nauhat, oli suutuksissaan
rouville. Kun äiti hänen sisään tulleessaan kysyi, saiko hän myydyksi
nauhansa, niin melkein itkien selitti Elsa, että hän antoi nauhat niille
pakanarouville.
--Pakanarouville? kysyi äiti nauraen.
Elsa selitti minkä osasi ja äiti ymmärsikin heti. Äitikin vakuutti, että
olihan se kauniisti tehty. Mutta Elsa oli pahoillaan.
--Elä ole milläsikään, lohdutti äiti, luvaten, että jouluna varmaan
saadaan riisryynipuuroa. Ja äiti pani jo rahoistaan, mitä juuri oli
saanut kudotusta kankaasta palkkaa, puolimarkkasen paperikääryn
piirongin laatikkoon joulupuurorahaksi.
Elsa ei virkkanut mitään siitä, että rouvat olivat sanoneet
riisiryynipuuroa synniksi. Pelotti, että äiti ei laittaisikaan sitten.
Mutta sittemmin päätti hän yhä varmemmin, että se ei olekaan syntiä.
Kyllä kai äiti tietää yhtä hyvin kuin rouvatkin, mikä on syntiä!
Hän kiinnitti tiukasti toivonsa joulun tuloon, jolloin varmasti on
riisryynipuuroa. Ja sitä ajatellessa aina tuntui melkein kuin isäkin
tulisi kotia...
Katselee ensin sieltä taivaasta ja sitten enkeli hänet tuo...
* * * * *
Joulu oli tulossa. Siitä oli kaikilla puuhaa ja lapsilla paljon
puhelemista, sitä enemmän kuta lähemmäs tuli ja sitä kiihkeämmin sitä
odotettiin.
Elsan piti jo ennen aattopäivää käydä ostamassa riisryynit, aivan kuin
olisi pelännyt, että joulu muuten ehtii mennä ohi. Sitten olikin
turvallisempi odottaa ja tuntui omituisen hauskalle. Kaikki muutkin
puuhat saivat enemmän pontta ja niihin ryhtyi suuremmalla hartaudella.
Muutaman toverinsa, Marin, kanssa oli heillä ollut jo kauan salainen
tuuma, että lähtevät aattoaamuna kaupungille avuille, joita jaettiin
köyhille rikkaista taloista. He toivoivat saavansa paljon niin että
voivat jakaa kaikille köyhille, niinkuin muuan tyttö, josta Mari oli
Elsalle kertonut.
Se tyttö oli rukoillut aaton-aattoiltana ja aatto-aamuna herätessään
Jumalaa, että saisi paljon jakaakseen kaikille köyhille. Ja kun oli
lähtenyt avuille, niin oli heti ensimmäisestä talosta saanut niin paljon
ettei jaksanut kantaa, vaan oli pitänyt hakea kelkka, jolla veti. Ja
tytöllä sitten siitä kelkasta oli riittänyt antaa kaikille. Ei ollut
loppunut vaikka kuin paljon olisi jakanut leipää, lihaa, herneitä,
kaloja ja kaikkia mitä siinä kelkassa oli, ja siinä oli ollutkin kaikkea
mitä kukin oli halunnut. Lihapalanenkaan ei ollut pienennyt, vaikka
kuin paljon olisi leikannut, ja leipiä kun oli se tyttö antanut, niin
heti oli ilmestynyt sijaan toisia. Herneitä kun oli vasusta kaatanut,
niin heti, kun oli pannut vasun kohdalleen, oli se täynnä. Maitoa kun
kannusta kaatoi, niin sekin oli parrastasana kun pystöön nosti. Tyttö
oli vain aina siunannut, kun oli antanut.
Kun he nyt siitä puhelivat, niin innostui Elsa aina enemmän. Jos vain
saisivat niin kuin se tyttö! Mari vakuutti, että he saavat, kun vain
rukoilevat, ja Elsakin uskoi täydellisesti.
Mistähän saisivat suuren kelkan siksi aikaa lainaan?
Sitä kävivät tiedustelemassa, ja kun saivat, niin olivat iloissaan kuin
olisi se jo ollut täynnä lihaa, leipää, herneitä ja kaikkea muuta hyvää.
Mitähän ihmiset sanovat, kun he tulevat kaupungilta ja vetävät kelkalla
tavaraa ja sitten jakavat eikä lopu? Luulevat heitä enkeleiksi!
Varhain aatonaatto-iltana pani Elsa maata ja rukoili. Hän rukoili niin
hartaasti ja tuntui aivan, että Jumala kuulee. Ja kun aaton aamu vähän
sarasti ikkunan takana, siksi että kuumotti, niin tuntui kuin kaikki
mitä oli odottanut, päivän ihme ja illan hauskuus, jolloin oli
riisryynipuuroa, olisi nyt hyvin lähellä, aivan kuin tulossa tuolla
ulkona, tuolla kadulla, josta kuului kulkusten helinää, jotka helisivät
erilailla kuin ennen. Oli kuin joulu olisi laskeutunut kartanolle
valkenevan päivän kanssa ja pyrkimässä sisään.
Levottomana odotti hän Maria, kun pelotti, että jos ei Mari ole
muistanutkaan rukoilla, josta heti kysyi Marilta.
--Tietysti minä olen rukoillut! vakuutti Mari.
Kiireellä lähtivät he avuille, että ehtivät pian takaisin, niin ettei
tarvitse muitten sitten mennäkään.
Keskikaupungilla oli liikettä niin, että hämmästytti. Hevosilla
ajettiin, yhtenä kulkusten rämäkkänä oli ilma. Ja suurissa laumoissa
kulkivat köyhät apuja hakemassa. Kadulta kadulle vyöryi laumat, talosta
taloon vaelsivat yhtenä röykkiönä ja kuin kilvan.
Tytöt menivät muutaman talon kartanolle joukon jäljessä. Makasiinin
eteen ryntäsivät kaikki. Käsiä oli ojennettuna kymmeniä, ja melu oli
suuri. Tytöt eivät päässeet lähellekään.
Ja niin kävi joka talossa. He menivät vihdoin muutamaan taloon, jonka
Mari tiesi rikkaaksi. Portilla tuli joku vastaan, avuillakävijä akka, ja
sanoi, että sieltä on jo jaettu eikä saa enää mitään. Tytöistä se oli
vain sitä parempi! Kun siellä ei ollut enää ketään, niin pääsevät he
kahden pyytämään. He olivat varmat, että nyt tästä talosta he saavat.
Kun he tulivat kartanolle, karjasi renki ja kirosi heille, tarttui
pitkään korentoon ja näytti lähtevän ajamaan. Tytöt eivät tienneet tälle
maailmalle ennen kuin pitkän matkan juostua pysähtyivät kadulla. Mari
purskahti itkemään, kun häneltä säikähtäessään oli jäänyt kelkkakin
sinne kartanolle. He näkivät sitten kelkan tulevan portista tulista
vauhtia keskikadulle, mistä pelokkaina kävivät sen ottamassa.
Kun he astuivat kotia päin, itkivät he molemmat katkeralla mielellä.
Olivatkohan he jotakin syntiä tehneet? arveli Elsa.
Mari intti, ettei hän ole tehnyt. Hän oli aivan varma siitä. Ja Elsa
luuli, että hän se sitten varmaan on tehnyt ja hänen syynsä siis oli.
Mutta mitähän syntiä hän on tehnyt?
--Et ole varmaan uskonut rukoillessasi?
--Uskon minä.
--Olet ollut tottelematon äidillesi?
--En ole nyt ollut. Joskus ennen olen ollut, mutta olen aina pyytänyt
anteeksi äidiltä ja Jumalalta.
Marikaan ei voinut käsittää, mitä syntiä Elsa oli tehnyt, mutta jotakin
hän oli tehnyt, se oli varma ja sen uskoi Elsakin.
Marista erottua asteli hän hiljalleen kotia päin, mieli maan tasalla ja
pelotti. Kukaties on hän tehnyt hyvin suuren synnin!
Äiti Elsan tullessa keitti jo riisryynipuuroa. Sen haju tuntui
huoneessa, ja padassa puuro, äidin liikutellessa, niin mukavasti
puhahteli.
Mutta? Riisryynipuurohan se onkin syntiä! Ne pakanarouvathan olivat
sanoneet kesällä, juolahti äkkiä Elsan mieleen. Riisryynipuuro on yhtä
suuri synti kuin valehteleminen ja varastaminen!
Hän aivan kuin jähmistyi.
Sen vuoksi eivät he olleetkaan saaneet apuja! Ja sen vuoksi varmaankin,
kun silloin kerran oli ollut riisryynipuuroa jouluksi, isäkin oli sitten
hukkunut? Eikä ehkä ole isä päässyt taivaaseenkaan!...
Voi kauheaa!