Kun Vappu pantiin asialle mille hyvänsä, niin unehutti hän sen. Se oli
tietysti sulaa huolimattomuutta. Ja kun ei ankarat nuhteet eikä
tukistelemiset auttaneet, niin sai Vapun äiti neuvoja ja kehotuksia
kurittamaan ankarasti Vappua. Paha istuu toisissa lapsissa syvemmällä ja
sitkeämmässä kuin toisissa, mutta se oli säälimättä kitkettävä pois.
Säälimättä! Sillä joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa.
Vappu kävi asioilla ja sai piiskoja. Sen tiesi äiti ja Vappu etukäteen.
Niin tapaus juoksi kuin vanhaa latuaan.
Vappu pantiin naapurilta, toiselta puolen katua lainaamaan kerinpuita.
Hän lähti, viipyi hetken aikaa, palasi ja jäi seisomaan äidin eteen,
katsoen häneen suurilla sinisillä silmillään.
--Tietysti unehutit! sanoi äiti ja piiskat annettuaan kysyi:--Muistatko
nyt?
--Muistan. Kurolasta kerinlaudat: Äiti lähetti pyytämään, että Kurolan
täti olisi hyvä ja lainaisi kerinpuut äidille.
--Siitäpä näkee, että piiskat selvittävät muistiasi.
Mutta äidin sydäntä särki: Hyvä Jumala, jos lapsi raukka ei olekaan
haluton, vaan on jotenkin puutteellinen? Kuka tietää, kuka ymmärtää,
missä on vika?
Äiti koetti helpotuksekseen itse toimittaa asioita niin paljon kuin
suinkin. Mutta eihän hän kiireiltään aina joutanut. Ja toisekseen olihan
se lapsen opettamista laiskuuteen, huolimattomuuteen.
--Vappu, mene ostamaan kymmenellä pennillä siirappia Työväenkaupasta.
Huone vilisi Vapun silmissä.
Äiti pani rahan Vapun käteen, jonka sitten puristi nyrkiksi, ripusti
mukin kahvasta toisen käden koukkusormeen.
--Elä nyt vain pudota rahaa eläkä säre mukia.
Vappu kouristausi kokoon ja liikutteli jalkojaan kuin olisi lattia
poltellut.
--Ei ole kiirettä! sanoi äiti.--Mutta muista asia. Jollet muista, niin
tuo palatessasi itse vitsat.
Äiti avasi ikkunan ja huusi vielä kadulle:--Kymmenellä pennillä
siirappia!
Vappu äänen kuultuaan pysähtyi kuin köydellä kiskasten. Enempää kun ei
enää kuulunut, lähti hän taas liikkeelle hokien: kymmenellä pennillä
siirappia, kymmenellä pennillä siirappia.
Kädet olivat jäykkinä, kun toisessa puristi rahaa lujasti nyrkissä ja
toista piti koholla varoen mukia. Koko ruumis oli omituisesti väärässä.
Ja tajuttomasti katseli hän jalkoihinsa, joita nosteli kuin peläten
pieneen kivimuruunkin lankeavansa. Varotukset pudottamasta rahaa,
särkemästä mukia, uhka muistamaan asia, ja kaikki kiellot ja käskyt
olivat kuin tunkeutuneet jäntereihin.
Yhtäkkiä pysähtyi hän ja hyvin varoen ja yläti astui kuin olisi ollut
korkeampikin ja vaarallisempi este kuin kaksi pientä jalkaa, yhtä pienet
kuin omansakin. Hän ei niitä jaloiksi tajunnut eikä huomannut miksikään
Nikolan Fannia, joka istui katuvierellä. Vasta kun Fanni äänsi, heräsi
Vappu kuin unesta. Hän pysähtyi.
Fanni istui siinä sylissään nukke, jota rupesi näyttelemään Vapulle. Se
oli nukke semmoinen ettei ennen nähty. Se äänsi ja se painoi silmänsä
umpeen. Se oli ihan kuin oikea, elävä pikku ihminen!
--Saat joskus, kun tulet meille, pitää tätä sylissäsi. Vappu liikutti
jalkojaan ja hoki: kymmenellä pennillä siirappia.
--Saat sinä nyt hetikin, sanoi Fanni. Ja hän tarjosi oikein kiihkeästi
Vapulle nukkea syliin aivan kuin luullen, että Vappu ei muuten oikein
ymmärrä ihailla sitä, jos ei saa sylissään pitää. Ja itseäänkin halutti
nähdä, miltä nukkensa toisen sylissä näyttää.
Hän asetti Vapun kädet niin, että saattoi panna nuken lepäämään
käsivarsille, ja sitten syrjästä katseli iloisena ja onnellisena siitä,
että tuo nukke, jota Vappu piti sylissään, oli hänen omansa.
Vapusta oli melkein kuin unta. Siinä käsivarsillaan nukkuvaa nukkea
katseli hän suu leveässä hymyssä, silmät kirkkaina, liikutteli jalkojaan
kuin olisi seisonut tulisilla hiilillä. Pää kallellaan hän hellällä
tuudittavaalla äänellä, vähän kuin laulun tapaan hoki:
--Kymmenellä pennillä siirappia, kymmenellä pennillä siirappia,
kymmenellä pennillä...
Kun Fanni otti nukkensa ja kutsui häntä tulemaan asialla käytyä heille
leikkimään nukeilla, lähti Vappu juoksemaan hiljalleeen. Kädet ja ruumis
olivat yhä enemmän jännitettyinä ja äänekkäämmin hän hoki asiaansa.
Muutamasta portista syöksyi hänen jälkeensä tyttöjä, jotka takerruttivat
hänet keskelleen ja kaikki yhtä aikaa kertoivat hänelle, että he olivat
lähdössä Isolan niitylle, jonne oli kolme kilometriä kaupungista. He
pääsivät sinne hevosella ja ovat iltaan asti, jolloin taas pääsevät
hevosella takaisin. Heillä on eväätkin. Ja siellä on hyvin hauska!
--Tule sinäkin Vappu!
Vappu pudisti päätään:
--Kymmenellä pennillä siirappi...
--Ole tuossa hiljaa siirapistasi, kyllähän me sinulle sitten
muistutamme!
Ja tytöt alkoivat houkutella Vappua sinne, selittäen, että hän ehtii
mukaan, kun käy hyvin joutuin ja muistaa asiansa kerralla.
--Kymmenestä pennistä, joka sinulla on kourassa, muistat että sen
edestä, neuvoi muuan.--Ja siirapin muistat--
--Siirapin muistat, jatkoi toinen, kun ajattelet mikä on kaikkein
makeinta. Tahi muista siirappikaramelliä!
Vappu kun oli jo kaukana menossa, huudettiin hänelle vielä:
--Kymmenellä pennillä siirappia! Juokse kiireesti!
Vappu juoksi, että paljaat pohkionsa vilisivät vain. Mutta yht'äkkiä
hiljensi hän kulkunsa. Hän säikähti muistaessaan äidin sanoneen, että ei
ole kiirettä! Pelotti oikein, että jos kiireesti juostessa olisi
langennut, särkenyt mukin, pudottanut rahan ja unohuttanut asian.
Kauheaa!
Hänestä tuntui kuin kaikki äidin varoitukset olisivat olleet vähän aikaa
uneuksissa. Kädet ja ruumis vetäytyivät taas täyteen jännitykseen.
Henkeä vetäessäkin hän hoki: Kymmenellä pennillä siirappia...
Ja yhä kiihkoisemmin hoki hän sitä tullessaan puistoon, jonka läpi oli
mentävä. Hän oli aikonut mennä toista tietä, mutta tämä aikomus oli
juuri tuossa uudestaan jännittyessä unehtunut. Huomasi vasta puistoon
tullessaan. Hän painoi alas päänsä mennessään muutaman tuuhean koivun
sivu, jossa oli suuri tuulenpesä. Siihen oli joskus asiansa unehtunut
katsellessaan sitä. Hän vain kerran vilkasi sinne, että onko se vielä
siellä, jossa hänestä olisi niin mukava asua... Puiston läpi juoksevan
puron siltaa meni hän ummessa silmin. Sillalta oli hänen usein pitänyt
kääntyä takaisin pysähtyessään siihen vain hetkeksi aikaa katsomaan
pientä kuohuvaa putousta, jossa oli niin kauniita paikkoja, ja jossa
aivan kuin olisi eletty ja leikitty... Hän kuunteli vain, kuuluiko
kohinaa. Ja kiireesti juoksi loppumatkan puistoa, missä sileä nurmikko,
joka oli kuin viheriää samettia puiden välissä, oli niin houkuttelevan
näköinen kuvailemaan mielessä kaunista metsää, jossa Peukalo-Liisa asui
kukissa ja perhosten selässä matkusti kukasta kukkaan. Hän vilkasi vain
vähän syrjäsilmällä sivuilleen.
Kadulle tultua näkyi jo Työväenkaupan kyltti, joka kimalteli auringon
paisteessa.
--Kymmenellä pennillä siirappia...
Hän hoki matalammalla äänellä, ja vaikka ruumis oli entisessä
jännityksessä vielä, niin oli hänellä kuitenkin kuin helpompi ja
turvallisempi olla. Ja hän uskalsi vähän katsella sivuilleenkin ja
ulommaksi eteensä, mutta teki sitä kuin varkain.
Hän huomasi yhtäkkiä edessään korean höyhenen, joka liipotteli ilmassa,
juuri hänen silmäinsä tasalla. Se väikkyi siinä yhdessä kohden ja
väreili niin kauniisti. Kun se sitten kulkeutui lähemmäksi seinää, niin
nousi se samassa hiljalleen seinäviertä räystään tasalle, siitä syöstyi
keskemmäksi katua ja laskeutui, vaan alkoi sitten taas kohota.
Hän seisoi ja kiintyi katsomaan, ruumis jännityksissä ja hokien
siirappiansa, mutta ajatukset jo karkutiellä, omissa valloissaan.
Höyhen kohosi, se nousi yhä ylemmäksi kulkeutuen samalla poispäin yli
kaupungin. Korkealla ja kaukana siellä pilkotti sitä pikkuisen, niin
niin vähän, ja sitten katosi viimein.
Minnekähän se menee?
Vappu lähti kävelemään kädet lauenneina jännityksestään, ruumis suorana
ja katse taivaalla siellä, minne höyhen oli lentänyt.
Kuinkahan kauas se lentää?
Lentää varmaan ulkomaille asti...
Jos hän olisi hyvin pieni, vielä pienempi kuin Fannin nukke, ja istuisi
suurelle höyhenelle...! Se lentäisi johonkin hyvin kauas... Valtamerelle
johonkin saareen, jossa olisi pieniä ihmisiä. Ja siellä olisi
kristallilinna, joka paistaisi monivärisenä... Ja kaunis puutarha...
Kaikki eläimet olisivat kesyjä... Sieltä tulisi hän sitten aina käymään
täällä, höyhenellä lentäisi... Höyhen laskeutuisi kotikartanolle...
Hän säpsähti aivan kuin muistaen äkkiä jotakin, katsahti kuin jotakin
etsien. Ja säikähti uudelleen niin, että vavahti.
Hänestä tuntui kuin olisi hän joutunut johonkin kuin eksyksiin ja
niinkuin ei tietäisi mihin siitä mennä. Hän kuunteli, sanoiko hänen
suunsa mitään. Ei sanonut. Kaikki ajatukset olivat ihan pysähdyksissä ja
päätä huimasi.
Kuin henkimeneissä juoksi hän tietämättä mitään, ennen kuin oli
kotipihalla. Hän meni liiteriin, kiskoi varsiluudasta kourallisen
vitsoja, riensi sisälle, ja suuret siniset silmät luotuina avonaisesti
äitiin hän ojensi vitsakimpun äidille ja lausui:
--Kymmenellä pennillä siirappia.
Äiti katsoi pitkistään Vappua. Sitten hänen silmänsä vettyivät.
Hänen entinen ankaruutensa tuntui julmuudelta.
Olihan Vappu nöyrä. Valmis lähtemään aina, ilman vähintäkään
haluttomuuden merkkiäkään. Kesken leikkiensäkin... Ei, mitta oli täysi.
Hän ei vitsaan tartu enää ei kuuna päivänä!
Äiti samassa otti vitsakimpun.
Vapun ruumista kylmä karsi ja kaikki jäsenet pinnistyivät jännityksiin.
Hän valmiina odotti äidin viimeistä käskyä. Poskia poltteli ja korvat
humisivat. Tuntui niin ahdistavalle, että ei saattanut ajatella mitään.
Äiti taittoi vitsat ja viskasi uuniin.
Vappu oli ihmeissään. Hän ei ehtinyt selvään ajatella, eikä tehdä mitään
päättelyitä, mutta hän tunsi ja uskoi, että äiti ei enää koskaan
piiskaa! Samalla kertaa pyrki esiin itku ja nauru, hän syöksyi äidin
kaulaan.
--Kyllä minä äiti muistan nyt aina!
--Yhdentekevä, lapsi rakas, muistatko vai et.
Ihme ja kumma! Vappu muisti aina.