Mari oli yksin kotona ja kahviastia oli pöydällä! Sitä oli varottu
jäämästä käsille, kun Mari oli ollut ahnas paahdetuita kahvinpapuja
syömään. Se näytti hänelle oikein himoksi käyneen, ja äiti oli häntä
siitä kivenkovaan ja rangaistuksen uhalla kieltänyt.
Häneltä oli kielletty kahvinjauhantakin ja se työ uskottu nuoremmalle
sisarelle, Susannalle. Mutta tuon uhkakiellon julistettua ei hän saanut
enää koota sirujakaan, joita jauhaissa pirskui myllystä. Kun yritti
siihen, puhtaalla aikomuksella pannakseen sirut myllyn suppiloon, niin
Susanna huusi ja pikku Jussi uskollisena kaikuna jälessä:
--Äitii! Mari jo ottaa!
Sirujen kerääminen tuli Jussin yksinomaiseksi oikeudeksi. Marin eivät
suvainneet sormellakaan edes etäältäkään osoittaa. Siitäkin äkäisellä
tavalla kielsivät. Marilla ei ollut siihen sanomista mitään. Toisilla
oli oikeus puolellaan. Koettihan vain lannistunutta mieltään kohottaa
uhkamielisellä ajatuksella, että kun hän tulee suureksi ja käy
rippikoulun, niin hän sitten jauhaa eikä anna toisten sirujakaan kerätä.
Ja hän syö niin paljon kuin haluaa, kourallisen aina kerralla pistää
suuhunsa!
Se ei kuitenkaan riittänyt lohduttamaan kuin siksi kertaa. Lyödyllä
mielellä istui hän jo toiste Susannan jauhaessa ja nieleskeli
ehtimiseen, kun kahvit myllyssä ratisivat.
Jos olisi saanut yhden pavun! Tai yhden ainoan sirun! Sitten ei olisi
eläissään tahtonut, ei isonakaan, ei juodakaan kahvia.
Aika kuitenkin oli haihduttanut vähitellen halun. Ja siitä oli jo kauan.
Oli aivan kuin uneuksiin joutunut koko asia. Mutta kun nyt hänen yksin
ollessaan kahviastia oli pöydällä, jota ei ennen koskaan ollut
tapahtunut, niin hän sen huomatessaan säpsähti. Ja heti ilahtui hän
aivan kuin jotakin hyvää olisi tapahtunut. Oli niinkuin olisi muistunut
mieleen jotakin viimekesäistä, hyvin, hyvin hauskaa. Hän tunsi suussa
miellyttävän maun ja pureskeli aivan kuin jotakin ratuuttaakseen.
Tuntui niin suloiselle ja hän oli melkein kuin huumauksissa.
--Mutta jos astia onkin tyhjä!
Pettymyksen viha sälähti mielessä. Kuin sen sysäämänä syöksähti hän
pöydän luo ja repäisemällä kiskasi kannen auki.
Astia oli täpösen täynnä mustanruskeita kahvinpapuja. Hän riemastui,
posket karahtivat kuumiksi. Hehkuvin silmin hän katseli astiaan
valikoiden mielessään parhaita.. Oli paljon oikein makeannäköisiä, ja ne
aivan kuin tarjottelivat itseään. Hän rupesi jo sormellaan muuatta
tapailemaan, mutta luopui yrityksestään, pisti kannen kiinni vikkelästi,
pani astian pöydälle ja meni kadunpuoleisesta ikkunasta katsomaan,
näkyikö äitiä tai Susannaa ja Jussia. Palatessaan pöydän luo hiipi hän
varpaillaan. Ja kannen aukaisi hän hammasta hioen ja hyvin varovasti,
aivan kuin kaikki olisi hyvin salaisesti ollut tehtävä. Hän ei joutanut
valikoimaan ollenkaan, otti summassa, kuin olisi ollut hirveä kiire.
Siinä kiireessä hän ei tahtonut saada kantta kiinni. Se aivan kuin
piteli vastaan, ja tuntui, että äiti on portilla tulossa. Hätäyksissään
tuuppasi hän astian pöydälle avonaisena ja pyörähti sohvalle istumaan,
toinen käsi kätkössä vyöliinan alla.
Sydän löi kiivaasti, oli kauhean kuuma ja läähötytti aivan kuin olisi
juossut kovasti. Hän vahti oveen tuijottaen. Aivan kuin päätä huimasi
pelko, että äiti astuu ovesta. Kun ei ovi pitkään aikaan liikkunut,
tarkisti hän korvansa ja kuunteli henkeään pidättäen. Ei vähintäkään
ääntä kuulunut porstuasta eikä portailta. Hän rauhoittui vähän ja
käväisi panemassa kannen kiinni. Tuntui helpommalle. Mutta kauhistutti
vielä, kun ajatteli, että äiti olisi sattunut tulemaan, juuri kun hän
oli kahviastialla ottamassa.
Mutta jos äiti olikin kamarissa tai Sanna ja Jussi! Se oli mahdotonta,
mutta häntä pelotti kuitenkin. Yht'äkkiä tuli mieleen, että siellä on
joku vieras ihminen, aivan tuntematon! Hän sitä säpsähti ja kylmä karsi
ruumista. Ei tahtonut uskaltaa mennä katsomaan, mutta oli kuin pakko
mennä. Parilla hyppäyksellä seisoi hän kamarin kynnyksellä, ja kun hän
tuli kamariin ja tarkasti pöydän ja sängyn alustan vielä kuin
varmuudeksi.
Kamarissa tuntui mukavampi olla. Eihän kukaan voisi arvata hänen
ottaneen, kun hän täällä oli kaukana koko kahviastiasta! Hän istahti
sängynloukkoon, jossa hänellä oli nukkensa ja lelunsa. Oli muka siinä
leikkimässä, jos joku tulisi. Ja nyt oli hän mielestään täyden turvan
takana. Oli oikein hauska, ja hän nautti ajatuksestaan, että nyt saa
maistaa. Hän nauraa hykersi mielessään ja puristi kouraansa, jossa
kahvipavut olivat, raskimatta ruveta vielä syömään. Mutta samassa hän
muuttui vakavaksi ja kuin jollekin toiselle selittäen supatti hän hyvin
hiljaa, että ei hän vasta ota, tämän kerran vain... Tämä yksi kerta ei
haittaa... Jos veisi nyt takaisin, niin voisi äiti tulla, juuri kun hän
on panemassa takaisin, ja äiti luulisi, että hän on ottanut! Hän avasi
varovasti kouransa. Siinä oli kolme papua. Tuon verta, se ei haittaa!
Mutta hyvin epävarmasti otti hän yhden pavun ja puraisi siitä puolen.
Vähän aikaa makusteltuaan sylkäisi hän murut suustansa. Maistui pahalle,
että puistatti.
Itkumielin katseli hän kämmenelleen. Siinä nyt hänen mielestään oli
paljon. Miksi ottikin niin paljon? Miksi ei vienyt heti takaisin
kaikkia? Nyt ei voinut niitä panna astiaan, kun oli tuo puolisko, siitä
äiti heti huomaisi! Mihin hän ne nyt panee?
Hän voivotteli tuskissaan ja oli aivan neuvoton. Kun tulisi äiti, niin
sanoisi hänelle kaikki. Siitä tunsi hän lohdutusta. Mutta kun kolahti
ulkona joku, niin hän säikähti niin, että istui kuin jähmistyneenä.
Sitten tuli tuskan palava ja hirveä hätä ajatellessa, että äiti on
porstuassa tulossa. Hän sieppasi muutaman koreita papereitaan, kääräisi
kahvipavut siihen, pisti myttyrän uuniin väliin ja istahti nopsasti
entiselle paikalleen muka hyvin toimessa leikkimään.
Ei tullut ketään ja hän jäi nukke kädessään kuuntelemaan pörhöllä korvin.
Yhtäkkiä viskasi hän nuken lattiaan, ryntäsi kauhistuneena etuhuoneeseen
paiskaten lujasti oven jälkeensä kiinni.
Paperi uunin välissä oli ratissut!
Se oli kauheaa! Hän vapisi kuin haavan lehti ja kyyristyi sohvan
nurkkaan vyöliina silmillä. Mielikuvitus oli aivan irrallaan. Tuntui,
että kamarissa oli uunin tausta täynnä kahvia, ja että kahviastiassa ei
ollut kuin vähän pohjalla. Kuvasti mieleen, että hyvin pienet olennot
kantoivat kahviastiasta kamariin uunin taakse.
Hän kurkisti vyöliinan laidan alta. Näytti aivan kuin kahviastia
pöydällä olisi liikkunut! Kamarin ovi oli kiinni, mutta tuntui kuin
kamarissa olisi liikuttu ja tehty nukeille pahaa. Hän aivan odotti, että
ovi aukeaa ja siltä joku syöksyy etuhuoneeseen. Silmiään räpäyttämättä
tuijotti hän kamarin oven lukkoon odottaen milloin se rapsahtaa. Kuin
rukoillen toivoi hän äidin tulevaksi heti. Hän tunnustaa äidille kaikki.
Ei koskaan, ei koskaan hän enää ota eikä tahdo, isonakaan, juodakaan
kahvia!...
Kun kuului äidin ääni kartanolta, tuntui kuin unissa painajaisesta
päästyä. Hän viskasi vyöliinan silmiltään. Kaikki mielikuvituksen luomat
olivat kuin puhaltamalla menneet. Ei pelottanut ollenkaan.
--Mari täällä istuu kilttinä! sanoi hän äidille heti. Mutta hän oli
näkevinään äidin katseesta, että äiti ei usko, vaikka sanoikin: vai
niin. Hän punastui, kävi levottomaksi ja tapaili kätkemään käsiään
vyöliinan alle aivan kuin niistä olisi jotakin näkynyt.
Äiti kysyi Susannaa ja Jussia, missä ovat, ja alkoi toimia tavallisuuden
mukaan. Mari seurasi hänen liikkeitään tarkkaavalla katseella ja odotti
joka silmänräpäys, milloin äiti ottaa kahviastian ja avaa sen.
Äiti kun meni kamariin, oli Mari aivan varma, että äiti kuulee paperin
ratisevan. Kun äiti ei näyttänyt huomaavan täälläkään mitään, juolahti
mieleen lohduttava ajatus, että hänen ei tarvitsekaan tunnustaa, kun ei
kuitenkaan vasta ota...
Mutta pelko alkoi uudestaan vaivata, kun äiti palasi etuhuoneeseen. Se
yltyi aina, kun äiti meni pöydän luona toimimaan. Ja kun äiti siitä
poistui kahviastiaan koskematta, niin alkoi hän toivoa, että äiti
menisi ja nostaisi huomaamattaan kahviastian kaappiin. Kun ei äiti sitä
tehnyt, niin sanoi Mari yht'äkkiä mielistellen:
--Minä rupian äiti, ihan aivan kiltiksi?
Äiti vastasi siihen jotakin, että se on mieluista hänen kuulla.
--Pankaa äiti tuo kahviastia kaappiin, sanoi Mari hätäisesti ja
viekkaalla toivolla, että äiti sen tekee huomaamatta mitään.
--Minkä vuoksi? kysyi äiti.--Haluttaako sinua kahvipapuja?
--Ei haluta!--Mari purskahti itkemään.--Kuulettehan, ettei haluta!
--Kuulen, kuulen vähemmälläkin, hyvä ystävä! nauroi äiti.
Susanna ja Jussi tulivat sisään, kun Mari vielä intti ja itki, että
häntä ei haluta. Ja kun Susanna tiedusteli Marin itkun syytä, niin alkoi
Mari selittää, että hän ei ole ottanut kahvinpapuja, vaikka astia on
ollut pöydällä ja hän yksin kotona, ja ettei häntä haluta. Mutta kun
äiti samassa otti kahviastian ja avasi, säpsähti Mari ja jäi
tuijottamaan äitiä silmiin. Poskia poltteli. Teki mieli sanoa, että hän
on ottanut, mutta mitä Sanna ja Jussi? Aivan kuin joku kuvaili hänelle,
miten kaunista olisi ollut, jos hän ei olisi ottanut ja hän melkein tuli
vakuutetuksi, että hän ei ole ottanutkaan. Miten ollakaan, niin Mari kun
äiti käänsi kysyvän katseen häneen, lennätti sanoiksi:
--Minä en ole ottanut. Mutta sanottuaan hän mielessään näki paperin,
jossa oli kaksi ja puoli papua, kamarin uunin välissä ja itsensä
ottamassa kahviastialla, ja muita tapauksia sieltä täältä. Hän tuijotti
äitiä silmiin, vuoroon punastuen vuoreen vaaleten.
--Onko tästä otettu? kysyi äiti.
--On, vastasi Mari aivan kuin olisi nähnyt jonkun ottavan.
--Kuka on ottanut? Sannako?
Marista tuntui kuin jotakin toivoa, kun muilta kysyttiin. Mutta Sanna,
joka oli hyvin aikaihminen laatuaan, halveksi niin koko kysymystä, että
pyörähti selin, meni toiselle puolen huonetta, josta vasta sanoi:
--Kaikkia sitä kuulee! En ikinä ole kahvia suuni nahalle pannut!
Mari oli aivan masennuksissaan. Hän tunsi huonoksi itsensä Susannan
rinnalla.
--Jussiko? tutki äiti.
Mari odotti vastausta.
--Eipä nyt valita ottajia! vastasi Susanna Jussin puolesta ja Jussi
terhenteli samoilla sanoilla, vaikka ei ollut oikein selvillä mistä oli
kysymyskään.
Äiti katsoi Maria pitkään ja tutkivasti. Mari syöksyi yht'äkkiä
porstuaan ja huusi oven raosta itkuäänellä:
--Äiti! Tulkaapa tänne!