Hanna ja Lyyli olivat hyvin toimessa.
Eilen oli nimittäin heidän serkkunsa Olga käynyt näyttämässä uutta
päällystakkiaan ja oli selittänyt, että kun hän oli käynyt kaupungilla
äitinsä asialla, niin olivat kaikki ihmiset katsoneet häntä. Varsinkin
herrasväki. Hänellä kun oli kevättakki, jota ei ole kuin herrasväen ja
muutamien rikkaitten lapsilla! Olga oli mielestään vähän niinkuin
herrasväen lapsi ja niin se tuntui hänen serkuistaankin.
He ihastuksella ihmettelivät Olgaa. Olivat menneet portille katsomaan
hänen jälkeensä. Olgalla hameen helmat hemsahtelivat niin sievästi!
Voi, voi jos heilläkin olisi kevättakit! Vaan kun ei ollut kuin pitkät
nutut, niin että ei hameen helmat näkyneetkään eivätkä päässeet
heilumaan.
--Jos Jumala sallisi löytää kadulta seitsemänkymmentäviisi penniä, niin
ostettaisiin mekin kevättakit! sanoi Lyyli.
Mutta Hanna selitti, ettei niin vähällä saa, vaan pitäisi olla paljon
enemmän kuin markka.
--Jos Jumala sallisi löytää sataviisikymmenen markkaa! toivoi heti
Lyyli. Ja sisään mennessä kulki hän kumarassa ja katseli tarkkaan aivan
kuin neulaa etsien.
Maata pannessaan illalla hän oli rukoillut, että Jumala pudottaisi sen
rahan heidän portaittensa eteen, josta hän sen löytäisi aamulla. Heti
herättyään hän oli käynyt katsomassa, oli penkonut multaa ja kaivanut
kuoppiakin, ja oli vihassa, kun ei löytänyt. Olihan ennenkin semmoista
tapahtunut, että vaikka kuin oli rukoillut, niin ei ollut saanut, vaan
ei hänellä ollut mitään haluttanutkaan niin hartaasti kuin kevättakkia.
Hän melkein itki.
Mutta päivemmällä, kun äiti oli mennyt johonkin asialleen, että olivat
kahden kotona, otti Hanna äidin punaisen röijyn, jota äiti piti
kotosalla työssään, ja koetti sitä, eikö se sopisi kevättakiksi. Hän
kulki huoneessa ja heilutteli ruumistaan, että hameen helmat
hemsahtelivat.
Lyyli ihastui äärettömästi, ja alkoi pahoa kun ei hänellekin ollut
röijyä.
Hanna haki vintistä äidin mustan pyhäröijyn ja antoi punaisen Lyylille.
Ja sitten koettivat yhdessä kävellä ja olla. Lyylikin osasi heiluttaa
hyvästi hameitaan, kun Hanna vähän opetti. Heistä molemmista oli hauska,
varsinkin Lyylistä.
--Näitä kaikki luulevat oikeiksi kevättakeiksi, eikö luullakin? kysyi
Hanna.
Lyyli vakuutti. Ja hänestä ne olivatkin aivan oikeat. Hihatkin, jotka
olivat niin pitkät, että riippuivat polvissa, kun kädet olivat suorina,
ja puolitiestä retkottivat kuin tyhjät pussit, kun koukisti käsiä,
olivat Lyylin mielestä vain komeat, ja niin piti aivan oikeissa
kevättakeissa olla. Heillä oli paremmat ja kauniimmat kevättakit kuin
Olgalla!
Siitä olivat he nyt niin toimessa. Ja he lähtivät kaupungille
kävelemään.
Kaikkia ihmisiä he katsoivat, että huomaavatko. Ja kun joku heihin
katsoi, niin he olivat hyvillään ja heiluttivat hameitaan vielä enemmän.
Kun tuli joku rouva tai herrasneiti vastaan, niin he katsoivat hymyillen
heihin. Ja kun sivu mentyä päättelivät, että kyllä ne luulivat meitä
rikkaiksi. Talonpoikaisnaisten sivu menivät he sitten arvokkaina, siinä
varmassa luulossa, että ovat herrasväkeä!
Muutamalla kadulla he näkivät tätinsä menevän edellään. He kiersivät
toista katua vastaan. Lyyli arveli, että saapa nähdä, tunteeko täti! Ja
tätiä vastaan tullessa Hanna hymyili, vaan Lyyli oli vakava ja arvokas.
--Mistä te tulette? kysyi täti ihmettelevän näköisenä.
--Äidin asialta! vastata näpsäytti Lyyli, vakuutettuna, että se kuului
asiaan, kun Olgakin oli ollut äitinsä asialla.
--Mitä ryysyjä teillä on päällänne!
--Nämä ovat uudet kevättakit! vastasi Lyyli varmasti ja vähän
kiukkuisesti, kun täti oli ryysyiksi sanonut. Ja alkoi selittää:
--Me olemme juuri tänä päivänä nämä saaneet. Äiti on vaatteen ostanut
Sunilan puodista ja Juustisen Josefiina on nämä tehnyt. Ja Josefiinalla
on ollut niin hirveä kiire, kun on kaikille herrasväen lapsille tehty
uudet kevättakit. Meille Josefiina teki ennemmin kuin sotakomisariuksen
lapsille, kun Josefiina on meidän kummi.
Täti kuunteli niin ihmeissään, ettei tiennyt mitä ajatella. Olisi ihan
voinut uskoa kaikki todeksi, jos olisi ollut umpisokea, ettei olisi
nähnyt heillä olevan äitinsä röijyt! Ja niin vakavana ja vähintään
arastelematta Lyyli valehteli vasten silmiä. Ja vielä Josefiina muka
heille ennemmin kuin muille, kun oli heidän kumminsa!
--Eihän Josefiina ole teidän kummi.
--Onhan hän Olgan kummi.
--Mutta ei teidän!
--Niin, mutta Josefiina tykkää miestä aivan kuin olisi meidänkin kummi,
selitti Lyyli hämäilemättä.
--Eihän nuo ole kevättakit, äitinne röijythän teillä on!
--Eei, vakuutti Lyyli.--Näissä on vain pitkät hihat, kun se on uutta
muotia. Kaikki herrasväki on katsellut näitä, ja muuan rouva kysyi,
paljonko nämä ovat maksaneet. Nämä ovat maksaneet satakymmentäviisi
markkaa.
Täti olisi nauranut, jos ei olisi tuntunut niin kauhealta, kun
tuommoinen pieni tytön nasta koetti valehdella hyvällä halulla siinäkin,
missä taito puuttui. Hän ankarasti komensi tytöt menemään kotia ja aikoi
itse tulla selittämään äidille heidän rumista kujeistaan.
Hanna ihmetteli Lyylille, että se oli soma tuo täti, kun ei uskonut!
Mutta he eivät välittäneet tädistä eikä hänen käskystään, vaan menivät
Olgan luo näyttämään kevättakkejaan.
Sinne mennessään huomasi Hanna, että Olga--joka oli suurempi
heitä--olisi mukava rouva ja he hänen tyttäriään ja mentäisiin johonkin.
Olga heti suostui heidän esitykseensä. Hän haki veljensä olkihatun,
johon ommeltiin koreita tilkkuja ja nauhoja, paperikukkia ja mitä oli
heidän mielestään sopivia koristuksia. Hannalle ja Lyylille käärittiin
huivit hatuiksi. Ja niin he menivät uudestaan kaupungille.
Kaikki ihmiset heitä katsoivat ja hymyilivät heille, josta he olivat
mielissään. He päättelivät, mitä kaikkea ihmiset ajattelevat, ja
luulevat: ketähän nuo ovat? kukahan se on tuo rouva? jopa on sieviä!
kukahan niille on tehnyt uudenmuotoiset kevättakit?...
Niin tyytyväisinä ja niin toimessaa tulivat he takaisin! Olga ei
malttanut vielä kotia mennä, vaan tuli ensin serkkujensa luo, kun
halutti vielä puhella itsestään, sillä hän mielestään oli erinomaisin
heistä, hänellä kun oli oikea kevättakki, niin että hän oli aivan oikea
rouva?
Hannan ja Lyylin täti oli jo tullut ennen heitä heidän kotiinsa ja
selittänyt siellä äidille ja isällekin, joka nyt oli päivällisellä,
minkälaisena hän oli tavannut tytöt kadulla ja miten Lyyli oli
valehdellut. Äidistä oli tuntunut ihan uskomattomalle. Ja tätikin
vakuutti, että jos hän ei olisi omin korvin kuullut Lyylin itsensä
selittävän heidän kevättakeistaan, niin ei voisi uskoa. Täti päätti,
ettei muuten ole mahdollista, kuin että Hanna oli valeet istuttanut
Lyyliin. Kaikessa tapauksessa oli kauheaa, ja äiti päätti rangaista
ankarasti.
Kun tytöt tulivat sisään, oli äidin vaikea säilyttää ankaraa mieltään ja
muotoaan. Pyrki sulamaan kaikki nauruun. Hassumpaa maailmassa ei hän
ollut vielä nähnyt!
Olga alkoi heti hyvin tosissaan ja kuin jotakin erinomaista asiaa
selittää, että he ovat kulkeneet koko kaupungin, ja kaikki ovat luulleet
häntä rouvaksi ja Hannaa ja Lyyliä hänen tyttärikseen.
--Johan vain on luultu! arveli täti.--Tuommoisille varistenpeläteille
ovat kaikki nauraneet!
Mutta ei kukaan ollut nauranut. Kaikki olivat vain ystävällisesti
hymyilleet. Ja Lyyli selitti:
--Muuan rouva ja herra tulivat vastaan, niin nekin kysyivät toisiltaan
meistä, että kukahan se on tuo kaunis rouva, jolla on niin sievät tytöt!
Olga jo alkoi kuin vähän epäillä kumppaneitaan, ja rupesi puolustamaan
itseään, että hänellä kyllä on oikea kevättakki, Juustisen Joosefiinan
tekemä, joka tekee kaikille herrasväen lapsille...
--No mitkä nämä ovat? kysyi äiti Hannalta ja Lyyliltä röijyjä.
Ja aivan kuin puhtainta totta vastasi Lyyli varmasti:
--Uudet kevättakit. Nämä ovat samanlaista vaatetta kuin äidin röijyt,
vaan ei nämä ole. Äiti kyllä saa näitä lainata, aina kun tarvitsee...
Äiti oli kuin neuvoton. Mutta isä sanoi hänelle ja tädille, että
lapsilla ei ollut valetta, vaan vahva usko.