MAHTISANA

Ei ollutkaan hauska sunnuntai, kuten tavallisesti. Isä ja äiti eivät

olleet päivälliseltä asti ainoatakaan sanaa vaihtaneet. Lapsetkin, Maija

ja Iikka, olivat olleet hiljaa. He istuivat erillään, Iikka tuolilla

sohvan päässä, mihin näki ikkunasta kuun, Maija ikkunan ääressä ja

katseli kadulle, missä liikkui lapsia suksilla ja kelkoilla. He eivät

olleet rohjenneet ääntää edes kuiskaamalla sen vertaa, että olisivat

ulospääsyä pyytäneet. Niin hiljaista oli ollut koko tämän sunnuntain

iltapuhde, että kun äiti äänsi, kehottaen lapsia ulos menemään, jokainen

melkein vavahti.

Sanaa lausumatta he lähtivät, Maija oikein hiljaa hiipien. Kartanollakin

puhui vielä kuiskaten neuvotellessaan Iikan kanssa, mihin mäkeen

lähtisivät. Ei ollut oikeastaan halua mihinkään. Mutta kun tulivat

kadulle ja joka taholta kuului lasten iloista huutoa, niin virkistyi

mieli. Maija istutti Iikan kelkkaan ja lähti juoksujalassa vetämään.

Ikävä mieliala aivan kuin lohkeili paloina ja polkeutui jalkoihin.

Muutamalla kadulla oli suuri poikalauma kadun kulmassa. Sitä päätettiin

poiketa näkemässä, mitä siellä oli tekeillä.

Oli kilpajuoksu. Topin poikien toimeenpanema. Juostiin risteyksen ympäri

ja palkintona oli maksuton ilta Topin poikien kelkkamäessä. Teliinin

Ville oli voittanut tähän asti, kaikki kolme kertaa, jotka oli juostu.

Kolme maksutonta iltaa oli hänellä Topin mäessä. Mutta niistä hän ei

välittänyt, vaan ainoastaan kunniasta! Kolmannella kerralla hän oli

voittanut Topin Kallen, joka kunnian vuoksi oli koettanut. Nyt ei ollut

ketään, joka uskalsi lähteä kilpailuun!

Ville kehui itseään ja komeili. Hän selitti Maijallekin voittonsa,

raukoitteli häviölle jääneitä kilpailijoitaan ja vielä enemmän toisia,

jotka eivät olleet uskaltaneet koettaakaan. Ja itseään ylisti. Hän oli

poikaa!

Mutta se oli hänelle liian pieni arvonimi, se oli niin tavallinen,

kerrassaan mitätön. Hän takaisi itse uuden mahtisanan:

--Minä olen stiiknafuulia!

Stiiknafuulia? Pojat hämmästyivät. Kukaan ei tiennyt mitä kieltä se oli

ja mitä se merkitsi. Mutta mahtavalta se kuului. Jos Ville olisi

sanonut, että hän oli paras koko kaupungissa, niin olisi voitu väittää

vastaan ja kumota Villen väite. Mutta mitä kykeni kukaan panemaan

tuollaista sanaa vastaan, jota ei oltu koskaan kuultu. Ville huomasi,

että jokaisella meni suu umpeen, ja entistä ylpeämpänä pyörähti hän

poikajoukossa, pää pystyssä ja rinta kohona lausui toistamiseen:

--Stiiknafuulia!

Hän lausui sen sillä äänellä, kuin olisi ollut se kaikkein korkeinta,

mitä voi ajatella ja mitä ei millään muulla sanalla voi lausua.

Semmoiselta se toisistakin tuntui.

Vaan Maija ei kuunnellut Villen kerskumisia, tuskin huomasi ollenkaan.

Hän ajatteli, että jos hänkin saisi juosta kilpaa, voittaisi ja saisi

laskea Topin mäestä! Topin mäki oli korkeampi kuin muut. Ja se oli ollut

Maijan ainainen halu ja toivo, että joskus saisi siitä laskea. Olivat

Iikan kanssa pyytäneet jonkun kerran äidiltä rahaa--5 penniä, mikä oli

maksu kahdelta illalta--vaan äiti ei ollut antanut. Ja kun Maija oli

kuullut, että Topin pojat olivat antaneet Kurolan Eetun laskea aina

ilmaiseksi, kun Eetu oli laskenut seisaallaan, niin oli Maijakin sitä

varten harjoitellut muista mäistä laskemaan seisaallaan. Vaan ei ollut

koskaan viitsinyt Topin pojilta kysyä. Ja nytkin ujostutti kysyä, saako

hänkin juosta, ujostutti se, kun hän oli tyttö. Villelle luuli hän

kestävänsä juoksussa, sillä viime kesänä oli hän kerran juossut hänen

kanssaan. Ville kun oli tullut heitä tyttöjä vastaan maantiellä ja

ilkeyksillään muutamalta kaatanut marja-astian, niin oli hän lähtenyt

Villeä ajamaan. Melkein kilometrin olivat juosseet, mutta lopultakin oli

hän saanut Villen kiinni. Turkanen, kun halutti koettaa! Ajatella, että

voittaisi ja saisi laskea Topin mäestä!

Kuin varkain tuli Maijan suusta:

--Saanko minäkin juosta kilpaa?

--Ei tammoja! oli Ville heti vastaamassa.

Mutta Topin Kalle lupasi ja toiset pojat olivat siitä mielissään.

Kaikissa paloi toivo, että Ville voitettaisiin, vaikka ei Maijaan

osattukaan luottaa.

Maija tempasi päällysvaatteen yltään, silmäsi kengänrihmojaan, olivatko

kiinni, ja asettui rohkeasti Villen kanssa rinnan. Topin Kalle luki: yks

kaks kolme!

Pojat remahtivat nauramaan. Maijan juoksu näytti niin hullunkuriselle

Villen rinnalla. Mutta kun Maija pysyi rinnalla ensimmäiseen

kadunkulmaan saakka, josta kilpailijat kääntyivät toiselle kadulle, niin

muuttui poikien nauru toivon iloksi. Uteliaina rupesivat odottamaan

kilpailijoita sillä aikaa, kun olivat näkymättömissä. Tunnustettiin,

että Maija on poikaa! Vaikka ei voittaisikaan. Ja sillä koetettiin kuin

himmentää Villen arvoa, niin että ei voisi kehua olevansa stiiknafuulia.

Kilpailijat tulivat taas näkyviin. Ensin tuli Ville, joka pyörähti

vikkelästi nurkan ympäri, vaan samassa tuli Maijakin kuin pyssyn suusta.

Hän tavoitti minkä käänteessä oli jäänyt jälkeen, niin että yhtä aikaa

tulivat perille.

Alettiin huutaa, että Ville ei ole voittanut! Ja siitä oli ilo, sillä

Ville ei voinutkaan olla nyt stiiknafuulia! Ville intti, että hän oli 5

sentimetriä edellä. Se kun synnytti jyrkän vastustuksen poikalaumassa,

niin Ville peruutti vähän ja vakuutti olleensa justiin 4 sentimetriä

Maijasta edellä. Ei millimetriäkään myöntänyt poikalauma, ja kun

muutamat alkoivat arvella, että Maija oli edellä, niin suostui Ville

siihen, että yhtä aikaa olivat. Hän rupesi heti syyttämään kenkiään,

että kun ovat uudet, niin ovat jäykät juosta. Joku tiesi, että Ville oli

saanut nuo kengät jo syksyllä.

--Syksyllä? sanoi Ville puoleksi kysyvästi, puoleksi matkivasti poikaa.

--Syksyllä! vakuutti toinen.

--Etkö muista? Nuo kengät oli ensi kertaa sinulla, kun putosit Tirilän

kaivoon. Sinä itkit, kun pelkäsit, mitä kotonasi sanotaan, kun uudet

saappaasi kastuivat, ja mentiin Pyhtiselle niitä kuivaamaan.

Ville ei voinut kumota asiaa, mutta selitti, että hän ei ole saappaita

pitänyt sittemmin muulloin kuin joulun aattoiltana ja nyt. Sitä ei

uskottu, ja kun ruvettiin miehissä tarkastamaan, niin tultiin siihen

huomioon, ettei niissä ollut enää uutuuden kankeus haittana, vaan olivat

niin taipuisat, että toisesta pääsivät varpaatkin näkyviin.

Seottaakseen koko jutun kengistä, kun pojat olivat saaneet pahasti ivan

aihetta, rupesi Ville kovalla äänellä kehumaan, että jos vain avojaloin

juostaisiin, niin hän voittaisi Maijan. Maijasta ei olisi yrittääkään,

vaan olisi sama kuin juoksisi toisaalle päin!

Mutta siihen oli Maija jo avojaloin ja tuupattuaan kengät ja sukat Topin

Kallen käteen hän seisoi vaatimassa Villeä koetukseen. Ville

jänistämään. Syyksi teki, että oli liian pakkanen avojaloin juosta.

Silloin alkoi kuulua ääniä, että Maija on stiiknafuulia, koska Ville ei

uskalla enää yrittää. Yht'äkkiä Ville alkoi riisua kiireellä kenkiään.

Hänen oli pistänyt päähän salainen tuuma, että syrjäkadulla, kun ovat

toisten näkyvistä, hän tuuppaa Maijan kumoon.

Asettuessaan Maijan viereen hän löi rintaansa ja lausui:

»Stiiknafuulia!» Ja hän sai poikien hyvän toivon Maijan voitosta

horjumaan. Se meni luihin ja ytimiin tuo sana! He katuivat, että olivat

yllyttäneet uuteen kilpailuun.

Jo näkyvissä ollessa silpasi Maija edelle. Sitä riemua, mikä syntyi

poikajoukossa! Jotkut maltittomimmat jo mainitsivat stiiknafuuliaa

Maijan kunniaksi. Ja kun kilpailijat tulivat perille, Maija melkoisesti

edellä, huusi poikalauma, että kadut kaikuivat:

--Stiiknafuulia! Stiiknafuulia!...

Villen mieltä karvasteli. Noin hyvä sana ja hänen omasta suustaan toisen

kunniaksi!

Hän rupesi hyvin toimessa selittämään pojille, että stiiknafuulia ei ole

mitään kieltä, ei venäjää eikä ameriikkaa! Ja koettaen nauraa

halveksivasti sanoi hän, että stiiknafuulia ei merkitse mitään. Mutta

hänen selityksensä ja vakuutuksensa olivat kerrassaan turhia.

Stiiknafuulian ei tarvinnut olla mitään kieltä, mutta se nyt merkitsi

jotain ja merkitsi paljon! Eikä Ville voinut itseäänkään vakuuttaa. Tuo

sana vihloi hänen korviaan ja kaiveli sydäntä, kun hän kinoksessa

äänettömänä ja allapäin kenki, poikien hokiessa stiiknafuuliaa.

Maijaa, joka istui kelkassa, kenki Topin Kalle hellin käsin ja rakkain

mielin. Kun vielä Kalle lupasi hänen ja Iikan laskea kelkkamäestä

kahtena iltana, sai Maija rohkeutta kysyäkseen, saako laskea vielä

kolmantenakin, jos laskee siitä kerran seisaallaan.

Kysymys herätti hämmästystä ja ihastusta poikajoukossa. Topin mäestä ei

uskaltanut seisaallaan laskea kuin Kurolan Eetu. Muutamissa oli herännyt

jo täysi luottamus Maijaan kaikessa ja he kehuivat etukäteen, että Maija

laskee, mutta toiset epäilivät. Kaikki halusivat nähdä yritystä. Koko

poikalauma seurasi senvuoksi Maijaa, joka Iikan kanssa oli istutettu

kelkkaan, ja poikia vetämään, minkä kilvalla ja pienellä riidallakin

kelkan jutkoon mahtui.

Suurella melulla hänet tuotiin Topin kartanolle. Ja sitten syntyi

hiljaisuus, kun hän nousi mäelle. Arvelematta hän heittäytyi mäkeen,

seisoi tanakasti, mutta alaliepeessä kaatui ja luisti pitkän matkaa

selällään. Teliinin Ville nauraa hohotti niin suuresti että kartano

raikui. Kaikki muut olivat hiljaa. Maija oli uskaltanut, ja se jo oli

kunniakasta heistä. Sydämestään he olisivat suoneet hänen onnistuvan.

Kun Maija juoksi uudestaan mäelle ja teki toisen yrityksen, niin

seisoivat katsojat joka jäsen jännitettynä aivan kuin tukeakseen häntä

ja jokaista pelotti, että Ville saa taas nauraa. Riemulla, kiihkeällä

innostuksella huudettiin sitten:

--Stiiknafuulia! Stiiknafuulia!...

Vähän kuin häpeissään puikkelehti Maija joukon läpi, jossa jo oli

tyttöjäkin. Hän istahti ujostellen toimettomana kelkkaan, jota Iikka

piteli. Mutta iloissaan hän oli. Ja iloisemmaksi tuli, kun Topin Kalle

lupasi Maijan ja Iikan laskea milloin vain haluavat.

Iikalla oli ollut yhtämittaa suu auki kadulla ja täällä. Ja nyt se venyi

vielä enemmän ammolleen ja silmät pyöristyivät renkaiksi, kun tuollainen

lupa annettiin. Kaikki oli ollut ja oli niin ihmeellistä. Koko ilta

sitten, minkä hän sai laskea päätä huimaavasta mäestä, oli kuin satua.

Hän oli ihastuksissaan yli äyräittensä, kun hän kotia mennessä kelkassa

istuessaan ajatteli kaikkea muuta ja sitä varsinkin, että saa laskea

Topin mäestä taas huomenna ja ylihuomenna ja vielä sittenkin, milloin

vain haluaa. Se oli jotakin, mitä kannatti kertoa kotona! Ei rahaa

tarvittu, Maija oli niin laittanut. Maija hänestä ei ollut enää oikea

Maija, vaan hyvin erinomainen: stiiknafuulia. Mitä isä ja äiti sanovat,

kun saavat kuulla, että Maija on se!

Maija kulki allapäin. Mieli oli kotia päin lähtiessä painunut. Kotona

tuntui olevan niin hiljaista. Ja sen rinnalla kaikki iloinen pauhu ja

melu, mikä vielä aivan kuin korvissa soi, tuntui pahalle. Hän tuli

levottomaksi. Kotikartanolle tultua, kun näki ikkunasta valon, välähti

mieleen kuin iloista toivoa, vaan mielessään hän näki isän ja äidin

olevan äänettömiä ja vakavia, ja se painoi mielen heti alas. Hän

toimitti kelkan korjuuseen hyvin hiljaa, nousi portaita melkein

varpaillaan, hilliten likkaa, joka toimessaan kompuroi kolisten.

Kun he tulivat sisään, makaili isä sohvalla ja äiti istui kiikkutuolissa

kattolampun alla joku kirja kädessä. Äiti katsoi pitkään heitä, nousi

seisomaan, katsoi, heilutti päätään ja vihelsi.

--Tämä on Iikka, luullakseni, sanoi äiti viimein.--Mutta sinä? viittasi

hän Maijaa.

Maija seisoi ääneti ja koetti katsella itseään ikäänkuin nähdäkseen,

että mikä estää, ettei hän ole Maija.

Hän oli lumessa yltäpäältä, sukat kasassa, kengät auki rihmoista, huivi

päässä takaraivolla ja tukka hapsotti kamalasti, kun se oli hiestyessä

kastunut ja sitten käynyt jäänkuuraan. Toisessa poskessa oli pitkä

verinaarmu, ja hame oli halki.

--Kuka sinä olet?

Iikka yritti jotakin sanomaan, mutta Maija ehti vastaamaan että hän on

Maija.

--Vai Maija! Sittenpä saat, minkä olet ansainnut.

Maija ei ehtinyt vielä oikein selville päästä, kun äiti jo oli uudestaan

hänen edessään vitsakimppu kädessä.

--Äiti! huudahti Iikka niin, että äiti ällistyi häntä katsomaan. Isäkin,

joka oli partaansa nauranut Maijan näölle, unehtui uteliaana odottamaan

mitä Iikalla oli sanottavaa.

Oikein osoittaen kädellä, missä oli onnettoman näköiseksi jäätynyt

vanttu, lausui Iikka sillä äänellä kuin olisi tarkoittanut, että äiti,

äiti, elä satuta kättäsi:

--Stiiknafuulia!

--Mitä? kysyi äiti otsa rypyssä ja kummastuksen äänellä.

Selittävämmin, mutta samalla kuin ihmetellen, kun äiti ei jo kerralla

ymmärrä, vakuutti Iikka:

--Oikea stiiknafuulia!

Äiti pyörähti selin ja hänen hartiansa hytkyivät. Koetettuaan tekeytyä

vakavaksi hän kääntyi ja sanoi:

--Tosiaankin oikea stiiknafuulia! Ja sinä Iikka toinen hyvä!...

Isä, joka oli pidättänyt nauruaan, että vedet silmistä sirusi, purskahti

ääneen nauramaan. Äiti meni isän luo ja piiskoillaan muka uhaten sanoi:

--Sinä myös muuan stiiknafuulia!

--Ja sinä stiiknafuuliain stiiknafuulia! sanoi isä vetäessään äidin

piiskoineen päivineen viereensä istumaan.

Maija unohti itsensä ja katseli isää ja äitiä hymysuin. Hänestä oli nyt

niin hyvä, että oli kuin itku ja nauru tulossa. Mutta Iikka katsoi suu

auki Maijaa, tyhmistyneenä aivan kuin kaikki olisi käynyt yli

ymmärryksen. Viimein hän sanoi tosissaan isälle ja äidille:

--Ei ole kuin yksi stiiknafuulia!