Pikku Jaakolle oli tulossa hauska joulu. Hänellä oli äidille joululahja.
Arvokas lahja, joka oli riemastuttava äidin.
Se oli pantu puodissa sievään paperilaatikkoon niin että jo ulkoapäin
näytti lahja arvokkaalle. Mitä oli sisaren lahjat tämän suhteen? Kaikki
yhteensäkin? Ilmanaikojaan vain!
Hän oli nähnyt kaikki heidän lahjansa, joita heillä oli vanhemmilleen ja
toisilleen. Tytöt olivat näytelleet ne moneenkin kertaan. Vaan hänen
lahjaansa eivät tytöt tienneet! Hän oli päättänyt ettei näytä eikä virka
mitään, on aivan niin kuin hänellä ei mitään lahjaa kenellekään
olisikaan, että sitten kaikki oikein hämmästyvät, kun laatikko lentää
ovesta.
Hän piirusti laatikon kanteen: ÄIDILLE. Mutta kun hän tapasi säilöistään
kirjoituksineen ja postimerkkeineen vanhan kirjekuoren, minkä joskus oli
kadulta löytänyt, hän kiinnitti sen laatikon kanteen. Mainiota! Nyt
eivät tiedä suuntiakaan keneltä lahja on.
--Jos tietäisitte! meni hän sanomaan tytöille ihastuksissaan asiansa
erinomaisesta onnistumisesta.
Tytöt koettivat arvailla, mutta eivät suuntiakaan osanneet. Niin
vähäpätöisiä arvailivat, että oikein nauratti! Jaakosta tuntui
houkuttelevalle sanoa, että näkisi heti, kun tytöt hämmästyvät.
--Olen sika, jos sanon! ehätti Jaakko vakuuttamaan, kun tytöt alkoivat
kiihkeämmin pyydellä. Kunniansanansa annettuaan oli hän varma itsestään,
ja salaisuutensa oli kuin lukon takana.
Tytöt vain kiihtyivät, mitä päättävämpi Jaakko näytti olevan. Ja
Esteri--vanhin heistä kaikista--otti Jaakon lujille, kun sattuivat
kahdenkesken. Hän pyysi niin, niin hartaasi: Jaakko rakas! rakas Jaakko!
Ja hän lupasi kaikkia, lupasi sanoa ja näyttää jo edeltäpäin, mitä
hänellä oli Jaakolle, ja olisi luvannut vaikka silmän päästään, jos
Jaakko olisi näyttänyt tai sanonutkaan lahjansa. Lopuksi Esteri suuttui
ja uhitteli: älä huoli, Jaakko! Eevalle Esteri sitten kuvaili, miten
kaunista on, kun lapset toisilleen uskoivat, mitä heillä on
vanhemmilleen, ja kiittelivät Kitelän Iivaria, joka oli näyttänyt
sisarilleen lahjansa.
Jaakko nauroi halveksivasti:
--Pahanen kalalauta, näyttipä tuonkin tai oli näyttämättä.
--Sinulla ei ole senkään veroista! sanoi Esteri.
Jaakko oli kiihtyä. Turkanen, jos hän näyttäisi, niin Esteri lentäisi
selälleen! Tytöt yhtyivät ihan haltioihinsa. He pyysivät ja rukoilivat.
--En sano! hän innostuksissaan vastasi tyttöjen pyyntöihin.--Sitten
vasta, kun laatikko ovesta lentää, huudan minä, että ne ovat _sakset_!
Jaakolle oli ihan käsittämätöntä, mitä Esteri pyrskähti nauramaan.
Eevakin rupesi nauramaan aivan kuin yht'äkkiä olisi huomannut jotakin
hassua.
--Hullujako nuo ovat!
Samassa tuli äiti sisään. Esteri äidille selittämään:
--Jaakko ei sano kenellekään, mitä hänellä on äidille joululahjaksi,
vasta sitten kun laatikko ovesta lentää, huutaa hän, että sakset ne
ovat.
Jaakko seisoi silmänräpäyksen ajan tyrmistyneenä. Sitten äkkiä singahti
kuin poukka Esterin eteen ja tämä samassa oli lattialla pitkällään.
--Jaakko! ehti äiti tuskin siihen sanoa, kun jo Esterin laatikko
piirongista oli lattialla ja tavarat huiskin haiskin ympäri huonetta,
niin että seinillä ripisi. Sen tehtyään hän yritti kamariin, missä
Esterin joululahjat olivat pienessä vasussa, sirottaakseen nekin. Mutta
äidin ohi mennessään tarttui hän äidin käteen kuin Absalom puun oksaan.
Hän temposi irti ja potkaisi kumoon joulukuusen, joka oli tuotu sisään
ja seisoi keskilattialla. Se oli kostoksi äidille! Eeva siitä suuttui
enimmän ja, kun ei muuta voinut, kiusoittavalla äänellä sanoi Jaakolle:
--Senkin saksi-Jaakko!
Se oli tulta tappuroihin. Onneksi oli Eeva esteitten takana ja tarpeeksi
kaukana. Eevan nukke sai kärsiä koston. Sen viuhautti Jaakko lentämään
yli huoneen uunin kylkeä vasten, että kaula poikki. Mutta kaikki tämä
oli Jaakosta kevyttä. Voima kuohui ja aivan kuin puski häntä tarttumaan
johonkin raskaaseen, mikä liikutellessa ryskäisi ja jymähtelisi. Hänellä
tuntui olevan voimaa ja halua kaataa pöytä ja vaikka koko tuo piironki
tuolla. Hän viskasi muutaman tuolin kumoon--ja siihen halu raukesi. Hän
syöksyi ulos ja purskahti itkemään.
Hän ei mene sisään koko iltana. Olkoot ja antakoot lahjansa. Ei heillä
kuitenkaan ole niin hauska, kuin olisi ollut! Eikä äiti saa uusia
saksia: Saa pitää ne vanhat saksikulunsa, joita aina tuskittelee ja
joilla kesällä matonkuteita leikatessaan sai niin pahan rakon
peukalohankaseen, että koko käsi turposi ja lääkärin piti leikata kättä.
Mitä sanoisivat äiti ja Esteri ja Eeva, jos äidin käsi nytkin
kipeytyisi? Eiköhän tulisi hätä niinkuin kesälläkin.
Mutta Jaakolle itselleen tuli samallainen hätä kuin kesällä, jolloin häh
alkoi kerätä rahoja ostaakseen uudet sakset.
Hän meni sisään. Joulukuusi oli pystyssä ja tuoli oli paikoillaan. Ei
ollut muita kuin Esteri huoneessa. Hän oli koonnut tavaransa eikä
näyttänyt olevan tietävinäänkään Jaakosta. Vihassa päätti Jaakko hänen
olevan. Sitten kyökistä Eevakin itkusilmin, toisessa kädessä päätön
nukke ja toisessa pää. Jaakko meni heti Eevaa lepyttämään, koettaen
selittää, miten nuken saattaa korjata. Ja hän lupasi Eevalle näyttää
lahjansa, kutsuen Eevan kamariin.
Eeva unohutti surunsa ja ihastui heti laatikkoon. Sakset olivat kauniit
hänestä, vaan varsinkin laatikko. Jaakko lupasi Eevalle laatikon, sitten
kun on äiti saanut saksensa. Jaakko näytti ja selitti, että hän oli
pannut kirjekuoren siihen, että luultaisiin laatikon ja saksien tulleen
postissa Amerikasta. Eevasta se oli erinomaista ja mukavaa.
--Kuule, Jaakko! Ei sanota kenellekään! Sanotaan Esterille, että ei
sinulla olekaan sakset, vaan muuta.
Eeva sai Jaakon innostumaan. Ja kun hän sanoi Esterille, niinkuin Eeva
oli neuvonut, että hänellä ei olekaan sakset, vaan muuta, jolloin Eeva
tekeytyi sen näköiseksi, että se muu on hyvin erinomaista, niin Jaakko
aivan uskoi, että Esteri niin luulee, varsinkin kun Esteri alkoi
Eevalta kysellä, kun tämä näytti niin hyvillään ja salaperäinen olevan.
Melkein entisellään oli Jaakon asia ja alkoi taas jännittää. Hän ei
tahtonut malttaa odottaa iltaa ja lahjojen aikaa. Heti kun joulukuusi
oli sytytetty, hän meni ulos lahja kainalossa hyvin salaa, mutta
viskattuaan sen, tuli hän heti itse jäljestä uteliaana näkemään ja
kuulemaan.
Esteri otti lahjapaketin lattiasta ihastuneena, kun oli niin sievä
laatikko. Hän luki kirjekuoresta: »Korkeasti kunnioitettava Herra
Pastori Hieronymus Räyhä----»
--Ei se ole tänne! ehti jo äiti sanoa, mutta Eeva väitti, että on se! Ja
selitti, että siinä on kannessa oikea kirjoitus: äidille, mutta
kirjekuori on vain sitä varten pantu, että sakset ovat tulleet postissa
Amerikasta.
Esteri purskahti taas nauramaan ja Jaakko pujahti kamariin pimeimpään
loukkoon. Hän häpesi niin, että itki. Vaikka kuuli äidin ihastelevan
saksia, niin ei se mieltä parantanut. Hän toivoi, että Esteri
sairastuisi ja kuolisi!
Sitä hän mielessään hautoi eikä häntä saatu koko iltana loukosta, ei
hyvällä ei pahalla. Tälle maailmalle tietämättömänä nukuksissa hänet
sieltä vihdoin kannettiin sänkyynsä.