Martti Virtanen -- nimi ei ole ollenkaan tekaistu, vaan on semmoisenaan
löydettävissä tämän pitäjän kirkonkirjoista kymmenien muitten
Virtasten joukosta. Mutta mieltäni leikkaa, kun kuvittelen, että
joku asiantuntematon tulisi sattumalta luoneeksi itselleen hänestä
mielikuvan kirkonkirjojen tiedonantojen nojalla. Sieltä nimittäin
näkyy, että hän on parinkymmenen ikäinen mies, renki, rangaistu
varkaudesta ja kapinan aikana kadonnut tietymättömiin. Siis ihka
tavallinen punaryssä-suomalainen otsahiuksineen ja luihuine silmineen,
joka jossain käänteessä on saanut ansaitun palkkansa ja sen tien
hävinnyt.
Mutta näin saadussa virallisessa mielikuvassa ei ole ainoatakaan
piirrettä, joka vastaisi kyseessäolevaa elävää -- nyttemmin kuollutta
-- ihmistä. Joka taas kohdaltaan todistaa, kuinka vähän semmoisilla
kirkonkirjatiedoilla on arvoa pastorinkanslian ulkopuolella.
Martti-vainaa oli ainaisesta muhevan muikeasta hymystään huolimatta
perin onneton ihmislapsi; miestä ei hänessä vielä kolmannen
kymmenensä alussa ollut rahtuakaan. Hän oli kuuro, risainen, kömpelö,
paksuposkinen renkipoika. Tunnen hyvin hänen elämäkertansa. Hänen
äitinsä, pieni mitätön ihmisemo, kuoli siihen aikaan, kun kolmivuotiaan
Martin korvia pahimmillaan särki. Isä, pyöreäpaikkainen rehevän
puhelias äijä, oli vähän aikaa tosissaan ja toimitti sitten itsensä
uusiin naimisiin pariakymmentä vuotta nuoremman kunnon ihmisen kanssa,
joka ei paljoa puhellut, mutta kasvatti Marttia kärsivällisesti ja
vakavasti, niin ettei kylän ihmisillä ollut siihen mitään sanottavaa.
Hän oli itse naimisensa taitteessa saanut lapsen, ja Martti sai nyt
olla "lapsentyttönä". Kuurossa Martissa ei ollut mitään tavallisen
poikaviikarin sielunpiirteitä, eikä hän osannut asettua vastahankaan,
kun äitipuoli opetti hänet sukkaa kutomaan. He asuivat silloin pienessä
tönössä maantien varrella, ja siinä kedolla oleili Martti pienen
sisarpuolensa kanssa sukankudin käsissä kesän pitkät päivät vanhempien
ollessa vieraan töissä. Meidän asumus oli siinä lähellä, ja usein sai
äitini mennä luikkaamaan, kun viikaripojat poikkesivat kiusaamaan
Marttia. Martti vain oli ja hymyili pienet silmät killillään ja
päästeli omituisen mölähtäviä veikeitä lausahduksia, joiden kuuroille
ominainen alkuperäisyys pakostakin nauratti aikuisia.
Sillä lailla Martti kuteli sukkiaan toiselle kymmenelle. Hän ei paljoa
oppinut tämän maailman pahuutta, ei kaikkein törkeimpiä sanoja eikä
lauluja, sillä kukaan ei viitsinyt niitä moneen kertaan hänen korvaansa
kiljua. Se pahuus, mitä hänessä ilmeni, oli sekin sävyltään erikoista,
puhtaasti luonnon kasvattamaa. Lukemaan hän oppi verraten helposti,
ja hauska oli kuulla, kuinka hän suvisin ulkona kedolla paukautteli
sanoja kuuron-äänellään. Olipa hän saanut päähänsä jonkinlaisen
nuotinjonotuksenkin aapisessa olleeseen lauluun "Täällä pohjan tähden
alla". Niitäkin esityksiä saimme me naapuriasumusten ihmiset huviksemme
kuunnella. Kaikki, mikä tuli Martilta, oli aina huvittavaa ja suopean
matkimisen arvoista.
Siinä neljän-viidentoista iässä täytyi Martin sitten yrittää
vieraan palvelukseen. Siinä oli todellakin yrittämistä. Isäntä
pyrki väkisinkin kyllästymään häneen työmaalla, Martti kun ei ollut
eläissään muuta oppinut kuin lasta hoitamaan ja sukkaa kutomaan
ja oli päällisiksi varsinkin ulkosalla kuuro kuin seinä. Se oli
surullisen lystillistä ponnistelua. Martissa oli kumminkin se suuri
etu, ettei hän osannut niskotella ja että hän syvällä hartaudella
ymmärsi oman vajavaisuutensa. Ja pian hän sentään oppikin valjastamaan
hevosen ja ajamaan sitä, sai kuin saikin jo jonkinlaisen olkikuorman
riihiladosta navetanparveen. Ja sitten ei hänen palkoistaan ollut
paljoa murehtimista. Häntä sanottiin milloin harjoittelijaksi, milloin
pehtooriksi.
Vielä hullumpaa oli iltaisin pirtissä, kun ei ollut isäntää ohjaamassa.
Pirtissä ei tehty muuta puhdetyötä kuin hyvin karkeata kujetta, ja
selvää on, että Martti kaikin puolin kykenemättömänä tällöin joutui
ikävään asemaan. Hän möläytteli vanhoja lauseitaan ja nauroi niille,
kun toisetkin nauroivat. Mutta kun toiset kävivät häneen käsiksi,
hieroivat nenää lattian märkyyteen, avasivat housut j.n.e., niin hän
ei osannut muuta kuin surkeasti pyristellä vastaan. Siitä kehittyi
sitten jokin oiva tepponen, jolle vielä seuraavanakin päivänä
räkätettiin, kun Marttikin toisten mukana hemppaloi työmaalla. Vasta
aikojen päästä Martti oppi sanomaan: "älä jumalauta". Sekin kuului niin
hullunkuriselta hänen suussaan, mutta ilmaisi sentään jonkinlaista
kehitystä.
Martissa ei ollut muuta ruumiin vikaa kuin kuurous, hän oli päinvastoin
ruumiiltaan turpea, hyvinvoipa vetkale. Aikanaan hänessä siis
kehittyivät tavallisen nuorukaisen arkaluontoisetkin taipumukset, eihän
sille mitään voinut. Mutta niitä ei ohjattu oikeaan, terveeseen ja
jaloon suuntaan, vaan niin päinvastoin kuin suinkin mahdollista. Siitä
seikasta tuli uusi numero pirtti-iltojen ohjelmaan, ja ajettiin sitä
joskus niin pitkälle, että kerran muuan taloon yöpynyt torppari näki
parhaaksi ruveta pitämään isällistä komentoa. Kuurous oli ihmeellisesti
tylstyttänyt Martin vaistoja, hän ei osannut ujoilla, ja niitä harvoja
raakuuksia, mitä hänen oli onnistunut kuuloonsa saada, hän nyt käytti
missä hyvänsä. Siitä tuli lopulta sellainen sekasorto, että sitä jo
naurettiin pitkin kylää. Vakavimmatkin äijät nauroivat, nauroivat sillä
lailla, että silmät olivat vihaisessa kurtussa, mutta suu hymyili.
Martin äitipuolen oli lopulta puututtava asiaan, toiset rengit saivat
isännältä kelpo saarnan, ja niin asia vähitellen vaimeni ja unohtui.
Martti vaelsi edelleen elonsa epävakaista tietä. Hän joutui rengiksi
toiseen kylään ja oli siellä samassa talossa pari vuotta. Hänen
kuulonsa näytti iän mukana hiukan parantuvan, ja samalla parani
myös hänen asemansa renki- ja soovaripiireissä. Hänestä ei kuulunut
mitään erinomaista ennenkuin kolmantena kevättalvena, jolloin hän
sekaantui siihen onnettomaan perunajuttuun. Oli samassa kylässä muuan
harmaaihoinen, harvahampainen jäykkäniskainen Pajusen Kalle, jonka ääni
aina oli painuksissa ja takinkaulus neulalla kiinni -- (kuoli sittemmin
Lappeenrannan vankileirissä) -- ja tämä Kalle oli siitä erikoinen,
ettei hän ollut koskaan Marttia sortanut. Hänen oli sen vuoksi helppoa
saada Martti apulaisekseen, kun hän pimitti perunoita saman talon
kuopasta. Martti joutui kolmeksi kuukaudeksi linnaan; Kalle itse sai
yhdeksän kuukautta.
En ollut ollut Marttia lähellä sen jälkeen, kun hän kotitönöstään lähti
maailmalle. Mutta hänen linnasta päästyään jouduimme taas vuosikaudeksi
lähekkäin. Minä muutin asumaan samaan taloon, jossa hän nyt oli
renkinä, vieläpä niin, että renkipirtti koko leveydeltään rajoittui
meidän huoneistoon: välillä oli suljetut ovet.
Minun huligaanivihani oli silloin sähisevimmillään. Kun etäältä näin
tulevan vastaani soovarinnäköisen nuorukaisen, puristuivat käteni
nyrkkiin ja arvioin heti hänen mahdolliset ruumiinvoimansa, taitonsa
ja rohkeutensa ja vertasin niitä omiini, kuvittelin nyrkkeileväni
hänen kanssaan. Hylkäsin tarjolla olevan edullisen asuinpaikan omista
salaisista syistäni: lähimailla oleili pari sälliä, joiden kanssa
en tosin ollut koskaan joutunut tekemisiin, mutta joita erikoisesti
vihasin. Tämä talo viehätti minua nimenomaan sen vuoksi, ettei siinä
ollut renkejä muita kuin Martti ja toinen häntä nuorempi, melkein
lasten luokkaan kuuluva. Kumminkin olin ensimmäisenä iltana jännittynyt
ja hain tilaisuutta yhteenottoon poikien kanssa saadakseni heti
kertakaikkisen yliotteen. Se tulikin, kun pojat rupesivat kopeloimaan
meidän puolelle johtavaa ovea. Minä tempasin oven auki ja tiuskaisin.
Myöhemmin menin sitten muina miehinä pirtin puolelle ja tarjosin
pojille paperossit.
Pian huomasin, ettei vanhasta tutusta Martista ollut linnassakaan
tullut sitä olentoa, jota vihasin. Hän kuuli nyt jo läheltä auttavasti,
hymyili ja yritti jutella, ollen aina myöntyväinen kaikkeen, mitä minä
sanoin. Usein kun iltani tuli pitkäksi, menin pirtin puolelle poikia
katsomaan, kuuntelin Martin alkuperäisiä kuvauksia vankilaelämästään ja
koetin hyvin ovelasti tehdä häneen kehittävää ja jalostavaa vaikutusta.
Martti katseli minuun luottavaisesti pienillä silmillään ja hymyili
turpeilla poskillaan. Jos ei ketään kyläläistä sattunut pirttiin
poikkeamaan, oli meidän iltamme varsin ehyt, kunnes kaikin menimme
nukkumaan.
Pojat menivät nukkumaan yhteiseen sänkyynsä muurin viereen. Se oli
aina surkeassa kunnossa. Piika, joka joskus kävi pirttiä siivoomassa,
ei tavallisesti koskenut poikien makuusijaan, enintään hiukan
oikoi peittoa. Jalkopäästä nousivat oljet esiin pitkänä suikkuna,
ja alusraiti oli yhteen myttyyn hieroutunut. Poikien likaisia
vaatekappaleita ajelehti pahnojen seassa, kun ei ollut niille
soveliaampaakaan säilytyspaikkaa.
Pirtti oli tavattoman suuri, hiukan ränstynyt ja vetoinen. Pojat
kyyristyivät yhteen kaattuvansa alla. Minä saatoin omalle puolelleni
kuvitella, kuinka tähden tuike osui sisään pienistä kuusiruutuisista
ikkunoista, ja kuulin selvästi, kuinka pojat siinä maatessaan
omituisella hartaudella lausahtelivat erittäin syvämietteisiä
ajatuksia; kaksi kohtaloaan toteuttavaa yhteen kyyristynyttä
ihmislasta, joitten ulkonaisesta olosta etsimälläkään on vaikea löytää
mitään tavallista kauneutta.
Sitten tuli vallankumous ja muuta semmoista, johon me
pirttikeskusteluissamme hyvin kaukaa ja puolueettomasti koskettelimme.
Maailmassa meidän ympärillämme kävi ja kuhisi, mutta me teimme töitämme
kauniin suven vallitessa, niinkuin muinakin suvina. Eräänä päivänä
huomasimme, että maantienristeyksessä loikoili sakki miehiä, ja sakista
nousi punainen vaate, jossa oli merkit 8 T. T. P. Kun oli päivälliseltä
päästy, lähti sieltä kolme miestä tai nuorukaista meidän pirttiin,
jossa sitten tapahtui lyhyt kohtaus: isäntä tuli ja ajoi heidät saman
tien ulos, ja he menivät "harmaatakkisilla" uhaten.
Martti oli seurannut kohtausta niinkuin jotakin hänelle kokonaan
kuulumatonta asiaa, ihaillen vain isännän reippautta. Martti oli
tavallisesti pyhäehtoisin käynyt työväentalolla tanssissa. Mutta noin
kuukauden päästä eräänä tyvenenä sunnuntaiehtoona hän istui yksinänsä
pirtissä ja lauleli sillä tavalla kuin ihminen laulaa luullessaan
olevansa vallan yksin. Ymmärsin asian: Martin ei enää ollut menemistä
työväentalolle eikä paljon minnekään. Kuulin hänen jonottavasta
hyräilystään, kuinka hänen yksinäisyyden tunnelmansa oli harras ja
jatkuva. Laulut olivat kaikki haaveellisia ja siistejä, ja minua
ihmetytti, mistä tuo puolikuuro poika oli ne oppinut. Nuotti oli
huonokuuloisen toivotonta hapuilua, tahtien korkokohdat tulivat aina
omituisesti ulvahtaen.
Meit ihmiskurjia säälein
hän kulki kuolemaan --
Se tie vie viimein taivaaseen.
Mutta tuskien tie on se...
Martti yhä hyräili ja ajatteli asioitaan. Sitten hän hiljallensa
hiiviskeli jonnekin mäkiin.
Tämä oli viimeisiä rauhallisen tyveniä pyhäiltoja, joina Martti saattoi
noin laulella ja minä häntä kuunnella. Meitä ympäröivän elämän meno
sai yhä kiihkeämmän vauhdin, yhä vinhemmin ajettiin eteenpäin elämän
täristävää tietä. Siinä tärinässä oli kunkin katsottava eteensä, ettei
pudonnut tiepuoleen; ei ehtinyt hyräillä eikä hyräilyjä kuunnella.
Martti maksoi yhdistykselle kolmekymmentä markkaa rikkurirahaa, teki
sen hyvittelevästi sääriään ja hartioitaan hetkutellen. Silloin oli
jo vauhti hyvin pitkällä, mutta Martti tunsi siitä ruveten olonsa
turvallisemmaksi. Ei hän muuta pelännyt kuin uusia lakkoja. Sillä
yhdistyksessä oli sanottu, ettei se ollut sillä kolmellakymmenellä
markalla hyvä; "kun nyt taas lakko tulee, niin muistat sitten yhtyä
riviin -- niin".
Martti kävi taas iltamissa ja oli muutenkin sopuväleissä sällien
kanssa. Ei häntä enää kiusailtukaan, sälleillä oli niin paljon muuta
uhoa, johon ei Martti kyennyt. Martti sai olla, kuinka hän tahtoi; ei
vaadittu enää lakkoonkaan. Martti koetti hajasäärin seisoa sakissa
ja kuunnella. Kun pysyisi mukana; mutta ei tahdo pysyä. Hauskaa ja
jännittävää tämä on. Juhlallista oli nähdä, kuinka yhdistyksen pojat
kävivät ottamassa isännältä pyssyn. Sitten kului taas viikkoja ja yhä
jännittävämpiä pyhäehtoita. Kunnes taas tultiin pyssyjä tahtomaan.
Sitten tultiin jo tahtomaan leipää ja maitoa. Pohjoisessa alkoi
paukahdella, Martti näki ensi kerran kiväärin ja pajunetin ja tunsi
vapisevansa. Lahtarit olivat nousseet työväkeä kukistamaan "ja työväen
tartti kansa ruveta sotiin". Martti häpesi ja pelkäsi, kun hän liikkui
talon töissä, pelkäsi ja häpesi. -- --
On se yö, jota myöhemmin ruvettiin sanomaan "pakoyöksi".
Pojat eivät mitään tiedä, mutta jännityksen he tuntevat. Eivät ole
pitkään aikaan sattuneetkaan näin molemmat olemaan yhtaikaa kyydistä
vapaina, mutta nyt ovat. Uni ei tule eikä maita puhelukaan. Jotakin on
varmaan tulossa, muutakin kuin kyytiin menoa.
Yö kuluu. Maantieltä kuuluu silloin tällöin hiukan liikettä, mutta
isäntää ei kuulu pirttiin, ei siis ole tullut kyytikäskyä. Isäntä on
nuoremman renkinsä kanssa piilottanut hevoset, mutta Martti ei tiedä
siitä, hän vain odottaa kyytikäskyä. Puolenyön aikaan lyödään ovelle.
"Kuka siell' on?" -- "Minä", kuuluu uhkaava vastaus, ja kun pojat
hiukan vitkastelevat, huutaa hän "jumalauta" ja riuhtaisee ovirähjän
auki. Kiväärin tukki kolahtaa permantoon. Poikien kauhu asettuu hiukan,
kun he sähkön viritettyään näkevät, että se on tuttu mies, Peltoniemi,
oman talon muonamies. Hänen hiuksensa ovat hiestä suortuvilla ja raivo
uhoo hänen ilmeestään.
-- Missä teidän hevoset on?
-- En minä tie'.
-- Missä teidän hevoset on? kysyn minä, huutaa hän uudestaan ja käy
nuorempaa, Paavoa, kurkusta.
-- En minä tie', parkuu Paavo. -- Mistä minä tien, talliin ne ehtoolla
jäi.
Outoja miehiä tuprahtaa pirtti täyteen.
-- Ei ole hevosia enää, sanoo heille Peltoniemi äreästi. He menevät,
ja Peltoniemi sanoo Martille: -- Tiedät sitten, Martti, että tänä yönä
pääset hengestäs, jollet aikanansa siivoo itteäs. Ensimmäinen lahtari
nitistää sun ennen aamua. -- --
Taas ovat pojat pirtissä kahden, taas on hiljaista, kammottavan
hiljaista. Ei suju puhelu. Martti on kauheassa mielentilassa. Jokainen
kellonheilurin heilahdus tuo ensimmäistä lahtaria likemmäksi ja vie
etäämmälle niitä, jotka äsken lähtivät. Ei kuulu enää tieltä reen
rahinaa. Kohta ei uskalla enää lähteä. Kuolema, nyt odottaa kuolema.
Martin sielun hämärissä onkaloissa puhaltaa kylmä viima. Paavo vain
katselee kauhuissaan hänkin; kummaltakaan ei ole itku kaukana.
Arkakin rohkaistuu silloin, kun varma kuolema on edessä. Marttihan on
käynyt yhdistyksessä ja maksanut sakkorahatkin. Kohta hänet tapetaan,
kuolema... Työväki tapetaan nyt kaikki. Kello on yksi. Pojat eivät
jaksa puhua sanaakaan; he pukeutuvat molemmat. Paavo ei aio lähteä,
hänen kauhunsa ei ole täsmällistä, hän vain ikäänkuin kyyristyy kokoon.
Nyt Martti menee.
Martti on mennyt. Sängyn pahnoihin on jäänyt hänen risainen paitansa ja
penkin alle moneen kertaan paikatut ja taas rikkuneet saappaat. Paavo
on yksin pirtissä. Martti on hänen tajunnassaan jo iäksi kadonneena,
ikäänkuin tähän yöhön menehtyneenä. Paavo hiipii arasti ulos pirtin
nurkalle. Ei kuulu enää mitään varmaa, vaikka kauhun herkistämät korvat
ovatkin kuulevinaan hiljaisuudessa Martin juoksua ja läähätystä. Tai ei
enää elävän Martin, vaan sen menehtyneen, vainaan...
Sillä lailla Virtasen Martti siis meni, ihmiskunnan eteenpäinmeno vaati
hänet uhrikseen. Hän ei koskaan palannut eikä hänestä mitään kuulunut.
Joku vankilasta palannut väitti nähneensä hänet seuraavana aamuna
naapuripitäjän kirkolla, pölhön näköisenä kivääri kourassa. Siellä
oli vain pieni joukko, joka hajaantui ja suurimmaksi osaksi ammuttiin
metsissä, ja hän oli varma, että se oli ollut Martinkin loppu, se kun
vielä oli kuurokin.
Kuinka sitten lieneekin, poissa hän on.